Hra Bennet oli toivonut jo hyvin monesti ennen nykyisen pulman
sattumista, että hän olisi pystynyt -- sen sijaan, että oli
säännöllisesti kuluttanut jokavuotiset tulonsa viimeistä penniä myöten
-- säästämään vuosittain edes vähäisenkin summan tyttäriensä
tulevaisuutta varten ja vaimonsa elinkoroksi, jos tämä eläisi häntä
kauemmin. Nyt hän toivoi sitä hartaammin kuin koskaan ennen. Jos hän
olisi tehnyt velvollisuutensa tässä suhteessa, niin ei Lydiata
naimisiin toimitettaessa olisi tarvinnut turvautua tämän enoon
kunnia- ja rahasitoumusten vuoksi; ja yksinomaan hänelle itselleen
olisi jäänyt tyydytys ostaa tyttärensä mieheksi Suur-Britannian
kukaties kaikkein kunnottomin nuori mies.
Kun hra Bennet oli mennyt naimisiin, oli nuori pari pitänyt aivan
tarpeettomana säästää mitään tulevaisuuden varalle; sillä aviostahan
arveltiin syntyvän pojan, joka perisi sukutilan ja kykenisi
huolehtimaan leskiäidistään ja nuoremmista sisaruksistaan. Viisi
tytärtä peräkkäin ilmestyi maailmaan, ilman että pojasta oli mitään
tietoa; mutta rva Bennet toivoi sellaista vielä monet vuodet
Lydian syntymisen jälkeenkin. Se toivo kuitenkin lopulta osoittihe
turhaksi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä ajatella säästämistä.
Rva Bennetillä ei ollut vähintäkään taipumusta säästäväiseen
taloudenpitoon; ja ainoastaan hänen miehensä rakkaus riippumattomaan
taloudelliseen asemaan oli varjellut heitä elämästä varojensa yli.
Viisituhatta puntaa oli avioliittosopimuksessa sijoitettu rva Bennetin
leskiosaksi ja lasten perinnöksi; mutta miten summa oli jaettava
viimeksimainittujen kesken, se oli jätetty riippuvaiseksi vanhempain
jälkisäädöksestä. Lydian avioliitto kiiruhti kuitenkin asiata nyt heti
ratkaisemaan, eikä hra Bennet epäröinyt lainkaan suostuessaan hänelle
asetettuihin naimaehtoihin. Kiitollisesti tunnustaen lankonsa hyvyyden
hän ilmoitti alttiisti hyväksyvänsä kaikki sitoumukset, joita tämä oli
tehnyt hänen nimessään. Hän pyysi edelleen langoltaan seikkaperäistä
tietoa, paljonko hän oli joutunut tälle velkaan Wickhamin raha-asiain
järjestämisen kautta; mutta Lydiata kohtaan hän oli yhä vielä siihen
määrään äreissään, ettei hän lähettänyt tälle riviäkään onnitteluksi.
Hyvät uutiset levisivät Longbournista pian naapuristoonkin ja
aiheuttivat tietysti enemmän tai vähemmän vilpittömiä onnitteluja;
vaikkapa moniaat vanhat rouvat Merytonissa pudistelivat pahaenteisesti
harmaita riippukiharoitaan arvellen, että sellaisen miehen rinnalla
nuorikon avioliitto varmastikin päättyisi kurjuuteen.
Rva Bennet ei antanut kuitenkaan näiden kovaonnenkorppien raakunnallaan
häiritä hänen ylpeätä iloaan; ei edes häpeäntunne tyttärensä
kuulumattoman käytöksen vuoksi riistänyt häneltä iloa suunnitella
loistavia tulevaisuudenkuvia Lydian varalle. Hän puhua pälpätti
lakkaamatta hienojen häävaatteiden, uusien vaunujen ja monipäisen
palvelijakunnan hankkimisesta nuorelle parille. Ympäristöstä hänen oli
vaikea löytää kyllin arvokasta maatilaa heidän tulevaksi kodikseen; ja
kuitenkin sen piti sijaita lähellä lapsuudenkotia, jotta äiti voisi
joka päivä käydä katsomassa tyttärensä avio-onnea.
Hänen miehensä kuunteli vaieten näitä sydämenpurkauksia, niin kauan
kuin palvelijoita oli saapuvilla. Mutta jäätyään kahdenkesken hän
sanoi: "Kuulehan nyt, hyvä rouvaseni, ennenkuin käyt hankkimaan jonkin
noista kartanoista tahi vaikkapa yksin tein ne kaikkikin vävypojallesi
ja tyttärellesi, on meidän ensin sovittava eräästä asiasta. _Yhteen_
taloon tällä seudulla he eivät ainakaan saa koskaan tulla. Minä en aio
suvaita sellaista röyhkeyttä heidän puoleltaan, että he kertaakaan
astuisivat jalallaan Longbournin veräjän sisäpuolelle."
Pitkä kiihkeä väittely seurasi tätä tahdonilmausta, mutta hra Bennet
pysyi lujana; ja rva Bennet huomasi kauhukseen, ettei hänen miehensä
aikonut uhrata puntaakaan edes tyttärensä häätarpeiden varustamiseen.
Tätä oli kunnon rouvan mahdoton käsittää. Hän oli paljon enemmän
hirmustunut ja masentunut siitä häpeästä, että hänen tyttärensä täytyi
astua vihkipallille ilman uutta hääpukua, kuin pari viikkoa aikaisemmin
surressaan Lydian karkausta ja luvatonta yhdyselämää Wickhamin kanssa.
Elizabethia hävetti ja harmitti, että hän oli ensi iskun masennuksessa
ilmaissut hra Darcylle pelkonsa sisaren kohtalosta. Vaikka vihkiminen
nyt muodollisesti saattoikin koko karkaamisjutun suotuisaan päätökseen,
luuli hän kuitenkin tuntevansa siksi hyvin tuon ylpeän miehen, ettei
tällä enää ollut vähintäkään halua liittää omaa kohtaloansa sellaiseen
seikkailevaan perheeseen. Elizabeth oli nöyryytetty ja suruissaan; hän
tunsi katumusta, itsekään oikein tietämättä, minkä vuoksi. Nyt hän
olisi halunnut säilyttää Darcyn kunnioituksen ja arvonannon hinnalla
millä hyvänsä, vaikkakin tiesi, ettei sillä enää ollut tähdellistä
merkitystä hänen omalle elämälleen. Hän isosi ja janosi kuulla tietoja
hänestä, missä niitä suinkin oli saatavissa. Hän tunsi olevansa varma
siitä, että hän olisi tullut hyvin onnelliseksi Darcyn rinnalla -- nyt,
kun ei enää ollut toivoa, että he koskaan näkisivät toisiaan.
Nyt hän vasta alkoi täysin käsittää, että Darcy oli juuri se mies, joka
luonteenlaatunsa ja hengenlahjojensa puolesta paraiten olisi sopinut
hänelle puolisoksi. Vaikka he luonteensävyltään ja elämänkäsitykseltään
olivatkin niin erilaiset, olisivat he täydentäneet toisiaan
molemminpuoliseksi eduksi -- hänen oma vilkkautensa ja sukkela järkensä
olisi lieventänyt rakastetun mielen raskautta ja jyrkkyyttä; ja tämän
terve arvostelukyky ja kypsynyt maailmantuntemus ynnä horjumattoman
puhdaspiirteinen olemus olisivat olleet hänelle itselleen mitä
suurimmaksi siunaukseksi.
Mikä riemuvoitto Darcylle olisikaan ollut tietää -- näin hän yllätti
itsensä usein ajattelemasta -- että hänen kosintansa, joka monias
kuukausi sitten oli niin ylimielisesti ja haavoittavin sanoin hylätty,
nyt olisi ilomielin ja kiitollisesti vastaanotettu! Hän ei tosin
epäillytkään, etteikö Darcy ollut ylevämielinen ja hienotunteinen --
ylevämielisimpiä koko sukupuolestaan. Mutta ihminenhän hänkin vain oli,
ja senvuoksi hänen olisi täytynyt tuntea tyydytystä ja voitonriemua.
Hra Bennet sai pian langoltaan kirjeen, jonka pääsisältönä oli
tiedonanto, että hra Wickham oli päättänyt erota miliisirykmentistä ja
siirtyä vakinaiseen sotaväkeen, jossa hänellä oli jo paikka tiedossa
eräässä maan pohjoisosaan sijoitetussa rykmentissä. Eversti Forsteria
oli pyydetty tyydyttämään hänen Brightonissa olevat velkojansa, ja
samanlaisen lupauksen kirjoittaja pyysi lankonsa toimittamaan
Merytonissa asuville saamamiehille, jotka kirjeessä lueteltiin. Hra
Gardiner mainitsi lopuksi, että nuori pari aikoi viikon perästä lähteä
Lontoosta liittyäkseen Wickhamin rykmenttiin, mutta että nuorikko
halusi hartaasti tavata omaisiansa, jonka vuoksi he toivoivat kutsua
Longbourniin.
Hra Bennet ja hänen vanhemmat tyttärensä olivat hyvin mielissään, että
Wickham siirtyi niin kauaksi entiseltä näyttämöltään. Mutta rva Bennet
ei ollut lainkaan tyytyväinen. Hän oli kovin pettynyt kuullessaan, että
Lydia, jonka seurasta ja läheisyydestä hän juuri oli niin suuresti
iloinnut ja ylpeillyt, joutui asumaan kauas maan pohjoisperukoille. Ja
olihan perin onnetonta, että Lydia täten tuli riistetyksi pois oman
paikkakunnan rykmentin keskuudesta, jossa hän tunsi jok'ainoan
upseeriperheen ja jossa häntä oli niin suuresti suosittu.
"Hänhän on niin kiintynyt rouva Forsteriin ja tämä myöskin häneen",
valitti poloinen äiti, "että kauheata on lähettää hänet tuonne
sydänmaihin! Ja upseerien joukossa oli useita niin miellyttäviä nuoria
miehiä, joista hän piti paljon. Kukapa tietää, minkälaisia miehiä ne
uuden rykmentin upseerit ovatkaan!"
Hra Bennet puolestaan ensin antoi ehdottoman kiellon Lydian
toivomukseen; hänellä ei ollut vähintäkään halua tavata epäkelpoa
tytärtään ja tämän kunnotonta puolisoa. Mutta Jane ja Elizabeth, jotka
tahtoivat säästää sisarensa tunteita ja hankkia hänen avioliitolleen
vanhempain muodollisen siunauksen, taivuttelivat isäänsä niin vakavasti
ja samalla lempeästi, että tämä viimein lankonsa välityksellä kutsui
nuoren parin Longbourniin kohta vihkimyksen jälkeen. Elizabeth
ihmetteli kuitenkin itsekseen, kuinka Wickham oli saattanut suostua
tähän tuumaan; ja omasta puolestaan hän kernaimmin olisi tahtonut
välttää näkemästä uutta lankomiestään.