XXXV LUKU.

Elizabeth heräsi aamulla samoihin ajatuksiin ja mietelmiin, jotka

illalla viimeksi olivat ummistaneet hänen silmänsä. Hänen oli yhä vielä

mahdoton täydelleen selviytyä eilisestä hämmästyksestään; ja

kykenemättä ryhtymään mihinkään jokapäiväiseen askareeseen hän päätti

kohta aamiaisen jälkeen lähteä pitkälle kävelymatkalle. Hän oli aikonut

lähteä jokapäiväiselle mieluiselle metsätielle, kun hän äkkiä pysähtyi

muistaessaan, että hra Darcynkin tapana oli toisinaan kävellä siellä;

ja Rosingsin puiston asemesta hän kääntyikin ruohokentälle, joka alkoi

puomiveräjän toiselta puolen.

Hänen käveltyä pariin kolmeen kertaan tuon ruohokentän laitaa pitkin

houkutteli kaunis aamu häntä seisahtumaan puiston veräjälle ja

silmäämään sisälle lumottuun maahan. Hänen täällä Kentissä nyt

viettämänsä viisi viikkoa olivat aikaansaaneet suuren muutoksen

ympäröivässä maisemassa; jokainen kulunut päivä oli kohentanut puiden

keväistä vehmautta. Hän aikoi juuri jatkaa matkaansa, kun hän näki

vilahduksen eräästä herrasta, joka käveli puiston sisäpuolella

sorapolkua pitkin juuri tätä veräjää kohti; ja peljäten tulijan

kukaties olevan hra Darcyn hän vetäytyi nopeasti poispäin. Mutta

herrasmies oli jo ennättänyt nähdä hänet ja alkaen astua vinhasti

veräjälle päin huusi häntä nimeltä. Elizabeth oli jo kääntänyt

selkänsä, mutta kuullessaan hra Darcyn huutavan kyllin kovaa hänen

nimeään hänen oli pakko palata jälleen veräjälle.

Darcykin oli jo päässyt sinne asti; ja kurottaen kädessään kirjettä,

jonka tyttö vaistomaisesti otti vastaan, hän sanoi pidättyvään sävyyn:

"Olen kävellyt täällä puistossa jo jonkin aikaa toivoen tapaavani

teidät. Tahdotteko tehdä minulle mielihyvän lupaamalla lukea tämän

kirjeen?" Keveästi kumartaen hän kääntyi jälleen puistoon päin ja oli

pian häipynyt näkyvistä.

Ilman vähintäkään mielihyvää, mutta mitä kiihkeimmän uteliaisuuden

valtaamana Elizabeth avasi kirjeen ja keksi yhä suuremmaksi kummakseen

kuoren sisältä kaksi tiheään kirjoitettua paperiarkkia. Jatkaen

kävelyään ruohikon laitaa pitkin hän rupesi lukemaan niitä. Kirje oli

päivätty Rosingsissa kello 8 aamulla ja kuului seuraavasti:

"Älkää säikähtykö, arvoisa neiti, tätä kirjettä avatessanne

luulemaan, että se sisältäisi mitään niiden tunteiden ja

tarjousten toistamista, jotka eilen illalla olivat teille niin

vastenmieliset. En aio lainkaan tuskastuttaa teitä enkä nöyryyttää

itseäni viipymällä sen pitemmältä noissa toivomuksissani, jotka

meidän kummankin onnellisuus vaatii unohtamaan niin pian kuin

mahdollista; ja koko vaiva tämän kirjeen kirjoittamisesta ja

lukemisesta olisi voinut säästyä, jollen tuntisi pakottavaa

tarvetta saada edes jossain määrin puhdistaa luonnettani teidän

silmissänne. Teidän täytyy senvuoksi antaa minulle anteeksi, että

täten vielä kerran vaadin huomaavaisuuttanne osakseni; tunteenne,

sen arvaan, eivät mieluusti suo rohkeuttani anteeksi, mutta minä

vetoan teidän oikeamielisyyteenne.

"Te teitte eilen illalla minua vastaan kaksi syytöstä, jotka ovat

sekä laadultaan että painavuudeltaan sangen erilaiset. Toisena

syytöksenä oli, että minä -- kummankaan asianomaisen tunteista

vähääkään välittämättä -- olin erottanut hra Bingleyn teidän

sisarestanne; toisena, että olin, vastoin kunnian ja ihmisyyden

vaatimuksia, tuhonnut hra Wickhamin nykyisen onnellisuuden ja hänen

tulevaisuudentoiveensa. Että minä tahallani ja ilkivaltaisesti

olisin syössyt satulasta nuoruudentoverini, isävainajani

tunnustetun suosikin -- nuoren miehen, jolla tuskin oli mitään

muuta elämisen turvaa kuin meidän kirkkoherranpaikkamme ja joka

oli varttunut mieheksi sen saamisen toivossa -- se olisikin

tosiaan ollut ilkiteko, johon ei voi verratakaan kahden nuoren

sydämen toisistaan erottamista, jotka olivat vasta muutaman

viikon tunteneet toisensa. Mutta jos seuraava esitys toimistani

ja niiden vaikuttimista joutuu silmienne eteen ja tulee luetuksi,

niin uskallan vastaisuuden varalta toivoa säästyväni näiltä sangen

painavilta syytöksiltä. Jos niitä selittäessäni -- minkä pidän

välttämättömänä itseäni kohtaan -- pakostakin joudun ilmaisemaan

tunteita, jotka mahdollisesti teitä loukkaavat, niin voin vain

etukäteen lausua pahoitteluni. Välttämättömyyttä on minun

noudatettava, ja jatkuva anteeksipyytely olisi typerää.

"En ollut vielä kauankaan ollut Hertfordshiressä kun näin --

kuten monet muutkin -- että ystäväni Bingley osoitti vanhemmalle

sisarellenne paljon suurempaa huomaavaisuutta kuin kellekään

toiselle naiselle sielläpäin. Mutta vasta tuona Netherfieldin

tanssiaisiltana minä keksin, että hänen huomaavaisuutensa oli

kehittynyt vakavaksi kiintymykseksi. Olin monesti ennenkin nähnyt

hänen rakastuvan. Tuona iltana kuitenkin, saadessani juuri kunnian

viedä teidät tanssiin, Sir William Lucasin satunnainen huomautus

paljasti minulle ensi kerran, että Bingleyn sisarellenne omistama

huomaavaisuus oli antanut syrjäisille aihetta uskoa heidän

piankin menevän naimisiin. Siitä hetkestä alkaen pidin tarkoin

silmällä ystäväni käytöstä ja tulin hyvin pian huomaamaan, että

hänen kiintymyksensä neiti Bennetiin oli paljon syvempi kuin

kaikki hänen aikaisemmat lemmenpuuskansa. Pidin silmällä myöskin

sisartanne. Hänen käytöstapansa ja puheensävynsä oli avointa,

iloista ja viehättävää kuten ennenkin, mutta mitään syvempää

sydämentaipumusta en voinut hänen puoleltaan keksiä; joten minä

jäin siihen käsitykseen, että vaikka hän ilmeisellä mielihyvällä

ottikin ystäväni huomaavaisuuden vastaan, hän ei kuitenkaan

odottanut hänen taholtaan mitään vakavampia aikeita. Jollette

_te_ tässä suhteessa ollut erehtynyt, niin erehdyksen täytyi olla

_minun_ puolellani. Koska te tietysti tunnette sisarenne paljon

paremmin, niin jälkimmäisen mahdollisuuden täytyy olla oikeampi.

Jos niin on laita -- jos tuo erehdykseni johti minut aiheuttamaan

tuskaa ja huolta sisarellenne, niin teillä on tosiaankin syytä

olla minulle nurjamielinen. Mutta minä en voi olla toistamatta

vakuutustani, että sisarenne sävy ja käytöstapa olisi johtanut mitä

teräväsilmäisimmänkin tarkastelijan uskomaan, että olipa hänen

luonteenlaatunsa miten avoin ja herttainen hyvänsä, hänen sydämensä

ei kuitenkaan olisi herkästi kosketettavissa. Totta on, että minä

halusta oletinkin hänet tositeossa välinpitämättömäksi ystävästäni;

mutta samalla rohkenen sanoa, etten yleensä anna toivojeni ja

pelkojeni vaikuttaa päätöksiini ja ratkaisuihini. Minä en uskonut

häntä välinpitämättömäksi Bingleystä siksi, että sitä toivoin, vaan

siksi, että olin siitä varmasti vakuutettu. Vastenmielisyyteni

heidän mahdollista avioliittoaan kohtaan ei muuten perustunut

samoihin seikkoihin, joiden eilen illalla tunnustin vaikuttaneen

kamppailuuni omaa kiintymystäni vastaan; ystävääni nähden hänen

mielitiettynsä halpa yhteiskunnallinen asema ei ollut niin

tärkeäarvoinen kuin minuun itseeni nähden.

"Mutta oli muita syitä, jotka panivat minut arvelemaan; syitä

sellaisia, joita -- vaikka ne kummassakin tapauksessa ovat samat --

omasta kohdastani pyrin kaikin voimin unohtamaan, koska ne eivät

yhtä välittömästi uhanneet minua. Nämä syyt minun täytyy mainita,

vaikka vain lyhyeltä. Teidän äitinne sukulaisten yhteiskunnallinen

asema, vaikka sekin oli pahennukseksi, ei kuitenkaan merkinnyt

mitään sen muodollisen säädyllisyyden puutteen rinnalla, jota

äitinne ja nuoremmat sisarenne ja välistä isännekin aivan avoimesti

osoittivat -- pyydän anteeksi suorapuheisuuteni; mieltäni pahoittaa

suuresti, että olen pakotettu loukkaamaan teitä. Mutta vaikka

täten herätänkin närkästystänne kuvailemalla lähimpien omaistenne

puutteita ja luonteenvikoja, niin sallikaa minun vakuuttaa, että

niinhyvin te itse kuin vanhempi sisarenne olette niistä täysin

vapaat ja että te molemmat olisitte arvolliset pääsemään mihinkä

seurapiiriin hyvänsä.

"Tahdon enää vain lisätä, että kaikesta mitä tuona iltana ja sen

jälkeen voin panna merkille, mielipiteeni kaikista asianomaisista

vahvistui vahvistumistaan ja samoin päätökseni estää kaikin keinoin

ystävääni suistumasta perhesiteeseen, jota minun täytyi pitää

hänelle onnettomuutta tuottavana. Hän lähti seuraavana päivänä

Netherfieldistä Lontooseen siinä mielessä, kuten luulen teidän

muistavan, että hän sieltä piankin palaisi jälleen maalle. Nyt

alkoi minun toimiosani asioiden kehityksessä, ja sen aion teille

lyhyesti selittää. Hänen sisarensa olivat yhtä huolissaan hänen

kiintymyksestään kuin minäkin, ja se tuli meidän keskemme piankin

ilmi; ja tajuten, ettei yhtään aikaa ollut hukattavana, jos

mieli pelastaa heidän veljensä, me päätimme oitis seurata häntä

Lontooseen. Siellä minulla oli kohta tilaisuus käydä selvästi

osoittamaan ystävälleni moisesta avioliitosta johtuvat vaarat.

Mutta miten suuressa tai vähässä määrässä nämä varoitteluni

lienevätkään vaikuttaneet hänen päätökseensä, en luule että ne

kuitenkaan olisivat voineet estää häntä noudattamasta mieltään,

jollei niitä olisi tukenut minun epäröimättä antamani vakuutus

sisarenne täydellisestä välinpitämättömyydestä. Ystäväni oli siihen

saakka uskonut, että sisarenne vastasi hänen mieltymykseensä yhtä

vilpittömänä, jollei ehkä yhtä ilmeisellä tunteella. Mutta Bingley

on luonteeltaan hyvin vaatimaton, sanoisinko, epäitsenäinen; hän

panee minun arvostelukykyyni paljon enemmän arvoa kuin omaansa.

Häntä ei ollut siis vaikea saada vakuutetuksi, että hän oli

kokonaan pettynyt sisarenne suhteen; ja kun tuo vakaumus kerran

oli hänessä syntynyt, oli helppo saada hänet taivutetuksi olemaan

enää palaamatta Hertfordshireen. Se ei kysynyt minulta paljonkaan

vaivaa. Yhtä ainoata seikkaa menettelyssäni en voi muistella

mielihyvällä -- sitä näet, että alennuin kaikin tavoin salaamaan

häneltä sisarenne oleskelun Lontoossa. Tiesin siitä itse nti

Bingleyn kautta, mutta hänen veljensä oli siitä aivan tietämätön.

Saattoihan olla mahdollista, että he olisivat voineet tavata

toisensa, ilman että siitä olisi ollut mitään pahempia seurauksia;

mutta ystäväni ryhti ei mielestäni vielä ollut tarpeeksi vakava,

jotta olisin voinut sallia hänen antautuvan tuohon vaaraan. Ehkäpä

tämä salaaminen, tämä teeskentely oli minulta kehnosti tehty.

Olipa miten oli, parhaassa tarkoituksessa minä ainakin menettelin.

Tästä aiheesta minulla ei ole enää mitään sanottavana eikä muuta

anteeksipyyntöä esitettävänä. Jos tulin sen kautta loukanneeksi

sisarenne tunteita, niin tein sen tietämättäni; ja vaikka minun

vaikuttimeni saattanevat teistä tuntua moitittavilta, niin en itse

yhä vieläkään voi tuomita niitä.

"Mitä teidän toiseen moitteeseenne tulee, teidän pääsyytökseenne

minua vastaan -- että olisin tehnyt vääryyttä hra Wickhamille --

niin voin sen paraiten kumota esittämällä teille kokonaisuudessaan

hänen suhteensa meidän perheeseemme. Mistä synnistä hän minua

_erityisesti_ syytti, on minulle tähän saakka ollut tietymätöntä;

mutta nyt teille antamani esityksen todenperäisyydestä voin vedota

useampaan kuin yhteen luotettavaan todistajaan. Hra Wickhamin isä

oli hyvin kunnianarvoinen mies, joka monet vuodet hoiti kaikkia

Pemberleyn tiluksia ja jonka kunnollisuus luonnollisesti taivutti

isävainajani tekemään hänelle mitä palvelusta hän vain halusi ja

tarvitsi; ja nimenomaan kohdistui isäni suosio George Wickhamiin,

joka oli hänen kummipoikansa. Isäni avusti hänet oivalliseen

oppikouluun ja myöhemmin Cambridgen yliopistoon; ja tämä apu oli

sitä suuriarvoisempi, kun ei hra Wickham itse, jonka hänen vaimonsa

tuhlailemishalu piti alati varattomana, muuten olisi kyennyt

hankkimaan pojalleen herrasmiehen kasvatusta. Isäni ei ollut

ainoastaan mieltynyt tuon nuoren miehen seuraan, jonka käytöstapa

kieltämättä aina oli hyvin viehättävä, vaan hänellä oli mitä

parhain käsitys hänen luonteestaan ja lahjoistaan; ja arvioiden

niiden parhaiten tulevan käytetyksi kirkon palveluksessa hän tahtoi

varata hänelle tilaisuuden päästä papin uralle. Mitä minuun itseeni

tulee, niin minä sain jo varhain aivan toisenlaisen käsityksen

tästä nuoresta miehestä. Hänen ala-arvoiset taipumuksensa, hänen

horjuvat periaatteensa eivät voineet välttyä miltei samanikäisen

nuorukaisen katseelta, joka voi pitää häntä silmällä sellaisinakin

hetkinä, jolloin hän ei osannut pitää varaansa. Nyt tulen jälleen

pahoittamaan teidän mieltänne -- mihin määrään, sen itse parhaiten

voitte tietää. Mutta minkälaisia tunteita herra Wickhamin onkin

teissä onnistunut herättää, niin ne eivät saa pidättää minua

paljastamasta teille hänen todellista luonnettaan.

"Erinomainen isäni kuoli noin viisi vuotta takaperin; ja hänen

luottamuksensa George Wickhamiin pysyi viimeiseen asti niin

horjumattomana, että hän jälkisäädöksessään kehoitti minua pitämään

mitä parhainta huolta hänen tulevaisuudestaan ja nimenomaan --

jos hänen aikomuksensa oli valmistautua papiksi -- varaamaan

hänelle meidän perheemme määrättävissä olevan hyvätuloisen

kirkkoherranpaikan, kohta kun se joutui avoimeksi. Sen lisäksi oli

hänelle maksettava tuhannen punnan suuruinen testamenttilahjoitus.

Hänen oma isänsä kuoli kohta sen perästä; ja puolen vuoden kuluttua

näistä tapahtumista herra Wickham kirjoitti minulle kirjeen,

jossa hän ilmoitti, että koska hänen vakaumuksensa ei sallinut

hänen omistautua papilliselle uralle, niin minä en voisi pitää

kohtuuttomana hänen toivomustaan, että hän täten menettämänsä hyvän

virkapaikan asemesta saisi jommoisenkin rahallisen korvauksen.

Hänen aikomuksensa oli ruveta lukemaan lakitiedettä, ja hän

toivoi minunkin ymmärtävän, että tuhannen punnan vuotuiset korot

eivät tällä alalla pitkällekään riittäisi. Minä pikemminkin

toivoin kuin uskoin hänen tarkoittavan täyttä totta; mutta joka

tapauksessa olin valmis suostumaan hänen ehdotukseensa. Minä

tiesin, että Wickhamista ei koskaan olisi tullutkaan kunnollista

pappismiestä. Asia oli sitä myöten selvitetty; ja korvaukseksi

kirkkoherranpaikasta hän suostui ottamaan minulta vastaan

kolmetuhatta puntaa.

"Välimme näyttivät tämän kautta käyneen selviksi ja kaikki suhteemme

päättyneen. Minun huono käsitykseni hänestä esti minua kutsumasta

häntä Pemberleyhin, ja Lontoossakin vältin hänen seuraansa.

Siellä luulen hänen tähän aikaan enimmäkseen elelleenkin, mutta

lakitieteen opiskelu lienee ollut vain tekosyynä;[19] ollen tyyten

vapaa kaikista rajoituksista hän tuhlasi aikansa joutilaisuuteen

ja hurvitteluun. Kolmen vuoden mittaan kuulin hänestä vain hyvin

vähän; mutta kun hänelle myöntämäni apuraha alkoi loppua, lähetti

hän minulle jälleen avunpyyntökirjeen. Hänen olosuhteensa olivat

kiristyneet äärimmilleen, vakuutti hän minulle, ja sen minä

voin hyvin uskoa. Hän oli huomannut, ettei lakitieteen opiskelu

löisi leiville, ja hän oli vakavasti päättänyt jälleen kääntyä

hengelliselle uralle, jos minä tarjoisin hänelle puheena olleen

kirkkoherranpaikan -- ja siitä hänen mielestään ei voinut olla

epäilystäkään, koska hän oli varmasti vakuutettu, ettei minulla

ollut ketään muutakaan kokelasta silmälläpidettävänä, ja etten minä

suinkaan saattanut unhottaa kunnianarvoisen isäni alkuperäistä

aikomusta. Tuskin voinette moittia minua siitä, että kokonaan

kieltäysin mukautumasta hänen toivomukseensa -- siihen yhtä vähän

kuin moniin seuraaviinkin. Hän tietysti otti kieltoni pahakseen,

ja sitä enemmän mitä ahtaammiksi hänen olosuhteensa kävivät -- ja

hän oli epäilemättä yhtä kärkäs solvaamaan minua toisille kuin

moittimaan minua itseäni.

"Tämän jälkeen meidän tuttavuutemme tyrehtyi tykkänään. Hänen

elämästään minulla ei ollut yhtään tietoa. Mutta viime kesänä

hän jälleen tunkeutui hyvin tuskallisella tavalla minun

havaintopiiriini. Minun täytyy nyt kertoa teille eräästä asiasta,

jonka itsekin tahtoisin kaikkein mieluimmin tyyten unohtaa ja jota

ei mikään muu seikka kuin nykyinen pulmani teidän suhteenne saisi

minua paljastamaan yhdellekään ihmiselle. Näin paljon sanottuani

olen varma, että te pidätte asian omana tietonanne.

"Sisareni, joka on enemmän kuin kymmentä vuotta minua nuorempi,

jäi isäni kuoltua äitini sisarenpojan, eversti Fitzwilliamin, ja

minun holhottavaksi. Vuosi takaperin me otimme hänet koulusta ja

hankimme hänelle sopivan asunnon Lontoossa, ja viime kesänä hän

lähti emäntänsä keralla Ramsgaten kylpylään. Sinne lähti myöskin

herra Wickham, jolla ilmeisesti oli valmiiksi suunniteltu juoni

mielessään; sillä selville kävi, että hän ja sisareni emäntä,

rouva Younge, jonka luonteesta olimme valitettavasti saaneet aivan

väärän käsityksen, olivat keskenään vanhat tuttavat; ja tämän

naisen suostumuksella ja avustuksella hänen onnistui siihen määrään

kietoa sisareni, joka vielä muisti häneltä lapsena kokemansa

ystävällisyyden, että hän luulotteli olevansa rakastunut tuohon

mieheen ja oli suostuvainen karkaamaan hänen kanssaan. Hänen

puolustuksenaan olivat hänen lapselliset viisitoista ikävuottansa,

ja mainittuani hänen hupsuutensa on minulle iloista voida mainita,

että tuosta juonesta sain tiedon häneltä itseltään. Minä satuin

odottamatta saapumaan paikalle paria päivää ennen heidän aiottua

karkaamistaan; ja silloin Georgiana, joka ei kyennyt murehduttamaan

ja loukkaamaan veljeään, jota hän siihen asti oli rakastanut miltei

kuin toista isäänsä, kertoi minulle koko jutun. Voitte arvata, mitä

minä silloin tunsin ja miten toimin. Sisareni maine ja sydämenrauha

estivät minua saattamasta asiaa julkisuuteen; mutta minä kirjoitin

herra Wickhamille, joka oitis lähti tiehensä, ja rouva Younge

sai luonnollisesti myöskin heti eron toimestaan. Wickhamin

tarkoituksena epäilemättä oli päästä käsiksi sisareni perintöosaan,

joka nousee kolmeenkymmeneen tuhanteen puntaan; mutta en voi olla

uskomatta, että hän samalla yritti suunnata kostoniskun minuunkin.

"Tämä, arvoisa neiti, on rehellinen esitys Wickhamin ja minun

tähänastisista suhteista; ja jollette ole alunpitäen taipuvainen

pitämään sitä valheellisena, niin toivon, että tästälähin muutatte

käsityksenne minun luulotellusta julmuudestani herra Wickhamia

kohtaan. Minä en tiedä millä tavoin, minkä valheellisen kertomuksen

varjossa hänen on onnistunut vaikuttaa teidän tunteisiinne; mutta

hänen menestystään en lainkaan ihmettele, koska te olette tyyten

tietämätön meidän entisistä väleistämme. Ehkä ihmettelette, miksi

en tätä kaikkea kertonut teille jo eilen illalla. Mutta minä en

silloin ollut kylliksi itseni herra kyetäkseni punnitsemaan, mitä

minun oli tehtävä. Tullaksenne täysin vakuutetuksi ylläolevan

todenperäisyydestä voitte kääntyä eversti Fitzwilliamin puoleen,

joka läheisenä sukulaisenani ja ystävänäni sekä nimenomaan sisareni

toisena holhoojana tuntee jutun kaikki yksityiskohdat. Jos teidän

vastenmielisyytenne minua kohtaan tekee _minun_ todistukseni

silmissänne arvottomaksi, niin sama syy ei estä teitä vetoamasta

serkkuuni ja uskomasta hänen sanojaan; ja jotta teillä olisi aikaa

ja tilaisuutta kääntyä hänen puoleensa, koetan tavalla tai toisella

saada tämän kirjeen käsiinne vielä tämän aamun kuluessa. Tahdon

vain lisätä: Jumala siunatkoon teitä elämänne teillä!

"Fitzwilliam Darcy."

Ylpeys ja ennakkoluulo · 第 39 / 66 题