Heidän lähdettyään Elizabeth otti oitis katsellakseen vielä kerran
läpi kaikki Janen kirjeet, jotka hän oli saanut täällä Kentissä
oleskellessaan, aivan kuin tahtoen sytyttää niiden sisällöllä mieltään
vihaan hra Darcya vastaan. Niissä lempeä kirjoittajatar ei tosin
syytellyt ketään eikä valitellut nykyisiä kärsimyksiään, eipä edes
muistellut murhemielin menneitä tapahtumia. Mutta kaikista niistä -- ja
miltei joka riviltä sen voi huomata -- puuttui tuota entistä leppoista
iloisuutta, joka oli aina ollut yhtä ominaista Janen kirjetyylille kuin
hänen persoonalliselle olemukselleenkin ja jonka lähteenä oli ollut
surujen sotkematon mielenrauha ja hilpeä tasaluontoisuus. Elizabeth
vainusi joka lauseesta raskasmielisyyttä, joka nykyään sumensi sisaren
sielun ja jota hän ensi kerran lukiessaan ei ollut tullut paljonkaan
panneeksi merkille. Hra Darcyn äskeinen röyhkeä ylpeily hänen
aikaansaamastaan kurjuudesta avasi Elizabethin silmät nyt vasta oikein
käsittämään sisarensa kärsimykset. Hän tunsi mielenhuojennusta
ajatellessaan, että tuo öykkäri jo ylihuomenna lähtisi matkoihinsa
Rosingsista, ja vielä suurempaa huojennusta tietäessään, että vajaan
parin viikon päästä hän itse jälleen pääsisi Janen pariin, lohduttamaan
tätä ja kohottamaan hänen elämän virkeyttään sisarellisen hellyytensä
ja kiintymyksensä koko voimalla.
Darcyn lähtöä ajatellessaan hän muisti, että myöskin tämän serkku
lähtisi samalla; mutta eversti Fitzwilliam oli selvästi antanut
ymmärtää, ettei hänellä suinkaan ollut kosima-aikeita; ja Elizabeth
tiesi, ettei tämän miellyttävän seuramiehen lähtö tulisi särkemään
hänen sydäntään.
Ajatustensa päästyä tähän kohtaan hän äkkiä säpsähti kuullessaan
ovikellon soivan; ja häntä hiukan ilahdutti arvailla, että
mahdollisesti eversti Fitzwilliam saapui vielä toistamiseen tänä iltana
pyrkiäkseen erityisesti hänen puheilleen. Mutta tuollaiset arvailut
äkisti katosivat ja hänen mielialansa sumentui kerrassaan, kun hän
sanomattomaksi hämmästyksekseen näki hra Darcyn astuvan huoneeseen.
Hätäisesti ja aivan kuin suunniltaan ollen tämä alkoi kohta kysellä
hänen terveyttään. Elizabeth vastasi hänelle kylmän kohteliaasti ja
voimatta oikein salata oudoksumistaan. Vieras istahti hetkiseksi, mutta
nousi äkisti ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Elizabeth joutui
yhä enemmän ihmeisiinsä, mutta ei virkkanut mitään. Muutamien
minuuttien äänettömyyden jälkeen Darcy astui hyvin kiihtyneenä tyttöä
kohti ja aloitti melkein ryöpsähtäen:
"Turhaan olen koettanut ponnistella vastaan. Se ei käy. En kykene
tukahduttamaan tunteitani. Teidän täytyy sallia minun sanoa teille,
kuinka tulisesti minä ihailen ja rakastan teitä."
Elizabeth oli kuin puusta pudonnut. Hän tuijotti merkilliseen
kosijaansa, punastui, epäröi eikä kyennyt saamaan sanaa suustansa. Tätä
Darcy piti riittävänä rohkaisuna ja rupesi kiihkeästi kuvailemaan, mitä
kaikkea hän nyt tunsi ja oli kauan ennenkin tuntenut häntä kohtaan. Hän
puhui hyvin, mutta hänen puheenaiheenaan oli muitakin kuin sydämen
tunteita; ja hän oli yhtä kaunopuheinen tulkitessaan korskeaa
ylpeyttään kuin hellää kiintymystään. Kuinka hän tajusi Elizabethin
alemmuuden hänen itsensä rinnalla; kuinka nöyryyttävä tämä kiintymys
itse asiassa hänelle oli; kuinka jyrkästi hänen perhesuhteensa
asettuivat tällaista yhtymystä vastaan -- kaikesta tästä hän puheli
vakuuttavasti ja lämpimästi, mutta se ei suinkaan ollut omiaan
edistämään hänen kosintaansa.
Vaikka Elizabethilla olikin syvään juurtunut vastenmielisyys kosijaansa
kohtaan, ei hän voinut olla tuntematta salaista mielihyvää niin
arvokkaan miehen rehellisestä kiintymyksestä, ja vaikka hän alunpitäen
tiesi mitä vastaisi, suretti häntä aluksi ajatella sitä tuskaa, jonka
hän tulisi kosijalle tuottamaan; mutta vihdoin hän närkästyi siihen
määrään tämän puheen myöhemmästä jaksosta, että kaikki sääli vaihtui
silmittömäksi suuttumukseksi. Kuitenkin hän koetti vielä hillitä
itseään kyetäkseen vastaamaan kärsivällisesti, kunnes toinen oli
lopettanut. Darcy päätti kosintansa vakuuttamalla uudestaan
kiintymyksensä totista syvyyttä, josta parhaana todistuksena oli hänen
turha kamppailunsa sitä vastaan; ja lausui toivovansa, että hänen
taistelunsa ja antautumisensa nyt palkittaisiin suotuisalla
myöntymyksellä. Elizabeth voi selvästi huomata hänen ilmeestään, ettei
hän itse lainkaan epäillyt saavansa mieluista vastausta. Hän _puhui_
huolestaan ja hätääntymisestään, mutta hänen sävynsä ja koko
olemuksensa ilmaisi täyttä varmuutta. Se oli omiaan jälleen
kiihoittamaan Elizabethin ärtymystä, ja kun hän viimein sai
puheenvuoron, vastasi hän punoittavin poskin:
"Tällaisissa tilaisuuksissa lienee tapana, mikäli tiedän, lausua
kiitollisuutensa tunteista, joita on esiintuotu, siitä huolimatta millä
tapaa niihin vastataan. Taitaahan ollakin luonnollista, että tarjouksen
johdosta tunnetaan kiitollisuutta, ja jos minä sitä tällä hetkellä
todella tuntisin, niin kiittäisin nyt tietystikin teitä. Mutta sitä en
voi -- minä en ole koskaan halunnut teissä herättää tuollaisia
tunteita; ja jos te niitä tunnette, niin on se vastoin minun tahtoani.
Minä en tahtoisi tieteni pahoittaa kenenkään mieltä, ja minä toivon,
että teidän mielipahanne tulee olemaan hyvin lyhytaikainen. Olettehan
itse myöntänyt kauan salanneenne minulta kiintymyksenne, joten arvaan
teidän nyt helposti voittavankin sen."
Hra Darcyssa, joka nojautui uuninrintaa vastaan, katse jäykästi
kiinnitettynä tytön kasvoihin, tämä vastaus tuntui herättävän ainakin
yhtä paljon närkästystä kuin hämmästystä. Hänen kasvonsa kalpenivat
suuttumuksesta, ja jokainen piirre niissä puhui väkevästä
mielenkuohusta. Hän kamppaili väkinäisesti saavuttaakseen jälleen
mielenmalttinsa, eikä avannut suutansa ennenkuin luuli saavuttaneensa
sen. Tämä jännittynyt äänettömyys tuntui Elizabethista kaamealta.
Vihdoin puhui uuniin nojautuva mies äänellä, joka ilmaisi väkinäistä
rauhallisuutta:
"Ja tämäkö on koko se vastaus, jota minulla on kunnia teiltä odottaa?
Ehkäpä minun kumminkin tekisi mieleni saada kuulla -- suvaitkaa vastata
niin vähällä kohteliaisuuden _varjolla_ kuin vain haluatte -- mistä
syystä te olette hyljännyt käteni? Mutta sekin lienee liiaksi
vaadittua!"
"Voisinpa minäkin puolestani kysyä", vastasi Elizabeth, "miksi te, niin
ilmeisesti _tarkoittaen loukata minua_, olette suvainnut kertoa
minulle, että olette pitänyt minusta vastoin omaa haluanne ja
tahtoanne, vastoin kaikkia järkisyitä ja luonteenne ja sukuperänne
vaatimuksia? Jos minä todella olin epäkohtelias, niin ehkä tämä kaikki
jonkin verran selittää epäkohteliaisuuteni vaikuttimet. Mutta minulla
oli muutakin aihetta. Te tiedätte itse hyvin, mitä aihetta. Vaikken
olisikaan alunpitäen tuntenut nurjuutta teitä kohtaan, jos olisin ollut
pelkästään välinpitämätön tahi vaikkapa suosiollinenkin, niin
luuletteko, että mitkään syyt olisivat saaneet minut myöntymään sen
miehen kosintaan, joka tieten tahtoen on särkenyt -- kenties iäksi --
mitä hellimmästi rakastamani sisaren elämänonnen?"
Viime sanat kuullessaan Darcy karahti punaiseksi; mutta hänen
mielenliikutuksensa oli lyhytaikainen, ja hän kuunteli tytön jatkuvaa
syytöstulvaa yrittämättäkään katkaista sitä.
"Kaikki mahdolliset syyt oikeuttavat minut ajattelemaan teistä
nurjasti. Ei mikään seikka voi selittää ja antaa anteeksi teidän tylyä
ja julmaa menettelyänne _tuossa_ asiassa. Te ette rohkene, te ette
_voi_ kieltää olevanne etupäässä, kenties yksistään, syypää siihen,
että heidän tiensä erkanivat -- toisen te saitte käyttäytymään
oikullisesti ja kevytmielisesti ja alistitte hänet sen kautta alttiiksi
ihmisten nurjalle arvostelulle; toisen onnentoiveet te sydämettömästi
murskasitte ja saatoitte hänet siten maailman ivannaurun esineeksi; ja
kummallekin heistä te aiheutitte mitä kipeintä pettymystä ja
sydämensurua."
Elizabeth pysähtyi hengähtääkseen ja huomasi melkoiseksi harmikseen,
että toinen kuunteli häntä näköjään aivan jäykkänä ja osoittamatta edes
merkkiäkään mistään tunnonvaivoista. Jopa näytti Darcy katselevan häntä
kasvoillaan hienoinen epäuskon hymy.
"Voitteko kieltää, ettette ole kaikkea tuota tehnyt?" hän kivahti.
Teeskennellyn rauhallisesti Darcy vastasi: "En halua ollenkaan kieltää,
että tein kaiken voitavani erottaakseni ystäväni sisarestanne ja että
olen hyvin tyytyväinen menestykseeni. _Ystävääni_ kohtaan olen ollut
paljon lempeämpi kuin omaa itseäni kohtaan."
Elizabethia suututti huomata toisen vastauksen väkinäisen kohtelias
muoto, eikä sen sisällys ollut suinkaan omiaan lepyttämään häntä.
"Mutta epäsuotuinen käsitykseni teistä ei perustu yksistään tuohon
juttuun", hän jatkoi kiihtyneenä. "Jo kauan ennen kuin se sattuikaan
tunsin syvää katkeruutta teitä kohtaan. Teidän todellinen luonteenne
paljastui hyvin siitä kuvauksesta, jonka jo moniaita kuukausia sitten
sain teistä herra Wickhamilta. Mitä teillä on sanottavana _siitä_
asiasta? Minkälaisen tekoystävyyden vaippaan voittekaan verhota
menettelynne häntä kohtaan? Tahi minkälaisten etsittyjen syiden
perusteella voitte omasta viastanne syyttää toisia?"
"Te näytte suurella mielenkiinnolla puuttuvan tuon herrasmiehen
asioihin", huomautti Darcy, ja hänen sävynsä oli tällä kertaa vähemmän
levollinen ja hänen poskilleen nousi ärtymyksen punoitus.
"Kukapa ei voisi olla tuntematta myötätuntoista mielenkiintoa hänen
asioihinsa, joka vain tuntee hänen kovan onnensa?"
"Hänen kovan onnensa!" toisti Darcy ylenkatseellisesti, "-- no niin,
kovaa onneapa hänellä on tottakin ollut kyllältä."
"Ja yksistään teidän alkuunpanostanne!" huudahti Elizabeth närkästyen.
"Te hänet olette syössyt hänen nykyiseen kurjuuteensa -- tarkoitan,
varattomuuteensa ja riippuvaiseen asemaansa. Te olette pidättänyt
häneltä aineellisia etuja, jotka teidän täytyi tietää hänelle
määrätyiksi. Te olette riistänyt hänen elämänsä parhailta
vuosilta, hänen nuoruudeltaan ja miesiältään, sen taloudellisen
riippumattomuuden, joka oikeuden mukaan oli hänelle tuleva. Tämän
kaiken te olette tehnyt -- ja kuitenkin kehtaatte puhua ylenkatseen ja
naurun sävyllä hänen kovasta onnestaan!"
"Vai tällainen mielipide teillä minusta on!" huudahti Darcy, astellen
nopeasti edestakaisin. "Tämän verran arvoa te siis sydämessänne suotte
minulle! Minä kiitän teitä erinomaisesta suoruudestanne. Totta tosiaan
minulla onkin syntisyytä tarpeeksi asti tällaisen arviointinne mukaan!
Mutta ehkäpä", hän lisäsi, pysähtyen seisomaan Elizabethin eteen ja
katsellen häntä kiinteästi silmiin, "ehkäpä nämä katkerat syytökset
olisivat jääneet teiltä tekemättä, jollen olisi rehellisesti
tunnustanut sitä pitkää sielullista kamppausta, jonka minun
kiintymykseni teihin on saanut kestää -- jos olisin viisaasti osannut
salata tuon kamppailuni ja kuvaillut olevani arvoton ja mitätön saamaan
myöntymyksenne. Mutta kaikenlainen viekastelu, järkeily ja salaaminen
on minulle tyyten vastenmielinen. Enkä minä ollenkaan häpeä niitä
tunteita, joita teille äsken kuvasin. Ne ovat luonnolliset ja oikeat.
Voitteko odottaa, että saattaisin olla iloinen teidän lähimpäin
omaistenne halpa-arvoisesta asemasta? Että onnittelisin itseäni
tietäessäni saavani sukulaisia, jotka joka suhteessa ovat oman säätyni
alapuolella?"
Elizabeth tunsi yhä enemmän ärtyvänsä jokaisesta kuulemastaan sanasta;
mutta hän koetti väkisinkin hillitä mieltään vastatessaan:
"Te erehdytte, herra Darcy, jos luulette että kosintanne muoto olisi
millään tavalla vaikuttanut vastaukseeni, paitsi ehkä siten, etten
olisi vastannut niin suorasukaisesti, jos olisitte osannut käyttäytyä
kunnianmiehen tavoin minua kohtaan."
Hän näki Darcyn säpsähtävän; mutta kun tämä ei virkkanut mitään, hän
jatkoi:
"Te ette olisi voinut esittää kosintaanne minkäänlaisessa muodossa,
joka olisi taivuttanut minua suostumaan siihen."
Jälleen oli Darcyn hämmästys ilmeinen; hän katseli puhujaan ilmeellä,
josta kuvastui epäuskoisuus ja syvä nöyryytys ja närkästys. Elizabeth
jatkoi säälimättä:
"Alusta alkaen -- tuttavuutemme ensi hetkestä lähtien, voisin
sanoa -- teidän ylpeä käytöstapanne, teidän itsekäs ja halveksiva
välinpitämättömyytenne toisten tunteista ja mielipiteistä laskivat
perustan minun vastenmielisyydelleni ja inholleni teitä kohtaan, joita
seuraavat tapahtumat yhä vain lujensivat; eikä ollut kulunut
kuukauttakaan kun jo tunsin, että te olisitte viimeinen mies, jolle
voisin ojentaa käteni."
"Te olette sanonut jo kylliksi, arvoisa neiti. Minä käsitän
täydellisesti teidän tunteenne ja saan vain hävetä omia tunteitani
teitä kohtaan. Suokaa anteeksi, että olen kuluttanut näin kauan
aikaanne, ja sallikaa minun toivottaa teille parahinta terveyttä ja
onnea."
Näin sanottuaan hän poistui nopeasti huoneesta, ja Elizabeth kuuli
seuraavassa tuokiossa hänen avaavan ulko-oven ja lähtevän talosta.
Hänen oma mielenkuohunsa oli sanomattoman kiusallinen. Hän ei tiennyt
miten lujittaa mieltään, ja heikkoutensa tuntien hän istahti itkemään
hyvän puolituntisen. Hänen ihmetyksensä kaikesta äsken kokemastaan ja
elämästään kasvoi yhä suuremmaksi. Että hänen piti saada naimatarjous
hra Darcylta! Että tämä oli häneen rakastunut jo niin monen kuukauden
mittaan! Ja niin syvästi rakastunut, että hän oli valmis alistumaan
epäsuhtaiseen avioliittoon, jollaiseen sortumasta hän tuonaan oli
kaikista voimistaan varjellut ystäväänsä! -- Se oli miltei uskomatonta,
kerrassaan tarumaista! Elizabeth tunsi imartelevaa mielihyvää sen
johdosta, että hän tietämättään ja tahtomattaan oli tuollaisessa
miehessä kyennyt herättämään niin väkevää rakkautta. Mutta entäpä
Darcyn hirveä, anteeksiantamaton öykkärimäisyys, hänen häpeämätön
tunnustuksensa ja tyytyväisyytensä siitä tuskasta, jota hän oli
tuottanut Janelle, ja hänen julmuutensa hra Wickhamia kohtaan, jota hän
ei yritellyt kieltääkään -- kaikki nuo hirveät muistelot pyyhkäisivät
Elizabethin mielestä oitis sen vähäisen säälintunteen, jota toisen
vastaamaton kiintymys oli hänessä aluksi herättänyt.
Nämä kuohuttavat ajatukset askarruttivat hänen mieltään siihen saakka,
kunnes kotia palaavain pappilalaisten vaunujen kolina sai hänet
muistamaan, että hänen olisi ollut vaikea salata mielenkuohuaan
Charlotten tarkalta silmältä, jonka vuoksi hän juoksi kiiruusti
yläkertaan omaan huoneeseensa.