Viikko oli kulunut Bennetin perheen vanhimpain tytärten kotiatulosta.
Seuraavan viikon lopulla piti Merytoniin sijoitetun rykmentin siirtyä
muuanne ja sentakia koko ympäristön nuori naismaailma oli sortua
suruun. Ainoastaan Bennetin molemmat vanhimmat neidit kykenivät
edelleen syömään ja juomaan, nukkumaan ja hoitamaan muita
arkiaskareitaan. Monesti moittivat heitä tällaisesta tunteettomuudesta
Kitty ja Lydia, jotka itse olivat äärimmäisen onnettomat.
"Hyvä isä sentään! Mikä meidät nyt periikään? Mitä meidän on nyt
tehtävä?" he huudahtelivat usein katkerin mielin. "Kuinka sinä
saatatkaan näyttää noin tyytyväiseltä oloosi, Lizzy?"
Heidän helläsydäminen äitinsä otti täydesti osaa nuorimpain tytärtensä
suruun; hän muisti kuin eilisen päivän itsellään samanlaisen surun
ajassa viisikolmatta vuotta takaperin.
"Varmastikin minä itkin ja ulvoin kaksi vuorokautta läpeensä", hän
sanoi, "kun eversti Millarin rykmentti lähti pois meidän seudulta.
Luulin sydämeni ihan särkyvän."
"Ja _minun_ sydämeni varmasti särkyy!" nyyhkytti Lydia.
"Entäpä kun pääsisi mukaan Brightoniin", huomautti rva Bennet
valtioviisaasti.
"Aivan niin -- kun vain pääsisi lähtemään Brightoniin! Mutta isä on
niin perin merkillinen."
"Merikylpy parantaisi minut entiselleen."
"Ja täti Philips on varma, että _minulle_ se tekisi ihmeen paljon
hyvää", lisäsi Kitty.
Sellaisia ruikutuksia kuului pitkät päivät Longbourn Housessa.
Elizabeth koetti lyödä ne leikiksi, mutta salaa hän oli menehtyä
häpeään. Hän tunsi hra Darcyn arvostelun hänen omaisistaan täydesti
oikeaksi; eikä hän koskaan ennen ollut niin taipuvainen kuin nyt
antamaan tuolle miehelle anteeksi hänen sekaantumisensa ystävänsä
lemmenjuttuun.
Mutta Lydian mieltä kiusannut ongelma sai äkkiratkaisun, kun rva
Forster, rykmentin komentajan puoliso, pyysi häntä vähäksi aikaa
vieraakseen Brightoniin. Tämä verraton ystävätär oli itsekin vielä
aivan nuori ja vasta äskettäin joutunut naimisiin. Yhtäläinen hilpeä ja
huimapäinen luonteenlaatu oli lähentänyt häntä ja Lydiaa toisiinsa, ja
kolmen kuukauden tuttavuus oli tehnyt heistä helmaystävät.
Ei kannata ruveta kuvaamaankaan Lydian riemastusta, rva Bennetin iloa
ja Kitty poloisen kateutta tämän kutsun tultua. Vähääkään välittämättä
sisarensa pettymyksestä Lydia lenteli ympäri taloa aivan haltioissaan,
vaatien jokaisen onnitteluja osakseen ja lörpötellen, nauraen ja
kirkuen äänekkäämmin kuin koskaan ennen, sillä aikaa kuin kovaosainen
Kitty purki salissa katkerata vaikerrustaan.
"En iki maailmassa saa päähäni, miksi ei rouva Forster voinut pyytää
_minua_ yhtä hyvin kuin Lydiaakin", hän valitti, "vaikka en olekaan
tuppautunut hänen erikoisystäväkseen. Pitäisihän minulla olla yhtä
suuri oikeus kuin Lydiallakin -- ja suurempikin, koska olen häntä kahta
vuotta vanhempi."
Turhaan koetti Elizabeth saarnata hänelle järkeä ja Jane
alistuvaisuutta. Itse puolestaan ei Elizabeth ollut lainkaan niin
mielissään kutsusta kuin hänen äitinsä ja Lydia itse, sillä hän pelkäsi
jälkimmäisen menettävän vähänkin järkihitusensa jouduttuaan pois
omaisten silmäin alta; ja kun hän ei ymmärtänyt, millä keinolla muuten
saisi asian korjautumaan, hän vetosi salakähmää isäänsä, jotta tämä
kieltäisi Lydiaa lähtemästä. Hän huomautti hra Bennetille Lydian
yleisistä heikkouksista ja luonteenvioista -- kuinka vähän todellista
apua tämä voi odottaa niin kokemattomalta ja huimapäältä nuorelta
naiselta kuin rva Forster oli -- ja kuinka paljon suuremmat kiusaukset
Brightonissa oli tarjona tällaisen kykenemättömän suojelijattaren
valvonnan alla. Isä kuunteli häntä hyvin tarkkaavaisesti, mutta tyytyi
vastaamaan:
"Lydia ei tule koskaan järkiinsä, jollei hän saa kerran häväistä
itseään julkisesti täällä tai muualla; ja minä arvelen, että nykyisen
tilaisuuden tarjoutuessa hänen perheellään on siitä kaikkein vähimmän
kuluja ja hankaluutta."
"Jos tietäisitte, isä", valitti Elizabeth, "kuinka suurta harmia ja
häpeää koko perheellä on Lydian ajattelemattoman ja hupsun käytöksen
takia -- ja on jo ollutkin -- niin varmasti päättäisitte toisin tässä
asiassa."
"Onko jo ollutkin?" tiedusti hra Bennet ihmeissään. "Mitä, onko hän
karkoittanut matkoihinsa joitakin teidän sulhasianne? Pikku Lizzy
parka! Mutta älä huoli siitä masentua. Ei kannata surra sellaisia
poikahoukkioita, jotka eivät jaksa sulattaa pikkuruista höperyyttä
tulevan kälynsä puolelta. Laitahan minulle luettelo niistä
säälittävistä nulikoista, jotka Lydian hupsuus on säikyttänyt täältä
karkuun."
"Isä, nyt sinä aivan erehdyt. Minulla ei ole vähintäkään aihetta
valittaa mistään sellaisesta. En minä nyt puhukaan mistään
yksityistapauksesta, vaan vaarasta ylimalkaan. Lydian huima ja
ajattelematon käytös vahingoittaa ehdottomasti perheemme mainetta ja
arvoa maailman silmissä. Antakaa anteeksi, minun täytyy puhua aivan
suoraan. Jollette te, rakas isä, vaivaudu hillitsemään hänen
huimapäisyyttään ja opettamaan hänelle, että se voi turmella koko hänen
elämänsä, niin hän ei kohta ole enää autettavissa. Hänen luonteensa
alkaa saada määrätyn suunnan; ja nyt jo, vasta kuusitoistavuotiaana,
hän on koko seudun hurjin keimailija ja tekee sekä itsensä että
omaisensa naurunalaisiksi ihmisten silmissä. Ja hänen keimailuhalunsa
on kaikkein alhaisinta ja moitittavinta laatua; se ei kohdistu
kehenkään yksityiseen, vaan miehiin yleensä; eikä sen puolustuksena ole
edes mikään erinomainen viehätys, lukuunottamatta hänen nuoruuttaan ja
siloisia kasvojaan, joiden vastapainona on säälittävä tietämättömyys ja
höperö mieli; aina himoitessaan herättää nuorten miesten huomiota hän
ei kykene huomaamaan eikä välitä vähääkään siitä yleisestä
ylenkatseesta, jonka hän niittää palkakseen. Sama vaara uhkaa myöskin
Kittyä. Hän seuraa sokeasti häntä nuoremman mutta huimemman Lydian
johtoa. Turhamaisia, tyhjiä, tietämättömiä, laiskoja ja hillittömiä
tyttöjä ovat kumpainenkin! Ah, rakas isäni, etkö voi todellakaan
huomata, että he tulevat nurjasti arvostelluiksi ja ylenkatsotuiksi
kaikkialla, missä heidät tunnetaan, ja että myöskin heidän sisarensa
sotkeutuvat omatta syyttään samaan kohtaloon?"
Hra Bennet tajusi, että tytär oli vuodattanut hänelle sydämensä koko
raskaan haikeuden; silitellen hellästi hänen kättään hän vastasi:
"Älä huoli turhan takia murehduttaa itseäsi, kultaseni. Sinä ja Jane
tulette kaikkialla, missä _teidät_ tunnetaan, saamaan osaksenne pelkkää
kunnioittavaa arvonantoa, jota ei suinkaan vähennä se seikka, että
teillä sattuu olemaan pari -- tai sanoisinko kolmekin -- höperöä
sisarta. Mutta usko minua, meillä ei tule olemaan ainoatakaan rauhan
päivää täällä Longbournissa, jollei Lydia saa noudattaa mielitekoaan ja
pääse lähtemään Brightoniin. Annetaan hänen siis lähteä. Eversti
Forsterin minä tunnen järkeväksi mieheksi, joka kyllä varjelee häntä
lankeemasta vakaviin hairahduksiin; ja omaksi onnekseen Lydia on liian
köyhä joutuakseen jonkun myötäjäistentavoittelijan saaliiksi.
Brightonissa hänen keimailuhalullaan on paljon vähemmän merkitystä kuin
täällä. Siellä upseerit löytävät kosolta naisia, jotka ovat paljon
enemmän heidän huomaavaisuutensa arvoisia. Toivokaamme siis, että hän
siellä oppii itsekin tuntemaan oman mitättömyytensä. Missään
tapauksessa hänestä ei voi tulla paljon pahempaa hurjastelijaa kuin
mikä hän nyt jo on, jollei meidän ole pakko teljetä häntä lasikaappiin
koko loppuiäkseen."
Tähän vastaukseen Elizabethin oli pakko tyytyä; mutta hänen
mielipiteensä pysyi entisenään, ja hän poistui isänsä puheilta
pettyneenä ja murheissaan. Hänen tapanaan ei kuitenkaan ollut lisätä
surujaan hautomalla niitä iänkaiken. Hän tiesi tehneensä
velvollisuutensa; eikä hänen luontonsa mukaista ollut pahoitella
pahoittelemasta päästyä välttämätöntä pahaa. Ennen Lydian lähtöä sattui
pieni välitapaus, joka oli omiaan johtamaan hänen ajatuksensa
toisaalle.
Sen päivän aattona, jolloin rykmentin oli määrä lähteä Merytonista,
saapui Wickham eräiden toisten upseerien kanssa viimeisen kerran
päivällisille Longbourniin. Niin suuresti oli Elizabethin mielentila
tätä nuorta miestä kohtaan jo ennättänyt tasautua, että hän -- tämän
tiedustellessa hänen vierailuaan Hunsfordissa -- kykeni aivan tyynesti
ja hymyillen mainitsemaan tavanneensa siellä eversti Fitzwilliamin ja
hra Darcyn sekä kysyi, tunsiko hänen pöytätoverinsa ensinmainitun
herran.
Wickham näytti ällistyneeltä, harmistuneelta jopa säikähtyneeltäkin;
mutta hän kykeni kohtakin hillitsemään itsensä ja vastasi hymyillen,
että hän ennen aikaan oli sattunut useastikin yhteen everstin kanssa;
ja huomautettuaan, että tämä oli joka suhteessa kunnianmies, hän
tiedusti, mitä Elizabeth piti hänestä. Elizabethin vastaus oli hyvin
lämmin. Väkinäisen välinpitämättömästi Wickham sitten jatkoi:
"Kuinka kauan sanoittekaan heidän oleskelleen Rosingsissa?"
"Lähes kolme viikkoa."
"Tapasitteko hänet useinkin?"
"Melkein joka päivä."
"Hän onkin aivan toisentapainen mies kuin hänen serkkunsa."
"Niin onkin; mutta minusta herra Darcy voittaa paljon, kun häneen
tutustuu lähemmin."
"Tosiaankin?" huudahti Wickham, ja hänen hätääntynyt ilmeensä ei
suinkaan välttynyt tytöltä. "Entä saanko kysyä..." -- hän katkaisi
lauseensa ja lisäsi hilpeämpään sävyyn: "Puhesävyssäänkö hän sitten
voittaa? Onko hän alentunut osoittamaan jonkin verran tavallista
kohteliaisuutta puhetovereilleen? Sillä enhän toki rohkene toivoa", hän
jatkoi matalampaan ääneen ja vakavampaan sävyyn, "että hänen
_luonteensa_ olisi muuttunut toisenlaiseksi?"
"Ah, ei!" sanoi Elizabeth. "Hänen luonteensa on luullakseni hyvin
samanlainen kuin ennenkin."
Hänen puhuessaan Wickham katsella tiirotti häneen tietämättä oikein,
pitikö hänen iloita tytön sanoista vaiko epäillä niiden takana olevan
jotain salattua tarkoitusta. Elizabethin ilmeessä oli todella jotakin,
joka pani hänet vähän hätäilemään, varsinkin kun tyttö jatkoi:
"Kun sanoin, että hän voitti häneen lähemmin tutustuessa, en
tarkoittanut sitä, että hänen mielenlaatunsa tai esiintymistapansa
olisivat entistä suostuttavampia, vaan että tullessa häntä paremmin
tuntemaan käsittää paremmin myöskin hänen luonteensa."
Wickhamin hämmennys ilmeni selvästi hänen poskiensa punoituksesta ja
vilkuilevista katseistaan. Moniaan minuutin ajan hän istui aivan
ääneti, kunnes jaksoi jälleen saavuttaa mielenmalttinsa ja lausua
naapurilleen kaikkein pehmeimmällä äänellään:
"Te, joka olette niin hyvin perillä minun tunteistani herra Darcya
kohtaan, käsitätte varmastikin minun rehellisen iloni sen johdosta,
että hän on tarpeeksi järkevä koettamaan edes _näyttää_ oikeamieliseltä
ihmisten silmissä. Hänen luontainen ylpeytensä on tässä tapauksessa
kenties hyödyksi, jollei hänelle itselleen, niin ainakin monille
muille, sillä se estänee häntä käyttäytymästä toisia kohtaan yhtä
tylysti ja tunnottomasti kuin minua kohtaan. Minä vain pelkään, että
tuo viisas käytöstapa on omaksuttu ainoastaan hänen vieraillessaan
tätinsä luona, jonka arvosteluun hän panee erityistä arvoa; ja
mahdollisesti hän sen avulla myöskin toivoo säilyttävänsä neiti de
Bourghin hyvän käsityksen hänestä, sillä tietänettehän hänellä olevan
vakavat aikeet serkkunsa suhteen."
Elizabeth ei voinut pidättää hymyään ja tyytyi vastaamaan vain keveällä
päännyökkäyksellä. Hän ymmärsi, että Wickham yritti jälleen käydä
purkamaan vanhoja valitusvirsiään häntä kohdanneesta vääryydestä; mutta
häntä ei enää lainkaan haluttanut ruveta häntä lohduttamaan ja
rohkaisemaan. Lopun iltaa Wickham esiintyi näennäisesti yhtä hilpeänä
kuin tavallisesti eikä käynyt sen enempää utelemaan Elizabethilta tämän
tietoja; ja he erosivat toisistaan kohteliaasti kuten ennenkin, ja
mahdollisesti kumpikin toivoi, ettei jälleennäkemistä tapahtuisi enää
koskaan.
Vieraiden lähtiessä Lydia seurasi rva Forsteria Merytoniin, josta
heidän oli määrä lähteä matkaan varhain seuraavana aamuna. Hänen eronsa
omaisista oli pikemminkin meluava kuin tunteellinen. Kitty oli ainoa,
joka puhkesi kyyneliin; mutta hän itki pelkästä kiukusta ja kateudesta.
Rva Bennet oli laajasanainen toivottaessaan tyttärelleen hauskaa matkaa
ja kehoittaessaan häntä huvittelemaan perillä parhaansa mukaan -- minkä
jokainen uskoi kehoituksittakin hyvin mahdolliseksi ja varsin
luultavaksi.