Ensimmäinen vaikutelma Pemberleyn metsistä oli Elizabethille yllättävä;
ja kun he kartanon ulkoveräjältä viimein kääntyivät ajamaan puistotietä
pitkin, oli hän kerrassaan ihastuksissaan.[21]
Puisto oli sangen avara ja sen maaperä hyvin vaihteleva. He saapuivat
siihen eräästä sen alavimmista kohdista ja ajoivat hyvän matkaa tiheän
metsikön halki.
Elizabethin mieli oli niin täynnä näkemästään, ettei hänellä ollut
halua puhella toisten kanssa; äänettömänä ja hurmautuneena hän vain
katseli ympärilleen. Tie kohosi loivasti puolisen mailin matkalla; ja
vihdoin heidän vaununsa kiipesivät ylävän kunnaan harjalle,
missä metsämaa loppui ja he näkivät edessään Pemberley Housen
laaksonnotkelman toisella laidalla, tien kiemurrellessa sinne
laaksonpohjaa pitkin. Se oli sangen kookas, kaunis kivitalo ja sijaitsi
tasaisesti nousevalla rinteellä, taustanaan korkea metsäharjanne;
etupuolella pienoinen joki leveni jokseenkin leveäksi suvannoksi.
Ihmiskäsi ei ollut käynyt vääristellen koristamaan ja jäykistämään sen
luonnollisia rantoja. Elizabeth oli hurmautunut. Hän ei ollut missään
nähnyt paikkaa, jolle luonto oli niin runsain käsin jaellut antimiaan
ja missä kiero ihmismaku niin vähän oli puuttunut pilaamaan luonnon
kauneutta. Kaikki matkalaiset tulkitsivat lämpimästi ihastustaan; ja
sinä hetkenä Elizabeth tuli ajatelleeksi, että Pemberleyn emäntänä
olisi kannattanut olla!
He laskeutuivat rinnettä alas, ajoivat joen poikki vievän sillan yli ja
pysähtyivät viimein valtarakennuksen pääoven eteen. Heidän
tarkastellessa taloa lähimatkan päästä Elizabethin mieleen palasi
uudestaan pelko: entäpä jos isäntä sittenkin oli kotona! Entäpä jos
majatalon palvelijatar olikin erehtynyt! Talon tavan mukaan vieraat
päästettiin sisään eteishalliin; ja taloudenhoitajatarta odoteltaessa
Elizabethilla oli aikaa arkaillen ihmetellä rohkeuttaan työntyä suoraa
päätä jalopeuran pesään.
Taloudenhoitajatar tuli -- arvokkaan näköinen vanhanpuoleinen nainen,
paljon vähemmän pönäkkä ja paljon kohteliaampi kuin Elizabeth oli
odottanut. He seurasivat häntä ensin ruokasaliin. Pikaisesti
silmäiltyään sen sisustusta Elizabeth kävi akkunan ääreen katselemaan
siitä avautuvaa näköalaa. Metsäharjanne, jolta he äsken olivat
laskeutuneet alas laaksoon, näytti näin etäältäkin katsellen hyvin
kauniilta. Vaihtelevat maisemat tekivät erinomaisen viehättävän
vaikutuksen, ja hän katseli hurmautuneena edessään leviävää avaraa
näyttämöä -- vilvakkaiden puiden reunustamaa joenuomaa ja kauas
etäisyyteen mutkittelevaa laaksonnotkelmaa tuuheametsäisine
mäenrinteineen. Heidän käytyä toisiin huoneisiin tuntuivat maiseman
yksityiskohdat siirtyneen uusiin asemiin; mutta kaikista akkunoista
avautui silmälle yhä uutta ihanuutta. Huoneet olivat korkeat ja
kauniit; ja Elizabeth pani ihastuneena merkille, että niiden
sisustuksessa ilmeni vähemmän koreilevaa komeutta, mutta enemmän
taiteellista aistia kuin Rosingsissa.
"Ja tässä talossa", hän ajatteli itsekseen, "minä nyt saattaisin
heiskua emäntänä! Näissä huoneissa voisin nyt tuntea itseni jo aivan
kotiutuneeksi ja lausua enon ja tädin tervetulleiksi omaan
valtakuntaani! Mutta ei", hän keskeytti ajatuksensa juoksun, "se ei
olisi käynyt ikinä päinsä. Eno ja täti olisivat pakostakin tulleet
minulle vieraiksi; sillä minun ei kai olisi koskaan sallittu kutsua
heitä täällä käymään."
Se oli onnellinen muistuma -- se vapahti hänet tuntemasta vähintäkään
katumusta.
Häntä halutti kysyä taloudenhoitajattarelta, oliko talon isäntä
todellakin poissa kotoa, mutta hän ei kuitenkaan rohjennut. Vihdoin tuo
kysymys kuitenkin sattui luiskahtamaan hänen enoltaan, ja rva Reynolds
kuului vastaavan: "Ei, mutta me odotamme häntä huomenna kotiin ison
seuran kera." Elizabeth oli sanomattoman iloinen, ettei heidän
käyntinsä ollut sattunut päivää myöhemmin.
Hänen tätinsä kutsui häntä katselemaan erästä muotokuvaa.
Lähestyessään hän tunsi sen hra Wickhamin kuvaksi, joka monien muiden
pienoismaalausten keralla riippui uuninreunalla. Täti kysyi hymyillen,
mitä hän piti siitä. Taloudenhoitajatarkin tuli katsomaan ja sanoi
kuvan esittävän tilan entisen pehtorin poikaa, jonka isäntävainaja oli
kouluttanut mieheksi. "Hän on nyt liittynyt armeijaan", hän lisäsi,
"mutta minä pelkään hänen käyneen hyvin hurjatapaiseksi."
Rva Gardiner katseli hymyillen sisarentyttäreensä, mutta tämä ei
kyennyt hymyilemään vastaan.
"Ja tässä", sanoi rva Reynolds, osoittaen erästä toista
pienoismuotokuvaa, "on meidän nykyinen isäntämme; se on hyvin hänen
näköisensä. Se maalattiin samaan aikaan kuin tuo toinenkin -- noin
kahdeksan vuotta sitten."
"Minä olen kuullut paljon kiitettävän teidän isäntänne komeata
ulkomuotoa", sanoi rva Gardiner katsellen kuvaa; "hänellä on todellakin
kauniit kasvot. Mutta sinähän, Lizzy, voit sanoa, onko tämä kuva hänen
näköisensä."
Rva Reynolds katseli suurin silmin Elizabethiin.
"Tunteeko tämä nuori neiti herra Darcyn?" kysyi hän kunnioittavasti.