Elizabeth heräsi aamulla samoihin ajatuksiin ja mietelmiin, jotka
illalla viimeksi olivat ummistaneet hänen silmänsä. Hänen oli yhä vielä
mahdoton täydelleen selviytyä eilisestä hämmästyksestään; ja
kykenemättä ryhtymään mihinkään jokapäiväiseen askareeseen hän päätti
kohta aamiaisen jälkeen lähteä pitkälle kävelymatkalle. Hän oli aikonut
lähteä jokapäiväiselle mieluiselle metsätielle, kun hän äkkiä pysähtyi
muistaessaan, että hra Darcynkin tapana oli toisinaan kävellä siellä;
ja Rosingsin puiston asemesta hän kääntyikin ruohokentälle, joka alkoi
puomiveräjän toiselta puolen.
Hänen käveltyä pariin kolmeen kertaan tuon ruohokentän laitaa pitkin
houkutteli kaunis aamu häntä seisahtumaan puiston veräjälle ja
silmäämään sisälle lumottuun maahan. Hänen täällä Kentissä nyt
viettämänsä viisi viikkoa olivat aikaansaaneet suuren muutoksen
ympäröivässä maisemassa; jokainen kulunut päivä oli kohentanut puiden
keväistä vehmautta. Hän aikoi juuri jatkaa matkaansa, kun hän näki
vilahduksen eräästä herrasta, joka käveli puiston sisäpuolella
sorapolkua pitkin juuri tätä veräjää kohti; ja peljäten tulijan
kukaties olevan hra Darcyn hän vetäytyi nopeasti poispäin. Mutta
herrasmies oli jo ennättänyt nähdä hänet ja alkaen astua vinhasti
veräjälle päin huusi häntä nimeltä. Elizabeth oli jo kääntänyt
selkänsä, mutta kuullessaan hra Darcyn huutavan kyllin kovaa hänen
nimeään hänen oli pakko palata jälleen veräjälle.
Darcykin oli jo päässyt sinne asti; ja kurottaen kädessään kirjettä,
jonka tyttö vaistomaisesti otti vastaan, hän sanoi pidättyvään sävyyn:
"Olen kävellyt täällä puistossa jo jonkin aikaa toivoen tapaavani
teidät. Tahdotteko tehdä minulle mielihyvän lupaamalla lukea tämän
kirjeen?" Keveästi kumartaen hän kääntyi jälleen puistoon päin ja oli
pian häipynyt näkyvistä.
Ilman vähintäkään mielihyvää, mutta mitä kiihkeimmän uteliaisuuden
valtaamana Elizabeth avasi kirjeen ja keksi yhä suuremmaksi kummakseen
kuoren sisältä kaksi tiheään kirjoitettua paperiarkkia. Jatkaen
kävelyään ruohikon laitaa pitkin hän rupesi lukemaan niitä. Kirje oli
päivätty Rosingsissa kello 8 aamulla ja kuului seuraavasti:
"Älkää säikähtykö, arvoisa neiti, tätä kirjettä avatessanne
luulemaan, että se sisältäisi mitään niiden tunteiden ja
tarjousten toistamista, jotka eilen illalla olivat teille niin
vastenmieliset. En aio lainkaan tuskastuttaa teitä enkä nöyryyttää
itseäni viipymällä sen pitemmältä noissa toivomuksissani, jotka
meidän kummankin onnellisuus vaatii unohtamaan niin pian kuin
mahdollista; ja koko vaiva tämän kirjeen kirjoittamisesta ja
lukemisesta olisi voinut säästyä, jollen tuntisi pakottavaa
tarvetta saada edes jossain määrin puhdistaa luonnettani teidän
silmissänne. Teidän täytyy senvuoksi antaa minulle anteeksi, että
täten vielä kerran vaadin huomaavaisuuttanne osakseni; tunteenne,
sen arvaan, eivät mieluusti suo rohkeuttani anteeksi, mutta minä
vetoan teidän oikeamielisyyteenne.
"Te teitte eilen illalla minua vastaan kaksi syytöstä, jotka ovat
sekä laadultaan että painavuudeltaan sangen erilaiset. Toisena
syytöksenä oli, että minä -- kummankaan asianomaisen tunteista
vähääkään välittämättä -- olin erottanut hra Bingleyn teidän
sisarestanne; toisena, että olin, vastoin kunnian ja ihmisyyden
vaatimuksia, tuhonnut hra Wickhamin nykyisen onnellisuuden ja hänen
tulevaisuudentoiveensa. Että minä tahallani ja ilkivaltaisesti
olisin syössyt satulasta nuoruudentoverini, isävainajani
tunnustetun suosikin -- nuoren miehen, jolla tuskin oli mitään
muuta elämisen turvaa kuin meidän kirkkoherranpaikkamme ja joka
oli varttunut mieheksi sen saamisen toivossa -- se olisikin
tosiaan ollut ilkiteko, johon ei voi verratakaan kahden nuoren
sydämen toisistaan erottamista, jotka olivat vasta muutaman
viikon tunteneet toisensa. Mutta jos seuraava esitys toimistani
ja niiden vaikuttimista joutuu silmienne eteen ja tulee luetuksi,
niin uskallan vastaisuuden varalta toivoa säästyväni näiltä sangen
painavilta syytöksiltä. Jos niitä selittäessäni -- minkä pidän
välttämättömänä itseäni kohtaan -- pakostakin joudun ilmaisemaan
tunteita, jotka mahdollisesti teitä loukkaavat, niin voin vain
etukäteen lausua pahoitteluni. Välttämättömyyttä on minun
noudatettava, ja jatkuva anteeksipyytely olisi typerää.
"En ollut vielä kauankaan ollut Hertfordshiressä kun näin --
kuten monet muutkin -- että ystäväni Bingley osoitti vanhemmalle
sisarellenne paljon suurempaa huomaavaisuutta kuin kellekään
toiselle naiselle sielläpäin. Mutta vasta tuona Netherfieldin
tanssiaisiltana minä keksin, että hänen huomaavaisuutensa oli
kehittynyt vakavaksi kiintymykseksi. Olin monesti ennenkin nähnyt
hänen rakastuvan. Tuona iltana kuitenkin, saadessani juuri kunnian
viedä teidät tanssiin, Sir William Lucasin satunnainen huomautus
paljasti minulle ensi kerran, että Bingleyn sisarellenne omistama
huomaavaisuus oli antanut syrjäisille aihetta uskoa heidän
piankin menevän naimisiin. Siitä hetkestä alkaen pidin tarkoin
silmällä ystäväni käytöstä ja tulin hyvin pian huomaamaan, että
hänen kiintymyksensä neiti Bennetiin oli paljon syvempi kuin
kaikki hänen aikaisemmat lemmenpuuskansa. Pidin silmällä myöskin
sisartanne. Hänen käytöstapansa ja puheensävynsä oli avointa,
iloista ja viehättävää kuten ennenkin, mutta mitään syvempää
sydämentaipumusta en voinut hänen puoleltaan keksiä; joten minä
jäin siihen käsitykseen, että vaikka hän ilmeisellä mielihyvällä
ottikin ystäväni huomaavaisuuden vastaan, hän ei kuitenkaan
odottanut hänen taholtaan mitään vakavampia aikeita. Jollette
_te_ tässä suhteessa ollut erehtynyt, niin erehdyksen täytyi olla
_minun_ puolellani. Koska te tietysti tunnette sisarenne paljon
paremmin, niin jälkimmäisen mahdollisuuden täytyy olla oikeampi.
Jos niin on laita -- jos tuo erehdykseni johti minut aiheuttamaan
tuskaa ja huolta sisarellenne, niin teillä on tosiaankin syytä
olla minulle nurjamielinen. Mutta minä en voi olla toistamatta
vakuutustani, että sisarenne sävy ja käytöstapa olisi johtanut mitä
teräväsilmäisimmänkin tarkastelijan uskomaan, että olipa hänen
luonteenlaatunsa miten avoin ja herttainen hyvänsä, hänen sydämensä
ei kuitenkaan olisi herkästi kosketettavissa. Totta on, että minä
halusta oletinkin hänet tositeossa välinpitämättömäksi ystävästäni;
mutta samalla rohkenen sanoa, etten yleensä anna toivojeni ja
pelkojeni vaikuttaa päätöksiini ja ratkaisuihini. Minä en uskonut
häntä välinpitämättömäksi Bingleystä siksi, että sitä toivoin, vaan
siksi, että olin siitä varmasti vakuutettu. Vastenmielisyyteni
heidän mahdollista avioliittoaan kohtaan ei muuten perustunut
samoihin seikkoihin, joiden eilen illalla tunnustin vaikuttaneen
kamppailuuni omaa kiintymystäni vastaan; ystävääni nähden hänen
mielitiettynsä halpa yhteiskunnallinen asema ei ollut niin
tärkeäarvoinen kuin minuun itseeni nähden.
"Mutta oli muita syitä, jotka panivat minut arvelemaan; syitä
sellaisia, joita -- vaikka ne kummassakin tapauksessa ovat samat --
omasta kohdastani pyrin kaikin voimin unohtamaan, koska ne eivät
yhtä välittömästi uhanneet minua. Nämä syyt minun täytyy mainita,
vaikka vain lyhyeltä. Teidän äitinne sukulaisten yhteiskunnallinen
asema, vaikka sekin oli pahennukseksi, ei kuitenkaan merkinnyt
mitään sen muodollisen säädyllisyyden puutteen rinnalla, jota
äitinne ja nuoremmat sisarenne ja välistä isännekin aivan avoimesti
osoittivat -- pyydän anteeksi suorapuheisuuteni; mieltäni pahoittaa
suuresti, että olen pakotettu loukkaamaan teitä. Mutta vaikka
täten herätänkin närkästystänne kuvailemalla lähimpien omaistenne
puutteita ja luonteenvikoja, niin sallikaa minun vakuuttaa, että
niinhyvin te itse kuin vanhempi sisarenne olette niistä täysin
vapaat ja että te molemmat olisitte arvolliset pääsemään mihinkä
seurapiiriin hyvänsä.
"Tahdon enää vain lisätä, että kaikesta mitä tuona iltana ja sen
jälkeen voin panna merkille, mielipiteeni kaikista asianomaisista
vahvistui vahvistumistaan ja samoin päätökseni estää kaikin keinoin
ystävääni suistumasta perhesiteeseen, jota minun täytyi pitää
hänelle onnettomuutta tuottavana. Hän lähti seuraavana päivänä
Netherfieldistä Lontooseen siinä mielessä, kuten luulen teidän
muistavan, että hän sieltä piankin palaisi jälleen maalle. Nyt
alkoi minun toimiosani asioiden kehityksessä, ja sen aion teille
lyhyesti selittää. Hänen sisarensa olivat yhtä huolissaan hänen
kiintymyksestään kuin minäkin, ja se tuli meidän keskemme piankin
ilmi; ja tajuten, ettei yhtään aikaa ollut hukattavana, jos
mieli pelastaa heidän veljensä, me päätimme oitis seurata häntä
Lontooseen. Siellä minulla oli kohta tilaisuus käydä selvästi
osoittamaan ystävälleni moisesta avioliitosta johtuvat vaarat.
Mutta miten suuressa tai vähässä määrässä nämä varoitteluni
lienevätkään vaikuttaneet hänen päätökseensä, en luule että ne
kuitenkaan olisivat voineet estää häntä noudattamasta mieltään,
jollei niitä olisi tukenut minun epäröimättä antamani vakuutus
sisarenne täydellisestä välinpitämättömyydestä. Ystäväni oli siihen
saakka uskonut, että sisarenne vastasi hänen mieltymykseensä yhtä
vilpittömänä, jollei ehkä yhtä ilmeisellä tunteella. Mutta Bingley
on luonteeltaan hyvin vaatimaton, sanoisinko, epäitsenäinen; hän
panee minun arvostelukykyyni paljon enemmän arvoa kuin omaansa.
Häntä ei ollut siis vaikea saada vakuutetuksi, että hän oli
kokonaan pettynyt sisarenne suhteen; ja kun tuo vakaumus kerran
oli hänessä syntynyt, oli helppo saada hänet taivutetuksi olemaan
enää palaamatta Hertfordshireen. Se ei kysynyt minulta paljonkaan
vaivaa. Yhtä ainoata seikkaa menettelyssäni en voi muistella
mielihyvällä -- sitä näet, että alennuin kaikin tavoin salaamaan
häneltä sisarenne oleskelun Lontoossa. Tiesin siitä itse nti
Bingleyn kautta, mutta hänen veljensä oli siitä aivan tietämätön.
Saattoihan olla mahdollista, että he olisivat voineet tavata
toisensa, ilman että siitä olisi ollut mitään pahempia seurauksia;
mutta ystäväni ryhti ei mielestäni vielä ollut tarpeeksi vakava,
jotta olisin voinut sallia hänen antautuvan tuohon vaaraan. Ehkäpä
tämä salaaminen, tämä teeskentely oli minulta kehnosti tehty.
Olipa miten oli, parhaassa tarkoituksessa minä ainakin menettelin.
Tästä aiheesta minulla ei ole enää mitään sanottavana eikä muuta
anteeksipyyntöä esitettävänä. Jos tulin sen kautta loukanneeksi
sisarenne tunteita, niin tein sen tietämättäni; ja vaikka minun
vaikuttimeni saattanevat teistä tuntua moitittavilta, niin en itse
yhä vieläkään voi tuomita niitä.
"Mitä teidän toiseen moitteeseenne tulee, teidän pääsyytökseenne
minua vastaan -- että olisin tehnyt vääryyttä hra Wickhamille --
niin voin sen paraiten kumota esittämällä teille kokonaisuudessaan
hänen suhteensa meidän perheeseemme. Mistä synnistä hän minua
_erityisesti_ syytti, on minulle tähän saakka ollut tietymätöntä;
mutta nyt teille antamani esityksen todenperäisyydestä voin vedota
useampaan kuin yhteen luotettavaan todistajaan. Hra Wickhamin isä
oli hyvin kunnianarvoinen mies, joka monet vuodet hoiti kaikkia
Pemberleyn tiluksia ja jonka kunnollisuus luonnollisesti taivutti
isävainajani tekemään hänelle mitä palvelusta hän vain halusi ja
tarvitsi; ja nimenomaan kohdistui isäni suosio George Wickhamiin,
joka oli hänen kummipoikansa. Isäni avusti hänet oivalliseen
oppikouluun ja myöhemmin Cambridgen yliopistoon; ja tämä apu oli
sitä suuriarvoisempi, kun ei hra Wickham itse, jonka hänen vaimonsa
tuhlailemishalu piti alati varattomana, muuten olisi kyennyt
hankkimaan pojalleen herrasmiehen kasvatusta. Isäni ei ollut
ainoastaan mieltynyt tuon nuoren miehen seuraan, jonka käytöstapa
kieltämättä aina oli hyvin viehättävä, vaan hänellä oli mitä
parhain käsitys hänen luonteestaan ja lahjoistaan; ja arvioiden
niiden parhaiten tulevan käytetyksi kirkon palveluksessa hän tahtoi
varata hänelle tilaisuuden päästä papin uralle. Mitä minuun itseeni
tulee, niin minä sain jo varhain aivan toisenlaisen käsityksen
tästä nuoresta miehestä. Hänen ala-arvoiset taipumuksensa, hänen
horjuvat periaatteensa eivät voineet välttyä miltei samanikäisen
nuorukaisen katseelta, joka voi pitää häntä silmällä sellaisinakin
hetkinä, jolloin hän ei osannut pitää varaansa. Nyt tulen jälleen
pahoittamaan teidän mieltänne -- mihin määrään, sen itse parhaiten
voitte tietää. Mutta minkälaisia tunteita herra Wickhamin onkin
teissä onnistunut herättää, niin ne eivät saa pidättää minua
paljastamasta teille hänen todellista luonnettaan.
"Erinomainen isäni kuoli noin viisi vuotta takaperin; ja hänen
luottamuksensa George Wickhamiin pysyi viimeiseen asti niin
horjumattomana, että hän jälkisäädöksessään kehoitti minua pitämään
mitä parhainta huolta hänen tulevaisuudestaan ja nimenomaan --
jos hänen aikomuksensa oli valmistautua papiksi -- varaamaan
hänelle meidän perheemme määrättävissä olevan hyvätuloisen
kirkkoherranpaikan, kohta kun se joutui avoimeksi. Sen lisäksi oli
hänelle maksettava tuhannen punnan suuruinen testamenttilahjoitus.
Hänen oma isänsä kuoli kohta sen perästä; ja puolen vuoden kuluttua
näistä tapahtumista herra Wickham kirjoitti minulle kirjeen,
jossa hän ilmoitti, että koska hänen vakaumuksensa ei sallinut
hänen omistautua papilliselle uralle, niin minä en voisi pitää
kohtuuttomana hänen toivomustaan, että hän täten menettämänsä hyvän
virkapaikan asemesta saisi jommoisenkin rahallisen korvauksen.
Hänen aikomuksensa oli ruveta lukemaan lakitiedettä, ja hän
toivoi minunkin ymmärtävän, että tuhannen punnan vuotuiset korot
eivät tällä alalla pitkällekään riittäisi. Minä pikemminkin
toivoin kuin uskoin hänen tarkoittavan täyttä totta; mutta joka
tapauksessa olin valmis suostumaan hänen ehdotukseensa. Minä
tiesin, että Wickhamista ei koskaan olisi tullutkaan kunnollista
pappismiestä. Asia oli sitä myöten selvitetty; ja korvaukseksi
kirkkoherranpaikasta hän suostui ottamaan minulta vastaan
kolmetuhatta puntaa.
"Välimme näyttivät tämän kautta käyneen selviksi ja kaikki suhteemme
päättyneen. Minun huono käsitykseni hänestä esti minua kutsumasta
häntä Pemberleyhin, ja Lontoossakin vältin hänen seuraansa.
Siellä luulen hänen tähän aikaan enimmäkseen elelleenkin, mutta
lakitieteen opiskelu lienee ollut vain tekosyynä;[19] ollen tyyten
vapaa kaikista rajoituksista hän tuhlasi aikansa joutilaisuuteen
ja hurvitteluun. Kolmen vuoden mittaan kuulin hänestä vain hyvin
vähän; mutta kun hänelle myöntämäni apuraha alkoi loppua, lähetti
hän minulle jälleen avunpyyntökirjeen. Hänen olosuhteensa olivat
kiristyneet äärimmilleen, vakuutti hän minulle, ja sen minä
voin hyvin uskoa. Hän oli huomannut, ettei lakitieteen opiskelu
löisi leiville, ja hän oli vakavasti päättänyt jälleen kääntyä
hengelliselle uralle, jos minä tarjoisin hänelle puheena olleen
kirkkoherranpaikan -- ja siitä hänen mielestään ei voinut olla
epäilystäkään, koska hän oli varmasti vakuutettu, ettei minulla
ollut ketään muutakaan kokelasta silmälläpidettävänä, ja etten minä
suinkaan saattanut unhottaa kunnianarvoisen isäni alkuperäistä
aikomusta. Tuskin voinette moittia minua siitä, että kokonaan
kieltäysin mukautumasta hänen toivomukseensa -- siihen yhtä vähän
kuin moniin seuraaviinkin. Hän tietysti otti kieltoni pahakseen,
ja sitä enemmän mitä ahtaammiksi hänen olosuhteensa kävivät -- ja
hän oli epäilemättä yhtä kärkäs solvaamaan minua toisille kuin
moittimaan minua itseäni.
"Tämän jälkeen meidän tuttavuutemme tyrehtyi tykkänään. Hänen
elämästään minulla ei ollut yhtään tietoa. Mutta viime kesänä
hän jälleen tunkeutui hyvin tuskallisella tavalla minun
havaintopiiriini. Minun täytyy nyt kertoa teille eräästä asiasta,
jonka itsekin tahtoisin kaikkein mieluimmin tyyten unohtaa ja jota
ei mikään muu seikka kuin nykyinen pulmani teidän suhteenne saisi
minua paljastamaan yhdellekään ihmiselle. Näin paljon sanottuani
olen varma, että te pidätte asian omana tietonanne.
"Sisareni, joka on enemmän kuin kymmentä vuotta minua nuorempi,
jäi isäni kuoltua äitini sisarenpojan, eversti Fitzwilliamin, ja
minun holhottavaksi. Vuosi takaperin me otimme hänet koulusta ja
hankimme hänelle sopivan asunnon Lontoossa, ja viime kesänä hän
lähti emäntänsä keralla Ramsgaten kylpylään. Sinne lähti myöskin
herra Wickham, jolla ilmeisesti oli valmiiksi suunniteltu juoni
mielessään; sillä selville kävi, että hän ja sisareni emäntä,
rouva Younge, jonka luonteesta olimme valitettavasti saaneet aivan
väärän käsityksen, olivat keskenään vanhat tuttavat; ja tämän
naisen suostumuksella ja avustuksella hänen onnistui siihen määrään
kietoa sisareni, joka vielä muisti häneltä lapsena kokemansa
ystävällisyyden, että hän luulotteli olevansa rakastunut tuohon
mieheen ja oli suostuvainen karkaamaan hänen kanssaan. Hänen
puolustuksenaan olivat hänen lapselliset viisitoista ikävuottansa,
ja mainittuani hänen hupsuutensa on minulle iloista voida mainita,
että tuosta juonesta sain tiedon häneltä itseltään. Minä satuin
odottamatta saapumaan paikalle paria päivää ennen heidän aiottua
karkaamistaan; ja silloin Georgiana, joka ei kyennyt murehduttamaan
ja loukkaamaan veljeään, jota hän siihen asti oli rakastanut miltei
kuin toista isäänsä, kertoi minulle koko jutun. Voitte arvata, mitä
minä silloin tunsin ja miten toimin. Sisareni maine ja sydämenrauha
estivät minua saattamasta asiaa julkisuuteen; mutta minä kirjoitin
herra Wickhamille, joka oitis lähti tiehensä, ja rouva Younge
sai luonnollisesti myöskin heti eron toimestaan. Wickhamin
tarkoituksena epäilemättä oli päästä käsiksi sisareni perintöosaan,
joka nousee kolmeenkymmeneen tuhanteen puntaan; mutta en voi olla
uskomatta, että hän samalla yritti suunnata kostoniskun minuunkin.
"Tämä, arvoisa neiti, on rehellinen esitys Wickhamin ja minun
tähänastisista suhteista; ja jollette ole alunpitäen taipuvainen
pitämään sitä valheellisena, niin toivon, että tästälähin muutatte
käsityksenne minun luulotellusta julmuudestani herra Wickhamia
kohtaan. Minä en tiedä millä tavoin, minkä valheellisen kertomuksen
varjossa hänen on onnistunut vaikuttaa teidän tunteisiinne; mutta
hänen menestystään en lainkaan ihmettele, koska te olette tyyten
tietämätön meidän entisistä väleistämme. Ehkä ihmettelette, miksi
en tätä kaikkea kertonut teille jo eilen illalla. Mutta minä en
silloin ollut kylliksi itseni herra kyetäkseni punnitsemaan, mitä
minun oli tehtävä. Tullaksenne täysin vakuutetuksi ylläolevan
todenperäisyydestä voitte kääntyä eversti Fitzwilliamin puoleen,
joka läheisenä sukulaisenani ja ystävänäni sekä nimenomaan sisareni
toisena holhoojana tuntee jutun kaikki yksityiskohdat. Jos teidän
vastenmielisyytenne minua kohtaan tekee _minun_ todistukseni
silmissänne arvottomaksi, niin sama syy ei estä teitä vetoamasta
serkkuuni ja uskomasta hänen sanojaan; ja jotta teillä olisi aikaa
ja tilaisuutta kääntyä hänen puoleensa, koetan tavalla tai toisella
saada tämän kirjeen käsiinne vielä tämän aamun kuluessa. Tahdon
vain lisätä: Jumala siunatkoon teitä elämänne teillä!
"Fitzwilliam Darcy."