Elizabeth oli ollut hyvin pahoillaan, kun päivä kului toisensa jälkeen
Lambtonissa ollessa, ilman että Janelta tuli kirjettä; mutta sittenpä
tulla tupsahti kaksikin kirjettä yht'aikaa, joista toisen kuoreen
postissa oli merkitty, että se oli erehdyksestä ensin lähetetty
muuanne. Elizabeth ei sitä ihmetellytkään, sillä osoitekirjoitus oli
todella kirjoitettu kehnolla, aivan kuin hätäytyneellä käsialalla.
He olivat juuri lähdössä kävelemään kun kirjeet tulivat, jonka vuoksi
eno ja täti lähtivät kahden, jättäen hänet nauttimaan saaliistaan.
Ensin oli avattava väärään paikkaan lähetetty, koska se oli leimattu jo
viisi päivää takaperin. Alkupuolella kerrottiin kevyesti huvimatkoista
ja muista Longbournin pikku kuulumisista, mutta jälkiosa, joka oli
kirjoitettu päivää jälkeenpäin ja ilmeisesti suuren mielenliikutuksen
vallassa, sisälsi aivan toisenlaisia asioita.
"Sen jälkeen kuin kirjoitin ylläolevan, rakkahin Lizzy, on
tapahtunut jotakin vallan odottamatonta ja uskomatonta; mutta
pelkään, että säikähdytän sinut -- ole varma, että me kaikki
jaksamme hyvin. Uutiseni koskevat Lydia parkaamme. Viime yönä kello
kahdentoista aikaan, kun olimme jo kaikki käyneet levolle, tuli
eversti Forsterilta pikalähetti ilmoittamaan, että Lydia oli
karannut Skotlantiin[22] erään hänen upseerinsa kanssa; ja suoraan
puhuen -- Wickhamin kanssa! Kuvittelehan meidän hämmästystämme.
Kittylle se ei kuitenkaan näytä olleen vallan odottamatonta. Minä
olen niin hirveästi suruissani. Mutta minä toivon mielelläni kaiken
kääntyvän vielä parhaaksi, ja ajattelen, että Wickhamin luonteesta
ja tarkoituksesta on erehdytty. Ajattelematon hurjapää hän saattaa
olla, mutta eihän tämäkään teko todista mitään pahaa hänen
sydämestään (ja se on meille lohdutus). Ainakin hän on käyttäytynyt
epäitsekkäästi; sillä hänen täytyy hyvin tietää, ettei isämme voi
antaa Lydialle mitään myötäjäisiä. Äitiparka on vallan masentunut.
Isä kantaa kohtaloniskun paremmin. Kuinka olenkaan kiitollinen,
ettemme ole heille maininneet yhtään mitään siitä, mitä Wickhamista
on pahaa puhuttu; meidän täytyy itsemmekin unohtaa kaikki se
kokonaan. He lähtivät salaa matkaan lauantaina puoliyön aikaan,
kuten perästäpäin on käynyt selville; mutta heitä ei tiedetty
kaivata ennenkuin vasta eilen aamulla. Pikalähetti pantiin oitis
tuomaan meille tietoa. Eversti Forster arvelee voivansa odottaa
Wickhamia piankin palaavaksi. Lydia jätti jälelle hänen vaimolleen
osoitetun kirjelapun, jossa hän ilmoitti aikeestaan. Minun täytyy
nyt lopettaa, sillä en voi olla kauan poissa äitiraukan luota. Minä
pelkään, ettet saa ehkä ollenkaan selkoa tästä, mutta olen niin
liikutettu, että tuskin tiedän mitä olen kirjoittanut."
Joutamatta ollenkaan miettimään lukemaansa ja tuskin osaten edes
ajatellakaan mitään saamansa oudon uutisen johdosta, Elizabeth
ensimmäisen kirjeen lopetettuaan avasi kärsimättömästi toisen, joka oli
kirjoitettu päivää myöhemmin kuin edellisen kirjeen loppuosa. Se kuului
seuraavasti:
"Tähän aikaan, rakkahin sisko, olet saanut edellisen hätäisesti
kyhäämääni kirjeen. Toivon, että tänään kykenen kirjoittamaan
ymmärrettävämmin, vaikka en voi taata sitä nytkään, sillä pääni on
aivan sekaisin.
"Rakkahin Lizzy, tuskin tiedän mitä sinulle kirjoitan, mutta
minulla on sinulle pahoja uutisia, ja niitä ei käy yhtään
viivyttäminen. Vaikka avioliitto herra Wickhamin ja Lydia poloisen
välillä olisikin ollut ajattelematon teko, toivoimme kuitenkin
mitä hartaimmin, että se olisi tapahtunut; mutta nyt on syytä
pahoin pelätä, etteivät he ole lähteneetkään Skotlantiin.
Eversti Forster tuli tänne eilen muutamia tunteja pikalähettinsä
perästä. Vaikka Lydia olikin lyhyessä kirjelapussaan antanut rouva
Forsterin ymmärtää, että heidän aikomuksensa oli lähteä Gretna
Greeniin, oli Dennyllä jotain syytä epäillä, ettei W. ollut aikonut
lainkaan lähteä Skotlantiin eikä edes ollenkaan naida Lydiaa;
tästä tiedon saatuaan eversti F. lähti heti Brightonista pyrkien
heidän jäljilleen. Mutta pitemmälle kuin Claphamiin hän ei voinut
niitä seurata; siellä he olivat luopuneet vaunuista, joilla olivat
tulleet Epsomista saakka, ja jatkaneet matkaa myötyrirattailla.
Sen verran vain siellä tiedettiin, että heidän oli nähty ajavan
Lontooseen päin. En tiedä, mitä oikein ajatella. Mitä tarkimmin
tiedusteltuaan koko tien varret Lontooseen saakka eversti F. tuli
Hertfordshireen ja tiedusteli perusteellisesti matkustajiamme
kaikissa tienristeyksissä ja majataloissa, mutta turhaan. Meistä
hellää huolta pitäen hän sitten tuli Longbourniin ja kertoi
kuulumisensa meille mitä hienotunteisimmalla tavalla. Olen kovin
pahoillani hänen ja hänen rouvansa puolesta, sillä heitä ei käy
syyttäminen mistään.
"Meidän hätämme ja ahdistuksemme on kovin suuri, kuten voit hyvin
ymmärtää, rakas Lizzy. Isä ja äiti uskovat kaikkein pahinta,
mutta minä en voi ajatella W:sta niin pahaa. Monet seikat voivat
olla aikaansaaneet, että he mieluummin menivät salaa naimisiin
Lontoossa kuin noudattivat alkuperäistä suunnitelmaansa; ja vaikka
hän _voikin_ menetellä niin kunnottomasti hyvän perheen tytärtä
kohtaan, niin voinko otaksua Lydia paran sen kautta joutuneen
perikatoon? Mahdotonta! Kuitenkin huomasin surukseni, ettei F.
ollut taipuvainen uskomaan heidän todella menneen naimisiin; hän
pudisti päätään, kun puhuin hänelle toiveistani, ja sanoi, ettei W.
ole sellainen mies, jonka kunnollisuuteen voi luottaa. Äitiraukka
on sairaana ja vuoteenomana, ja isää en ole milloinkaan nähnyt
niin liikutettuna. Kitty parka on saanut kovia toruja siksi,
että hän oli salannut heidän välinsä; mutta sehän oli uskottu
hänelle luottamuksessa, joten häntä ei käy moittiminen. Olen
todella iloinen, rakkahin Lizzy. että sinä olet säästynyt näiltä
surullisilta kohtauksilta; mutta nyt, kun ensimmäinen huumaava
isku on kestetty, uskallanko sanoa, että kaipaan sinua kotiin? En
ole kuitenkaan niin itsekäs, että ahdistaisin sinua tulemaan, jos
sinulle ei sovi. Hyvästi!
"Tartun jälleen kynään tehdäkseni sen, josta juuri kieltäysin;
mutta olosuhteet ovat nyt sellaiset, etten voi olla pyytämättä
teitä kaikkia palaamaan tänne niin pian kuin suinkin mahdollista.
Minä tunnen niin hyvin enon ja tädin, etten arkaile pyytää heiltä
tätä, vaikka minulla on ensinmainitulta pyydettävänä jotain
enempääkin. Isä lähtee tuossatuokiossa Lontooseen eversti F:n
kanssa koettaakseen keksiä karkulaiset mikäli mahdollista. En
varmasti tiedä, mihin toimiin hän aikoo perillä ryhtyä; mutta hän
on niin tuskainen ja pyörällä päästään, etten arvele hänen saavan
paljonkaan aikaan, ja eversti F:n on pakko palata Brightoniin jo
huomisillaksi. Näin ollen olisivat enon apu ja neuvot arvaamattoman
kallisarvoiset. Hän ymmärtää kyllä heti ja täydellisesti, mitä
minä tällä hetkellä tunnen ja ajattelen, ja minä luotan hänen
hyvyyteensä."
"Ah, missä, missä onkaan enoni?" huudahti Elizabeth, kavahtaen kirjeen
luettuaan pystyyn ja aikoen suoraapäätä lähteä sokeasti etsiskelemään
arvoisaa sukulaistaan, jotta ei kuluisi hetkeäkään hukkaan kalliista
ajasta. Mutta hänen ulko-ovelle ennätettyään avasi sen majatalon
palvelijatar, ja sisään astui hra Darcy. Tytön kalpeat, itkettyneet
kasvot ja hätääntynyt käytös sai tulijan säpsähtämään; ja ennenkuin hän
kykeni puhumaan, huudahti Elizabeth, jonka kaikki ajatukset pyörivät
Lydian pelastamisessa, hätäisesti: "Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy
jättää teidät heti. Minun täytyy löytää herra Gardiner tässä tuokiossa,
sillä asiani ei siedä hetkenkään viivytystä -- minä en saa menettää
silmänräpäystäkään."
"Hyvä Jumala, mikä nyt onkaan hätänä?" huudahti Darcy, osoittaen
enemmän vilpitöntä myötätuntoa kuin muodollista kohteliaisuutta. "Minä
en tahdo viivyttää teitä vähääkään; mutta sallikaa minun tai palvelijan
lähteä hakemaan herra ja rouva Gardineria. Tehän ette voi lainkaan
hyvin; te ette voi itse lähteä heitä etsimään."
Elizabeth epäröi, mutta polvet horjuivat hänen aliansa, ja hän tunsi
itsekin, ettei hän jaksaisi lähteä etsiskelemään omaisiaan. Kutsuen
senvuoksi enon palvelijan paikalle hän käski tämän -- vaikka hän olikin
niin kiihoittunut, että tuskin sai ymmärrettävää sanaa suustaan --
oitis lähteä noutamaan isäntäväkensä kotia.
Palvelijan lähdettyä hän istahti tuolille, kun hänen jalkansa eivät
enää kannattaneet, ja näytti niin sanomattoman kurjalta, että Darcyn
oli mahdoton jättää häntä yksin. Sydän täynnä hellyyttä ja sääliä hän
ehdotti: "Sallikaa minun noutaa palvelijatar avuksenne. Voinko tehdä
jotakin, joka helpottaisi oloanne? Noudanko teille lasin viiniä? Te
voitte todellakin pahoin."
"Ei, minä kiitän", vastasi Elizabeth, koettaen kaikin voimin kohentaa
itseään. "Ei minua mikään vaivaa. Minä olen aivan terve, mutta olen
hädissäni eräiden hirveiden uutisten johdosta, jotka juuri sain
Longbournista."
Hän purskahti itkemään uutisiinsa viitattuaan, ja kotvaan aikaan hän ei
kyennyt virkkamaan sanaakaan.
Kipeästi jännitettynä Darcy voi vain vakuuttaa osanottoaan ja katsella
sitten ääneti ja säälien itkusta hytisevää tyttöä.
Vihdoin tämä jälleen kykeni puhumaan. "Olen juuri saanut Janelta
kirjeen, jossa on kovin järkyttäviä uutisia. Ne eivät voi enää pysyä
salassa. Nuorin sisareni on salaa jättänyt kaikki ystävänsä -- on
karannut -- antautunut tuon -- tuon kurjan herra Wickhamin valtoihin.
He ovat yhdessä salaa poistuneet Brightonista. _Te_ tunnette tuon
miehen siksi hyvin, että osaatte arvata lopun. Sisareni on vailla
varoja, vailla vaikutusvaltaisia sukulaisia; hänellä ei ole mitään,
mikä voisi houkutella viekoittelijaa -- hän on kokonaan hukassa."
Darcy oli kuin kivettynyt hämmästyksestä. "Kun ajattelen", jatkoi
Elizabeth värisevällä äänellä, "että _minä_ olisin voinut estää
tämän... Minähän _tiesin_, millainen mies hän on. Jospa olisin
ilmaissut vain osankin siitä -- osankin kaikesta, mitä olin kuullut,
omalle perheelleni! Jos hänen luonteensa olisi ollut yleisesti
tunnettu, niin tätä ei olisi tapahtunut. Mutta nyt on kaikki, kaikki
liian myöhäistä."
"Minä olen kovin suruissani", huudahti Darcy; "todella suruissani ja
pahoillani. Mutta onko se varmaa, ehdottomasti varmaa?"
"Ah, varmaa se on! He lähtivät yhdessä Brightonista sunnuntain
vastaisena yönä, ja heidän jäljilleen päästiin miltei Lontooseen
saakka, mutta ei sen kauemmaksi; se ainakin on varmaa, etteivät he ole
menneet Skotlantiin."
"Entä mitä on tehty, mitä on yritetty heidän tavoittamisekseen?"
"Isäni on lähtenyt Lontooseen, ja Jane on kirjoittanut, että pyytäisin
enolta pikaista apua; ja minä toivon, että pääsemme lähtemään täältä jo
puolen tunnin kuluttua. Mutta mitään ei voida enää tehdä; minä tiedän
hyvin, ettei mistään enää ole apua. Kuinka heidät edes voitaisiin
keksiäkään? Minulla ei ole vähintäkään toivoa. Kaikki keinot ovat yhtä
turhat!".
Darcy pudisti päätään sanattoman myöntymyksen merkiksi.
"Ja _minun_ silmäni kun olivat avatut näkemään hänen todellinen
luonteensa! Ah, kunpa olisin tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä,
mitä minun olisi täytynyt uskaltaa tehdä! Mutta sitä en silloin tiennyt
-- minä pelkäsin tekeväni liian paljon. Hirmuinen, hirmuinen erehdys!"
Darcy ei nytkään vastannut. Hän tuntui tuskin kuulevan tytön huokailuja
ja huudahteluja, ja hän käveli vakavissa mietteissä edestakaisin
lattialla, pää kumarassa, otsa rypyssä. Elizabeth älysi sen ja ymmärsi
oitis hänen ajatuksensa. Hän oli menehtyä surusta ja häpeästä;
täytyihän nyt _kaiken_ järkkyä, kaiken kunnioituksen ja arvonannon
hävitä sellaista perhettä kohtaan, joka oli osoittanut niin
anteeksiantamatonta heikkoutta ja häväissyt itsensä auttamattomasti
maailman silmissä. Hän ei voinut ihmetellä eikä tuomita Darcyn tuntemaa
järkytystä ja sisällistä taistelua; mutta sen näkeminen ei suinkaan
ollut omiaan lohduttamaan ja lujentamaan häntä itseään. Päinvastoin se
sai hänen selvästi tajuamaan oman asemansa toivottomuuden; ja koskaan
ennen ei hän ollut tuntenut niin rehellisesti kuin tällä hetkellä, että
hän olisi voinut rakastaa tuota miestä, mutta että kaiken rakkauden
täytyi nyt sammua tyhjiin.
Mutta omaa suruaan, oman sydämensä orpoutta hän ei nyt joutanut
suremaan. Lydian kohtalo täytti yksinomaan hänen ajatuksensa; jokainen
kuluva silmänräpäys syöksi siskoparan yhä syvemmälle perikatoon ja
hänen omaisensa julkiseen häväistykseen. Peittäen kasvonsa
nenäliinallaan Elizabeth ei enää ajatellut mitään muuta; ja hyvän aikaa
vallitsi huoneessa sanomattoman raskas hiljaisuus, kunnes Darcy kuului
viimein sanovan omituisen pakotetulla ja sortuneella äänellä:
"Pelkään, että te olette jo kauan toivonut minun poistuvan, ja ettei
minulla ole muuta syytä puolustella viipymistäni kuin todellinen vaikka
aivan hyödytön myötätuntoni. Taivas suokoon, että minä voisin sanoa tai
tehdä jotakin, joka olisi teille lohdutukseksi tällaisessa murheessa!
Mutta minä en tahdo vaivata teitä turhilla toivotuksilla, joilla
saattaisin näyttää vain ansiotta pyytelevän kiitostanne. Minä pelkään,
että tämä onneton juttu riistää sisareltani ilon nähdä teidät tänään
luonansa Pemberleyssä."
"Ah, niin tietysti! Olkaa kiltti ja pyytäkää puolestamme anteeksi neiti
Darcylta. Sanokaa, että kiireinen asia kutsuu meidät heti kotia.
Koettakaa salata onnetonta totuutta niin kauan kuin mahdollista. Minä
tiedän, ettei se voi enää pitkältäkään pysyä salassa."
Darcy lupasi tehdä sen, lausui vielä kerran surkuttelunsa häntä
kohdanneesta murheesta ja toivotti jutulle parempaa päätöstä kuin sille
nykyisin voi arvata, sekä lausuen terveisensä hänen omaisilleen jätti
hänet yksin, katsahdettuaan kynnykseltä vielä kerran pitkään ja
vakavasti taakseen.
Hänen lähdettyään Elizabeth tajusi selvästi, että heidän oli mahdoton
enää koskaan kohdata toisiansa niin hyvinä tuttavina kuin täällä
Derbyshiressä ollessa; ja hänellä oli hyvää aikaa miettiä perheensä
nykyistä onnetonta asemaa ja niitä epälukuisia vielä arvaamattomia ja
kukaties vielä onnettomampia selkkauksia, joihin se tämän ikävän jutun
johdosta sotkeutuisi. Hänellä ei ollut vähintäkään toivoa, että
Wickham todella naisi Lydian, ainoastaan Jane oli herkkä- ja
hyväuskoisuudessaan voinut sellaista kuvitella. Hänestä oli
tuntunut käsittämättömältä, kuinka Lydian tapainen typö tyhjä
liehakko oikeastaan oli voinut miellyttääkään Wickhamin tapaista
rahantavoittelijaa. Mutta nyt se selvisi hänelle liiankin hyvin.
Sellaista kevytmielistä mieltymystä herättääkseen oli Lydialla kylläksi
viehätystä; ja vaikka Elizabeth ei voinut uskoakaan, että Lydia olisi
suostunut karkaamaan ilman kohta perästä seuraavan avioliiton
aikomusta, ei hän voinut edes luulotellakaan, että tyttöparalla olisi
tarpeeksi ymmärrystä ja siveyttä välttyäkseen sortumasta viettelijän
helpoksi saaliiksi.
Elizabeth oli aivan hurjana pääsemään kotia lähtemään -- kuulemaan,
näkemään ja olemaan läsnä jakaakseen Janen kanssa sen askarten,
huolenpidon ja edesvastuun kuorman, joka tällä nyt oli kannettavanaan
sekasortoon joutuneessa perheessä. Vihdoin saapuivat hra ja rva
Gardinerkin hänen luokseen hätäytyneinä palvelijan sekavasta puheesta
ja luullen sisarentyttären äkkiä sairastuneen. Elizabeth luki heille
kiireisesti saamansa kirjeet ja viipyi väräjävin äänin varsinkin Janen
lopputoivomuksessa, vaikka hän tiesikin, ettei Lydia ollut koskaan
ollut enon ja tädin erityisessä suosiossa. Eno ja täti tulivat syvästi
järkytetyiksi. Ei ainoastaan Lydian, vaan koko suvun kunnia ja hyvä
maine oli vaaranalaisena; ja ensimmäisestä hämmennyksestä selvittyään
hra Gardiner lupasi alttiisti kaikkea apua, mitä hän suinkin voi antaa.
Vaikka Elizabeth ei muuta voinut odottaakaan, kiitti hän enoaan
kiitollisuuden kyynelin; ja kaikki kolme päättivät joutua matkaan niin
pian kuin suinkin.
"Mitä meidän on tehtävä Pemberleyn kutsun suhteen?" huudahti täti.
"Joku kertoi herra Darcyn olleen täällä, kun sinä lähetit hänet meitä
hakemaan -- oliko hän todellakin?"
"Oli; ja minä sanoin hänelle, ettemme voi noudattaa kutsua. _Se_ asia
on täydellisesti selvitetty."
"Kuinkahan täydellisesti?" arveli täti itsekseen, juostessaan
huoneeseensa säälimään tavaroita kokoon. "Ovatko he keskenään niin
läheisissä väleissä, että tyttö voi kertoa tuolle miehelle kaikki
asianhaarat? Ah, kunpa tietäisin, minkälaiset heidän välinsä oikeastaan
ovat!"
Mutta toivot olivat turhat, tai voi hän niillä korkeintaan huvittaa
mieltänsä jouduttaessaan itseänsä matkaan. Jos Elizabethilla olisi
ollut paremmin aikaa, olisi hän kertonut tädilleen, että kaikki
seuraelämän kutsut olivat hyödyttömät ja mahdottomat niin kovaonnisen
perheen jäsenelle kuin hän oli; mutta hänellä oli yhtä kiirettä kuin
tädilläkin; ja matkakiireiden lomassa hänen täytyi vielä kirjoitella
kirjelappuja Lambtonissa hankituille uusille tuttaville ja pyydellä
kaikenlaisin tekosyin anteeksi äkkilähtöä. Tunnin kuluttua oli matkaan
varustautumisesta sentään suoriuduttu; hra Gardiner maksoi majatalon
laskun, ja kaikki istuivat vaunuihin ja lähtivät ajaa hyristämään
Longbournia kohti.