Kaksi päivää oli kulunut hra Bennetin palaamisesta, kun Jane ja
Elizabeth talon takaisessa puutarhassa kävellessään näkivät
taloudenhoitajattaren etsiskelevän heitä. Arvellen hänen tuovan heidän
äidiltään kutsun tämän luo he kiiruhtivat häntä vastaan; mutta kutsun
sijasta hän rupesikin toimittamaan Janelle:
"Suokaa anteeksi, neiti, että häiritsen teitä kävelyllänne; mutta kun
toivoin teidän ehkä voivan kertoa hyviä uutisia Lontoosta, rohkenin
tulla kysymään."
"Mitä te tarkoitatte, rouva Hill? Emmehän me ole saaneet mitään uutisia
Lontoosta."
"Hyvä isä sentään!" huudahti rva Hill ihmeissään; "ettekö sitten tiedä,
että herra Gardinerilta on tullut isännän luo pikalähetti? Hän oli
täällä puoli tuntia, ja isäntä sai hänen myötään kirjeen."
Tytöt karkasivat kyselemään, kerkeämättä edes puhelemaan keskenään. He
juoksivat eteisen läpi ruokasaliin, sieltä kirjastoon -- isää ei
näkynyt kummassakaan; ja he olivat aikeissa kiivetä yläkertaan etsimään
häntä äidin luota, kun pöydänkattaja sattui heitä vastaan ja huomautti:
"Jos etsitte isäntää, hyvät neidit, niin hän käyskelee paraikaa ulkona
tuota pikku viidakkoa kohti."
Sen tiedon saatuaan tytöt suihkasivat eteisen läpi ulos nurmikentälle
isänsä perään, joka rivakoin askelin käveli aitauksen takana olevaa
vähäistä metsäsaareketta kohti.
Jane, joka ei ollut niin ketterä juoksemaan kuin Elizabeth, jäi
jälemmäksi; sen sijaan tavoitti hänen sisarensa aivan hengästyneenä
isän ja huusi hänelle kiihkeästi:
"Ah, isä -- mitä uutisia, mitä uutisia? Oletteko saanut enolta mitään
tietoja?"
"Tulihan niitä; sain häneltä tuonaan kirjeen pikalähetin myötä."
"Niin -- ja minkälaisia uutisia tuli -- hyviäkö vai huonoja?"
"Mitäpä hyvää sitten oli odotettavanakaan?" ärähti isä, ottaen kirjeen
taskustaan. "Mutta ehkäpä sinua haluttaa lukea se itse."
Elizabeth sieppasi kärsimättömästi kirjeen hänen kädestään. Janekin
ennätti parahiksi paikalle.
"Lue se ääneen", sanoi isä, "sillä minä tuskin pääsin oikein selville
sen sisällöstä."
"_Rakas lankoni_. -- Vihdoin viimeinkin kykenen lähettämään
sinulle joitakin kuulumisia tyttärestäsi, vieläpä sellaisia,
joiden toivon tyydyttävän sinua. Kohta sinun lähdettyäsi täältä
viime lauantaina onnistui minun saada tietooni, missä Lontoon
osassa he asuivat. Yksityisseikkain kertomisen jätän siksi,
kunnes tapaamme jälleen toisemme. On kylliksi, että tiedät, että
heidät on löydetty; minä olen tavannut heidät kumpaisenkin..."
"Sitten on käynyt, niinkuin aina toivoinkin", huudahti Jane
ilahtuneena; "he ovat siis todellakin naimisissa!"
Elizabeth jatkoi lukemistaan:
"Minä olen tavannut heidät kumpaisenkin. He eivät ole naimisissa,
enkä voinut heidän huomata aikoneenkaan mennä naimisiin; mutta
jos suostut hyväksymään eräät myönnytykset, jotka olen omin päin
tehnyt sinun nimessäsi, niin toivon ettei vihkimystä enää kauankaan
tarvitse viivyttää. Kaikki mitä sinulta vaaditaan on, että vakuutat
myötäjäiskirjalla tyttärellesi Lydialle hänen osuutensa siitä
viidentuhannen punnan pääomasta, joka on taattu lastesi perinnöksi
sinun ja vaimosi kuoleman jälkeen; ja että sen lisäksi suostut
maksamaan Wickhamille sata puntaa vuodessa niin kauan kuin
elät. Tällaiset ne ehdot ovat, joihin -- kaikki asianhaarat
huomioonottaen -- en ole epäröinyt sinun puolestasi suostua.
Lähetän tämän kirjeen tulemaan pikalähetin myötä, jotta
vastauksesi saantiin ei kulu liiaksi aikaa.
"Näistä seikoista helposti käsittänet, etteivät herra Wickhamin
raha-asiat ole vallan niin toivottomat kuin niiden on yleisesti
luultu olevan. Maailma on pettynyt siinä suhteessa; ja minä olen
onnellinen voidessani lisätä, että sittenkun kaikki hänen
velkansa ovat maksetut, jää jäljelle vielä vähän rahoja
asetettavaksi sisarentyttäreni nimiin. Jos sinä siis -- kuten
oletan sinun tekevän -- lähetät minulle valtakirjan toimittaa
kaikki nämä asiat sinun nimessäsi, niin annan oitis lakimiehemme
Haggerstonin toimeksi valmistaa lainmukaisen myötäjäiskirjan. Ei
mikään seikka vaadi sinun tuloasi tänne; pysy siis vain kaikessa
rauhassa Longbournissa ja luota minun huolellisuuteeni ja
joutuisuuteeni. Lähetä vastauksesi ensi tilassa ja koeta kirjoittaa
niin selkeästi kuin taidat. Me olemme päättäneet paraimmaksi, että
sisarentyttäreni naitetaan meidän talostamme, ja toivon sinunkin
suostuvan siihen. Hän tulee meille tänään. Minä kirjoitan taas
uudestaan, kohta kun jotain on tullut päätökseen. Sinun j.n.e.
"_Edw. Gardiner_."
"Onko se mahdollista?" huudahti Elizabeth, lopetettuaan kirjeen
lukemisen. "Voiko todellakin olla mahdollista, että hän suostuu naimaan
Lydian?"
"Wickham ei siis olekaan niin arvoton kuin olemme olettaneet", sanoi
hänen sisarensa. "Rakas isä, minä onnittelen sinua vävypojastasi."
"Oletteko jo vastannut enon kirjeeseen?" kysyi Elizabeth.
"En; mutta se on heti tehtävä."
Mitä hartaimmin Elizabeth pyysi häntä jouduttamaan vastauskirjettä.
"Ah, rakas isä", hän huudahti, "lähtekää nyt oitis kirjoittamaan
hänelle. Arvaattehan itsekin, kuinka kallis jokainen silmänräpäys on
tällaisessa asiassa."
"Antakaa minun kirjoittaa teidän puolestanne", pyysi Jane, "jos se on
teille itsellenne vastenmielistä."
"Se on minulle todellakin sangen vastenmielistä", vastasi hra Bennet;
"mutta mihinkäpä siitä pääsee."
Näin sanoen hän kääntyi heidän kanssaan kotia kohti. "Saanko kysyä,
isä", sanoi Elizabeth, "aiotko suostua hänen ehtoihinsa?"
"Suostuako niihin -- tietysti! Minua vain hävettää, että hän pyytää
niin vähän."
"Ja heidän on _pakko_ mennä naimisiin! Ja kuitenkin hän on _sellainen_
mies!"
"Niin, niin kyllä, naimisiinhan heidän täytyy mennä. Siitä ei pääse
mihinkään. Mutta kaksi asiata tahtoisin hyvin mielelläni tietää --
kuinka paljon rahoja enosi on saanut uhrata taskustaan saadakseen asiat
tälle kannalle; ja kuinka minä koskaan kykenen maksamaan ne hänelle
takaisin?"
"Rahoja -- enoko?" huudahti Jane. "Mitä sinä oikein tarkoitat, isä?"
"Tarkoitan vain, ettei kukaan järjissään oleva mies olisi halukas
sieppaamaan Lydiaa niin kehnolla syötillä -- ajatteles, vain sata
puntaa vuodessa minun eläissäni ja viisikymmentä sitten kun olen
haudassa."
"Se on hyvin totta", sanoi Elizabeth, "vaikka minä en tullut sitä
ollenkaan ajatelleeksi. Hänen velkansa ovat maksetut viimeiseen saakka,
ja sittenkin jää vähän jäännöstä! Ah, sen täytyy olla enon uhrausta!
Minä pelkään, että tuo hyvä ja jalomielinen mies on saattanut itsensä
vaikeuksiin sen kautta. Mikään vähäinen summa ei siihen ole riittänyt."
"Ei olekaan", myönsi hänen isänsä. "Wickham olisi pähkähullu, jos hän
olisi tyytynyt penniäkään vähempään kuin kymmeneentuhanteen puntaan.
Minua surettaisi ajatella hänestä niin paljon pahaa jo näin
sukulaisuutemme alkuasteella."
"Kymmenentuhatta puntaa! Herra varjelkoon! Millä kyetään sellaisesta
summasta suorittamaan edes puoletkaan takaisin?"
Hra Bennet ei vastannut mitään; ja syviin ajatuksiin vaipuneina
astelivat isä ja tyttäret vaitonaisina kotiin. Isä meni suoraapäätä
kirjastoonsa laittamaan vastauskirjettä valmiiksi, ja tytöt lähtivät
ruokasaliin. Nyt vasta he muistivat, että heidän äitinsä arvatenkaan ei
vielä tiennyt mitään koko tapahtumasta. He menivät senvuoksi kirjastoon
ja kysyivät isältään, eikö hänenkin mielestään asiasta olisi
ilmoitettava äidille. Hän oli kirjoitushommassa, ja päätään
kohottamatta hän vastasi kylmästi: "Tehkää miten tahdotte."
"Saammeko ottaa enon kirjeen mukaamme ja lukea sen hänelle?"
"Ottakaa mitä haluatte ja puittikaa tiehenne."
Elizabeth otti kirjeen pöydältä, ja he lähtivät yhdessä yläkertaan.
Mary ja Kitty olivat paraikaa rva Bennetin luona, joten asian voi
yhdellä kertaa ilmoittaa koko perheelle. Rva Bennetin oli vaikea
pidättää riemuaan. Kohta kun Jane oli lukenut hra Gardinerin toiveesta,
että Lydian vihkiminen voi olla jo hyvinkin lähellä, hän puhkesi
huutamaan ihastuksesta, ja jokainen seuraava lause lisäsi yhä hänen
iloaan. Hänelle riitti tieto, että hänen tyttärensä joutui naimisiin.
Häntä ei häirinnyt pelko Lydian tulevaisesta onnesta, ei suru hänen
kevytmielisestä käytöksestään eikä huoli langon rahallisista
uhrauksista.
"Voi, se rakas kullannuppu Lydia!" hän ihasteli. "Nämäpä vasta olivat
hyviä sanomia! Hän menee naimisiin! Minä saan nähdä hänet naituna
rouvana! Naimisissa jo kuudentoista vuoden ikäisenä, ajatelkaas sitä!
Se hyvä, kelpo lankoni! Tiesinhän minä, että hän saisi asian
järjestetyksi. Kuinka minä ikävöinkään nähdä Lydiaa! Ja sitä kelpo
vävypoikaani myöskin! Mutta entäs vaatteet, hääpuvut! Minä kirjoitan
niistä oitis sisarelleni. Lizzy, rakkaani, juokse alas isäsi tykö ja
kysy, paljonko rahaa hän tahtoo antaa Lydialle hääpukuihin. Tai
odotahan, minä lähdenkin itse. Soita kelloa, Kitty, jotta rouva Hill
saapuu tänne. Minun täytyy päästä pukeisiini. Voi, se rakas
sydänkäpyseni Lydia! Kuinka iloisiksi me tulemmekaan, kun saamme
jälleen nähdä toisemme!"
Hänen vanhin tyttärensä koetti hillitä äitinsä rajua iloa
huomauttamalla, että he olivat suuressa kiitollisuudenvelassa hra
Gardinerille tämän jalomielisestä uhrautuvaisuudesta.
"Meidän täytyy lukea tämä onnellinen päätös yksinomaan hänen
ansiokseen", hän sanoi. "Me olemme aivan vakuutetut siitä, että hän,
vaikka hänellä itselläänkin on lapsia, joiden tulevaisuudesta hänen on
huolehdittava, on sitoutunut suorittamaan Wickhamille tämän vaatiman
rahasumman."
"Mitäpä siitä", huudahti hänen äitinsä, "voisiko muuten ollakaan? Onhan
hän Lydian tädin mies, ja jollei heillä itsellään olisi lapsia, perisin
minä ja minun lapseni kaikki heidän rahansa; ja ensi kertaa hän nyt
vasta tekeekin jotain meidän hyväksemme, joistakin pikku lahjoista
puhumatta. Ei siitä siis sen pitemmältä! Voi minun päiviäni, kuinka
minä tunnen itseni onnelliseksi! Kohta saan yhden tyttäristäni
naimisiin! Rouva Wickham -- kas se kuulostaa joltakin! Ja hän täytti
vasta kuusitoista vuotta viime kesäkuussa. Jane rakas, minä olen niin
riemastunut, että ihan vapisen; enkä luule, että kykenen kirjoittamaan
riviäkään. Ota sinä kynä käteesi, minä sanelen sinulle mitä kirjoitat.
Me puhumme isäsi kanssa raha-asioista sitten myöhemmin; mutta Lydian
puvut on oitis saatava tilatuiksi."
Mutta hänen päänsä oli niin sekaisin musliini-, silkki- ja
pitsihuolista, että Janen oli helppo taivuttaa hänet lykkäämään
pukutilaukset siksi, kunnes niistä ennätettäisiin isän kanssa sopia.
Äidille tulikin kohta toisia ajatuksia mieleen.
"Ehkä minä lähdenkin tästä heti Merytoniin", hän sanoi, "kohta kun saan
vaatteet ylleni, viemään iloisia sanomia sisarelleni Philipsille. Ja
takaisin tullessa voin poiketa Lady Lucasin ja rouva Longin puheille.
Kitty, juokse alas ja toimita vaunut portaiden eteen. Arvaan, että
ajelu ulkoilmassa palauttaa terveyteni. Tytöt, voinko minä suorittaa
teille mitään asioita Merytonissa? Ah, tuollahan rouva Hill tulee!
Rakas Hill, oletteko jo kuullut hyviä uutisia? Lydia neiti menee kohta
naimisiin, ja te saatte valmistaa maljallisen punssia, jotta iloitsemme
yhdessä heidän hääpäivänään."
Rva Hill alkoi purkaa onnittelujaan ja aivan sairaana ympäristönsä
hupsutuksista pakeni Elizabeth huoneeseensa saadakseen ajatella
rauhassa. Lydia paran tilanne oli tosin niin paha kuin suinkin; mutta
omaiset saivat olla kiitollisia, ettei se ollut käynyt vielä
pahemmaksi.