Rva Gardiner lausui ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa varoituksensa
Elizabethille täsmällisessä mutta sydämellisessä muodossa. Kerrottuaan
rehellisesti, mitä hän luuli huomanneensa tytön ja nuoren upseerin
väleistä, hän jatkoi:
"Sinä olet siksi järkevä tyttö, Lizzy, ettei syrjäisten varoittelu pane
sinua äkäpäissäsi hurjasti rakastumaan, ja senvuoksi voinkin
pelkäämättä puhua suuni puhtaaksi. Minä aivan tosissani kehoitan sinua
pitämään varasi. Älä antaudu äläkä koetakaan antautua hänen kanssaan
suhteeseen, jonka toteutuminen olisi kaikkea muuta kuin järkevää teidän
molempien täydellisen varattomuuden vuoksi. Minulla ei ole yhtään
muistuttamista _häntä_ vastaan, sillä hän on todella mitä
viehättävin nuori mies, ja jos hänellä olisi varoja tahi sellainen
yhteiskunnallinen asema, joka hänen kaiken kohtuuden mukaan piti saada,
niin et mielestäni voisi parempaa valintaa tehdäkään. Mutta
nykyisellään kehoitan sinua pitämään todellisuutta silmällä -- älä
päästä tunteitasi liiaksi vauhkoutumaan. Isäsi luottaa täydellisesti
_sinun_ terveeseen arvostelukykyysi ja viisaaseen käytökseesi, siitä
olen varma. Älä petä hänen luottamustaan."
"Mutta, täti rakas, sinähän näytät olevan aivan täysissä tosissasi!"
"Niin olenkin, ja pyydän sinuakin olemaan yhtä tosissasi."
"No niin, olkoon menneeksi! Sinun ei tarvitse hätäillä ollenkaan. Minä
pidän vaarin itsestäni ja hra Wickhamista myöskin. Hän ei pääse
rakastumaan minuun, mikäli minä voin sen estää."
"Elizabeth, nyt et ainakaan puhu vakavissasi."
"Anteeksi, täti. Minä yritän uudelleen. Tätä nykyä en ole rakastunut
herra Wickhamiin; älä pudista päätäsi, aivan varmastikaan en ole. Mutta
hän on verrattomasti kaikkein miellyttävin mies mihin milloinkaan olen
tutustunut -- ja jos hän todella saa päähänsä mieltyä minuun ... ei,
luulen olevan paremmaksi, ettei hän yritäkään. Minä käsitän itsekin,
ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Oh, tuo hirvittävä ja kelvoton herra
Darcy! Isäni hyvä mielipide minusta on minulle mitä suurimmaksi
kunniaksi, ja minä koetan kaikin mokomin välttää heikontamasta sitä.
Mutta isänikin pitää paljon herra Wickhamista. Lyhyesti sanoen,
rakkahin täti, minua suuresti surettaisi, jos pahoittaisin teidän
kenenkään mieltä; mutta näemmehän harva se päivä ympäristössämme,
kuinka vähän nuoret ihmiset antavat epävarman tulevaisuuden,
varattomuuden ja sen sellaisten seikkain estää heitä kihlautumasta --
kuinka minäkään sitten voisin luvata olla toisia viisaampi, jos
sattuisin joutumaan kiusaukseen, tahi kuinka edes tietäisin, että olisi
viisastakaan vastustaa kiusausta? Siksipä en uskalla luvata sinulle
mitään muuta, kuin että en pidä kiirettä. En pidä kiirettä
kuvitellakseni, että olen hänen lähin silmämääränsä. Ollessani yhdessä
hänen kanssaan koetan välttää kaikkia turhia mielikuvitteluja. Sanalla
sanoen, koetan tehdä parastani."
"Ehkäpä on hyväksi, ettet kiihota häntä käymään täällä niin kovin
usein. Ainakaan ei sinun pitäisi hoputtaa äitiäsi kutsumaan häntä
tänne."
"Niinkuin tein toispäivänä", tunnusti Elizabeth, hymyillen
syyllisyydestään tietoisen hymyä. "Totta kyllä, että minun olisi
järkevintä pidättyä _siitä_. Mutta älä uskokaan, täti, että hän aina
käy täällä näin ahkerasti. Sinun takiasi häntä on tällä viikolla niin
usein kutsuttu. Tiedäthän muutenkin, että äidin on vaikea tulla toimeen
ilman alituista vierasseuraa ympärillään. Mutta täydellä todella annan
kunniasanani, että koetan tehdä niinkuin näen viisaimmaksi; ja toivon,
että nyt olet täysin tyytyväinen minuun."
Hänen tätinsä vakuutti olevansa tyytyväinen, ja Elizabethin kiitettyä
hänen hyvää tarkoittavista viittauksistaan he erosivat toisistaan.
Hra Collins palasi Hertfordshireen kohta Gardinerin väen ja Janen
lähdettyä; mutta kun hän tällä kertaa majoittui Lucas Lodgeen, ei rva
Bennetillä ollut hänestä entistä harmia. Häät olivat jo aivan lähellä,
ja kunnon rouva oli jo pakottautunut käsittämään tämän kohtaloniskun
välttämättömäksi pahaksi, niin että hän kykeni pahantuulisesi
toivottamaan -- aivan kuin päinvastaista odotellen -- että heistä
_kaikesta huolimatta_ tulisi onnellinen pari. Vihkimisen piti tapahtua
torstaina, ja keskiviikkona kävi Charlotte lausumassa Longbournin
väelle jäähyväiset. Kun hän nousi lähteäkseen, seurasi Elizabeth häntä
ulos, hyvin pahoillaan ja häpeissään äitinsä peittelemättömästä
ilkeydestä ja itse vilpittömästi liikutettuna eron johdosta. Heidän
pihalle laskeutuessaan sanoi Charlotte:
"Minä luotan siihen, Eliza, että kirjoittelet minulle ahkerasti."
"Siitä saat olla varma."
"Sitten on minulla vielä toinenkin pyyntö. Tahdothan tulla tervehtimään
minua?"
"Toivon, että usein tapaamme toisemme täällä Hertfordshiressä."
"Minä en arvatenkaan pääse vähään aikaan lähtemään Kentistä. Lupaa
senvuoksi tulla meidän luoksemme Hunsfordiin."
Elizabeth ei voinut kieltää, vaikka hän ei voinut odottaa itselleen
siitä vierailusta suurtakaan huvia.
"Isäni ja Maria sisareni tulevat luokseni maaliskuussa", jatkoi
Charlotte, "ja minä toivon, että sinä lähdet heidän mukaansa. Aivan
täydellä todella, Eliza, sinä olet minulle yhtä tervetullut kuin
kumpikin heistä."
Hääpäivä tuli ja meni; nuori pari lähti kirkon ovelta oitis matkalle
uuteen kotiin, ja kaikki sanoivat sanottavansa siinä tilaisuudessa.
Elizabeth sai piankin tietoja ystävältään, ja heidän kirjeenvaihtonsa
jatkui yhtä säännöllisesti kuin tähänkin asti; mutta yhtä vapaana ja
tutunomaisena se ei tietenkään voinut pysyä. Elizabeth ei voinut
koskaan istua kirjoittamaan Charlottelle tuntematta, että entinen
hauska ja tuttavallinen tyttöajan suhde oli loppunut; ja vaikka hän
päättikin pitää kirjeenvaihtoa yhtä virkeänä kuin ennen, tapahtui se
pikemminkin entisten muistojen kuin nykyisyyden vuoksi. Charlotten ensi
kirjeet olivat hyvin innokkaat kiittelemään hänen uutta kotiaan,
ylistämään Lady Catherinen suurenmoista jalotyylisyyttä ja
kuvittelemaan kaikkea kaunista alkavasta avioelämästään. Sanalla sanoen
kaikki oli kaikua hra Collinsin mahtipontisesta kehumisesta Hunsfordin
ja Rosingsin verrattomuudesta, vaikkakin kohtuullisesti lievennettynä;
ja Elizabeth arvasi, että hänen itsensä tuli täydentää kuva, kun hän
ensi vierailullaan pääsi omin silmin tutustumaan oloihin.
Jane oli jo lähettänyt muutamia rivejä ilmoittaakseen heidän
onnellisesta tulostaan Lontooseen, ja kun hänen toinen kirjeensä
saapui, toivoi Elizabeth mitä hartaimmin, että siinä olisi joitakin
tietoja Bingleyn perheen jäsenistä.
Hänen kärsimättömyytensä sai sellaisen palkinnon kuin kärsimättömyys
yleensä saa. Jane oli ollut viikon päivät pääkaupungissa näkemättä tai
kuulematta vähintäkään Carolinesta. Hän luotti kuitenkin tähän
mahdollisuuteen, otaksuen että hänen Longbournista ystävättärelleen
viimeksi lähettämänsä kirje oli jollain tapaa hukkunut.
"Täti lähtee huomenna sinnepäin kaupunkia", hän jatkoi, "ja minä käytän
tilaisuutta hyväkseni käydäkseni Grosvenor-kadun varrella."
Tämän vierailun jälkeen Jane kirjoitti uudestaan, mainiten tavanneensa
nti Bingleyn. "En luule, että Caroline silloin oli oikein hyvissä
voimissaan; mutta hän oli kuitenkin hyvin iloinen nähdessään minut ja
moitti minua, etten ollut aikaisemmin ilmoittanut hänelle tulostani
Lontooseen. Siinä näet, että olin oikeassa; hän ei ole saanutkaan minun
viime kirjettäni. Minä tiedustin luonnollisesti hänen veljensä vointia.
Tämä voi erittäin hyvin, mutta on niin paljon yksissä herra Darcyn
kanssa, etteivät sisaret häntä paljon näekään. Minä huomasin, että
neiti Darcya odotettiin päivälliselle; hänet tahtoisin niin kernaasti
nähdä. Vierailuni oli aivan lyhyt, kun Caroline ja rouva Hurst olivat
lähdössä ulos. Arvaanpa heidän piankin käyvän täällä meidän luonamme."
Elizabeth pudisti päätään kirjeen luettuaan. Se vain vahvisti hänen
uskoaan, että ainoastaan pelkkä sattuma saattaisi hra Bingleyn tietoon,
että Jane oleskeli samassa kaupungissa.
Kului vielä neljä viikkoa, ilman että Jane näki vilaustakaan hra
Bingleystä. Hän koetti uskotella itselleen ja sisarelleen, ettei se
lainkaan pahoittanut hänen mieltään; mutta hän ei voinut enää olla
panematta merkille nti Bingleyn ilmeistä välinpitämättömyyttä.
Sittenkun hän oli parin viikon ajan odotellut tätä joka aamupäivä
luokseen, oli vieras viimeinkin suvainnut saapua; mutta hänen
vierailunsa hätäisyys ja vielä enemmän hänen muuttunut sävynsä
osoittivat Janelle, että hänen oli turha enää pettää itseään. Tästä
tapauksesta hän kirjoitti sisarelleen seuraavin sanoin:
"Rakkahin Lizzy, sinä et varmastikaan riemuitse saadessasi
kuulla, että olit minua viisaampi, kun nyt tunnustan pettyneeni
täydellisesti neiti Bingleyn minulle osoittamasta mielenkiinnosta.
Mutta, sisko rakas, vaikka nyt huomaankin sinun olleen aivan
oikeassa, niin älä pidä minua itsepäisenä kun edelleenkin väitän,
että hänen edellisen käytöksensä vaikutuksesta minun luottamukseni
häneen oli yhtä luonnollinen kuin sinun epäluulosi. Minä en pysty
mitenkään käsittämään, miksi hän silloin pyrki niin läheiseen
tuttavuussuhteeseen minun kanssani; mutta jos sama juttu uudistuisi
vielä kerran, niin uskon, että pettäisin itseäni jälleen yhtä
helposti. Caroline vastasi vierailuuni vasta eilen; enkä saanut
ainoatakaan kirjelappua, en yhtään riviä häneltä väliajalla. Kun
hän sitten vihdoin tuli, voin selvästi nähdä, ettei käynti ollut
hänelle lainkaan mieluinen; hän pyysi muutamin kylmin sanoin
anteeksi, ettei ollut päässyt ennen tulemaan; hän ei ilmaissut
sanallakaan haluavansa minua käymään luonaan ja oli muutenkin joka
suhteessa niin peräti toisenlainen ihminen kuin ennen, että hänen
lähdettyään olin varmasti päättänyt, etten enää jatkaisi koko
tuttavuutta.
"Minä säälin häntä, vaikken voikaan olla moittimatta häntä. Hän teki
hyvin väärin, kun ensin valitsi minut niin läheiseksi ystäväkseen;
sillä voin varmasti sanoa, että kaikki läheisempi tuttavuus meidän
keskemme alkoi hänen puoleltaan. Mutta minä säälin häntä, koska
tiedän, että hänen täytyy itsensäkin tuntea tehneensä väärin minua
kohtaan, ja koska arvaan hyvin, että huolenpito veljestä on
kaiken tämän syynä. Minun ei tarvitse selittää asiata sinulle tämän
pitemmältä; ja vaikka _me_ molemmat tiedämmekin hyvin, että tuo
hänen pelkonsa on aivan turha, niin selittää se kuitenkin hänen
käytöksensä muuttumisen. En voi kuitenkaan olla ihmettelemättä,
että hänen enää tarvitsee ollenkaan tuntea tuollaista pelkoa, sillä
jos hänen veljensä olisi välittänyt yhtään vähää minusta, niin
olisimme jo kauan, kauan sitten tavanneet toisemme. Olen varma,
että hän tietää minun olevan pääkaupungissa, hänen sisarensakin
siitä viittaili; mutta Carolinen puheesta päättäen tämä näyttää
vahvasti toivovan, että hänen veljensä täydellä todella rakastuisi
neiti Darcyyn. Tätä minä en voi ymmärtää. Jollen pelkäisi
arvostelevani asioita tylysti, niin tekisi melkein mieleni sanoa,
että kaikki tämä näyttää minusta merkillisen kaksimieliseltä.
Mutta minä pyrin karkoittamaan kaikki katkerat ajatukset mielestäni
ja ajatella vain sitä, mikä tekee minut onnelliseksi -- sinun
muuttumatonta rakkauttasi ja enon ja tädin alituista hyvyyttä.
"Anna minun hyvin pian kuulla sinusta. Neiti Bingley salli
minun ymmärtää, ettei hänen veljensä enää koskaan aio palata
Netherfieldiin ja että hän aikoo luopua vuokraoikeudestaan siihen,
mutta aivan varmaa se ei vielä ollut. Parempi on, ettemme puhu
siitä mitään. Minä olen kovin iloinen, että olet saanut niin
hyviä uutisia Hunsfordin ystävistämme. Pyydän että lähtisit heitä
katsomaan Sir Williamin ja Marian keralla. Olen varma, että tulisit
hyvin viihtymään siellä. Sinun j.n.e."
Tämä kirje murehdutti Elizabethia jonkun verran; mutta häntä lohdutti
se varma tieto, ettei Jane enää antanut pettää itseään, ei ainakaan nti
Bingleyn kaksimielisen käytöksen kautta. Kaikki toivo tämän veljen
lähenemisestä oli nyt auttamattomasti mennyttä. Elizabeth ei enää edes
toivonutkaan sitä. Hra Bingleyn arvo madaltui hänen silmissään maan
tasalle; ja hyvin ansaituksi rangaistukseksi tuolle huikentelevaiselle
nuorelle herralle hän toivoi, että tämä todellakin menisi naimisiin nti
Darcyn kanssa, koska hänellä silloin -- Wickhamin kuvauksesta päättäen
-- tulisi olemaan runsaasti aihetta katua, että oli hyljännyt paljon
ansiokkaamman tytön.
Rva Gardiner muistutti tähän aikaan Elizabethia hänen lupauksestaan hra
Wickhamin suhteen ja vaati lähempiä tietoja; ja Elizabethin oli
lähetettävä sellaisia, jotka samalla kertaa tyydyttivät tätiä ja häntä
itseään. Tuon herran ilmeinen kiintymys häneen oli jo haihtunut;
hänellä oli näet jo uusi ihailun esine. Elizabeth oli kylliksi
tarkkasilmäinen huomatakseen tämän, mutta hän voi kirjoittaa siitä
tuntematta erikoista tuskaa. Hänen sydämensä ei ollut mainittavasti
kärsinyt tästä leikistä, ja hänen turhamaisuuttaan tyydytti tietoisuus,
että tuo miellyttävä kavaljeeri olisi varmasti valinnut _hänet_, jos
molempien varallisuus olisi vain sen sallinut. Sen nuoren neitosen
pääviehätyksenä, johon hra Wickhamin huomio nyt oli kääntynyt, oli
odottamaton kymmenen tuhannen punnan perintö; mutta Elizabeth oli tässä
suhteessa merkillistä kyllä vähemmän selväjärkinen kuin Charlotten
naimiseen nähden, eikä hän ollenkaan paheksunut Wickhamin halua
saavuttaa edullisen naimiskaupan avulla riippumaton taloudellinen
asema.
Selostettuaan tämän kaiken rva Gardinerille hän jatkoi kirjeessään:
"Olen nyt aivan varma, rakas täti, ettei rakkaudesta ollut minun
puoleltani paljonkaan puhetta; sillä jos olisin todella tuntenut
tuota puhdasta ja ylentävää tunnetta, niin tällä hetkellä
halveksisin ja vihaisin hänen pelkkää nimeäänkin ja toivottaisin
hänelle kaikkea mahdollista pahaa. Mutta nyt minä päinvastoin
ajattelen ystävällisesti ei ainoastaan hänestä itsestään, vaan
myöskin hänen uudesta valitustaan, neiti Kingistä. Ei siis voi
puhua, että olisin ollut rakastunut häneen. Minä olen koko ajan
pitänyt silmäni valppaasti auki, ja se luultavasti on säästänyt
minua lankeemasta tuohon onnettomuuteen; ja vaikka epäilemättä
olisin paljon suuremman mielenkiinnon esine kaikille tuttavilleni,
jos sydämeni olisi todella hurjasti ja epätoivoisesti syttynyt
häneen, niin enpä voi sanoa harmittelevani senvuoksi, etten ole
löytänyt armoa hänen silmissään. Sellaisen armon saa joskus maksaa
liian kalliisti. Kitty ja Lydia ovat paljon enemmän harmissaan
hänen 'uskottomuudestaan'. He ovat vielä liian nuoria käsittämään
maailmanmenoa ja erityisesti sitä murheellista seikkaa, että
kaunistenkin nuorten miesten on pakko saada jokapäiväinen leipänsä
aivan yhtä hyvin kuin rumienkin."