Jos Elizabeth olisi perustanut mielipiteensä yksistään kotoiseen
ympäristöönsä, niin hän ei olisi saanut kovinkaan miellyttävää
käsitystä avio-onnesta ja kotielämän suloista. Hänen isänsä oli antanut
nuoruuden viehkeyden ja näennäisen hyvätuulisuuden houkutella hänet
naimaan naisen, jonka lyhytjärkisyys ja suvaitsematon mieli tekivät
piankin lopun hänen todellisesta kiintymyksestään. Mutta hra Bennet ei
kuitenkaan ollut senluontoinen mies, että hän kotionnensa haihduttua
olisi etsinyt lohdutusta toisaalta. Hän oli nuoruudesta pitäen
rakastanut maalaiselämää ja hyviä kirjoja, ja näihin hän nyt vähitellen
kiintyi aivan intohimoisesti. Vaimostaan hänellä ei ollut muuta iloa
kuin jolloinkin itsekästä huvia tämän typeryydestä ja hullutuksista.
Sellaista iloa aviomies ei yleensä mielellään hae vaimonsa luota; mutta
missä muita huvinaiheita puuttuu, siellä oikea filosoofi etsii hyötyä
siitäkin vähästä, mitä hänelle suinkin tarjoutuu.
Elizabeth ei ollut koskaan ollut sokea isänsä vajavaisille perheenisän
ja aviomiehen ominaisuuksille. Aina olivat huomionsa häneen
vaikuttaneet kiusallisesti; mutta kunnioittaen isänsä henkisiä kykyjä
ja kiitollisena tämän hänelle osoittamasta hellyydestä hän oli
koettanut unhottaa hänen vikansa ja kaiken aviollisen ja isällisen
velvollisuuden ja säädyllisyyden puutteen, joka niin säälittä saattoi
hänen oman vaimonsa ja lapsensa naurunalaisiksi. Mutta koskaan ennen ei
hän ollut niin selkeästi ja kipeästi kuin juuri nykyisin tullut
huomanneeksi, mitä arveluttavia seurauksia epäsuhtaisista avioliitoista
syntyneillä lapsilla on kannettavana; ja kuinka jommankumman vanhemman
yksipuoliseen ja nurjaan suuntaan kohdistetut kyvyt -- sen sijaan että
ne edistäisivät lasten tervettä kehittymistä ja ohjaisivat toistakin
aviopuolisoa oikeaan suuntaan -- päinvastoin vaikuttavat turmelevasti
sekä puolisoon että lapsiin.
Vaikka Elizabeth olikin mielissään Wickhamin lähdöstä, oli hänellä
muuten varsin vähän aihetta iloita rykmentin poistumisesta. Seudun
seuraelämä tyrehtyi melkein tykkänään; ja kotona hänellä oli äiti ja
sisar, joiden lakkaamaton nurkuminen teki kotielämän happameksi ja
ikäväksi. Lähtiessään oli Lydia luvannut kirjoittaa äidilleen ja
Kittylle hyvin ahkeraan ja seikkaperäisesti; mutta hänen kirjeitään sai
kauan odotella ja aina ne olivat tuiki lyhyet. Paljonpa niissä ei muuta
selostettukaan kuin hänen hurjaa iloaan jostakin uudesta puvusta tai
päivänvarjosta; mitä upseereja milloinkin oli tavattu kadulla,
kirjastossa tahi Forstereilla päivällisillä, ja mitä huvimatkoja
milloinkin oli tehty.
Elizabethin ainoana lohdutuksena oli ajatus Järville piakkoin
tehtävästä kesäretkestä. "Onhan onnellista", hän ajatteli, "että
minulla on jotakin toivon aihetta. Jos kaikki tulisi valmiina vastaan,
niin varmasti tuntisin pettymystä. Suunnitelma, jonka jok'ainut
erityisseikka lupaa iloa, ei ota koskaan oikein luonnistuakseen."
Vähitellen alkoi terveys, rauha ja hilpeys jälleen palata Longbourniin
ja sen ympäristöön. Perheet, jotka olivat viettäneet talven ja kevään
Lontoossa, saapuivat takaisin maalle; kesäpuvut ja kesälliset ilonpidot
antoivat paljon askaretta ja ajattelun aihetta kaikille. Rva Bennetin
mielentila kohosi taas tavalliseen ryöpsähtelevään ja ärtyisään
virkeyteensä; ja kesäkuun puolimaissa oli Kittykin jo siksi paljon
kostunut ankeudestaan, että kykeni näkemään Merytonin kadut kyyneliin
puhkeamatta.
Pari viikkoa ennen lopullista lähtömäärää, kun Elizabeth jo alkoi
varustella itseään matkalle, saapui rva Gardinerilta kirje, joka sekä
lykkäsi matkaanlähdön että lyhensi matkan määräaikaa. Hra Gardineria
pidättivät hänen liikeasiansa Lontoossa heinäkuun puoliväliin saakka,
eikä hän joutuisi olemaan matkalla kuukautta kauempaa; ja kun tämä aika
oli liian lyhyt suunniteltua retkeä varten, arvelivat enolaiset
parhaaksi ulottaa sen ainoastaan Derbyshireen saakka. Mutta siinäkin
maakunnassa oli yllinkyllin katseltavaa kolmen viikon ajaksi, ja rva
Gardinerille se oli erikoisen rakas, hän kun oli siellä viettänyt
useita nuoruusvuosiaan.
Elizabeth tunsi itsensä ensin hyvin pettyneeksi. Hän oli koko
sydämellään kiintynyt ajatukseen päästä näkemään Cumberlandin ihania
järviä; ja hänen mielestään olisi noina kolmenakin viikkona hyvin
ennättänyt tehdä retken. Mutta hänen osanansa oli aina olla
tyytyväinen, ja hänen hilpeä luontonsa auttoi hänet piankin tuntemaan
onnellista odotusta.
Gardinerit saapuivat Longbourniin neljän pienen lapsensa kera, joiden
oli määrä jäädä Jane serkun hoitoon. Jane olikin lasten erityinen
lemmikki, ja hänen alati tasainen luonteensa ja hellä sydämensä tekivät
hänestä erinomaisen lasten toverin -- hän opetti heitä, leikki heidän
kanssaan ja rakasti heitä. Hra ja rva Gardiner viipyivät Longbournissa
vain yhden yön ja lähtivät seuraavana aamuna Elizabethin kera etsimään
kesämatkan kauan odoteltua iloa ja huvia.
Emme rupea tarkemmin seuraamaan matkalaisten reittiä Derbyshiren monien
mainioiden paikkain halki -- sattuihan tien varteen sellaisia
nähtävyyksiä kuin Oxford, Blenheim, Warwick, Kenilworth, Birmingham
j.n.e.[20] Ainoastaan vähäinen nurkka Derbyshirestä tulee tässä
puheeksi. Lambtonin pikkukaupunkiin liittyivät rva Gardinerin
nuoruudenmuistot, jonka vuoksi sinne poikettiin pitemmäksi aikaa; ja
moniaan mailin päässä Lambtonista oli Pemberley, hra Darcyn hovi.
Pemberley ei tosin sijainnut aivan matkatien varrella, mutta rva
Gardinerin teki mieli käydä katsomassa sitäkin.
"Rakkaani, tottahan sinäkin tahtonet mielelläsi nähdä tuon
paikan, josta olet kuullut puhuttavan niin paljon?" hän sanoi
sisarentyttärelleen. "Siellähän Wickham vietti koko lapsuutensa ja
nuoruutensa, kuten tiedät."
Elizabethia epäilytti lähteä -- kukaties sattui Pemberleyn isäntä
olemaan kotosalla. Hän valitti nähneensä jo väsymykseen saakka isoja
maakartanoita, eikä sanonut tuntevansa vähintäkään ihastusta hienoihin
mattoihin ja silkkiuutimiin.
Rva Gardiner moitti häntä typeräksi. "Jos olisi kysymys ainoastaan
komeasta herraskartanosta, niin minäkään en välittäisi suuresti sinne
lähteä. Mutta maatila itsessään on näkemisen arvoinen. Siellä on
Englannin kaikkein kauneimpia metsämaisemia."
Elizabeth ei enää voinut vastustella, vaikka hän ei suinkaan
tuntenut itseään rauhalliseksi. Entäpä jos paikkoja katsellessa
yhdytettäisiinkin odottamatta isäntä itse -- se olisi hirveätä!
Tuo ajatus pani hänet pahasti punoittamaan. Mutta majatalon
palvelijattarelta hän kysellessään sai sen lohduttavan tiedon, että
Pemberleyn vallasväki oleskeli kesän aikaan muualla. Yönseutuna hän
alkoi itsekin tuntea hiljaista halua saada nähdä tuon talon ja kun asia
otettiin aamiaispöydässä jälleen puheeksi, voi hän näköjään
välinpitämättömästi suostua toisten tuumaan.
Pemberleyhin siis lähdettiin.