Koko perhe odotti seuraavana aamuna hra Bennetiltä kirjettä, mutta
posti tuli tuomatta häneltä riviäkään. He tosin tiesivät hänen olevan
perin haluttoman ja leväperäisen kirjeenkirjoittajan, mutta he olivat
toivoneet, että hän edes tällaisena ajankohtana olisi tehnyt
poikkeuksen tavoistaan. Heidän oli pakko tästä päätellä, että hänellä
ei ollut mitään mieluisia tietoja lähetettävänä; mutta sittenkin he
olisivat halunneet kuulla jotakin varmaa. Hra Gardiner oli odotellut
vain postin tuloa; sitten hän lähti oitis matkaan, luvaten lähettää
varmoja tietoja ja taivuttaa hra Bennetin palaamaan kotia niin pian
kuin mahdollista -- suureksi huojennukseksi kälylleen, joka ainoana
lohdullisena varmuutena toivoi tietoa, ettei hänen miehensä ollut
kaatunut kaksintaistelussa.
Rva Gardinerin piti jäädä lapsineen Longbourniin vielä muutamiksi
päiviksi, jotta hänen läsnäolonsa olisi huojennukseksi hänen
sisarentyttärilleen. Heidän toinenkin tätinsä kävi ahkerasti heidän
luonaan, ja kun hänellä aina oli kerrottavana uusia piirteitä Wickhamin
kehnoudesta ja huikentelevaisuudesta -- muka heidän hauskutuksekseen ja
virkistämisekseen, niinkuin hän sanoi -- jätti hän heidät joka kerta
yhä alakuloisempaan ja lohduttomampaan mielentilaan.
Koko Meryton tuntuikin muuten käyvän yksimielisesti mustaamaan miestä,
jota vielä kolme kuukautta sitten oli pidetty valkeuden enkelinä. Hänen
väitettiin jääneen velkaa jok'ikiselle paikkakunnan kauppiaalle, ja
hänen juonensa -- joita kunnioitettiin viekoitteluyritysten nimellä --
olivat ulottuneet jok'ikisen kauppiaan perheeseen. Jokaisen mielestä
hän nyt oli maailman pahin syntisäkki; ja jokainen keksi perästäpäin,
että oli jo alunpitäen epäillyt hänen tekopyhää olemustaan. Vaikka
Elizabeth ei voinut uskoa puoliakaan siitä, mitä hänestä puhuttiin,
luuli hän kuitenkin tietävänsä tarpeeksi ollakseen vakuutettu sisarensa
täydellisestä perikadosta; ja yksinpä Janekin, joka vielä vähemmän
uskoi juoruihin, kävi vallan lohduttomaksi, varsinkin kun käsissä oli
jo aika, jolloin karkulaiset hyvästikin olisivat ennättäneet
Skotlantiin (minne hän yhä vielä luuli heidän lähteneen), ilman että
heiltä kuitenkaan tuli mitään tietoa.
Hra Gardiner oli lähtenyt Longbournista sunnuntaina; tiistaina hänen
vaimonsa sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti heti etsineensä
lankonsa käsiinsä ja suostuttaneensa hänet tulemaan kotiinsa
Gracechurch-kadun varrelle. Edelleen, että hra Bennet oli ennen hänen
tuloaan turhin toimin tiedustellut pakolaisia Lontooseen pohjoisesta
päin tulevien teiden varsilta, ja että hän nyt oli päättänyt etsiskellä
läpikotaisin kaikki Lontoon huomattavimmat hotellit, koska hän arveli
karkulaisten kaupunkiin tultuaan majoittuneen johonkin niistä,
ennenkuin olivat saaneet hankituksi vuokra-asunnon. Hra Gardiner ei
omasta puolestaan odottanut suurtakaan tulosta moisesta etsiskelystä;
mutta kun lanko oli saanut sen lujasti päähänsä, tahtoi hän auttaa
häntä. Hän lisäsi, että hra Bennet oli lujasti päättänyt olla vielä
nykyisin lähtemättä Lontoosta, ja lupasi kirjoittaa kohta uudelleen.
Kirjeessä oli seuraava loppulisäys:
"Olen kirjoittanut eversti Forsterille ja pyytänyt häntä
tiedustelemaan Wickhamin upseeritovereilta, onko tällä mitään
läheisiä sukulaisia tai tuttavia, jotka voisivat arvailla, mihin
osaan kaupunkia hän on saattanut kätkeytyä. Tätänykyä meillä ei ole
siihen vähintäkään viitettä. Arvaan eversti F:n tekevän kaiken,
minkä hän suinkin voi. Mutta nyt tulin ajatelleeksi, että ehkäpä
Lizzy voi paremmin kuin kukaan muu kertoa meille, onko hänellä
sellaisia sukulaisia, joiden luona hän nyt voisi asua."
Elizabeth ymmärsi oitis, mistä syystä häneen oli vedottu; mutta hänen
ei ollut mitenkään mahdollista hankkia haluttuja tietoja.
Jokainen kuluva päivä oli Longbournin perheelle murheen ja ahdistuksen
päivä; ja kaikkein suurimmaksi kohosi jännitys aina postin saapuessa.
Mutta ennenkuin he taasen kuulivat uutisia hra Gardinerilta, tuli hra
Collinsilta heidän isälleen osoitettu kirje. Kun Jane oli saanut
valtuuden avata kaikki isälle tämän poissaollessa saapuvat kirjeet,
luettiin tämä oitis. Elizabeth, joka tiesi, kuinka eriskummallisia tuon
arvoisan hengenmiehen kirjeet aina olivat, kuunteli sitä ensin miltei
huvitettuna, mutta sitten hyvin katkeroituneena. Se kuului seuraavasti:
"_Parahin herra Bennet_. -- Sukulaisuutemme ja korkea
kutsumukseni velvoittavat minua ottamaan hartaasti osaa siihen
Sallimuksen kipeään iskuun, jonka alla te nykyisin kärsitte ja
josta Hertfordshirestä saamamme kirje on meille ilmoittanut. Olkaa
vakuutettu, hyvä herra, että rouva Collins ja minä tunnemme
vilpitöntä myötätuntoa teitä ja koko teidän arvoisaa perhettänne
kohtaan nykyisessä surkeudessanne, jonka täytyy olla mitä katkerin,
koska sen on aiheuttanut asia, jota ei edes aikakaan pysty
korjaamaan. Vastaanottakaa minun puoleltani kaikki mahdolliset
vakuuttelut, jotka voivat huojentaa niin raskasta onnettomuutta
sekä huojentaa surua, jonka täytyy olla mitä rasittavin vanhempain
sydämelle. Tyttärenne äkillinen kuolema olisi ollut teille
pelkkää siunausta tähän verrattuna. Ja tätä surkeutta täytyy
valittaa sitäkin enemmän, koska on syytä otaksua -- kuten rakas
Charlotteni on antanut minun ymmärtää -- että tyttärenne syntinen
ja kevytmielinen käytös on hedelmä vanhempien rikoksellisesta
välinpitämättömyydestä lastensa kasvattamisessa; vaikka minä
samalla olen taipuvainen -- teidän ja rouva Bennetin lohdutukseksi
-- otaksumaan, että tyttärenne sydän on jo luonnostansakin paha,
koska hän ei muuten olisi niin nuorella iällä voinut tehdä itseään
vikapääksi näin hirveään syntiin.
"Mutta kuinka asianlaita lieneekin, on teitä sydämestä säälittävä;
ja tätä mielipidettä ei minun kanssani ole ainoastaan rouva
Collins, vaan myöskin Lady Catherine ja hänen tyttärensä, joille
olen kertonut asiasta. He ovat myöskin siinä yhtä mieltä minun
kanssani, että tämä yhden tyttärenne harha-askel ehdottomasti
turmelee kaikkien toistenkin lastenne elämänonnen: sillä kuka,
niinkuin Lady Catherine itse alentui huomauttamaan, tahtoo enää
perhesitein liittyä sellaiseen perheeseen? Ja tämä näkökohta
saa minun tyytyväisin mielin muistelemaan erästä teille tiettyä
tapausta viime marraskuun ajalta; sillä jos siiloin olisi käynyt
toisin, olisin minäkin nyt pakosta sotkeutunut kaikkeen teidän
suruunne ja häpeäänne. Sallikaa minun neuvoa teitä, rakas herrani,
etsimään lohtua sieltä, mistä sitä parhaiten löydätte, hylkäämään
ainaiseksi kelvottoman tyttärenne isällisestä rakkaudestanne ja
antamaan hänen korjata viimeiseen saakka törkeän syntinsä katkerat
hedelmät. -- Teidän j.n.e."
Hra Gardiner ei kirjoittanut, ennenkuin oli saanut eversti Forsterilta
vastauksen; ja sittenkään hänellä ei ollut mitään lohdullista
ilmoitettavana. Ei oltu näet saatu selville, että Wickhamilla olisi
elossa ainuttakaan sukulaista, jonka kanssa hän ylläpitäisi suhteita.
Tuttavia hänellä oli ennen ollut paljonkin; mutta sotaväkeen
liityttyään hän tuntui rikkoneen kaikki välinsä heidän kanssaan. Ja
yhtä paljon kuin pelko, että Lydian sukulaiset pääsisivät hänen
jäljilleen, aiheuttivat arvatenkin perin kehnot raha-asiat häntä
pysymään piiloutuneena; oli käynyt selville, että hän oli
huikentelevalla elämällään hankkinut niskoilleen melkoisen velkataakan.
Eversti Forster arveli, että enemmän kuin tuhat puntaa tarvittiin
selvittämään yksin hänen Brightonissakin tekemiään sitoumuksia. Hänellä
oli koko joukko velkoja ympäri kaupunkia, mutta hänen kunniavelkansa
upseeritovereille olivat vielä suuremmat. Hra Gardiner ei yrittänytkään
salata näitä seikkoja Longbournin perheeltä. Jane kauhistui niistä
kuullessaan. "Peluri!" hän huudahti säikähtyneenä. "Se oli kokonaan
odottamatonta; en olisi voinut mitään sellaista aavistaakaan!"
Hra Gardiner lisäsi, että he voivat odottaa isäänsä kotiin seuraavana
päivänä, joka oli lauantai. Masentuneena etsiskelynsä hyödyttömyydestä
hän oli suostunut lankonsa taivutteluun, että palaisi perheensä luo ja
antaisi hänen yksinään parhaansa mukaan jatkaa tutkimuksia. Saatuaan
kuulla miehensä palaavan rva Bennet ei ilmaissutkaan niin suurta
tyytyväisyyttä kuin tyttärensä olivat odottaneet, muistellen hänen
siihenastista hätäänsä miehensä hengestä.
"Mitä! Tuleeko hän kotia, ja ilman Lydiaa?" hän parkaisi. "Varmastikaan
hän ei voi lähteä Lontoosta, ennenkuin on saanut heidät käsiinsä. Kuka
sitten taistelee Wickhamin kanssa ja pakottaa hänet naimaan Lydian, jos
hän tahtoo livistää pakoon?"
Kun rva Gardinerilla oli jo ikävä Lontooseen, sovittiin että hän
lähtisi lapsineen heti hra Bennetin palattua. Hän oli hyvin utelias
tietämään jotain enempää Elizabethin ja hra Darcyn suhteista ja oli
odotellut viimeksimainitulta kirjettä tulevaksi kohta heidän peräänsä.
Mutta tämä toivo oli rauennut turhiin, eikä Darcyn nimeä oltu mainittu
kertaakaan heidän keskensä.
Kun hra Bennet saapui kotia, oli hän näennäisesti sama filosoofinen
elämäntarkastelija kuin ennenkin. Hän puheli yleensä hyvin vähän eikä
virkkanut sanaakaan Lontoon-matkastaan; ja kesti kotvan aikaa,
ennenkuin hänen tyttärensäkään rohkenivat ottaa sen puheeksi.
Vasta tulopäivän illalla, kun hän oli istunut perheensä kanssa
teepöytään, uskalsi Elizabeth kosketella kaikkien mielissä
tuskallisesti pyörivää kysymystä. Tyttären lausuttua surkuttelunsa
kaikesta siitä, mitä isä matkallaan oli saanut kestää, vastasi tämä
vain: "Älä puhu siitä! Kenenkäpä tästä pitäisi kärsiä, jollei minun?
Koko juttuhan on johtunut minun syystäni, ja minun pitäisi itseni hyvin
tietää se."
"Te ette saa tuomita itseänne liian ankarasti, isä", sanoi Elizabeth.
"Hyvä on, että varoitat minua sellaisesta pahennuksesta. Ihmisluonto
onkin aina niin hätäinen lankeemaan juuri tuohon syntiin! Ei, Lizzy,
anna sinä vain minun edes kerran eläissäni tuntea, kuinka suuri
syntikuorma on oikein niskoillani. En minä muuten pelkääkään, että
nujerrun sen alle. Syyllisyyden tunto haihtuu taas liiankin pian
mielestäni."
"Luuletteko heidän siis olevan Lontoossa?"
"Tietysti; missäpä muualla he voisivatkaan piileskellä niin hyvin kuin
siellä?"
"Ja Lydia ikävöikin aina päästäkseen Lontooseen", ehätti Kitty väliin.
"No, nyt hän varmaankin tuntenee itsensä onnelliseksi", sanoi isä
kuivasti; "ja hänen oleskelunsa siellä kestänee arvatenkin pitemmän
aikaa."
Lyhyen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:
"Lizzy, minä en kanna sinulle yhtään kaunaa, vaikka osuitkin oikeaan
varoittaessasi minua tämän jutun suhteen jo viime toukokuussa. Jo tämän
seikan pitäisi todistaa jommoistakin määrää ylevämielisyyttä minun
puoleltani, kun ottaa huomioon kaiken harmini ja vaivannäköni."
Hänet keskeytti Jane, joka tuli noutamaan äidilleen teetä.
"Kas tällainen sairasparaatihan on oikein mieltä ylentävä", hän
huudahti; "se antaa onnettomuudellekin jonkinlaisen kirkkauden
sädekehän. Huomisesta lähtien minä rupeen tekemään samalla tavalla:
istua kökötän kaiken päivää kirjastossani, yömyssy päässä ja
puuterivaippa hartioilla, ja annan toisille jalkajuonta minkä ennätän
-- vai odottaisinko ehkä siksi, kunnes Kitty vuorostaan lähtee
karkuun."
"Minä en vain karkaakaan, isä", tuiskahti Kitty närkästyneenä. "Jos
_minä_ koskaan pääsen Brightoniin, niin silloin olenkin toisenlaista
tyttöä kuin Lydia."
"_Sinäkö_ pääsisit Brightoniin! Sinua en uskaltaisi päästää Merytonia
kauemmaksi -- en, vaikka minulle maksettaisiin viisikymmentä puntaa! Ei,
Kitty, nyt olen ainakin oppinut varovaiseksi, ja sinä saat tuta sen
seurauksia. Ei ainutkaan upseerinkuvatus saa enää tulla minun talooni
-- ei edes kulkea kylämme läpi. Tanssiaisiin menosta ei ole
puhettakaan, jollei joku sisaristasi lupaa seisoa vierelläsi kaiken
iltaa. Etkä sinä saa edes liikahtaa ulos ovestakaan, ennenkuin olet
voinut osoittaa, että kykenet istumaan säädyllisesti sisässä kymmenen
minuuttia päivässä."
Kitty, joka otti nämä uhkaukset vakavalta kannalta, pillahti itkemään.
"No no, malta nyt mielesi", sanoi isä, "äläkä turhan takia tee itseäsi
onnettomaksi. Kun olet jaksanut pysyä kilttinä tyttönä kymmenenkin
vuotta peräkkäin, vien sinut niiden päätyttyä katselemaan
sotaväenparaatia."