Useammin kuin kerran joutui Elizabeth puistokävelyillään odottamatta
kohtaamaan hra Darcyn. Ensimmäisellä kerralla se häntä niin harmitti,
että hän rohkeni huomauttaa valinneensa tämän yksinäisen notkotien
mielikävelypaikakseen, koska hän tiesi sillä saavansa olla aivan
yksikseen. Sangen merkillistä oli, että tästä kouraantuntuvasta
viittauksesta huolimatta uusi kohtaus tapahtui jo seuraavana päivänä --
eikä ainoastaan silloin, mutta vielä kolmantenakin päivänä! Tämä tuntui
joko tahalliselta ilkikurisuudelta tahi sitten vapaaehtoiselta
itsekuritukselta; sillä kummallakaan kerralla tuo itsepintainen
tungeksija ei tyytynyt vain lausumaan joitakin vastahakoisia
huomautuksia, sitten tapansa mukaan nyreästi vaikenemaan ja viimein
kääntämään seuralleen selkänsä -- kaikkea vielä, hän päinvastoin näki
tarpeelliseksi lyöttäytyä Elizabethin mukaan ja saattaa hänet kotia.
Millään haastelutuulella hän ei tietysti tällöinkään ollut, eikä
myöskään Elizabeth viitsinyt paljon puhella eikä edes kuunnellakaan
häntä; mutta kolmannella kerralla tyttöä jonkin verran ihmetyttivät
hänen seuralaisensa omituiset umpimähkäiset kysymykset -- hänen
viihtymisestään Hunsfordissa, hänen rakkaudestaan yksinäisiin
kävelyihin, Collinsin parin avio-onnesta; ja Rosingsista puheltaessa,
jota Elizabeth ei sanonut vielä oikein tuntevansa, hänen kavaljeerinsa
näytti pitävän varmana, että milloin hyvänsä hän vast'edes saapuisi
Kentiin, hän vierailisi myöskin _siellä_. Aivan totta -- sellaista
järjetöntä kummaa hän tuntui aivan tosissaan odottavan. Tähtäsiköhän
hän eversti Fitzwilliamiin ja tämän mahdolliseen kosintaan? Muuta ei
Elizabeth osannut otaksua, ja sekin riitti pahasti hämmentämään hänen
ajatuksensa, niin että hän oli hyvin iloinen kun huomasi heidän jo
saapuneen pappilan veräjälle.
Eräänä lähipäivänä, kun hän jälleen oli kävelemässä ja lueskeli
toistamiseen Janen kirjettä, joka oli ilmeisesti kirjoitettu hyvin
masentuneessa mielentilassa, hän kohtasi taasen häiritsijän
yksinäisellä metsätiellä; mutta tällä kertaa se ei ollutkaan hra Darcy,
vaan eversti Fitzwilliam. Työntäen kirjeen joutuin poveensa hän hymyili
tulijalle väkinäisesti ja sanoi:
"En tiennyt teidän koskaan kävelevän tällä taholla."
"Lähdin kiertelemään ympäri koko puiston", vastasi toinen, "kuten
tavallisesti teen joka vuosi tähän aikaan, ja ajattelin yksin tein
pistäytyä pappilassa. Aiotteko kävellä vielä kauemmaksikin?"
"En, olin juuri kääntymäisilläni takaisin."
Molemmat palasivat yhdessä pappilaa kohti.
"Aiotteko varmasti lähteä Kentistä ensi lauantaina?" kysyi Elizabeth.
"Kyllä -- jollei Darcy saa taas muuta päähänsä. Olen tätä nykyä hänen
käytettävänään, ja hän saa järjestää kaikki asiat oman päänsä jälkeen."
"Ja jollei asiain käytännöllinen järjestäminen ehkä aina olekaan hänen
mieleensä, niin nauttii hän ainakin suuresti määräämisvallastaan. En
ole tavannut yhtään ihmistä, joka tuntuu niin suuresti nauttivan
rajattomasta määräämisvallastaan omien ja kaikkien ystäväinsä tekojen
suhteen kuin herra Darcy."
"Hän tekee niinkuin häntä paraiten miellyttää", vastasi eversti. "Ja
niinhän me kaikkikin teemme, mikäli mahdollista. Erotus on vain siinä,
että se on hänelle useammin mahdollista kuin monille muille, koska hän
on hyvin rikas ja toiset ovat häneen verraten köyhiä. Minä puhun omasta
kohdastani. Tiedättehän, että perheen nuoremman pojan on pakko oppia
itsekieltäymykseen ja riippuvaisuuteen."
"Minusta kreivin nuoremman pojan sentään harvoin tarvitsee oppia
kumpaankaan pakkoon. Aivan totta -- mitäpä te itse asiassa tiedättekään
itsekieltäytymyksestä ja riippuvaisuudesta? Milloinka on rahanpuute
estänyt teitä menemästä jonnekin tai tekemästä jotakin, minne ja mitä
mielenne on tehnyt?"
"Nämä ovat kotoisia pikku kysymyksiä -- ja ehkäpä minun täytyy
tunnustaakin, ettei minulla ole tähän asti ollut erinäisen kovia
kokemuksia näissä asioissa. Mutta elämän tärkeämmissä kysymyksissä
saatan kyllä johtua kärsimään varattomuuteni vuoksi. Perinnöstä osaton
nuorempi poika ei esimerkiksi pääse aina naimaan mielensä mukaisesti."
"Jollei hän satu mieltymään rikkaaseen tyttöön, niinkuin hyvin useasti
käy."
"Meikäläinen joutuu pakostakin riippuvaiseksi totutusta
elämäntavastaan. Minun asemassani oleva mies harvoin saa naidessaan
olla kiinnittämättä huomiota valittunsa varallisuuteen."
"Minuakohan hän nyt tarkoittaa?" kysyi Elizabeth itseltään ja punastui
korviaan myöten tuosta ajatuksesta; mutta hilliten itsensä nopeasti hän
kysyi leikkisään sävyyn: "Sanokaappas, mikä on kreivin nuoremman pojan
tavallinen hinta? Jollei vanhempi veli satu olemaan kivuloinen, niin
arvaisin teidän tyytyvän viiteenkymmeneen tuhanteen puntaan."
Eversti vastasi samaan sävyyn, ja sitten puhelu hetkiseksi taukosi.
Katkaistakseen vaitiolon, jonka Elizabeth pelkäsi saattavan
seuralaisensa arvelemaan hänestä herra ties mitä, hän kiiruhti jälleen
puhelemaan:
"Minä kuvittelen serkkunne tuoneen teidät mukanaan tänne etupäässä
senvuoksi, että hänellä olisi joku taattu henkilö käskynalaisenaan.
Ihmettelen, kun hän ei mene naimisiin hankkiakseen itselleen oikein
vakinaista käskettävää. Mutta ehkäpä hänen sisarensa toistaiseksi
pelastaa hänet tästä pulasta; ja kun sisar on yksinomaan veljensä
holhottavana, niin tämä voi menetellä hänen suhteensa miten vain itse
haluaa."
"Ei niin sentään ole asianlaita", sanoi eversti Fitzwilliam, "siitä
edusta minäkin olen osallinen. Me olemme näet molemmat neiti Darcyn
holhoojia."
"Oletteko todellakin? Entä millainen holhoojasetä te oikein olette?
Antaako holhokkinne teille paljonkin huolta? Sen ikäisiä nuoria
neitosia lienee toisinaan hiukan vaikea kaitsea; ja jos hänellä on aito
darcylainen mielenlaatu, niin ehkä hän mielellään tahtoo elää oman
päänsä jälkeen."
Näin sanoessaan hän huomasi seuralaisensa silmäävän häneen totisesti;
ja everstin oitis tiedustaessa, mikä seikka pani hänet arvelemaan, että
neiti Darcysta olisi holhoojilleen paljon huolta, hän voi kysyjän
huolestuneesta äänensävystä ja kasvojenilmeestä arvata osanneensa
jokseenkin lähelle todellista asianlaitaa. Hän kiirehti senvuoksi
vastaamaan.
"Teidän ei tarvitse lainkaan säikähtyä. Minä en ole kuullut hänestä
mitään ikävää; päinvastoin voin kaikesta kuulemastani päätellä, että
hän on mitä helpoimmin ohjattava olento. Eräät tuntemani naiset, rouva
Hurst ja hänen sisarensa neiti Bingley, ovat suuresti ylistelleet hänen
taipuvaisuuttaan ja muita hyviä ominaisuuksiaan. Muistan kuulleeni
teidän maininneen, että tekin tunnette heidät."
"Tunnen jonkin verran. Heidän veljensä on hyvin hauska ja kelpo nuori
mies -- hän on Darcyn ylimpiä ystäviä."
"Ah, varmastikin", vastasi Elizabeth kuivasti. "Herra Darcy on
tavattoman ystävällinen herra Bingleytä kohtaan ja pitää hänestä mitä
parahinta huolta."
"Pitää hänestä huolta! Niin kyllä -- uskonpa todellakin Darcyn pitävän
hyvää huolta Bingleystä, silloin kun tämä kaipaa tosi ystävän apua. Hän
puheli tulomatkallamme jostakin sellaisesta tapauksesta, ja
hänen sanoistaan voin päätellä Bingleyn olevan hänelle suuressa
kiitollisuudenvelassa. Mutta ehkäpä teen nyt väärin Bingleytä kohtaan,
sillä nimeä ei mainittu ja minä kenties väärin otaksuin hänet toiseksi
asianosalliseksi."
"Mistä te nyt oikein puhuttekaan?"
"Olipahan vain muuan juttu, jota Darcy ei tietenkään haluaisi ihmisten
tietoon, koska siitä voisi tulla hänelle ikävyyksiä, jos se tulisi
tunnetuksi asianomaisen neitosen perheessä."
"Saatte olla varma, etten minä ainakaan mainitse kuulemastani
kellekään."
"Ja minä huomautan, ettei minulla ole mitään pätevää syytä uskoa, että
Bingleystä oli lainkaan kysymys. Mikäli juttua muistan, onnitteli Darcy
itseään sen johdosta, että hänen oli tuonaan onnistunut pelastaa eräs
pahoin pihkautunut ystävänsä sotkeutumasta sangen mielettömään
naimiskauppaan; mutta mitään nimiä tai yksityisseikkoja hän ei
maininnut. Bingleyksi arvelin tuota ystävää vain sen perusteella, että
arvelin tämän voivan helposti sotkeutua tuollaiseen suhteeseen, ja
koska tiesin heidän molempien olleen yksissä koko viime talven."
"Mainitsiko herra Darcy syytä, joka pakotti hänet astumaan lempiväin
väliin?"
"Mikäli ymmärsin, oli hänellä hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen
naisen suhteen."
"Entä millä tavalla hänen onnistui erottaa heidät toisistaan?"
"Menettelytavastaan hän ei minulle kertonut", vastasi Fitzwilliam
hymyillen. "Muuta hän ei maininnut koko asiasta minulle kuin mitä nyt
olen teille jutellut."
Elizabeth ei virkkanut mitään, vaan joudutti kulkuaan -- mutta koko
hänen sydämensä kuohui närkästyksestä. Katseltuaan häntä syrjästä
hetken aikaa Fitzwilliam kysyi, minkä vuoksi hän oli niin mietteissään.
"Ajattelin sitä, mistä te juuri kerroitte", vastasi Elizabeth.
"Serkkunne käytös ei ollut lainkaan minun mieleeni. Mitä oikeutta
hänellä oli asettua tuomariksi tuossa asiassa?"
"Teistä hänen puuttumisensa asiaan taisi olla moitittavaa?"
"Minä en vain saata ymmärtää, mitä aihetta ja oikeutta herra Darcylla
oli sekaantua ystävänsä lemmensuhteeseen tahi pelkästään omaan
arvostelukykyynsä luottaen käydä määräilemään, millä tapaa hänen
ystävänsä saa tulla onnelliseksi. Mutta", hän kiirehti lisäämään,
hilliten väkisin mielenkuohuansa, "ehkäpä teen väärin tuomitessani
hänen käytöstään, kun emme lähemmin tunne yksityisseikkoja. Ja
kaiketipa ei kyseessä ollutkaan mikään erityisen vahva kiintymys."
"Tuo otaksuma ei tunnu luonnottomalta", virkkoi Fitzwilliam hymyillen,
"vaikka se todenperäisenä surkeasti vähentäisikin serkkuni ansiota."
Tämä leikkipuhe tuntui Elizabethista sattuvan niin kohdalleen hra
Darcyyn, että hän ei rohjennut vastata siihen, peljäten muuten
ilmaisevansa todelliset tunteensa tuota hirveää miestä kohtaan. Kotia
tultuaan hän. juoksi kiireisesti makuusuojaansa, lukitsi oven perästään
ja antautui miettimään vasta kuulemaansa surullista tarinaa.
Tähän asti hän oli kyllä aina epäillyt, ettei Darcy ollut suinkaan
suosiollisin silmin katsellut ystävänsä kiintymystä Janeen; mutta
pääsyyllisenä näiden välien katkeamiseen hän oli koko ajan pitänyt
Bingleyn sisarta. Mutta nytpä olikin juuri Darcyn ylpeys ja oikullisuus
ilmeisesti särkenyt Janen elämänonnen. Hän oli hävittänyt hennoimmat
toivon oraat maailman hellimmästä, ylevämielisimmästä sydämestä -- hän
oli Janen onnen surmaaja.
"Hänellä oli hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen naisen suhteen",
oli eversti Fitzwilliam sanonut. Nuo huomautukset kohdistuivat
arvatenkin siihen valitettavaan tosiasiaan, että Janen sedistä oli
toinen vähäpätöinen maaseudun lakimies, toinen lontoolainen kauppias.
"Sillä Janea itseänsä vastaan ei kellään ihmisellä olisi ollut
muistutettavaa", hän huudahti, "hänhän on pelkkää hyvyyttä ja
rakastettavaisuutta! Hänellä on mainio ymmärrys, puhdas ja hellä sydän
ja viehättävät tavat. Eikä isääkään vastaan kukaan voi mitään sanoa,
sillä vaikka hänellä onkin eriskummallisuutensa, ei hänen korkeata
sivistystään tarvitse edes herra Darcynkaan halveksia, ja hänen
kunnianarvoisen luonteensa tasalle tämä tuskin koskaan pystyy itsekään
kohoamaan." Ainoastaan äitiään ajatellessaan Elizabethin itseluottamus
hiukan horjahti; mutta hän ei sittenkään taipunut uskomaan, että edes
tämäkään seikka olisi ollut riittävä syy hra Darcyn moitittavaan
menettelyyn, vaan ainoastaan itsekäs halu säilyttää ystävänsä vapaana
hänen omaa sisartansa varten.
Kyyneleet ja mielenliikutus tuottivat hänelle kovan päänsäryn; mutta
siitä hän oli vain kiitollinen, sillä se pelasti hänet iltapuolella
lähtemästä toisten mukana Rosingsiin, jonne perhe oli kutsuttu teetä
juomaan. Huomaten hänen pahoinvointinsa Charlotte ei hoputellutkaan
häntä mukaan; mutta hra Collins ei voinut salata pelkoaan, että Lady
Catherine arvatenkin tulisi ottamaan hänen poisjäämisensä hyvin
pahaksi.