Tammikuu ja helmikuu kuluivat, ilman että tämän merkillisempiä
tapauksia sattui Longbournissa, jossa ainoina vaihteluina olivat
kävelymatkat Merytoniin ja tavanmukaiset sade- ja pakkassäät.
Maaliskuussa oli Elizabethin määrä lähteä Hunsfordiin. Aluksi hän ei
itsekään ollut ottanut koko matkaa vakavalta kannalta; mutta nähdessään
Charlotten pitävän siitä lujasti kiinni, rupesi hän odottamaan siitä
itselleen mieluista vaihtelua. Erossaolo oli saattanut hänet jälleen
ajattelemaan hellemmin tuntein Charlottea ja vähemmän vastenmielisesti
hra Collinsia. Hänen oli määrä seurata Sir Williamia ja tämän toista
tytärtä; matkalla poikettaisiin yönseuduksi Lontooseen, jolloin hän
saisi tavata Janenkin; ja ajan lähetessä hän olisi joutunut hyvin
pahoilleen, jos matka olisi mennyt myttyyn.
Ainoana suruna oli ero isästä, jonka hän tiesi suuresti kaipaavan häntä
ja joka jo nyt oli niin huolestunut matkan johdosta, että vaati
tytärtään ahkerasti kirjoittelemaan hänelle ja melkeinpä lupasi
vastatakin hänen kirjeisiinsä.
Jäähyväistenotto Elizabethin ja hra Wickhamin välillä tapahtui kaikessa
ystävyydessä -- jälkimmäisen puolelta ystävällisyys oli kenties
suurempikin. Hänen nykyinen lemmenliekkinsä ei ollut saanut häntä
unohtamaan, että Elizabeth oli ollut ensimmäinen näillä mailla
suitsemaan sitä liekkiin, ensimmäinen kuuntelemaan ja säälimään ja
ihailemaan häntä; ja lausuessaan hänelle jäähyväisensä, toivottaen
samalla hänelle kaikkea mahdollista hauskuutta matkalla ja muistuttaen,
mitä hänellä oli odotettavissa Lady Catherine de Bourghin taholta, ja
luottaen siihen, että heidän mielipiteensä -- heidän yhteinen
mielipiteensä -- tästä jalosta rouvasta tulisi tikulleen käymään
toteen, oli hänen sävynsä yhdellä haavaa niin vakava ja niin
sydämellinen, että Elizabeth tunsi mikäli mahdollista entistä suurempaa
mieltymystä häneen ja oli erotessaan vakuutettu siitä, että menipä tuo
herttainen nuori mies naimisiin tai oli menemättä, hän aina pysyisi
hänelle miellyttävän ja suoravaisen miehen ihanteena.
Matkaa oli ainoastaan neljäkolmatta mailia, ja he lähtivät niin
varahin, että päätyivät hra Gardinerin portille jo puolipäivän aikaan.
Jane oli salin akkunassa odottelemassa heitä, ja kun hän syöksähti
portaita alas vastaan, oli Elizabethille ilo nähdä hänet terveenä ja
suloisena kuten ennenkin. Portaissa odotteli kokonainen parvi tädin
pienokaisia, jotka eivät olleet nähneet serkkuaan kokonaiseen vuoteen
ja jotka sen vuoksi oitis voittivat alkuperäisen ujoutensa. Kaikki
olivat iloisia ja sydämellisiä. Päivä kului mitä mieluisimmalla tavalla
-- päivännäöllä puodeissa juosten ja illalla istuen teatterissa.
Näytelmän väliajoilla onnistui Elizabethin päästä kahdenkeskiseen
keskusteluun tädin kanssa. Puheenaiheena heillä tietystikin oli Jane;
ja Elizabethia enemmän suretti kuin ihmetytti kuullessaan, että
vaikka sisar ponnistelikin urheasti säilyttääkseen luontaisen
hyvätuulisuutensa, oli hän ajoittain hyvin masentuneella päällä. Rva
Gardiner kertoi erikoisesti nti Bingleyn käynnistä heidän luonaan sekä
hänen itsensä ja Janen välillä olleista puheluista, joista voi
päätellä, että sisar oli täydestä sydämestään alistunut luopumaan tämän
tuttavuuden jatkamisesta.
Täti kiusoitteli sitten sisarentytärtään hra Wickhamin takia ja
onnitteli häntä sen johdosta, että hän kykeni niin kevyesti kantamaan
tältä saamansa rukkaset.
"Mutta sanoppas, rakas Elizabeth", hän lisäsi, "millainen tyttö se
neiti King sitten on? Minua surettaisi, jos yhteinen ystävämme
osoittautuisi rahanahneeksi."
"Sanoppas itse, täti rakas, mikä erotus avioliittokysymyksissä on
rahanahneuden ja järkevien vaikuttimien välillä? Missä on viisauden ja
voitonpyynnön raja? Joulun aikaan sinä pelkäsit minun rakastuvan
häneen, koska se olisi sinun mielestäsi ollut hyvin epäviisas teko; ja
nyt olet valmis näkemään hänet persoksi rahoille, kun hän kosiskelee
kymmenen tuhannen punnan tyttöä."
"Jos vain kerrot minulle, millainen tyttö se neiti King on, niin
tiedän, mitä sitten ajattelen asiasta."
"Luulisin häntä hyvin hyväluontoiseksi tytöksi. En ainakaan ole kuullut
hänestä mitään pahaa."
"Mutta tokko tuo sinun entinen ihailijasi häntä edes huomasikaan,
ennenkuin hän isoisänsä kuoltua peri tämän omaisuuden?"
"Ei -- mitäpäs aihetta hänellä olisi ollutkaan? Jollei hänen kerta
ollut sallittu saavuttaa minun rakkauttani, senvuoksi että minä olin
varaton, niin mitä syytä hänellä olisi ollut osoittaa huomaavaisuuttaan
tytölle, josta hän ei ollut aikaisemmin välittänyt ja joka oli yhtä
köyhä kuin minäkin?"
"Mutta minustapa tuntuu jokseenkin epähienolta, että hän sitten oitis
käänsi huomionsa tuohon tyttöön kohta kun tämä oli saanut periä."
"Ahtaissa oloissa elävän nuoren miehen ei aina sovi noudattaa niitä
moitteettomia seuraelämän muotoja, joista onnellisemmassa asemassa
olevat ihmiset pitävät kiinni. Jos hänen nykyinen valittunsa ei siitä
valita, niin mitäpä syytä _meilläkään_ olisi?"
"Se ei lainkaan puolusta herra Wickhamin käytöstä. Se vain osoittaa
neiti Kingin itsensä olevan jossakin suhteessa vajavainen -- joko
järjen tai tunteen puolesta."
"No hyvä, täti", huudahti Elizabeth, "olkoon siis niinkuin sinä vain
tahdot. Herra Wickham saakoon minun puolestani olla rahanahne ja neiti
King höperö."
"Ei, Lizzy, sitä en kernaasti näkisi. Minua surettaisi ajatella
sellaista tuosta hauskasta nuoresta miehestä, joka on samoja
Derbyshiren kasvatteja kuin minäkin."
"Oh, jos se on hänen ainoa puolustuksensa, niin minulla ei todellakaan
ole korkeaa käsitystä Derbyshiren nuorista miehistä; eivätkä heidän
helmaystävänsä Hertfordshiressäkään ole paljon paremmat. Minä olen
oikein väsynyt heihin kaikkiin. Luojan kiitos! Huomenna lähden
tapaamaan miestä, jolla ei ole ainuttakaan heidän miellyttävistä
ominaisuuksistaan, ei siroa käytössävyä eikä sukkelia älynlahjoja.
Typerät pölkkypäät ovatkin miehistä ainoat, joita kannattaa tuntea."
"Oleppas varovainen sanoissasi, Lizzy; tuo huudahdus kuulosti vähän
liian paljon pettymyksen huokaukselta."
Ennenkuin uuden näytöksen alku teki lopun heidän haastelustaan, sai
Elizabeth suureksi ilokseen kutsun seurata setäänsä ja tätiään
huvimatkalle, jonka nämä aikoivat kesällä tehdä.
"Emme ole vielä varmasti päättäneet minne lähdemme", sanoi rva
Gardiner, "mutta arvatenkin järville."[18]
Mikään kutsu ei olisi Elizabethille voinut olla sen mieluisempi. "Ah,
sinä rakkahin, armahin täti", hän huudahti ihastuneena, "mikä onni,
mikä ilo! Sinähän luot minuun aivan uutta elämää ja virkeyttä. Hyvästi
nyt kaikki pettymykset ja elämänkaiho! Mitäpä ovatkaan mieskurjat
jylhien kallioiden ja kukkulain rinnalla? Ah, mikä ihana matka siitä
tuleekaan! Ja kun me palajamme, niin emme palaja tavallisten
matkustajain tavoin, jotka eivät ole nähneet nenänvarttansa pitemmälle
eivätkä osaa selittää näkemiään. _Mepäs_ silloin tiedämme, missä olemme
kuljeksineet, ja muistamme kaiken, minkä olemme panneet merkille.
Järvet, vuoret ja virrat eivät sotkeudu sekaisin hämäräksi kaaokseksi
meidän mielikuvituksessamme; emmekä me, yrittäessämme kuvata jotain
erityistä nähtävyyttä, käy kohta alussa kiistelemään sen asemapaikasta.
Ei, kyllä meidän ensimmäiset mielenpurkauksemme tulevat olemaan
mieluisampaa kuunneltavaa kuin matkailijoiden ylipäänsä."