Hra Wickham tuntui olevan niin tyytyväinen viime keskusteluunsa
Elizabethin kanssa, ettei hän enää sen perästä häirinnyt itseään eikä
rakasta kälyään ottamalla samoja asioita uudelleen puheeksi; ja
Elizabeth oli puolestaan tyytyväinen, että oli sanonut kylliksi
saadakseen toisen jättämään hänet rauhaan.
Nuoren parin lähtöpäivä tuli pian, ja rva Bennetin oli pakko särkyvin
sydämin alistua eroon, jota kaikesta päättäen tuli kestämään ainakin
kaksitoista kuukautta, koska hänen vävynsä ei viittaillutkaan aikovansa
kutsua vaimonsa omaisia heidän luokseen Newcastleen.
"Oh, rakas Lydia kulta", huudahti murheellinen äiti, "milloinka me taas
näemmekään uudestaan toisemme?"
"Herra ties, en minä vain tiedä! Ei ainakaan pariin kolmeen ensi
vuoteen."
"Kirjoitathan sinä minulle hyvin ahkerasti, kullan nuppuseni?"
"Niin usein kuin kerkiän. Mutta tiedättehän, ettei naimisissa ollen ole
paljonkaan aikaa kirjeiden kirjoittelemiseen. Sisareni saavat
kirjoittaa _minulle_. -- Heillähän ei ole mitään muutakaan tehtävää."
Hra Wickhamin jäähyväiset olivat paljon sydämellisemmät kuin hänen
vaimonsa. Hän hymyili yhtämittaa, näytti hyvin kauniilta kuten aina ja
lasketteli siroja kohteliaisuuksia.
"Hän on verraton veikkonen", sanoi hra Bennet matkamiesten lähdettyä.
"Hän virnailee ja irvistelee ja makostelee meitä kaikkia. Minä olen
hänestä mainion ylpeä. Lyönpä vetoa, ettei edes Sir William Lucaskaan
pysty hankkimaan itselleen niin oivallista vävypoikaa."
Äiti oli hyvin masennuksissaan lemmikkityttärensä menettämisestä; mutta
pian hänen mielensä yhtäkkiä kirkastui, kun hänen sisarensa toi hänelle
suuria uutisia. Netherfieldin taloudenhoitajatar oli saanut laittaa
talon kuntoon, sillä isäntää odotettiin tulevaksi parin päivän perästä,
ja tämän piti viipyä useita viikkoja linnunammunnassa. Rva Bennet aivan
säteili riemua. Hän vilkuili veitikkamaisesti Janeen ja hymyili ja
pudisteli päätään ja hymyili uudelleen.
"No, tämähän vasta on hauskaa, että saamme jälleen nähdä herra Bingleyn
täällä maalla", hän toimitti sisarelleen. "Ei senvuoksi, että _minä_
siitä paljonkaan välittäisin. Eihän hän meille merkitse yhtään mitään,
enkä minä sure, vaikkemme häntä täällä meillä näkisikään, tiedän mä.
Mutta sittenkin hän on tervetullut Netherfieldiin, jos siitä on hänellä
hupia. Ja kenpä tietää, _mitä_ vielä oikein voi sattuakaan! Mutta meitä
se ei vain liikuta niin vähääkään. Tiedäthän, rakas sisar, että jo
kauan sitten sovimme, ettemme hiiskahda koko asiasta enää sanaakaan. Ja
onkohan tuo sitten edes varmaa, että hän todellakin tulee?"
"Saat sen uskoa", vastasi rva Philips, "sillä taloudenhoitajatar oli
eilen illalla Merytonissa; minä näin hänen kulkevan ohitse ja juoksin
ulos kadulle ottamaan asiasta selvää, ja hän vakuutti minulle, että
kaikki on totista totta. Hänen isäntänsä saapuu viimeistään torstaina,
jollei jo keskiviikkona. Rouva Reynolds sanoi menevänsä lihapuotiin
ostamaan jotain paistia keskiviikoksi, ja hän sai kolme paria sorsia,
jotka oli juuri ammuttu."
Jane ei voinut pidättää punastumistaan kuullessaan entisen
rakastajansa palaamisesta. Hän ei ollut moneen kuukauteen maininnut
edes tämän nimeä sisarelleen; mutta nyt hän sanoi, kohta kun he olivat
joutuneet kahdenkesken:
"Minä näin sinun katselevan minuun tänään, Lizzy, kun täti kertoi
pöydässä uutisiaan; ja minä tiedän itsekin, että jouduin hämilleni;
mutta älä vain kuvittelekaan, että se olisi ollut jostain typerästä
syystä. Minä jouduin hämilleni vain siksi, että tiesin kaikkien
katselevan minuun. Saat olla varma, etteivät nuo uutiset minua
ilahduttaneet eikä murehduttaneet. Siitä vain olen iloinen, että hän
tulee yksin, sillä silloin saamme nähdä häntä sitä vähemmin. Ei siksi,
että pelkäisin _itseäni_; mutta minä pelkään toisten merkitseviä
katseita ja huomautuksia."
Elizabeth puolestaan ei tiennyt, mitä oikein ajatella. Jollei hän olisi
tavannut Bingleytä Derbyshiressä, olisi hän mielellään otaksunut hänen
tulevan vain metsästämään; mutta nytpä hänellä oli syytä luulla, että
Bingley yhä vielä piti hänen sisarestaan; ja hänestä tuntui hyvinkin
uskottavalta, että hän saapui osaksi myöskin Janen takia -- joko
mahdikkaan ystävänsä suostumuksella tahi tätä uhitellen omasta
ehdostaan.
"Miesparka", hän ajatteli itsekseen, "joka ei voi tulla taloon, jonka
hän on laillisesti vuokrannut asuttavakseen, herättämättä kaiken
maailman huomiota ja arveluja! Olkoon hän minun puolestani aivan
rauhassa."
Mutta vaikka Jane oli väittänyt olevansa aivan välinpitämätön Bingleyn
tulosta -- ja kukaties itsekin uskoi sen rehellisesti -- voi Elizabeth
helposti huomata sisarensa mielentilan siitä suuresti järkkyneen. Hän
oli hajamielisempi ja hermostuneempi kuin milloinkaan ennen.
Vanhempain kesken uutinen aiheutti aivan samanlaisen väittelyn kuin
samanlainen sanoma oli aiheuttanut vuosi takaperin.
"Kohta kun herra Bingley on saapunut, rakkaani", sanoi rva Bennet
miehelleen, "sinä käyt luonnollisesti toivottamassa hänet
tervetulleeksi."
"Kaikkea vielä! Sinä pakotit minut viime vuonna käymään häntä
tervehtimässä ja lupasit, että jos noudatin mieltäsi, hän varmasti
naisi yhden tyttäristämme. Mutta kaikki meni hukkaan kuin tina tuhkaan,
ja siihen katsoen en aio enää ruveta hulluttelemaan."
Hänen vaimonsa koetti todistella, kuinka tärkeätä ja välttämätöntä oli,
että kaikki ympäristön herrat osoittaisivat kohteliaisuutta
Netherfieldin isännälle tämän palatessa jälleen maatilalleen.
"Tuo on vallan hupsumaista kohteliaisuutta ja tapojen palvelemista",
ärähti hänen miehensä. "Jos hän haluaa nauttia meidän seurastamme, niin
tulkoon itse tänne. Hänhän tietää, missä asumme. Minä en vain rupea
tuhlaamaan päiviäni ja hetkiäni juoksemalla naapurieni luona joka kerta
kuin he suvaitsevat tulla ja lähteä."
"Sinulla on aina oma pääsi, ja kuitenkin sinun pitäisi tietää, kuinka
paheksuttavan tylyä meidän puoleltamme on, jollet käy hänen puheillaan.
Mutta saatpa nähdä, ettei sekään estä minua pyytämästä häntä meille
päivällisille. Kohta saamme Longit ja Gouldingit päivällisvieraiksemme;
ja silloin tulee meitä kolmetoista pöytään. Silloin on hänelle
parahiksi tilaa joukossamme."
Tämä päätös lohdutti häntä, niin että hän jaksoi paremmin kestää
miehensä käsittämätöntä omapäisyyttä; vaikka häntä suuresti
peloittikin, että kaikki naapurit kukaties tulisivat näkemään tulijan
ennenkuin he. Tulopäivän lähetessä Jane, jonka levottomuus ilmeisesti
alkoi lähetä aallonharjaa, sanoi sisarelleen:
"Minä alan olla pahoillani, että hän tulee tänne lainkaan. Eihän se
itsessään merkitse mitään; minä voisin kohdata hänet täysin
välinpitämättömänä; mutta minun on vaikea jaksaa kuulla lakkaamatta
toitotettavan siitä. Äiti tarkoittaa tietysti vain pelkkää hyvää; mutta
hän ei arvaa -- eikä kukaan arvaa -- kuinka minä kärsin näistä puheista
ja viittailuista. Olen oikein onnellinen, kun hänen vierailunsa
Netherfieldissä viimein on ohitse."
"Minä toivon, että osaisin sanoa jotakin sinun lohdutukseksesi",
vastasi hänen sisarensa; "mutta sitä en suurin surminkaan pysty
tekemään. Sinun täytyy vain tuntea minun hellä osanottoni ja syvä
myötätuntoni; ja turhaapa olisikin minun saarnata sinulle
kärsivällisyyttä, sillä sitä on sinulla muillekin jakaa."
Hra Bingley saapui paikkakunnalle. Rva Bennet voi palvelijain
välityksellä alusta pitäen seurata kaikkia hänen liikkeitään ja
toimiaan, ja hän odotti joka päivä tulijaa vieraakseen. Kolmantena
päivänä jo varhain aamupäivällä hänen oli sallittu makuuhuoneensa
akkunasta nähdä odotetun vieraan avaavan Longbournin veräjän ja
ratsastavan verkalleen taloa kohti.
Hän huusi kiihkeästi tyttärensä kokoon jakamaan hänen riemuaan. Jane
pysyi itsepäisesti työnsä ääressä; mutta Elizabeth meni äitinsä
mieliksi akkunaan -- katsahti ulos kujalle -- näki hra Darcyn
ratsastavan tulijan rinnalla -- ja palasi äänettömänä sisarensa luo.
"Hänen kanssaan on jokin vieras herra, äiti", sanoi Kitty. "Kukahan se
voi olla?"
"Joku hänen tuttavansa arvatenkin, lapseni. Olen varma, ettemme häntä
tunne."
"Ahaa!" huudahti Kitty; "sehän näyttää olevan sama mies, joka ennenkin
oli aina hänen myötänsä. Herra -- mikä hänen nimensä nyt olikaan --
sellainen pitkä, ylpeä mies."
"Hyvä isä sentään! Herra Darcy -- ja sehän tuo onkin, näen mä. No niin,
kaikki herra Bingleyn ystävät ovat tänne tervetulleita; vaikka muuten
täytyykin sanoakseni, että pelkkä tuon miehen näkeminenkin panee minut
pahalle tuulelle."
Jane katsahti Elizabethiin hämillään ja osanottavaisesti. Hän tiesi
hyvin vähän näiden viime kohtauksista Derbyshiressä; ja hänen kävi
sääliksi sisarensa, jonka tietysti täytyi tuntea itsensä hyvin noloksi
tavatessaan hyljätyn ihailijansa ensi kerran tämän pitkän kirjeen
saamisen jälkeen. Molemmat sisaret tunsivat itsensä hyvin
rauhattomiksi. Kumpikin oli hermostunut toistensa takia ja tietysti
omastakin kohdastaan; ja koko ajan heidän täytyi kuunnella äitinsä
lepertelyä, että hän aikoi ottaa hra Darcyn vastaan vain hra Bingleyn
ystävänä eikä suinkaan salata vastenmielisyyttään häntä kohtaan.
Elizabethia harmitti nyt, kun hän ei ollut voinut pakottaa itseään
näyttämään Janelle rva Gardinerin kirjettä. Janelle hra Darcy voi täten
olla vain mies, jolle hänen sisarensa oli antanut kertakaikkiset
rukkaset ja jonka arvoa ei silloin ollut lainkaan tajunnut; mutta
hänelle itselleen, joka tiesi enemmän, tuo mies oli heidän
perheensä auttaja ja pelastaja, jolle he olivat mitä suurimmassa
kiitollisuudenvelassa ja jota kohtaan hän itse tunsi kiintymystä,
jollei yhtä hellää niin ainakin yhtä totista ja luonnollista kuin Jane
tunsi Bingleytä kohtaan. Hänen hämmästyksensä nähdessään Darcyn nyt
tulevan Netherfieldiin ja Longbourniin -- tulevan omasta ehdostaan
jälleen tapaamaan häntä -- oli miltei yhtä suuri kuin hänen
Derbyshiressä havaitessaan Darcyn aivan muuttuneen käytöksen häntä
kohtaan.
Puna, joka ensi hetkellä oli karannut hänen poskiltaan, palasi niille
kahta vertaa voimakkaampana, ja hänen silmänsä loistivat sykähdyttävän
riemullisesta odotuksesta, kun hän ajatteli, että Darcyn mieltymyksen
täytyi kaikesta huolimatta olla muuttumaton; mutta hänen oli sittenkin
vaikea uskoa sitä todeksi.
"Odotetaanpa ensiksi, miten hän käyttäytyy", hän puheli rajusti
sykyttävälle sydämelleen; "liian aikaista on vielä odottaa mitään
hyvää."
Hän kumartui innokkaasti käsityönsä yli koettaen väkisin voittaa
mielenkuohunsa ja uskaltamatta luoda silmiään ylös, kunnes hätäinen
uteliaisuus pakotti hänet katsahtamaan sisarensa kasvoihin, kun
palvelustyttö astui lattian poikki avaamaan ovea. Jane oli vähän
kalpeampi kuin tavallisesti, mutta rauhallisempi kuin Elizabeth osasi
odottaakaan. Herrain käydessä sisään hän punastui, mutta kykeni
tervehtimään heitä jokseenkin tolkuissaan.
Elizabeth puheli vieraille niin vähän kuin kohteliaisuus suinkin salli,
ja hän kumartui jälleen työnsä yli syventyen siihen harvinaisella
innolla ja uutteruudella. Hän oli uskaltanut vain kerran vilkaista
Darcyyn. Tämä näytti vakavalta kuten aina -- tytön mielestä hän näytti
paljon enemmän saman näköiseltä kuin vuosi takaperin täällä
Hertfordshiressä ollessaan, kuin heidän viimeksi Pemberleyssä
tavatessaan. Mutta ehkäpä Darcy ei voinutkaan hänen äitinsä
läsnäollessa olla ja näyttää samanlaiselta kuin enon ja tädin luona. Se
oli hyvin käsitettävä, vaikkakin tuskallinen arvelu.
Bingleytäkin hän oli joutanut vain pikimältään katselemaan ja havainnut
tuona haihtuvana hetkisenä, että tämä näytti olevan sekä hämillään
että mielissään. Rva Bennet tervehti häntä niin nöyristelevän
sydämellisesti, että hänen tyttärensä punastuivat häpeästä, varsinkin
verratessaan sitä äidin kylmyyteen ja jäykkyyteen toista vierasta
kohtaan.
Kysyttyään Elizabethilta lyhyesti Gardinerin väen vointia -- mihin tämä
voi vain hyvin hämmentyneenä vastata -- taukosi Darcy miltei
tuppisuuksi. Hän ei käynyt edes istumaan tytön viereen; ehkäpä tämä
seikka selitti hänen äänettömyytensä, mutta samoin ei ollut laita ollut
Derbyshiressä. Siellä hän oli puhellut hänen ystäväinsä kanssa, jos ei
ollut päässyt hänen itsensä kanssa puheisiin. Useita minuutteja kului,
ilman että Elizabeth kuuli hänen ääntänsä; kun hän välistä varkain
uskalsi uteliaisuutensa pakottamana silmätä hänen puoleensa, näki hän
hänen katselevan yhtä paljon Janeen kuin häneen itseensä, mutta usein
myöskin vain eteensä lattiaan. Elizabeth oli pettynyt, mutta samalla
myöskin harmistunut itseensä siitä, että ollenkaan tunsi pettymystä.
"Voinko minä muuta enää odottaakaan hänen puoleltaan!" hän torui salaa
itseänsä. "Mutta minkä vuoksi hän sitten tulikaan tänne?"
Hänellä ei ollut lainkaan halua puhella kenenkään muun kuin Darcyn
kanssa; ja tälle hänen taas oli vaikea rohjeta puhua.
Vihdoin hän uskalsi tiedustaa hänen sisarensa vointia, mutta siihenpä
puhelu tyrehtyikin.
"Siitä onkin jo pitkä aika, herra Bingley, kun te viimeksi olitte
näillä mailla", huomautti rva Bennet säteillen.
Bingley myönsi sen hymyillen todeksi.
"Minä rupesin jo pelkäämään, ettette lainkaan enää palaisi. Ihmiset
olivat todella tietävinään, että te Mikkelin päivän tienoissa
luopuisitte koko vuokraoikeudesta Netherfieldiin; mutta minä toivon
heidän toki erehtyneen. Paljon muutoksia on muuten näillä seuduin
tapahtunut teidän poissaollessanne. Neiti Lucas on joutunut naimisiin
ja muuttanut muualle, ja samoin yksi minun omista tyttäristäni.
Arvaan, että tekin olette kuullut siitä; onhan teidän täytynyt
nähdä se sanomalehdistä. Muistan, että siitä oli mainittu 'Timesin'
ja 'Courierin' perheuutisissa, vaikkakin perin kierolla ja
eriskummallisella tavalla. Sanottiin vain: 'Äskettäin vihityt: hra
George Wickham ja nti Lydia Bennet', ilman että oli sanallakaan
mainittu morsiamen isästä ja hänen asuinpaikastaan ja muusta
sellaisesta. Arvaan, että lankoni Gardiner oli pannut uutisen lehtiin;
mutta minä ihmettelen, kuinka hän saattoi antaa sen niin kömpelössä
muodossa. Tottahan tekin tulitte sen huomanneeksi?"
Bingley ilmoitti huomanneensa ja lausui myöhäiset onnittelunsa.
Elizabethin poskia poltti; eikä hän uskaltanut katsahtaa ylös ja nähdä,
miltä Darcy tällöin näytti.
"Iloista on tietää, että yksikin tyttäristäni on joutunut hyviin
naimisiin", jatkoi hänen äitinsä; "mutta samalla tuntuu sangen kovalta,
että hänet on tempaistu niin kauaksi minun luotani. He ovat
matkustaneet Newcastleen, joka kuuluu olevan ihan pohjoisrajalla, ja
sinne he jäävät asumaan herra ties kuinka pitkäksi aikaa. Vävyni
rykmentti on sijoitettu sinne; arvaan, että olette kuullut hänen
eronneen ----n milisiväestä ja siirtyneen vakinaiseen väkeen. Luojan
kiitos, että hänellä on sentään _joitakin_ ystäviä, jotka huolehtivat
hänestä, vaikkakaan ei niin monta kuin hän ansaitsisi omistaa."
Elizabeth, joka tiesi tämän iskun olevan suunnatun hra Darcylle, häpesi
niin surkeasti, että hänen oli vaikea pysyä huoneessa. Haihduttaakseen
nolouttaan hän rupesi kiireesti puhelemaan Bingleyn kanssa ja tiedusti,
kauanko tämä aikoi viipyä maalla.
"Moniaita viikkoja, luullakseni."
"Ja kun olette ampunut kaikki linnut omilta mailtanne", ehätti rva
Bennet väliin, "niin pyydän teitä tulemaan tänne ja metsästämään niin
paljon kuin haluatte meidän tilallamme. Olen varma, että mieheni tulee
siitä hyvin mieliinsä ja että hän säästää kaikki parhaat pesuudet teitä
varten."
Elizabethin hätä ja häpeä moisen joutavan hännystelemisen vuoksi kasvoi
aivan sietämättömäksi.
"En toivo mitään niin hartaasti", hän päivitteli sydämessään, "kuin
että minun ei tarvitsisi enää nähdä kumpaakaan heistä täällä! Heidän
seuransa ei iki maailmassa kykene pyyhkimään tätä surkeutta minun
muististani. Voi, kunpa minun ei tarvitsisi enää koskaan heitä tavata!"
Mutta hänen harminsa ja surunsa lieveni kohta, kun hän pani merkille,
kuinka hänen sisarensa kauneus ja hellä herttaisuus sytytti jälleen
hänen entisen rakastajansa ihailun ja mieltymyksen uuteen hehkuun. Tämä
oli alussa puhellut vain hyvin vähän Janen kanssa; mutta hänen silmänsä
pitivät koko ajan tarkkaa vaaria lemmitystä. Hän näki hänen olevan yhtä
viehättävän, lempeäluonteisen ja teeskentelemättömän tytön kuin
ennenkin, vaikkei enää aivan yhtä puheliaan. Jane koetti tosin kaikella
muotoa pysyä niin järkkymättömänä kuin suinkin ja luuli itse
puhelevansa yhtä hartaasti ja hilpeästi kuin tavallisesti, jotta eivät
toiset huomaisi hänen ahdistustaan; mutta hänen tunteensa aaltoilivat
niin väkevästi, ettei hän aina itsekään tiennyt omaa oloaan.
Kun herrat nousivat lähteäkseen, muisti rva Bennet sotajuonensa ja
pyysi heitä tulemaan muutaman päivän perästä päivällisille
Longbourniin.
"Muistattehan toki, herra Bingley, että olette minulle vierailun
velkaa", hän sanoi. "Kun viime talvena lähditte niin suinpäin
pääkaupunkiin, lupasitte kohta palattuanne tulla meille
perhepäivällisille. Näette, etten ainakaan minä ole sitä unohtanut; ja
minä vakuutan teille pettyneeni julmasti, kun ette palannutkaan
täyttämään lupaustanne."
Bingley näytti joutuvan hyvin hämilleen ja mutisi jotain sellaista,
että arvaamattomat asiat olivat pidättäneet häntä Lontoossa koko
talven. Sitten molemmat vieraat lähtivät.
Rva Bennetillä oli ollut hyvä halu pyytää heitä jäämään jo tänäänkin
päivällisille; mutta vaikka hän aina pitikin hyvää pöytää, ei hänen
mielestään kaksi ruokalajia riittänyt tyydyttämään miestä, jota hän
toivoi vävypojakseen, ja vielä vähemmän tämän mahtavaa ystävää, jolla
sanottiin olevan kymmenentuhannen punnan vuositulot.