Lydian hääpäivä oli ollut ja mennyt; ja Jane ja Elizabeth olivat
silloin olleet luultavasti enemmän liikutetut kuin morsian itse. Kohta
vihkimyksen jälkeen nuoren parin oli määrä saapua Longbourniin, ja
vaunut lähetettiin heitä vastaan ----n majataloon, josta heidän piti
joutua perille päivällisen ajaksi. Molemmat vanhemmat sisaret miltei
pelkäsivät heidän tuloaan; Jane varsinkin tunsi olonsa sellaiseksi,
kuin olisi hän itse ollut perheen kadonnut lammas, ja hän kuvitteli
mielessään, kuinka hirveää ahdistusta ja jännitystä hänen sisarensa
täytyikään tuntea palatessaan lapsuudenkotiinsa.
Jo kuului vaununkolinaa maantieltä. Perhe oli kokoontunut ruokasaliin
vastaanottamaan nuorta paria. Rva Bennetin kasvot säteilivät autuaasta
odotuksesta; hänen miehensä näytti tavallistakin kylmemmältä, tyttäret
hätääntyneiltä ja tuskaisilta.
Lydian ääni kuului eteisestä; ovi paiskattiin auki, ja hän juoksi
sisään. Hänen äitinsä lyllersi häntä vastaan ja syleili ja tervehti
häntä ihastuneena; hän kätteli herttaisesti hymyillen myöskin
Wickhamia, joka seurasi vaimonsa kintereillä, ja toivotti molemmille
onnea ja tervetuloa.
Hra Bennetin tervehdys ei ollut varsin yhtä sydämellinen. Hänen
kasvonsa pysyivät jäykkinä, ja hän avasi tuskin suutansakaan. Nuoren
parin huoleton varmuus olikin omiaan häntä ärsyttämään. Elizabethia se
myös harmitti, ja yksinpä lempeä Janekin näytti pahastuneelta. Lydia
oli edelleen aivan entisensä; kesytön, hillitön, raju ja meluava. Hän
kääntyi sisaresta toiseen vaatien heidän onnittelujaan; ja kun kaikki
viimein kävivät istumaan, vilkuili hän ympäri huonetta, huomasi
vähäisiä muutoksia siellä täällä ja sanoi nauruun purskahtaen, että
hyvä aika olikin kulunut siitä, kun hän oli viimeksi istunut tämän
katon alla.
Myöskään Wickham ei näyttänyt olevan sen pahemmin hämillään kuin
vaimonsakaan; mutta hänen käytöstapansa oli aina ollut niin sulava ja
siloinen, että jos hänen avioliittonsa olisi käynyt niinkuin sen olisi
pitänyt käydä, olisi hänen kevyt hymynsä ja sirot puheenkäänteensä
ilahduttaneet kaikkia, kun hän nyt esitti lähempää sukulaisuutta
talonväen kanssa. Elizabeth ei olisi uskonut hänen voivan kaiken eletyn
jälkeen esiintyä noin varmasti; istuessaan itse aivan hämillään hän
päätteli itsekseen, että julkean miehen julkeudella _ei_ ole rajoja.
Hän punastui ja Janekin punastui; mutta niiden poskilla, jotka tuon
punastuksen olivat aiheuttaneet, ei näkynyt hämin ja syyllisyyden
merkkiäkään.
Puheenaiheista ei ollut puutetta. Nuorikko ja hänen äitinsä purkivat
toisilleen sydämensä pohjaa myöten; ja Wickham, joka oli joutunut
istumaan Elizabethin viereen, rupesi kyselemään niin rattoisasti
ympäristön oloista ja ihmisistä, että tytön oli vaikea vastata samaan
sävyyn. Tahallaan Lydia johti puheen aloille, joista hänen sisarensa
mieluimmin olisivat vaienneet.
"Ajatelkaas vain", hän huusi, "siitä on jo kolmisen kuukautta kun
läksin täältä, mutta minusta ne tuntuvat vain kolmelta viikolta; ja
mitä kaikkea sillä aikaa kuitenkin on tapahtunut! Herra isä sentään,
kuka olisi silloin arvannut, että minä palaan tänne takaisin naituna
rouvana, vaikka minusta se kyllä olisi ollut aika veikeä ajatus."
Hänen isänsä kohotti kulmakarvojaan, Jane näytti vaivautuneelta, ja
Elizabeth katseli moittivasti Lydiaan; mutta tämä leperteli iloisesti
edelleen: "Ah, äitikulta, tietävätköhän edes kaikki ihmiset täälläpäin,
että minä todella olen naimisissa? Minä pelkäsin, ettei sitä tiedetä;
ja niinpä kun William Goulding ajoi ohitsemme kaksipyöräisillä
rattaillaan, vedin sukkelaan hansikkaan vasemmasta kädestäni ja
riiputin kättäni vaununakkunan reunalta, jotta hän näkisi kiiltelevän
sormukseni; ja sitten kumarsin ja nauroin hänelle koko naamallani."
Elizabeth ei jaksanut enää kuulla moista puhetta. Hän hypähti ylös ja
juoksi huoneesta eteiseen eikä palannut toisten luo, ennenkuin nämä
siirtyivät eteisen halki saliin. Hän näki Lydian pöyhkeillen marssivan
etumaisena äitinsä rinnalla ja kuuli hänen sanovan vanhimmalle
sisarelleen: "Hei, Jane, minä otan nyt sinun paikkasi, sinä saat
siirtyä alemmaksi, koska olet vielä naimattomain kirjoissa." Hänen
hilpeytensä ja vallattomuutensa tuntui yhä vain lisäytyvän. Hän ikävöi
päästä tapaamaan täti Philipsiä, Lady Lucasia ja kaikkia muita
naapureja ja kuulla heidän nimittävän häntä "rouva Wickhamiksi"; ja
päivällisiltä nousten hän juoksi keittiöön näyttelemään sormustaan
ja kerskumaan uudesta arvostaan rva Hillille ja molemmille
palvelustytöille.
"No niin, äiti", hän sanoi, kun kaikki olivat jälleen koolla
ruokasalissa, "mitäs te sanotte minun miehestäni? Eikö hän ole
kerrassaan viehättävä olento? Olen varma, että kaikki sisareni
kadehtivat häntä minulta. Minä toivon, että heillä olisi edes puoletkin
minun hyvästä onnestani. Heidän pitää kaikkien päästä lähtemään
Brightoniin. Siellä sitä vasta pääsee miehelään. Eikös ollutkin
surkeata, äiti, ettemme päässeet sinne joukolla?"
"Aivan totta; ja jos minä saisin tahtoni perille, niin lähtisimme sinne
oitis. Mutta, Lydia kulta, siitä minä en ollenkaan pidä, että sinä
sillä tapaa karkasit. Täytyikö sen todella tapahtua?"
"Hui hai, äiti -- mitäs pahaa siinä oli! Minusta se olikin kaikkein
veikeintä! Kuulkaas, sinun ja isän ja kaikkien siskojen pitää tulla
pian tervehtimään meitä. Me asumme Newcastlessa koko talven ajan, ja
arvaanpa ettei siellä tule tanssiaisista puutetta, ja minä hommaan
tytöille hyvät tanssittajat."
"Ah, hyvä isä sentään, se vasta olisikin minun mieleeni!"
"Ja kun sitten palaatte kotia, niin teidän on jätettävä joku sisarista
tai parikin jälelle, ja minä lupaan toimittaa heidät miehelään jo ennen
kevään tuloa."
"Minä kiitän omasta puolestani hyväntahtoisuudestasi", sanoi Elizabeth;
"mutta minä en pidä erityisesti sinun naimatavoistasi."
Vieraiden oli määrä viipyä vain kymmenen päivää Longbournissa. Hra
Wickham oli saanut upseerinpaikan ennen Lontoosta lähtöään, ja hänen
piti liittyä rykmenttiinsä kahden viikon perästä.
Wickhamin kiintymys Lydiaan oli aivan sellainen -- niin kevyt ja niin
pinnallinen -- kuin Elizabeth oli odottanutkin. Lydia sen sijaan oli
sokeasti, silmittömästi ihastunut mieheensä. Joka tilaisuudessa tämä
oli hänen "rakas Wickhaminsa"; hänen rinnalleen ei voinut asettaa
ketään muuta miestä koko maailmassa.
Eräänä ensimmäisistä päivistä tulonsa jälkeen Lydia istui yhdessä
molempain vanhimpain sisartensa kanssa ja sanoi kesken muuta
puheenpitoa Elizabethille:
"Kuulehan, Lizzy, en liene vielä kertonut _sinulle_ mitään häistäni.
Sinä et ollut saapuvilla, kun juttusin siitä äidille ja kaikille
toisille. Etkö ole utelias kuulemaan, miten kaikki oikein kävi päinsä?"
"En erityisesti", vastasi Elizabeth; "minusta on viisainta puhua niin
vähän kuin mahdollista koko asiasta."
"Hui hai, sinäpä vasta merkillinen olet! Mutta enpä malta sittenkään
olla kertomatta sinulle. Meidät vihittiin St. Clementin kirkossa, koska
Wickham asui siinä seurakunnassa. Kaikkien piti kokoontua sinne kello
yhdeksitoista aamulla. Enon, tädin ja minun piti lähteä yhdessä ja
toisten kohdata meidät kirkonportilla. No niin, maanantaiaamu tuli
sitten viimeinkin, ja minä olin ihan päästäni pyörällä. Pelkäsin
näetsen, että jotain sattuisi tapahtumaan, mikä tekisi äkkilopun koko
hauskuudesta, ja minä olisin perinyt pelkkää häpeätä. Ja täti se vielä
puhui ja saarnasi minulle koko ajan kun minua puettiin; mutta minä en
siitä paljonkaan kuullut, sillä ajattelin koko ajan rakasta
Wickhamiani. Olin niin utelias tietämään, tuliko hän vihille sinisessä
hännystakissaan vaiko punaisessa vormutakissaan.
"No niin, me söimme aamiaista kello kymmeneltä kuten tavallista, ja
minä istuin kuin tulisilla neuloilla. Ja parahiksi, kun vaunut olivat
juuri ajaneet ulko-oven eteen, tuli se hirveä herra Stone -- enon
liiketoveri -- ja kutsui enon puhelemaan kauppa-asioista. Ja kun ne
kaksi kerran pääsevät suusta yhteen, niin heidän tarinoimisestaan ei
tahdo tulla loppuakaan. Minä olin niin hirveästi hädissäni, sillä enon
piti kirkossa olla minun naittajani ja antaa minut aviomiehelleni; ja
jollemme ennättäneet sinne ajoissa, niin ei vihkimisestä olisi tullut
mitään koko päivänä. Onneksi hän kuitenkin palasi joukkoomme kymmenen
minuutin perästä, niin että pääsimme toki lähtemään. Perästäpäin tulin
ajatelleeksi, ettei olisi ollut hätää vaikka eno olisi pysynytkin
poissa, sillä herra Darcy olisi voinut aivan yhtä hyvin olla
naittajani."
"Kuka -- herra Darcyko!" huudahti Elizabeth ihmeissään.
"Hänpä juuri! Hänen oli määrä saapua kirkkoon Wickhamin nuodemiehenä.
Mutta hyvä Jumala kuitenkin! Aivanhan minä unohdin koko asian! Minä en
olisi saanut hiiskua siitä sanaakaan. Olenpas minä koko pöllö! Ja sen
lupasin heille niin lujasti! Mitä Wickham nyt sanookaan? Sen piti pysyä
aivan salassa toisilta!"
"Jos sen piti pysyä salassa", sanoi Jane, "niin älä virka enää
sanaakaan enempää. Saat olla varma, etten minä ainakaan käy utelemaan
koko asiata."
"Ah, emme tietenkään", vakuutti Elizabeth punoittavin poskin, vaikka
hän aivan paloi uteliaisuudesta.
"Kiitos vain", sanoi Lydia; "sillä jos utelisitte enempää, niin en
malttaisi olla kertomatta teille; ja silloin Wickham suuttuisi
hirveästi."
Mutta Elizabethin oli aivan mahdoton jäädä tietämättömäksi tästä perin
mielenkiintoisesta asiasta -- tahi ainakin hänen oli mahdoton olla
hankkimatta tietoja toiselta taholta. Hra Darcy oli siis ollut mukana
hänen sisarensa vihkiäisissä. Sehän vasta oli merkillinen uutinen! Ja
vieläpä sellaisessa seurassa, johon hänellä ilmeisesti oli ollut
kaikkein vähimmän halua liittyä. Ajatukset pyörivät tytön aivoissa kuin
villit virvatulet. Hän arvaili sen kymmeneen suuntaan syytä Darcyn
läsnäoloon, mutta mikään niistä ei häntä tyydyttänyt. Mikä häntä
parhaiten olisi miellyttänyt ja asettanut Darcyn menettelyn ylevimpään
valoon, se tuntui hänestä mahdottomalta uskoa. Hän ei jaksanut sen
kauempaa kestää tätä jännitystä, juosten joutuun omaan huoneeseensa hän
istahti pöydän ääreen, sieppasi paperiarkin ja kirjoitti lyhyen kirjeen
tädilleen pyytäen häneltä selitystä Lydian ajattelemattomaan
vihjaukseen, jollei sen ilmaiseminen rikkonut tädiltäkin ehkä vaadittua
vaitiolonlupausta.
"Voittehan helposti käsittää minun uteliaisuuteni", hän lopetti
kirjeensä, "kuullessani että henkilö, joka ei ole lainkaan sukulainen
ja joka muutenkin ollen melkein vennon vieras perheellemme, on ollut
teidän joukossanne sellaisessa tilaisuudessa. Olkaa kiltti ja vastatkaa
minulle oitis ja selittäkää minulle tämä ongelma -- jollei sen jostakin
syystä pidä pysyä syrjäisiltä salassa, kuten Lydia antoi ymmärtää;
silloin minun täytyy koettaa tyytyä olemaan edelleenkin pimeässä."
"Niinkuin minä muka siihen tyytyisin", hän lisäsi uhkamielisesti
itsekseen sulkiessaan kirjeen. "Ja jollet sinä, rakas täti, kerro
minulle sitä kunniallisella tavalla, niin keksin sen varmasti
salateitä!"