Elizabeth saikin tyydytyksekseen tädiltä vastauksen mahdollisimman
pian. Kohta kun hän oli siepannut kirjeen postilaukusta, hän juoksi
kiireimmän kautta aidantakaiseen pikku metsikköön, missä oli vähimmän
vaaraa tulla häirityksi; ja siellä hän onnesta huoahtaen istahti
matalalle turvepenkille ja varustautui olemaan tyytyväinen, sillä
kirjeen pituudesta päättäen vastaus ei varmastikaan ollut kielteinen.
"Gracechurch-katu n:o --, syyskuun 6 p:nä.
"_Rakas sisarentyttäreni_. -- Olen juuri saanut sinun kirjeesi ja
aion omistaa koko tämän aamun vastatakseni siihen, sillä arvaan,
että _lyhyt_ vastaus ei _riitä_ tyydyttämään sinua. Minun täytyy
tunnustaa, että pyyntösi hämmästytti minua; en näet osannut odottaa
sellaista _sinun_ puoleltasi. Älä tästä kuitenkaan pahastu, sillä
tahdon ainoastaan sanoa, etten kuvitellut moisia tiedusteluja
tarpeellisiksi _sinun_ taholtasi. Jollet sittenkään tahdo
ymmärtää minua, niin anna anteeksi härnäykseni. Enosi ällistyi
kysymyksestäsi yhtä suuresti kuin minäkin; ja ainoastaan luja usko,
että sinä kohdaltasi olit osallinen jutussa, oli saanut hänen
menettelemään niinkuin hän teki. Mutta jos todella olet aivan
viaton ja tietämätön kaikesta, niin täytynee minun selittää juttu
juurta jaksain.
"Samana päivänä, jolloin minä kotiuduin Longbournista, oli enosi
saanut vallan odottamattoman vieraan. Herra Darcy näet saapui hänen
puheilleen ja viipyi hänen kanssaan kahdenkesken useita tunteja.
Keskustelu oli kuitenkin jo päättynyt minun saapuessani; niin että
_minun_ uteliaisuuteni ei tarvinnut patoutua niin hirvittävästi
kuin _sinun_ näkyy tehneen. Hän tuli kertomaan enollesi, että hän
oli keksinyt, missä sisaresi ja herra Wickham asuivat, ja että
hän oli sekä nähnyt heidät että puhellutkin heidän kanssaan --
Wickhamin kanssa moneen kertaan, Lydian kanssa vain yhden kerran.
Mikäli sain selville, oli hän matkustanut Derbyshirestä jo meidän
lähtömme jälkeisenä päivänä, lujasti päättäen etsiä karkulaiset
täältä Lontoosta käsiinsä. Syyksi hän mainitsi, että hän piti
itseään tavallaan vastuunalaisena siitä, ettei Wickhamin kehno
luonne ollut tullut siksi yleisesti tunnetuksi, että tieto siitä
olisi voinut estää hyvään perheeseen kuuluvaa nuorta neitosta
rakastumasta ja luottamasta moiseen mieheen. Ylevämielisesti hän
pani koko ikävän tapahtuman oman erhettyväisen ylpeytensä syyksi,
hän kun näet oli pitänyt arvoaan alentavana kuuluttaa omia ja
perheensä yksityisasioita maailman tietoon. Senvuoksi hän tahtoi
nyt käydä väliin ja jos suinkin mahdollista korjata pahan, jonka
hän välillisesti oli aiheuttanut. Jos hänellä olisi ollut jotakin
_muutakin_ aihetta, niin olen varma, ettei sekään olisi ollut
hänelle häpeäksi.
"Hän oli saanut etsiä karkulaisia muutamia päiviä turhaan; mutta
hänellä oli apunaan johtonuora, jollaista meillä ei ollut, ja jonka
avulla hän viimein pääsi heidän perilleen. Täällä asuu nim. muuan
rouva nimeltä Yonge, joka oli aikaisemmin ollut hänen sisarensa
kasvattajatar, mutta joka näyttää jonkin perhesyyn takia erotetun
siitä toimesta. Tämä nainen oli sitten vuokrannut ison talon
Edward-kadun varrelta ja elättänyt itseään vuokraamalla siitä
huoneita ja pitämällä täyshoitolaisia. Rouva Yonge oli, kuten hän
tiesi, Wickhamin läheinen tuttava; ja hänen luokseen herra Darcy
meni oitis kaupunkiin tultuaan hankkimaan haluamiaan tietoja.
Kesti kuitenkin pari kolme päivää, ennenkuin hän niitä sai; sillä
tuo rouva, joka hyvin tiesi missä Wickham asui, ei tahtonut
pettää tämän luottamusta ilman isoja lahjuksia. Wickham oli näet
heti tullut hänen luokseen, ja jos hänellä olisi silloin ollut
vapaita huoneita, olisi hän ottanut vanhan tuttavansa ja tämän
seuralaisen luokseen asumaan. Vihdoin viimein yhteisen ystävämme
onnistui tavoittaa etsityt henkilöt. Nämä asuivat ----n kadun
varrella. Hän tapasi Wickhamin ja vaati kivenkovaan saada puhutella
myöskin Lydiaa. Ensi sanoikseen hän oli koettanut taivuttaa
tyttöraiskaa luopumaan silloisesta häpeällisestä asemastaan ja
palaamaan ystäväinsä luo, tarjoten tässä suhteessa hänelle kaikkea
tarvittavaa apua. Mutta Lydia oli ollut taipumaton ja päättänyt
pysyä Wickhamin luona. Hän ei välittänyt hiukkaakaan ystävistään
ja omaisistaan; hän ei tarvinnut kenenkään apua; hän ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan siitä, että luopuisi Wickhamista. Hän oli
varma, että he aikanansa menisivät naimisiin -- samantekevää
milloin.
"Herra Darcylle ei näin ollen jäänyt muu neuvoksi kuin koettaa
varmentaa ja jouduttaa tuota naimista, jonka hän jo ensi
keskustelussaan Wickhamin kanssa keksi olevan aivan yksipuolisen
unelman; sillä Wickhamilla ei näytä olleen lainkaan aikomusta
alistua avioliittoon. Hän tunnusti olleensa pakotettu karkaamaan
rykmentistään joidenkin kiireellisten kunniavelkojen takia; eikä
hän ollenkaan arkaillut lykätä Lydian ajattelematonta karkausta ja
sen ikäviä seurauksia tytön oman hupsuuden hedelmiksi. Hän aikoi
aivan pian luopua sotilasalalta; mutta lähimmästä tulevaisuudestaan
hänellä ei ollut itselläänkään vähintäkään varmuutta. Hänen täytyi
lähteä jonnekin -- tietämättä minne -- eikä hänellä ollut mitään
toimeentulon mahdollisuuksia. Herra Darcy kysyi, miksi hän ei
hetipaikalla nainut sisartasi. Vaikka tiedettiinkin, ettei isänne
ole suinkaan rikas, olisi hän varmastikin voinut tehdä jotain
tyttärensä ja vävynsä hyväksi. Tähän Wickham vastasi, että hän
aikoi edelleenkin parantaa asemansa naimalla jonkin rikkaan tytön
vaikkapa ulkomailta.
"Arvaat hyvin, ettei asia näin ollen ottanut helposti oietakseen.
Herra Darcy tapasi Wickhamin vielä useita kertoja, ja Wickham
tietystikin vaati aina paljon enemmän kuin tiesi olevan mahdollista
saada; mutta vihdoin viimein hänen kuitenkin oli pakko mukautua
järkeväksi. Vasta sitten kun oli selvittänyt asiat suoriksi heidän
kahden kesken, saapui herra Darcy kertomaan enollesi toimistaan sen
päivän edellisenä iltana, jolloin minä lasten kera tulin kotia.
Gardiner ei ollut tällöin ollut kotosalla; ja kun herra Darcy
arveli voivansa paremmin järjestää asiat yhdessä enosi kuin isäsi
kanssa jonka hän oli saanut kuulla oleskelevan Lontoossa, jäi hän
vielä odottamaan, kunnes tapaisi edellisen. Hän ei ollut käydessään
maininnut nimeään, ja enosi sai vain kuulla, että jokin herrasmies
oli liikeasiain vuoksi käynyt häntä tavoittamassa. Lauantaina
hän sitten tuli uudelleen. Isäsi oli jo lähtenyt Lontoosta
kotiaan, mutta enosi oli saapuvilla; ja, kuten jo sanoin, heillä
oli varsin pitkältä puhuttavaa keskenään. He tapasivat toisensa
jälleen sunnuntaina, ja silloin _minäkin_ näin hänet. Asiat
saatiin järjestykseen vasta maanantaina, ja silloin lähetettiin
oitis pikalähetti viemään kirjettä Longbourniin. Vieraamme oli
hyvin itsepäinen. Minä luulen, rakas Lizzy, että itsepäisyys on
hänen varsinainen luonteenvikansa. Häntä on eri aikoina syytetty
monistakin vioista, mutta _tämä_ on hänellä ainoa todellinen.
Mitään ei saatu tehdä ilman että hän oli tekemässä, vaikka
luulenkin, että enosi olisi kyennyt aivan helposti järjestämään
koko asian. Yhdessä he kinastelivat tästä pitkät ajat, mikä oli
enemmän kuin kumpikaan karkulaisista olisi ansainnut. Vihdoin oli
enosi pakko antaa perään, ja sen sijaan että hän olisi saanut
auttaa sisarentytärtään, hänen suotiin saada siitä vain tyhjä
ulkonainen kunnia, joka ei ollut lainkaan hänen mieleensä. Ja
luulenpa todella sinun tänä aamuna tulleen kirjeesi, jossa vaadit
täyttä selitystä asiainmenosta, ilahduttaneen häntä suuresti, koska
häneltä sen kautta viimein riistettiin lainahöyhenet ja kunnia
annettiin sille, jolle kunnia tulee. Mutta tästä sinä, Lizzy, et
saa hiiskahtaa kellekään -- korkeintain vain Janelle.
"Arvaan sinun jo hyvin tietävän, mitä tuon nuoren parin hyväksi on
ollut tehtävä. Wickhamin velat on maksettava, ja nousee niiden
kokonaismäärä melkoisesti yli tuhannen punnan; toiset tuhat puntaa
asetetaan Lydian nimiin hänen myötäjäisikseen, ja sitten oli vielä
ostettava Wickhamille upseerin paikka.[23] Syyn, minkä vuoksi herra
Darcy yksin piti huolen kaikesta tästä, olen maininnut sinulle
jo kirjeeni alussa. Hän pitää omana vikanaan, että Wickhamin
luonteesta oltiin niin suuresti erehdytty ja hänet kaikkialla
vastaanotettu avoimin sylin. Ehkäpä tässä on jotain perää;
vaikka minä epäilen suuresti, olisiko hänen tahi kenenkä hyvänsä
vaiteliaisuus voinut estää tätä ikävää tapausta. Mutta kaikista
hänen kauniista puheistaan huolimatta, rakas Lizzy, saat olla aivan
varma, ettei enosi olisi koskaan antanut perään, jollemme olisi
otaksuneet hänellä olleen _jotain muutakin_ aihetta sekaantua
asiaan. Sittenkun kaikesta oli saatu sovituksi, hän palasi takaisin
ystäväinsä luo, jotka yhä vielä oleskelevat Pemberleyssä; mutta
hän lupasi tulla jälleen Lontooseen hääpäiväksi ja tekemään loput
rahalliset suoritukset.
"Luulen nyt kertoneeni sinulle kaiken. Varmastikin tulet kaikesta
kuulemastasi aika tavalla ihmeisiisi; mutta toivon, ettet ainakaan
tule pahoillesi. Lydia siirtyi meille asumaan, ja Wickhamilla
oli vapaa pääsy taloomme. Hän puolestaan oli aivan samanlainen,
jollaisena olin tullut hänet tuntemaan Hertfordshiressä; mutta
Lydian käytöksestä hänen meillä ollessaan en olisi tahtonut
kertoa sinulle sanallakaan, jollen viime keskiviikkona olisi
saanut Janen kirjettä, josta näin että tyttö oli käyttäytynyt
aivan samalla tapaa kotonaankin; joten se, minkä nyt sinulle
mainitsen, ei antane sinulle mitään uutta harmin aihetta. Minä
puhelin vakavasti hänen kanssaan monestikin ja koetin osoittaa
hänen menettelynsä synnillisyyttä ja hänen perheelleen tuottamaa
surua ja onnettomuutta. Jos hän kuuli lainkaan sanojani, niin kävi
se aivan onnenkaupalla, sillä ainakaan hän ei huolinut kuunnella
minua ollenkaan. Minä tuosta joskus harmistuin; mutta muistaen
rakkaan Elizabethini ja Janeni herttaisuuden koetin kuitenkin olla
kärsivällinen hänen kanssaan.
"Herra Darcy saapui sitten jälleen tänne lupauksensa mukaan ja oli
mukana vihkimystilaisuudessa, niinkuin Lydia teille jo kertoi.
Seuraavana päivänä hän söi meillä päivällistä ja aikoi lähteä
Lontoosta keskiviikkona tai torstaina. Suututkohan sinä kovastikin
minuun, rakkahin Lizzy, jos käytän tätä tilaisuutta sanoakseni
(mitä en koskaan aikaisemmin ole rohjennut sanoa), että minä pidän
siitä miehestä oikein paljon? Meitä kohtaan hän on käyttäytynyt
joka suhteessa yhtä hienosti ja herttaisesti kuin Derbyshiressä
ollessamme. Hänen mielipiteensä ja käsityksensä ihmisistä ja
asioista miellyttävät minua suuresti; häneltä puuttuu ainoastaan
hiukkasen vilkkautta; mutta jos hän ymmärtää naida _viisaasti_,
niin hänen tuleva vaimonsa voi opettaa _sitäkin_ hänelle. Minusta
hän oli eräässä suhteessa kovin viekas -- hän tuskin kertaakaan
mainitsi keskusteluissamme sinun nimeäsi. Mutta viekkaus näyttää
nykyään olevan muodissa. Suo anteeksi, jos olen puhunut liian
rohkeasti, tahi älä ainakaan rankaise minua sulkemalla minulta
vastaisuudessa P:n ovet. Minä en tunne itseäni koskaan oikein
tyytyväiseksi, ennenkuin olen saanut kierrellä sen ihanan puiston
läpikotaisin. Sievän pienen ponyvaljakon vetämät matalat avovaunut
olisivat siihen ajoon oikein omiaan. Mutta nyt minun täytyy
jo vihdoinkin lopettaa. Lapset ovat huudelleet minua jo viime
puolituntisen. -- Uskollinen tätisi
"_M. Gardiner_."
Tämän kirjeen sisällys kuohutti Elizabethin mieltä kovasti; vaikka oli
vaikea määritellä, iloko vai tuska, joita kumpiakin se hänessä
synnytti, oli hänessä voimakkaampi. Totta siis oli, mitä hän oli jo
hämärästi ja peljäten epäillyt, että hra Darcy oli ylenpalttisessa
hyvyydessään käynyt auttamaan ja pelastamaan hänen huikentelevaista
sisarparkaansa! Hän oli varta vasten lähtenyt seuraamaan karkulaisten
jälkiä Lontooseen, nähnyt omalle ylpeälle ja hienolle luonteelleen
tuskallista vaivaa etsiskellessään heitä suurkaupungin uumenista;
ryhtynyt neuvotteluihin kunnottoman parittajanaisen kanssa, jota hänen
täytyi inhota sydämensä pohjasta; ja lopulta hän oli lahjonut tämän
päästäkseen sen miehen perille, jota hän kaikkein mieluimmin oli
tahtonut vältellä ja jonka pelkän nimenkin lausuminen oli hänelle
kiusaksi. Kaiken tämän hän oli tehnyt tytön hyväksi, jota hän ei voinut
sääliä eikä edes kunnioittaa. Elizabethin sydän kuiskasi hänelle, että
tuo mies oli tehnyt sen hänen tähtensä. Mutta ilon ja sen herättämän
toivon sammutti hänessä pian tarkempi ajattelu. Kuinka olisi Darcy
voinutkaan kantaa sellaisia uhreja tytölle, joka oli tylysti
hyljännyt hänen sydämensä ja kätensä; ja kuinka hän voisikaan pyrkiä
sukulaisuuteen sellaisen miehen kuin Wickhamin kanssa? Wickhamin
langoksi! Tottahan jo pelkän tuollaisen mahdollisuuden ajattelemisenkin
täytyi kammahduttaa hänen ylevää ja oikeudentuntoista mieltään.
Darcy oli tehnyt paljon, se oli totta. Elizabethia hävetti ajatella,
kuinka paljon hän oikein oli tehnyt. Mutta hän oli maininnut syyn tähän
välitystoimeensa, ja sitä syytä oli helppo uskoa todeksi. Eihän ollut
lainkaan mahdotonta, että hän todella piti itseänsä perimmältä
vastuunalaisena koko tästä ikävästä tapahtumasta; hän tahtoi korjata
sen, ja hänellä oli varoja millä korjata; ja vaikka Elizabeth ei enää
voinutkaan pitää omaa vähäpätöistä persoonaansa tämän harvinaisen
jalomielisyyden varsinaisena aiheena, niin hän saattoi ehkä silti
uskoa, että Darcya oli menettelyssään kiihoittanut ajatus, että hän sen
kautta voi palauttaa Elizabethin mielenrauhan. Mutta tuskallista,
sanomattoman tuskallista oli tietää, että heidän perheensä oli täten
joutunut kiitollisuudenvelkaan henkilölle, jolle he eivät kyenneet sitä
koskaan eikä missään muodossa palkitsemaan. Häntä he saivat kiittää
Lydian pelastamisesta, hänen maineensa puhdistamisesta, perheen oman
onnen palauttamisesta --, kaikesta, kaikesta. Ah, kuinka Elizabeth
katuikaan katkerasti entistä äkkipikaista ja suvaitsematonta käytöstään
tuota jaloa miestä kohtaan -- jokaista ilkeätä ja tylyä sanaa, jolla
hän oli haavoittanut hänen mieltään! Omasta kohdastaan hän oli syvästi
nöyryytetty; mutta Darcysta hän oli ylpeä -- ylpeä siitä, että tämä oli
lähimmäisensäälin ja oman kunniantunnon välisessä kamppauksessa antanut
paremman minuutensa päästä voitolle. Hän luki yhä uudelleen tätinsä
Darcylle virittämät ylistelyt. Ne olivat niukkasanaiset ja ja
mahdollisimman lievät; mutta sittekin ne olivat hänen mieleensä.
Jopa häntä miellytti -- joskin harmittikin -- havaita, kuinka
itsepintaisesti hänen enonsa ja tätinsä luulottelivat, että hänen ja
Darcyn välillä muka vallitsi salaista kiintymystä ja yhdysymmärrystä.
Hän oli havahtanut mietteistään ja noussut istuimeltaan kuullessaan
jonkun etempää lähestyvän; mutta ennenkuin hän oli ennättänyt poiketa
jollekin syrjäpolulle, tavoitti hänet Wickham.
"Pelkäänpä, että häiritsen sinun yksinäisiä haaveilujasi, rakas käly",
sanoi tulija, ruveten astelemaan hänen rinnallaan.
"Niinhän tosin teit", vastasi Elizabeth hymyillen; "mutta eihän siitä
seuraa, ettei häiritseminen olisi tervetullut."
"Olisin todellakin pahoillani, jos niin olisi laita. _Mehän_ olimme
ennen aina hyvät ystävät, ja nyt olemme vielä läheisemmät."
"Totta kyllä. Ovatko toisetkin tulossa ulos?"
"Sitä en tiedä. Anoppirouva ja Lydia lähtivät vaunuilla Merytoniin.
Mutta mitä minä kuulinkaan enoltasi ja tädiltäsi -- tehän olitte
äskettäin yhdessä käyneet Pemberleyssä?"
Elizabeth nyökkäsi myöntävästi.
"Minä miltei kadehdin sinulta sitä iloa; ja kuitenkin luulen, että se
kävisi minulle ylivoimaiseksi, sillä voisinhan muuten poiketa siellä
matkallamme Newcastleen. Ja arvaan, että te tapasitte siellä vanhan
taloudenhoitajattarenkin? Rouva Reynolds parka, hän piti aina paljon
minusta. Mutta tietenkään hän ei teille maininnut minun nimeäni?"
"Kyllä, sen hän teki."
"Entä mitä hän minusta sanoi?"
"Että sinä olit liittynyt armeijaan, ja että hän pelkäsi sinun ...
ettet siellä ottanut oikein menestyäksesi. Niin kaukana asiat tietysti
usein käsitetään merkillisen väärin."
"Niin tietystikin", Wickham vastasi ja puri huultaan. Elizabeth toivoi
jo vaientaneensa hänet; mutta hetken perästä hän jatkoi puhetta:
"Minä ällistyin nähdessäni Darcyn Lontoossa viime kuussa. Me sivuutimme
toisemme kadulla monestikin. Ihmettelenpä, mitä asioita hänellä siellä
mahtoi olla."
"Ehkäpä hän varusteli häitään neiti De Bourghin kanssa", sanoi
Elizabeth. "Jokin erinomainen asia hänet tietystikin on vienyt tänä
vuodenaikana pääkaupunkiin."
"Epäilemättä. Tapasitko sinä hänet Lambtonissa ollessanne? Muistelen
kuulleeni Gardinereilta, että he olivat olleet puheissa hänen
kanssaan."
"Tapasin kyllä. Hän esitti meidät sisarelleen."
"Todellako? Ja piditkö sinä neiti Darcysta?"
"Pidin oikein paljon."
"Olenkin todella kuullut, että hän parina viime vuotena on varttunut
tavattomasti edukseen. Kun hänet viimeksi näin, hän ei ollut paljonkaan
lupaava. Olen iloinen, että sinä pidit hänestä. Toivon, että hänestä
kehittyy hyvä ihminen".
"Siitä saat olla varma; hän on jo kehittynyt ohi vaarallisimman
ikäkauden."
"Satuitteko te käymään Kymptonin kylässä?"
"En muista, että olisimme käyneet."
"Mainitsen sen vain siksi, että siellä on se pappila, joka minun oli
määrä saada. Mitä viehättävin paikka! Ja kerrassaan erinomainen
pappila! Se olisi joka suhteessa soveltunut minulle."
"Mitä sinä olisit pitänyt saarnojen valmistamisesta?"
"Se olisi minulle ollut mieluista työtä. Minä olisin tietysti pitänyt
sitä yhtenä virkani velvollisuuksista, ja helposti olisi se minulta
luistanut. Eihän ihmisen pitäisi harmitella; mutta varmastikin se
paikka olisi ollut kuin luotu minulle! Sellainen rauhallinen,
mietiskeleväinen elämä olisi vasta oikein vastannut minun onnellisuuden
ihannettani. Mutta niin ei pitänyt käymän. Kuulitko Darcyn koskaan
mainitsevan tätä asiaa Kentissä ollessasi?"
"Olen kuullut lähteestä, jota pidän luotettavana, että tuo paikka oli
määrätty sinulle ainoastaan ehdollisesti ja nykyisen tilanomistajan
tahdosta riippuen."
"Oletko todellakin? Niin tosiaan, jotain sellaistahan se taisi olla.
Muistanet kai, että minäkin mainitsin siitä sinulle jo heti
tuttavuutemme alussa?"
"Kuulin myöskin, että oli aika, jolloin saarnainvalmistus ei ollut
sinulle yhtä mieluinen kuin se nyt perästäpäin näyttää olevan; että
sinä itse omasta ehdostasi luovuit papinuralta, ja että sait
jonkinlaisen korvauksen tuosta luvatusta paikasta."
"Senkin sinä kuulit! Eikähän se vallan perätöntä puhetta olekaan.
Muistat varmastikin, että siitäkin jo kerroin sinulle, kun tästä
asiasta ensi kerran oli meidän keskemme puhetta."
He olivat tulleet jo talon kohdalle, sillä Elizabeth oli kävellyt
rivakasti päästäkseen pian eroon kiusallisesta seuralaisestaan; ja
sisarensa vuoksi tahtomatta enää härnätä lankoaan hän tyytyi vastaamaan
hyväntuulisesti hymyillen:
"Kuulehan nyt, Wickham, mehän olemme nykyään melkein kuin veli ja
sisar; älkäämme siis huoliko riidellä olleista ja menneistä. Toivon,
että me vast'edes olemme aina sanaa mieltä."
Hän tarjosi toiselle kätensä; Wickham suuteli sitä mitä kohteliaimmin,
vaikkei oikein tiennyt minne katselisi, ja he kävivät yhdessä sisään.