"Minä olen miettinyt tätä asiaa miettimästä päästyäni, Elizabeth",
sanoi hänen enonsa heidän ajaessaan; "ja vakavan pohtimisen perusteella
olen todellakin taipuvainen kallistumaan vanhemman sisaresi
mielipiteeseen. Minusta tuntuu vaikealta uskoa, että kukaan nuori mies
rohkenisi ryhtyä sellaiseen katalaan tekoon nuorta tyttöä kohtaan, joka
ei suinkaan ole vailla luonnollisia suojelijoita ja vaikutusvaltaisia
ystäviä ja joka päällepäätteeksi oleskeli hänen oman everstinsä
perheensä, niin että vakavasti toivon asian vielä kääntyvän parhain
päin. Voiko tuo mies todella luulotellakaan, etteivät tytön sukulaiset
ja ystävät aio astua väliin? Voiko hän edes palata takaisin
rykmenttiinsä tehtyään sellaisen häväistyksen eversti Forsterille?
Kiusaus ei tässä asiassa ole vaaran arvoinen."
"Ajatteletko todellakin niin, eno?" huudahti Elizabeth, kirkastuen
hetkiseksi.
"Totta puhuen alan minäkin ajatella enosi tavalla", sanoi rva Gardiner.
"Minustakin hän todella tekisi liian suuren loukkauksen hyviä tapoja,
sotilaskunniaa ja yksinpä omia etujaankin vastaan. Enkä minä muutenkaan
voi ajatella Wickhamista niin pahaa. Voitko sinäkään, Lizzy, uskoa
hänet niin perin kunnottomaksi?"
"Ehkäpä en, jos hänen omat etunsa ovat kysymyksessä. Mutta mihinkä
muuhun kurjaan tekoon ja hyvien tapojen ja kaiken kunnian polkemiseen
tahansa arvelen hänen pystyvän. Jospa tosiaankin olisi laita, niinkuin
eno sanoo! Mutta sitä tuskin uskallan toivoa. Miksi he sitten eivät
olisi lähteneet suoraa päätä Skotlantiin, jos asia on niinkuin eno
arvelee?"
"No, ensinnäkään ei meillä", vastasi hänen enonsa, "ole ehdotonta
todistetta, ettei heidän tiensä olisi käynyt Skotlantiin."
"Niin -- mutta onhan jo sekin paha merkki, että he siirtyivät
matkavaunuista myötyrirattaille! Ja eihän heistä ole keksitty jälkiä
enää Barnetia etempänä."
"No niin -- otaksukaamme siis, että he ovat Lontoossa. Siellä he voivat
oleskella ainoastaan piileskelläkseen Lydian sukulaisilta; mitään muuta
syytä ei voi keksiä. Eikö ole luultavaa, että kummallakin on jokseenkin
niukasti rahoja matkassaan, ja että naimisiinmeno käy Lontoossa päinsä
huokeammin, vaikkei vallan niin romantillisesti kuin Skotlannissa?"
"Mutta mihin tähtää kaikki tämä salaperäisyys? Miksi peljätä ilmi
joutumista? Ah, ei, ei, se ei tunnu todennäköiseltä! Wickhamin läheisin
ystävä -- sen näitte Janen kirjeestä -- arveli, ettei hän edes
aikonutkaan naida Lydiaa. Wickham ei ikinä naikaan tyhjäkätistä tyttöä.
Hänen oma varallisuutensa ei salli sitä. Ja mitä vaatimuksia voisi
Lydia täyttääkään, mitäpä viehätystä hänellä olisi -- nuoruutta,
terveyttä ja hilpeyttä lukuunottamatta -- joiden takia Wickham uhraisi
hänen vuokseen kaikki hänelle edullisemmat avioliittomahdollisuudet?
Mitä tulee hänen väliensä rikkoutumiseen rykmenttitoverien kanssa tämän
häpeällisen viekoittelujutun vuoksi, niin en osaa sitä ruveta
arvailemaan, koska en tunne lähemmin niitä asioita. Mutta toinen
vastaväitteenne tuskin pätee. Lydialla ei ole veljiä, jotka astuisivat
häntä puolustamaan; ja isäni entisestä välinpitämättömyydestä perheensä
jäsenistä hän voi päätellä, ettei isä paljonkaan välitä tyttärensä
kohtalosta."
"Mutta luuletko sinä sitten Lydian niin sokeasti rakastuneen häneen ja
antautuneen hänen valtoihinsa, että hän suostuisi elämään tuon miehen
kanssa ulkopuolella avioliittoa?"
"Saattaa näyttää hirveältä, ja hirveätä se onkin", vastasi
Elizabeth, itkuun purskahtaen, "että oma sisar voi epäillä sisarensa
hyveellisyyttä ja kainoutta siihen määrään. Mutta minä en todellakaan
tiedä, mitä oikein sanoa. Ehkäpä teen hänelle vääryyttä. Mutta Lydia on
niin kovin nuori; häntä ei ole koskaan opetettu ajattelemaan asioita
vakavasti; ja koko viime puolivuoden -- ei, kuin koko viime vuoden --
hän ei ole ajatellut mitään muuta kuin turhamaisia huveja. Hänen on
sallittu kuluttaa aikansa pelkkään joutilaisuuteen ja kevytmielisyyteen
ja noudattaa kaikkia hupsuja päähänpistojaan. Siitä lähtien kuin tuo
miliisirykmentti majoitettiin Merytoniin, hänellä ei ole ollut muuta
mielessään kuin lempiseikkailuja, upseereja ja kuhertelua. Hän on
tehnyt kaiken voitavansa ilmaistakseen tunteitansa julki ja
kuuluttaakseen yleisön tietoon satunnaisia mieltymyksiään. Ja me kaikki
tiedämme, että Wickhamilla on yllinkyllin viehätysvoimaa, jolla hän voi
lumota minkä ajattelemattoman tytön hyvänsä."
"Mutta näethän, että Jane", keskeytti hänen tätinsä, "ainakaan ei
ajattele Wickhamista niin pahaa, että tämä pystyisi mihinkään
konnamaiseen tekoon."
"Ah, kenestäpä Jane on koskaan ajatellut mitään pahaa? Ja ketäpä hän
voisikaan epäillä taipuvaiseksi moiseen konnantekoon, ennenkuin teko on
jo tapahtunut ja tekijä todistettu syylliseksi? Mutta Jane tietää,
aivan yhtä hyvin kuin minäkin, minkälainen mies Wickham todellisuudessa
on. Hänessä ei ole vilpittömyyttä eikä kunniantuntoa niin
hiukkastakaan. Hän on yhtä kavala ja valheellinen kuin taitava
teeskentelemäänkin."
"Ja tiedätkö sinä sitten itse varmasti tämän kaiken?" huudahti rva
Gardiner, jonka uteliaisuus oli kohonnut kukkuroilleen.
"Tiedän todellakin", vastasi Elizabeth punastuen.
"Minä kerroin teille toispäivänä hänen häpeämättömästä
käyttäytymisestään herra Darcya kohtaan; ja kuulittehan te omin korvin,
viimeksi Longbournissa ollessanne, millä tapaa hän puhui miehestä, joka
oli osoittanut niin verratonta pitkämielisyyttä ja anteliaisuutta
hänelle. Ja on muitakin asioita, joista minun ei ole lupa ... joista
tässä yhteydessä ei kannata puhua; mutta hänen valhejuttunsa Pemberleyn
perheestä ovat ihan loputtomat. Kaikesta siitä päättäen, mitä hän oli
kertonut neiti Darcysta, luulin tapaavani hyvin ylpeän, kylmäkiskoisen
ja epämiellyttävän tytön. Ja kuitenkin hän tiesi, että asianlaita on
aivan päinvastainen. Täytyihän hänen pitkän tuttavuutensa perusteella
tietää, että neiti Darcy on hyvin rakastettava ja perin vaatimaton
tyttö, jollaiseksi me tulimme hänet tuntemaan."
Matkaa jatkettiin niin nopeaan kuin voitiin; ja vietettyä yö maantien
varrella olevassa majatalossa jouduttiin Longbourniin seuraavana
päivänä päivällisajaksi. Elizabeth oli tyytyväinen, ettei Janen ollut
tarvinnut väsyttää itseään sen pitemmällä odottelulla.
Gardinerin pikkulapset seisoivat kaikki vastassa portailla; suudeltuaan
heitä kiireisesti Elizabeth juoksi sisään eteissuojaan, jossa tapasi
yläkerrasta alas syöksyvän Janen.
Sisarusten itkien syleiltyä toisiaan kysyi nuorempi, oliko
karkulaisista kuultu mitään.
"Ei vielä", sanoi Jane. "Mutta kun hyvä enomme nyt on tullut, niin
toivon, että kaikki tulee päättymään hyvin."
"Onko isä vielä Lontoossa?"
"On; hän lähti tiistaina, niinkuin kirjeessäni mainitsin."
"Oletko saanut häneltä mitään tietoja?"
"Vain yhden kerran. Hän kirjoitti minulle muutamia rivejä keskiviikkona
ilmoittaen saapuneensa perille onnellisesti ja antoi minulle ohjeita,
joita olin häneltä erityisesti pyytänyt. Hän lisäsi, ettei hän
kirjoittaisi uudelleen, ennenkuin hänellä olisi jotakin kertomisen
arvoista."
"Entä äiti -- kuinka hän voi? Ja kuinka te kaikki jaksatte?"
"Äiti voi luullakseni jokseenkin hyvin, vaikka hän hermonsa ovatkin
hyvin järkyttyneet. Hän on yläkerrassa ja tulee varmastikin hyvin
mieliinsä sinut nähdessään. Mary ja Kittykin ovat entisellään, Luojan
kiitos."
"Mutta entä sinä -- kuinka sinä itse voit?" huudahti Elizabeth.
"Sinähän näytät niin kalpealta. Mitä kaikkea sinun on täytynytkään
kokea!"
Jane vakuutti kuitenkin jaksavansa hyvin; ja enon ja tädin tulo
eteiseen kihertävän lapsiparvensa keskellä katkaisi sisarusten
keskustelun. Jane juoksi heitä vastaan ja kiitti itkien ja nauraen
heitä tulostaan.
Kaikkien kokoonnuttua saliin toistuivat Janelle samat kysymykset, jotka
Elizabeth oli jo tehnyt, mutta Janella ei ollut nytkään mitään tietoja
annettavana. Hän ei ollut kuitenkaan vielä luopunut -- ylevämielinen ja
kaikista hyvää ajatteleva kun oli -- toivomasta mieluista päätöstä
kaikille huolille, ja hän odotteli joka aamu vapauttavaa kirjettä joko
isältään tai Lydialta ja kukaties vieläpä ilmoitusta viimeksimainitun
onnellisesta avioliitosta.
Salista siirryttiin rva Bennetin makuuhuoneeseen, jossa tämä arvon
rouva vastaanotti tulijat kyynelin ja ruikutuksin, vuoroin soimaten
kehnoa Wickhamia, vuoroin valitellen omia kärsimyksiään.
"Jos minun olisi sallittu saada tahtoni perille", hän jatkoi, "ja
annettu lähteä Brightoniin koko perheeni keralla, niin ei _tätä_ totta
maar olisi tapahtunut; mutta Lydia poloisella ei ollut siellä ketään,
joka olisi huolehtinut hänestä. Miksikä ne Forsteritkin päästivät häntä
koskaan silmiensä alta? Olen varma, että he ovat vikapäät törkeään
laiminlyöntiin, sillä Lydia ei ole semmoinen tyttö, joka ehdoin tahdoin
tekee tyhmyyksiä, jos häntä vain pidetään hyvin silmällä. Minä aina
ajattelinkin, että he eivät kykenisi kaitsemaan häntä, mutta
kuullaankos minun sanaani koskaan! Se rakas lapsiparka! Ja nyt on
Bennetkin matkoilla, ja minä tiedän, että hän haastaa Wickhamin
kaksintaisteluun kohta kun tavoittaa hänet; ja silloin hän saa itse
surmansa, ja mikäs meidät sitten perii? Collinsit häätävät meidät
täältä maantielle, ennenkuin isä on edes ennättänyt kylmetä haudassaan;
ja jollet sinä ole hyvä meille, rakas lanko, niin enpä tiedä mikä
meidän eteemme tuleekaan!"
Kaikki torjuivat jyrkästi sellaiset hirvittävät mahdollisuudet; ja hra
Gardiner vakuutti pitävänsä hyvää huolta hänestä ja hänen perheestään
sekä ilmoitti lähtevänsä Lontooseen vielä samana päivänä ja auttavansa
kaikin keinoin hra Bennetiä Lydian etsiskelyssä.
"Älä toki tyhjän takia säikyttele itseäsi", hän lisäsi; "vaikka onkin
oikein, että aina varustautuu vastaanottamaan pahinta, niin tässä
tapauksessa siihen ei vielä ole pätevää aihetta. Siitä ei ole vielä
täyttä viikkoakaan, kun he lähtivät Brightonista. Jonkun päivän perästä
saamme heistä varmasti tietoja; ja siihen mennessä, kunnes saamme
kuulla, etteivät he ole vihittäneet itseään eivätkä aio vihittääkään,
ei ole syytä pitää asiaa menetettynä. Kohta kun saavun Lontooseen,
etsin lankomieheni käsiini ja vien hänet omaan kotiini, ja siellä me
yhdessä neuvottelemme kaikesta mitä on tehtävä."
"Ah, niin, rakas lanko", vastasi rva Bennet, "juuri sitä minä aioinkin
esittää. Ja sittenkun olet tullut Lontooseen, niin etsi heidät oitis
käsiisi, ja jolleivät he ole vielä menneet naimisiin, niin ole kiltti
ja _naita_ heidät hetipaikalla. Ja mitä hääpukuihin tulee, niin älä
huoli antaa sen pidättää vihkimistä, vaan sano Lydialle, että hän saa
rahaa niin paljon kuin tahtoo ostaakseen itselleen uusia pukuja, kunhan
vain ensin on vihittänyt itsensä. Ja ennen kaikkea koeta pidättää
Bennetiä, ettei hän vain antaudu kaksintaisteluun. Kerro hänelle, missä
hirvittävässä tilassa sinä minut tapasit -- että olen surusta ja
kauhistuksesta ihan pyörällä; että minä vapisen ja tärisen koko
ruumiissani; ja että minulla on sellaisia hirmuisia pistoksia
kyljessäni ja särkyä päässäni ja sydämentykytystä ja kaikkea muuta
kauheata, niin etten saa lepoa öillä enkä päivillä. Ja sano rakkaalle
Lydialle, ettei hän vain rupea tilaamaan itselleen pukuja, ennenkuin
hän on minut tavannut, sillä hän ei itsestään osaa mennä parhaisiin
muotikauppoihin. Ah, rakas lanko, kuinka kiltti sinä oletkaan! Minä
olen varma, että sinä saat kaikki asiat ajetuksi onnellisesti perille!"
Ruokasalissa heihin yhtyivät myöskin nuorimmat tyttäret, jotka
tällävälin olivat makuuhuoneissaan ahkerasti varustautuneet liittymään
muiden seuraan. Toinen saapui kirjojensa, toinen toalettipöytänsä
äärestä. Molemmat näyttivät jokseenkin levollisilta -- lukuunottamatta
ehkä sitä, että närkästys ja vahingonilo sisaren typerästä seikkailusta
oli tehnyt Kittyn puheet entistä pisteliäämmiksi; kun taas Maryn oli
onnistunut säilyttää siihen määrään malttinsa, että hän pöytään
istuttua kuiskutti syvämietteisesti Elizabethin korvaan:
"Kovin onneton juttuhan tämä on, ja se antaa ihmisille arvatenkin
paljon puheenaihetta. Mutta vaikka se Lydialle itselleen onkin perin
ikävä, niin on siitä meille toisille hyvää oppia." Kohdatessaan
Elizabethin ihmettelevän katseen hän selitti tarkemmin ajatustaan: "Me
näet opimme tästä, että naiselle hyveellisyytensä menettäminen on
ainaisesti korvaamaton tappio; että yksi ainutkin harha-askel johtaa
auttamattomaan perikatoon; että naisen hyvä maine on yhtä hauras kuin
se on kaunis ja sädehtivä; ja että nainen ei voi koskaan olla kyllin
varuillaan suhtautuessaan toisen sukupuolen arvottomiin jäseniin. Tästä
terveellisestä opetuksesta me kaikki saamme lohdullista palsamia
haavoitettuihin sydämiimme."
Elizabeth levitti silmänsä suuriksi, mutta oli liiaksi masennuksissa
voidakseen antaa sopivan vastauksen tuohon merkilliseen filosoofiseen
lohdutukseen.
Iltapäivällä saivat Bennetin molemmat vanhemmat neidit olla
kahdenkesken puolituntisen, ja Elizabeth voi kysellä sisareltaan
tarkemmin tapauksen kaikkia yksityiskohtia. "Kerro minulle kaikesta,
mitä en vielä ole saanut kuulla. Mitä eversti Forster sanoi? Eikö
heillä ollut aavistustakaan mistään, ennenkuin karkaaminen keksittiin?
Tottahan molemmat oli jo sitä ennen nähty paljon yhdessä?"
"Eversti Forster myönsi, että hän oli tosin usein epäillyt jonkinlaista
kiintymystä heidän keskensä, varsinkin Lydian taholta; mutta hän ei
ollut kuitenkaan huomannut mitään, josta olisi hänen mielestään
kannattanut tehdä asiaa. Minä olen niin suruissani hänen takiaan. Hän
oli niin kovin hellätuntoinen ja ystävällinen meitä kohtaan. Hän oli jo
aikeissa lähteä tulemaan tänne vakuuttaakseen meille pahoitteluaan,
ennenkuin hän sai syytä epäillä, että he eivät olleetkaan lähteneet
Skotlantiin; tämä arvelu sai hänet sitten kahta kiiruummin jouduttamaan
matkaansa."
"Entä oliko Denny vakuutettu siitä, ettei Wickhamilla ollut
naimakauppaa mielessä? Tiesikö hän mitään heidän karkaamisaikeestaan?
Oliko eversti Forster itse puhutellut Dennyä?"
"Oli; mutta kun hän vaati Dennyltä selitystä, kielsi tämä jyrkästi
tietäneensä koko heidän aikeestaan eikä tahtonut lausua todellista
mielipidettään siitä. Hän ei enää toistanut arveluaan, ettei heillä
olisi ollut avioliittoaikomusta mielessään; ja _siitä_ minä sitten sain
aihetta toivoa, että hän kenties ensiksi oli voinut käsittää heidät
väärin."
"Osasikos teistä kukaan ennen eversti Forsterin saapumista epäillä,
etteivät he olisi aikoneetkaan vihittää itseään!"
"Kuinka meidän olisi ollutkaan mahdollista epäillä, mitään sellaista?
Minä tunsin itseni hiukan alakuloiseksi -- minä epäilin, että Lydia
tuskin tulisi onnelliseksi avioliitossaan Wickhamin kanssa, koska
tiesin, ettei tämä ollut aikaisemmin aina käyttäytynyt hyvin. Isä ja
äiti eivät tienneet siitä mitään; heidän mielestään vain tuollainen
hoppunaiminen ei olisi hyväksi. Kitty sitten ilmaisi -- iloisena siitä,
että hänellä oli asioista enemmän vihiä kuin kellään meistä -- että
Lydia oli viimeisessä kirjeessään vihjaillut jotakin tämänkaltaista.
Kitty näkyy tienneen, että he olivat jo monta viikkoa sitten olleet
rakastuneet toisiinsa."
"Mutta ei suinkaan ennen heidän Brightoniin menoaan?"
"Ei, sitä en luule."
"Entä ajatteliko eversti Forster itse mitään pahaa Wickhamista?
Tunteeko hän tämän todellisen luonteen?".
"Minun täytyy tunnustaa, että hän ei puhellut Wickhamista yhtä
ystävällisesti kuin aikaisemmin. Hän luuli tämän olevan tuhlailevaisen
ja hyvin ajattelemattoman; ja sen jälkeen kuin tämä surullinen juttu
tapahtui, olen kuullut kerrottavan, että Wickham jätti Merytonissa
paljon velkoja jälkeensä; mutta minä toivon, ettei siinä puheessa
sentään ole perää."
"Ah, Jane, kunpa me molemmat olisimme olleet vähemmän salamyhkäisiä,
kunpa vain olisimme kertoneet vanhemmillemme kaiken, mitä hänestä
tiesimme, niin tätä kaikkea ei olisi tapahtunutkaan! Kuule, kertoiko
eversti Forster teille mitään siitä kirjeestä, jonka Lydia oli jättänyt
hänen vaimolleen?"
"Hän toi sen mukanaan meidän nähtäväksemme. Tässä se on."
Jane otti kirjeen esiin taskukirjastaan ja antoi sen Elizabethin
luettavaksi. Se kuului seuraavasti:
"_Rakas Harriet_! -- Sinä saat ison naurun, kun kuulet minun
karanneen; enkä voi olla itsekään nauramatta, kun kuvittelen
sinun ällistystäsi huomenaamuna keksiessäsi minut kadonneeksi
pesästä. Minä olen matkalla Gretna Greeniin; ja jollet sinä
osaa arvata kenen kanssa, niin olet aika pölkkypää, sillä koko
maailmassa on ainoastaan yksi mies, jota minä rakastan, ja hän
on oikea enkeli. Minä en tulisi ikinä onnelliseksi ilman häntä,
niin että älä huoli harmitella minun takiani. Sinun ei tarvitse
lähettää Longbourniin sanaa minun lähdöstäni jollet tahdo,
sillä he ällistyvät sitä enemmän, kun itse kirjoitan heille ja
merkitsen nimekseni Lydia Wickham. Mikä mainio kepponen siitä
tuleekaan! Enpä tahdo kyetä edes kirjoittamaan naurultani.
Ole kiltti ja pyydä puolestani anteeksi Prattilta, etten voi
noudattaa lupaustani ja tanssia hänen kanssaan tänä iltana.
Sano hänelle, että hän kyllä antaa minulle anteeksi kun saa
tietää kaiken, ja että minä sitä mieluummin tanssin hänen
kanssaan seuraavissa iltahuveissa. Minä lähetän noutamaan
pukujani, kun matkustan Longbourniin; mutta minä tahtoisin, että
käskisit Sallyn paikkaamaan sen ison repeämän musliinihameessani,
ennenkuin se säälitään matkaan. Hyvästi nyt vain! Sano terveisiä
eversti Forsterille. Toivon, että tyhjennät lasin viiniä meidän
matkaonneksemme. -- Hellä ystävättäresi
"_Lydia Bennet_."
"Ah, tuo ajattelematon, huikentelevainen Lydia parka!" huudahti
Elizabeth luettuaan kirjeen. "Tuollainen kirje sellaisena hetkenä!
Mutta ainakin näkyy siitä, että _hän_ toki ajatteli vakavasti matkansa
tarkoitusta. Vaikka Wickham perästäpäin olisi uskotellut hänelle mitä
hyvänsä, niin hän ei ainakaan _aikonut_ tehdä mitään jumalatonta. Voi
isäparkaamme, mitä hänen täytyikään kärsiä saadessaan käsiinsä moisen
kirjeen!"
"En ole ikinä nähnyt kenenkään olevan niin hirveästi järkytetty.
Kymmeneen minuuttiin hän ei voinut saada sanaakaan suustansa. Äiti sai
heti hermokohtauksen, ja koko talo joutui aivan hämmennyksiin!"
"Sinä olet itsekin saanut kärsiä aivan liiaksi. Sinä et näytä lainkaan
terveeltä. Ah, olisinpa minä ollut täällä sinun apunasi! Sinä sait
kestää kaiken hädän ja huolen aivan yksin."
"Mary ja Kitty ovat olleet hyvin kilttejä ja olisivat varmaankin
jakaneet minun vaivannäköni, mutta minusta ei ollut oikein vaivata
heitä sellaisella. Kitty on itsekin hento ja kivuloinen, ja Mary
lueskelee niin ahkerasti, ettei hänelle olisi jäänyt lepohetkeä
ollenkaan. Täti Philips tuli tänne tiistaina kohta isän lähdettyä: ja
hän oli niin ystävällinen, että jäi torstaihin saakka minun
seuraukseni. Hänestä oli meille kaikille suurta apua ja lohdutusta,
ja Lady Lucaskin on ollut hyvin herttainen. Hän käveli tänne
keskiviikko-aamuna ottamaan osaa suruuni ja tarjoomaan minulle omaa ja
tyttäriensä apua, jos vain olisin sitä tarvinnut."
"Hänen olisi ollut parempi pysyä kotonaan", huudahti Elizabeth. "Ehkäpä
hän _tarkoitti_ hyvää; mutta tällaisen onnettomuuden kohdatessa on
parasta nähdä naapurejaan niin vähän kuin suinkin. Apua heidän on
mahdoton antaa, ja heidän lohduttelunsa käy sietämättömäksi.
Riemuitkoot he vain loitolla meidän kurjuudestamme ja tyytykööt siihen."