Elizabeth odotteli niin kärsimättömästi saadakseen ilmaista Janelle
suuret uutisensa, ettei hän kauankaan jaksanut pidättää itseään.
Valmisteltuaan sisartansa kokemaan suurta yllätystä ja päätettyään
vaieta kaikesta tämän omaa kohtaloa koskevista asianhaaroista hän
seuraavana aamuna kertoi Janelle, mitä hänen ja hra Darcyn välillä oli
tapahtunut.
Vanhemman neiti Bennetin hämmästys oli tietenkin tavaton, mutta vielä
suurempi oli hänen ihastuksensa Elizabethin luontaisten etujen
saavuttamasta riemuvoitosta. Hänkin pahoitteli, että hra Darcy oli
esittänyt kosintansa niin töykeällä tavalla, mutta vielä enemmän häntä
suretti se kova isku, jonka sisaren antama kieltävä vastaus
luonnollisesti oli antanut kosijalle.
"Väärinhän häneltä tietysti oli, että hän oli niin varma
menestyksestään", hän sanoi; "mutta ajattelehan myöskin, kuinka
suuresti sen täytyi enentää hänen pettymystään."
"Minäkin olen todella hyvin pahoillani hänelle tuottamastani
pettymyksestä", vastasi Elizabeth; "mutta hänellä on paljon muitakin
elämänharrastuksia, jotka luultavasti piankin tekevät lopun hänen
kiintymyksestään minuun. Ethän sinä kuitenkaan voi moittia minua, rakas
Jane että hylkäsin hänen tarjouksensa?"
"Moittia sinua? Ah, enhän toki!"
"Mutta sinä ehkä moitit minua siksi, että puhuin hänelle niin
lämpimästi Wickhamin puolesta?"
"En -- tottahan sinä olit oikeassa kaikessa siinä, mitä hänestä
sanoit."
"Sen saat nähdä, kun olen kertonut sinulle, mitä seuraavana päivänä
sitten tapahtui."
Hän kertoi saamastaan kirjeestä ja toisti sen sisällöstä kaiken, mikä
koski George Wickhamia. Mikä isku se olikaan Jane paralle, joka ei
ikipäivinä olisi voinut uskoakaan, että niin paljon pahuutta voi
keskittyä yhteen ainoaan ihmiseen. Ei edes Darcyn siveellinen
voittopuoli, vaikka se lepyttikin häntä tätä kohtaan, kyennyt
lohduttamaan häntä tuosta julmasta pettymyksestä. Mitä hartaimmin hän
koki etsiä mahdollisia erehdyksiä ja puolustaa toista, loukkaamatta
silti toista puoltakaan.
"Ei se käy", intti Elizabeth vastaan, "et sinä saa heitä molempia
samalla kertaa puhdistetuksi. Valitse heistä kumman tahdot
ihanteeksesi, mutta ainoastaan yhteen saat tyytyä. Omasta puolestani
minä olen taipuvainen pitämään herra Darcya parempana miehenä, mutta
tee sinä miten itse haluat."
Tälläkään väitteellä hän ei saanut puserretuksi hymyä Janen huulille.
"En tiedä, olenko vielä koskaan eläessäni niin hirveästi kauhistunut ja
pettynyt", hän huokasi. "Että Wickham voikaan olla niin kehno! Sitä on
vaikea uskoakaan. Entä tuo poloinen herra Darcy! Rakas Lizzy,
ajattelehan, mitä hänen on oikein täytynytkään kärsiä. Sellainen
pettymys sinuun nähden -- ja saada sitten tietää, kuinka pahaa sinä
olit hänestä ajatellut -- ja olla lisäksi pakotettu kertomaan sellaisia
juttuja omasta sisarestaan! Ihanhan siitä hirmustuu."
"Ah, minä en ainakaan enää sitä sure! Sinun säälisi ja kauhistuksesi on
minulta haihduttanut kumpaisenkin tunteen. Kun näen sinun tekevän
hänelle niin suurenmoista oikeutta, käyn itse joka hetki hänestä yhä
välinpitämättömämmäksi. Sinun surkuttelusi on minun pelastukseni; ja
jos jatkat vielä, niin on sydämeni kohta kevyt kuin höyhen."
"Niin -- mutta entä tuo Wickham poloinen sitten! Hänhän tekee niin
hyvän vaikutuksen -- hän näyttää aina niin avomieliseltä ja
hienotunteiselta ihmiseltä."
"Molempain miesten luomisessa näyttää menetellyn kovin epäsuhtaisesti.
Toinen on saanut osakseen kaiken hyvyyden, ja toinen vain hyvyyden
ulkokuoren."
"En minä koskaan pitänytkään herra Darcya niin pahasti kaiken hyvyyden
vastakohtana kuin sinä teit."
"Ja kuitenkin minä luulin olevani niin ihmeen älykäs ja terävänäköinen
tuomitessani hänen vikojaan ja inhotessani häntä. Tuollainen
lähimmäisen inho ja hänen puutteittensa havaitseminen kannustaa niin
ihmeesti ihmisen henkevyyttä ja avartaa hänen älyään. Voihan jatkuvasti
tuntea vastenmielisyyttä lähimmäistään kohtaan sanomatta hänelle ja
hänestä mitään moitetta; mutta iänkaiken ei jaksa nauraa jollekin
ihmiselle sanomatta hänelle jotakin tai laskettamatta hänestä sukkelata
henkevyyttä."
"Lizzy, kun sinä ensi kertaa luit tuon kirjeen, niin ethän toki voinut
tehdä asioista niin pahaa pilaa kuin nyt!"
"En tottakaan. Olin sangen nolo -- voisinpa sanoa, että tunsin itseni
oikein onnettomaksikin. Eikä vierelläni ollut ketään, jolle olisin
voinut sanoa mitä tunsin, ei ollut mitään Janea lohduttamassa minua ja
sanomassa, etten minä suinkaan ollut niin surkean heikko ja hupsu ja
turhamainen kuin tiesin olleeni! Ah, kuinka minä silloin kaipasin
sinua!"
"Miten onnetonta olikaan, että sinä Wickhamista puhuessasi lausuit
herra Darcylle niin kovia sanoja, jotka nyt näyttävät todellakin olevan
aivan ansaitsemattomat."
"Niin kyllä! Mutta katkerat sanat ovat mitä luonnollisin seuraus niistä
onnettomista ennakkoluuloista, joita olen niin mielihalusta hautonut
rinnassani. Minä tahtoisin kysyä sinun neuvoasi erään seikan
johdosta. Tahtoisin tietää, olenko vai enkö velvollinen ilmaisemaan
seurapiirillemme Wickhamin todellisen luonteen?"
Jane mietti vähän aikaa, ennenkuin vastasi: "Varmastikaan sinulla ei
ole enää tilaisuutta tehdä sellaista hirveää paljastusta. Mitä sinä
itse ajattelet?"
"Ettei sitä ole yrittämistäkään. Herra Darcy ei ole suinkaan
valtuuttanut minua julkisesti kuuluttamaan hänen ilmiantoaan.
Päinvastoin ovat kaikki hänen sisarensa lähimmät tuttavat velvoitetut
pitämään asian niin salassa kuin suinkin; ja jos minä yritän ilmaista
ihmisille herra Darcyn todellisen luonteen, niin kukapa minua uskoisi?
Onhan yleinen mielipide täälläpäin asettunut niin jyrkästi häntä
vastaan, että ainakin puolet Merytonin kelpo ihmisistä saisi
halvauksen, jos heidän olisi pakko asettaa hänet vähän parempaan
valoon. En minä ainakaan pysty siihen toimeen. Wickham muuten kohta
lähteekin matkoihinsa; ja siksi lienee samantekevää, tietävätkö ihmiset
millainen hän todella on. Jonkin ajan perästä asia arvatenkin tulee
tunnetuksi, ja silloin me saamme nauraa heidän typeryydelleen. Mutta
tätänykyä en aio hiiskua siitä sanaakaan."
"Siinä oletkin aivan oikeassa. Jos hänen hairahduksensa
paljastettaisiin, niin hän olisi iäksi hukassa. Häntä ne ehkä nyt
itseäänkin surettavat, ja hän koettaa parhaansa mukaan korjata itseään.
Me emme saa syöstä häntä aivan epätoivoon."
Elizabethin rauhattomuus asettui tuntuvasti tämän keskustelun jälkeen,
ja hänellä oli tilaisuutta tarkastaa sisarensa mielentilaa. Jane ei
näyttänyt onnelliselta. Hän hautoi yhä edelleenkin sydämensä pohjassa
hellää tunnetta Bingleytä kohtaan. Hänelle tämä kiintymys oli
ensimmäinen todellinen hänen elämässään, ja siksi oli sillä ensi lemmen
raikas lämpö ja tuoreus; ja hänen kypsyneen ikänsä ja tasaisen
luonteensa vaikutuksesta oli sillä paljon suurempi vakavuus ja alttius
kuin nuorten tyttöjen tavallisella ensimmäisellä rakastumisella, ja
sitä tulisemmin hän rinnassaan palvoi lemmityn muistoa ja piti häntä
etevämpänä ja parempana kaikkia muita miehiä.
"No niin, Lizzy", sanoi rouva Bennet eräänä päivänä, "mitä sinä
ajattelet tästä Janen nolosta rakkausjutusta? Minä puolestani olen
kivenkovaan päättänyt, etten puhu siitä sanaakaan kenenkään kanssa. Sen
vakuutin sisarelleni Philipsillekin toissapäivänä. Mutta minä en vain
saa päähäni, kuinka Jane ei nähnyt tuosta miehestä vilaustakaan
Lontoossa ollessaan. No niin, Bingley onkin kerrassaan kunnoton nuori
mies -- panee ensin tyttörukan pään pyörälle ja jättää hänet sitten
lehdellä soittamaan; enkä minä usko, että Janella on ikimaailmassa enää
tilaisuutta saada häntä onkeensa. Ei ole puhettakaan siitä, että hän
palaisi Netherfieldiin täksi kesäksi; ja se minun pitäisi tietää, koska
olen kuulustellut asiaa jok'ainoalta, jolla voisi olla siitä vihiä."
"En minäkään usko, että hän tulee enää koskaan asumaan
Netherfieldissä."
"Se on hänen asiansa. Eikä häntä kukaan enää haluakaan tulemaan; vaikka
se minun täytyy sanoakseni -- ja sen sanonkin aina jok'ikiselle -- että
hän on menetellyt hyvin kunnottomasti minun tytärtäni kohtaan; ja jos
minä olisin ollut Janen sijassa, niin en iki maailmassa olisi pannut
hyppysiäni siihen puuroon. Ainoa lohdutukseni on, että Jane varmastikin
kuolee särkynein sydämin, ja silloin tuo mies saa katua mitä on
tehnyt."
Elizabeth, jota sellainen ajatus ei voinut lohduttaa, jätti
vastaamatta.
"Kuulehan, Lizzy", jatkoi äiti kohta perästäpäin, "nuo Collinsit
taitavat tulla toimeen varsin hyvin, vai kuinka? No, hyvä, hyvä --
toivon vain, että sitä jatkuisi pitemmältäkin. Entä millaista pöytää he
pitävät? Arvaan, että Charlotte on mainio emäntä. Jos hän on
puoleksikaan yhtä tarkka kuin äitinsä, niin hän saa säästymäänkin. He
eivät suinkaan hurvittele taloudessaan, arvaan mä?"
"Ei sinnepäinkään."
"Kaikki riippuu hyvästä emännöimisestä, sen saat uskoa. Hohoi -- niin
niin! _He_ eivät ainakaan elä tulojensa yli. _Heitä_ ei tyhjä kukkaro
koskaan huoleta. No hyvä, onneksi vain olkoon! Ja arvaanpa heidän
useinkin puhelevan siitä, että asettuvat tänne Longbourniin kohta isäsi
kuoleman jälkeen. He pitävät tätä taloa kaiketikin jo ihan omanaan, vai
mitä?"
"Siitä asiasta ei minun kuulteni hiiskuttu sanaakaan."
"Ei tietenkään -- varsin merkillistähän se olisi ollutkin. Mutta älä
epäilekään, etteivätkö he siitä monestikin puhele kahdenkesken. No
niin, jos he voivat kevein sydämin ottaa vastaan maatilan, joka ei lain
mukaan heille kuulu, niin sitä parempi heille itselleen. _Minä_
puolestani häpeisin silmäni sokeiksi, jos iskisin kynteni omaisuuteen,
joka vain perintökaaren mukaan minulle lankeisi."