Toukokuun toisella viikolla nuo kolme nuorta neitiä lähtivät Lontoosta
Hertfordshireen; ja sovitussa majatalossa olivat hra Bennetin
lähettämät ajopelit vastassa ja sekä Kittyn että Lydian kasvot
katselemassa ulos ruokasalin akkunasta. Nämä neitoset olivat tehneet
asiaa pikku kaupungin muotikauppaan ja viettivät paraillaan aikaansa
katselemassa kadun toisella puolella astelevaa vahtisotamiestä ja
valmistamalla kurkkusalaattia.
Tervehdittyään sisariaan he veivät heidät riemuiten ruokapöydän ääreen,
jolle oli katettu majatalon tavallisia kylmiä herkkuja, ja huudahtivat:
"Eikös kelpaa? Eikös tämä ole teille mieluisa yllätys?"
"Ja meidän aikomuksenamme on kestitä teitä kaikkia", lisäsi Lydia;
"mutta teidän täytyy antaa meille rahaa maksaaksemme kestityksen, sillä
me olemme tyhjentäneet kukkaromme ostoksilla." Sitten, näyttäen
ostoksiaan: "Katsokaas tänne, minä olen ostanut tämän hatun. Ei se
minusta ole vallan häävi, mutta muotikaupassa ei ollut parempaakaan
valittavana. Kotia tultua puran sen palasiksi ja koetan sommitella
jotain laatuun käypää."
Ja kun hänen sisarensa tuomitsivat hatun hirvittäväksi, sanoi hän aivan
välinpitämättömästi: "Niin, mutta olisittepa nähneet, kuinka hirveitä
muut hatut puodissa olivat; ja kun olen ostanut jotain sievännäköistä
satiinia vuoriksi, niin arvaanpa tästä jotain tulevan. Eikäpä muuten
ole väliäkään, mitä tänä kesänä päässään pitää, sillä miliisirykmentti
on määrätty lähtemään Merytonista muuanne kahden viikon päästä."
"Onko todellakin?" huudahti Elizabeth hyvin tyytyväisenä kuulemaansa.
"Sen on määrä leiriytyä Brightonin luo; ja minä tahtoisin niin kovasti,
että isä veisi meidät kaikki sinne kylpemään täksi kesäksi! Se on
todellakin mainio ajatus, ja arvaanpa ettei se tulisi maksamaan paljon
mitään. Äitikin tahtoisi niin mielellään lähteä. Ajatelkaas, kuinka
surkean kuiva kesä tästä muuten tulee!"
"Tottakin", ajatteli Elizabeth itsekseen, "se on mainio ajatus ja
tekisi kädenkäänteessä lopun vähistä varoistamme. Armias taivas
sentään! Brightonin hieno kylpylä ja kokonainen sotilasleiri meille,
joita on jo katseltu yli olkain Merytonin kuukaustanssiaisissa ja yhden
ainoan vaivaisen miliisirykmentin taholta!"
"Mutta nyt minulla on teille suuria uutisia", jatkoi Lydia, kun he
olivat käyneet pöytään. "Mitähän te niistä ajattelettekaan? Kerrassaan
oivia uutisia, jotka lisäksi koskevat erästä henkilöä, josta me kaikki
pidämme."
Jane ja Elizabeth katsahtivat toisiinsa, ja tarjoilijalle ilmoitettiin,
ettei hänen tarvinnut jäädä huoneeseen. Lydia nauroi pakahtuakseen ja
sanoi:
"Ah, tuo on oikein teidän tapaistanne! Niinkuin tarjoilija muka ei
olisi kuullut paljon pahemmistakin asioista kuin mitä minulla nyt on
kerrottavana. Mutta menköön hän vain tiehensä, hän olikin niin hirveän
ruman näköinen veitikka. En ole kellään ihmisellä nähnyt niin isoa
leukaa kuin sillä miehellä. No niin -- mutta nyt uutisiini! Ne koskevat
rakasta Wickhamia; ja ne ovat liian hyviä tarjoilijan kuulla, vai mitä?
Nyt ei ole enää vaaraa, että Wickham naisi Mary Kingin -- kas siinä
kuulette! Tyttöriepu on mennyt setänsä luo Liverpooliin ja jää sinne.
Wickham on häneltä turvassa."
"Ja Mary King on myöskin turvassa", lisäsi Elizabeth, "turvassa
joutumasta naimisiin pelkästään myötäjäistensä takia."
"Hupsu hän ainakin oli lähtiessään pois, jos hän todella piti
miehestä."
"Mutta minä toivon, ettei kummallakaan puolella ollutkaan mitään
vakavaa kiintymystä."
"Se on ainakin varmaa, ettei sitä ollut Wickhamin puolella. Minä voin
taata, ettei hän välittänyt tytöstä enemmän kuin oljenkorresta. Kukahan
_voisikaan_ välittää tuollaisesta pienestä pisamaisesta liehakosta?"
Elizabethia tyrmistytti ajatella, että -- olipa tuo lauselma kuinka
tyly tahansa -- hän oli aikaisemmin hautonut sydämessään yhtä tylyä
tunnetta tyttöä kohtaan.
Kohta kun kaikki olivat syöneet ja vanhemmat sisaret maksaneet laskun,
sälytettiin koko sisarparvi kaikkine kimssuineen ja kamssuineen
vaunuihin ja lähdettiin kotimatkalle.
"Nythän me istumme ahtaalla kuin sillit tynnörissä", jatkoi Lydia
lepertelyään. "Olinpa iloinen, että ostin uuden hattuni, jollei
muunkaan vuoksi, niin ainakin vaunujen täytteeksi. No, olkaamme nyt
oikein mukavasti ja omissa oloissamme ja pitäkäämme hauskaa koko
matkan. Ja ennen kaikkea kertokaappa, mitä kaikkea teille onkaan
tapahtunut matkallanne. Oletteko tavanneet hauskoja herroja? Ja onko
teitä kuherreltu kovinkin? Minä toivoin, että ainakin toinen teistä
toisi sulhasen mukanaan. Janesta pian tuleekin vanha piika, sen minä
sanon. Hänhän jo kohta täyttää kolmekolmatta -- ajatelkaas! Hyvä isä
sentään kuinka minua hävettäisikään, jollen siinä iässä olisi jo
naimisissa! Täti Philipskin toivoo teille sulhasia, niin ettette
uskokaan. Hänen mielestään Lizzyn olisi pitänyt ottaa herra Collins;
mutta enpä käsitä, mitä huvia olisi olla sidottu sellaiseen tölskään
aidanseipääseen. Ah armias taivas, ajatelkaas, kuinka minun olisi
mieleeni, jos pääsisin naimisiin ennen teitä kaikkia ja sitten saisin
olla teille 'esiliinana' kaikissa tanssiaisissa. Ettepäs usko, kuinka
hauskaa meillä oli toissapäivänä eversti Forsterilla! Kitty ja minä
olimme kutsutut sinne koko päiväksi, ja rouva Forster lupasi meille
pikkuruiset tanssit illaksi -- sivumennen sanoen hänestä ja minusta on
tullut ihmeen herttaiset ystävät. Ja sitten hän pyysi molempia
Harringtonin tyttöjä myös tulemaan, mutta Harriet oli kipeä, niin että
Penelopen täytyi tulla yksin; ja arvaattekos, mitä me sitten teimme? Me
puetimme Chamberlaynen naisvaatteisiin, sillä hänen piti olla yhtenä
tanssitettavana -- ah, hyvä isä, kuinka se vasta oli hassua! Ei niin
ristinsielukaan tiennyt meidän kepposestamme, paitsi eversti ja rouva
Forster ja Kitty ja minä ja täti Philips, jolta meidän täytyi lainata
sopivia vaatteita; ja ette arvaakaan, kuinka mainiolta hän niissä
näytti! Kun Denny ja Wickham ja Pratt ja pari kolme muuta herraa sitten
tulivat illalla, eivät he osanneet arvatakaan häntä muuksi kuin
naiseksi. Ah herra, kuinka minua oikein naurattikaan! Ja rouva
Forsteria myöskin. Olin nauraa itseni ihan kuoliaaksi! Ja _se_ se vasta
sai miehet viimein epäilemään jotakin, ja sitten koko juoni
keksittiin."
Tällaisilla tarinoilla Lydia ja Kitty huvittivat sisariaan koko
kotimatkan. Elizabeth koetti seurata niitä niin vähän kuin suinkin,
mutta pakostakin tuli Wickhamin nimi tavantakaa mainituksi.
Kotona oli vastaanotto mitä ystävällisin. Rva Bennet oli kovin
mielissään nähdessään Janen pysyneen yhtä kauniina kuin ennenkin; ja
useammin kuin kerran sanoi hra Bennet päivällispöydässä omasta
ehdostaan Elizabethille:
"Olenpa iloinen, että olet jälleen kotona, Lizzy!"
Päivällisillä istui lukuisa seura, sillä melkein koko Lucasin väki oli
tullut noutamaan Mariata ja kuulemaan uutisia. Haastelu kävi ristiin
rastiin ruokapöydän yli; Lady Lucas kyseli nuoremmalta tyttäreltään
Charlotten terveyttä ja kanatarhaa; rva Bennet kuulusteli toisella
korvalla Janelta pääkaupungin muotiuutisia ja tulkitsi niitä toisella
puolellaan istuville nuorimmille Lucasin tytöille; ja Lydia, joka piti
isompaa ääntä kuin kukaan muu koko pöytäseurasta, kertoili hakumatkan
hauskuuksista jokaiselle, ken vain viitsi kuunnella.
"Ah, Mary", hän huusi, "olisitpa sinäkin ollut matkassa, niin olisit
saanut pitää hauskaa! Kun me Kittyn kanssa mentiin, niin vedimme
vaununverhot alas, aivan kuin ei sisässä olisi muka keitään istunut, ja
niin olisimme istuneet koko matkan, jollei Kitty olisi ruvennut voimaan
pahoin. Ja kun tulimme majataloon, niin sielläkös me elettiin hienosti
-- tilasimme pöytään parhaan kylmän murkinan mitä talosta löytyi ja
kestitsimme noita tulijoita ihan ruhtinaallisesti; ja sinäkin olisit
saanut osasi, jos vain olisit tullut. Ja kotimatkallakos vasta hauskaa
pidettiin! En olisi uskonut, että vaunut olisivat meitä kestäneetkään.
Olin ihan kuolla nauruun. Ja me huusimme ja nauroimme niin kovaa, että
se kuului varmasti kymmenen mailin päähän."
Siihen Mary sisar vastasi kylmän arvokkaasti: "Olkoon kaukana minusta,
että kadehtisin sinulta huvejasi, rakas sisko. Arvaan, että ne hyvinkin
saattavat miellyttää tavallisia naisia, mutta minun täytyy tunnustaa,
että _minua_ ne eivät vain viehättäisi. Hyvä kirja on minulle
rajattomasti rakkaampi."
Mutta siitä vastauksesta ei Lydia kuullut sanaakaan. Hän harvoin
kuunteli kenenkään puhetta puolta minuuttia kauempaa, ja erityisesti
Maryn syväoppisuutta ei nimeksikään.
Iltapäivällä Lydia koetti kiihkeästi taivuttaa toisia tyttöjä lähtemään
kävelylle Merytoniin ja katsomaan, kuinka ihmiset siellä jaksoivat;
mutta Elizabeth vastusti sitkeästi aietta. Eihän ihmisten pitänyt
saaman aihetta sanoa, etteivät Bennetin neidit kyenneet pysymään kotona
edes puolta päivää lähtemättä juoksemaan upseerien perässä. Hänellä oli
toinenkin syy vastarintaansa. Hän pelkäsi kohdata Wickhamia ja tahtoi
välttää häntä niin kauan kuin mahdollista. Parin viikon perästähän
rykmentti jo lähtisi matkoihinsa, ja sen lähdettyä hän toivoi
pääsevänsä kokonaan näkemästä tuota miestä.
Hän ei ollut vielä ollut montakaan tuntia kotona, kun hän jo huomasi,
että kysymys Brightoniin menosta, josta Lydia oli vihjaillut, oli
jatkuvan keskustelun aiheena vanhempien kesken. Elizabeth voi tosin
havaita isän olevan siihen aivan haluttoman; mutta hänen kieltelynsä
olivat joka kerralla niin horjuvia, että hänen närkästyneellä
puolisollaan oli syytä toivoa, että hän se lopultakin hitaasti mutta
väsymättä jauhamalla perisi voiton.