Neiti Bingleyn kirje saapui viimein ja teki lopun kaikesta
epätietoisuudesta. Jo aivan ensi lauseessa siinä vakuutettiin, että
perhe aikoi koko talveksi jäädä Lontooseen ja valitettiin veljen
pahoittelevan, ettei hän ollut joutunut käymään ottamassa jäähyväisiä
Hertfordshiressa olevilta ystäviltä ennen poislähtöään.
Vähinkin toivo oli siis sammunut; eikä kirjeen loppuosakaan sisältänyt
mitään lohdutusta Janelle, lukuunottamatta kirjoittajan vakuuttelua
ainaisesta ystävyydestään. Pääosana siinä oli nti Darcylle suitsutettu
ylistys. Kaikki tämän persoonalliset viehättäväisyydet jauhettiin
jälleen läpi; ja Caroline kerskaili heidän läheisen ystävyytensä
lujittumisesta ja rohkeni lausua toivonsa sen lopulliseen kukkaan
puhkeamisesta paljon varmemmassa sävyssä kuin edellisessä kirjeessään.
Hän ilmoitti myöskin veljensä viihtyvän mainiosti hra Darcyn talossa ja
mainitsi jälkimmäisen aikovan tehdä joitakin hyvää lupaavia muutoksia
sen sisustuksessa.
Elizabeth, jolle Jane oitis uskoi kirjeen sisällyksen, kuunteli sitä
närkästyksestä mykistyneenä. Hänen sydämessään taisteli hellä sääli
sisarta kohtaan ja tuima viha kaikkia muita asianosaisia vastaan.
Carolinen viittauksia veljensä mieltymyksestä nti Darcyyn hän ei
ottanut lainkaan uskoakseen. Hän oli yhtä varma kuin ennenkin siitä,
että hra Bingley oli täydellä todella rakastunut Janeen ja rakasti
häntä edelleenkin; mutta vaikka hän itsekin oli aina pitänyt suuresti
tästä miellyttävästä nuoresta miehestä, ei hän nyt voinut ilman
vihastusta, jopa ylenkatsettakin, nähdä, kuinka helposti hän antoi
omaistensa ja ystävänsä johtaa häntä ja alistui alttiisti uhraamaan
omansa ja rakastamansa tytön elämänonnen näiden oikkujen ja vallanhimon
vuoksi.
Kului päivä tai parikin, ennenkuin Jane rohkeni ilmaista tunteensa
Elizabethille; vihdoin, kun rva Bennet oli tavallista itsepäisemmin
innoitellut Netherfieldin tyhjyyttä ja sen isännän merkillistä
käyttäytymistä, ei Jane voinut pidättyä sanomasta sisarelleen:
"Ah, kunpa äiti rakas kykenisi paremmin hillitsemään itseään! Hän ei
voi aavistaakaan, mitä tuskaa hän tuottaa minulle puhelemalla
alituisesti herra Bingleystä. Mutta minä en tahdo nureksia. Tätä ei
saata kestää kauan. Hän unhottuu meidät ajatuksistamme piankin, ja
kaikki on meidän keskuudessamme jälleen niinkuin ennenkin."
Elizabeth katsahti sisareensa ihmetellen ja epäuskoisesti eikä
vastannut mitään.
"Etkö usko minua?" huudahti Jane kevyesti punastuen. "Sinulla ei ole
yhtään syytä epäillä minun vilpittömyyttäni. Minä voin säilyttää hänet
muistissani edelleenkin rakastettavimpana miehenä, jonka koskaan olen
tuntenut; mutta siinä onkin kaikki. Minulla ei ole enää aihetta toivoa
eikä peljätä mitään, eikä myöskään moittia häntä mistään. Kiitos
Jumalan, että ainakin _se_ tuska on minulta säästetty! Vähän ajan
kuluttua ... minä varmastikin tunnen oloni jälleen helpommaksi..."
Väkisin hilliten tunteitaan hän jatkoi lujemmalla äänellä: "Se lohdutus
minulla ainakin on nyt ja alati, ettei kysymyksessä ole alun pitäen
ollutkaan muuta kuin pelkkä harhaluulo minun puoleltani, ja ettei se
ole tehnyt kipeätä keillekään muille kuin minulle itselleni."
"Rakas Janeni", huudahti Elizabeth, "sinä olet liian hyvä. Sinun
lempeytesi ja epäitsekkäisyytesi ovat kerrassaan enkelimäiset; en
oikein tiedä, mitä sinulle sanoisinkaan. Minusta tuntuu, etten koskaan
ole tehnyt sinulle kylliksi oikeutta enkä rakastanut sinua niin paljon
kuin sinä ansaitset."
Nti Bennet torjui kiihkeästi kaikki sisarensa ylistelyt; hänellä ei
ollut mitään erinomaisia ominaisuuksia eikä hän ansainnut niin suurta
rakkautta.
"Ei", sanoi Elizabeth, "tämä ei ole oikein eikä kohtuullista. _Sinun_
mielestäsi koko maailma on kiitoksen arvoinen, ja sinä loukkaudut
oitis, jos minä puhun pahaa kenestäkään. _Minä_ pidän ainoastaan_
sinua_ täydellisenä olentona, ja sinä panet kohta vastaan. Älä pelkää
minun yhtään liioittelevan, tai että minä pukeutuisin sinun tavallasi
yleismaailmallisen hyväntahtoisuuden vaippaan. Minä rakastan perin
harvoja ihmisiä, ja vielä harvemmista ajattelen jotain hyvää. Mitä
enemmän tulen tuntemaan maailmaa, sitä vähemmän se minun mieltäni
tyydyttää, ja joka päivä saan uusia todisteita ihmisluonteiden
ristiriitaisuudesta ja kaiken näennäisen ansiokkaisuuden ja järkevyyden
turhuudesta. Kaksi hyvää esimerkkiä olen siitä äskettäin nähnyt --
toista en huoli mainita, toinen on Charlotten kihlaus. Se on minusta
käsittämätön, joka suhteessa aivan käsittämätön!"
"Rakas Lizzy, älä päästä tuollaisia tunteita valloilleen sielussasi. Ne
turmelevat sinun oman onnellisuutesi. Ajattelehan toki herra Collinsin
arvossapidettyä asemaa ja Charlotten viisasta ja vakavaa luonnetta.
Muista myöskin, että hän on kunnioitettavasta perheestä; että
varallisuuteen nähden hänen valintansa on mitä edullisin, ja usko toki
kaiken hyvän nimessä, että hänen täytynee tuntea jonkin verran
kunnioitusta ja arvonantoa serkkuamme kohtaan."
"Sinun mieliksesi tahtoisin koettaa uskoa melkein mitä hyvänsä, mutta
kellekään ei totta puhuen ole hyötyä tällaisesta uskosta. Jos
rohkenisin otaksua, että Charlotte jollain tapaa kunnioittaa herra
Collinsia, niin täytyisi minun arvostella hänen järkevyyttään vielä
kehnommaksi kuin nyt arvostelen hänen sydäntään. Rakas Janeni, hra
Collins on itseluuloinen, pöyhkeä, ahdasmielinen ja höperö mies, sen
tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin; ja sinun täytyy sydämessäsi
tajuta, niinkuin minä teen, että siltä naiselta, joka menee hänelle
vaimoksi, puuttuu joko arvostelukykyä tahi omanarvontuntoa. Sinä et saa
puolustaa häntä, vaikka hän onkin Charlotte Lucas. Sinä et saa yksilön
vuoksi uhrata uskoasi pettämättömiin periaatteisiin etkä uskotella
itsellesi etkä minulle, että itsekäs omanvoitonpyynti olisi viisautta
ja vaaran tajuamattomuus mikään onnellisuuden takaus."
"Minusta sinä käytät liian ankarata kieltä puhuessasi heistä
kummastakin", vastasi Jane; "ja minä toivon, että tulet itsekin siitä
vakuutetuksi, kun saat nähdä heidän elävän yhdessä onnellisina. Mutta
jo riittää puhe heistä. Sinä viittasit johonkin toiseenkin asiaan. Sinä
mainitsit _kahdesta_ tapauksesta. Minä ymmärrän aivan hyvin, mitä
tarkoitat, mutta minä pyydän sinua, rakas Lizzy, ettet sureta minua
ajattelemalla _hänestä_ mitään pahaa ja sanomalla, että hänen arvonsa
on vähentynyt sinun silmissäsi. Me emme saa olla niin nopsat
kuvittelemaan mielessämme, että meitä pahoitetaan ja loukataan
tahallisella tarkoituksella. Emmehän voi odottaa, että vilkasluontoinen
nuori mies voi aina olla niin kovin varuillaan. Useinhan meidän oma
hupsu turhamaisuutemme pettää meidät ja aiheuttaa meille hyödytöntä
murhetta. Me naiset mielellämme panemme pintapuoliseen ihailuun enemmän
merkitystä kuin se ansaitseekaan."
"Ja miehet tahtovat mielellään antaa sille enemmän merkitystä kuin se
ansaitsee!"
"Jos he sen tekevät tahallaan, niin heitä ei voi puolustaa; mutta minä
en saa päähäni, että maailmassa olisi niin paljon tahallista
harhaanjohtamista kuin jotkut ihmiset luulevat."
"En minä suinkaan tahdo väittää herra Bingleyn käyttäytymistä tahallaan
harhaanjohtavaksi", sanoi Elizabeth; "mutta tarkoittamattakaan tehdä
toisille vääryyttä tai tehdä heitä onnettomiksi tekevät ihmiset monesti
turmiollisia erehdyksiä ja aiheuttavat kurjuutta. Ajattelemattomuus,
välinpitämättömyys toisten tunteista ja horjuvaisuus päätöksissään --
kas siinä niiden surujen syy, joita ihmiset niin usein tahtomattaan
tuottavat toisille."
"Ja minkä näistä sinä sovitat tähän tapaukseen?"
"Viimeksimainitun! Mutta jos jatkan puhetta pitemmälle, niin pahoitan
mieltäsi tuomitsemalla henkilöitä, joita sinä kunnioitat. Pysähdytä
minut ajoissa, niin kauan kuin vielä voit."
"Sinä siis väität, että hänen sisarensa johtavat häntä ja johtavat
harhaan?"
"Niin, liitossa hänen ystävänsä kanssa."
"Sitä minä en voi uskoa. Miksi he pyrkisivät vaikuttamaan häneen? Hehän
voivat vain toivoa hänen onneaan; ja jos hän on mieltynyt minuun, ei
kukaan muu nainen pysty kääntämään hänen mieltänsä minusta."
"Ensimmäinen otaksumasi on väärä. He voivat toivoa paljon muutakin kuin
pelkästään hänen onnellisuuttaan; he saattavat toivoa hänelle suurempaa
rikkautta ja vaikutusvaltaa; he saattavat toivoa hänen naimaan tytön,
jolla on kaikki varallisuuden, ylhäisen suvun ja sääty-ylpeyden suomat
edut."
"Epäilemättä he toivovatkin, että hän valitsisi neiti Darcyn", vastasi
Jane; "mutta se voi johtua paremmista vaikuttimista kuin sinä otaksut.
Hehän ovat tunteneet hänet paljon kauemmin kuin minut; onko siis ihme,
että he pitävät hänestä enemmän kuin minusta? Mutta mikäpä heidän
toivomuksensa onkin, niin en voi uskoa, että he asettuisivat
vastustamaan veljensä taipumusta. Mikä sisar sellaista rohkenisi tehdä,
paitsi jos taipumuksen esineenä on aivan arvoton olento? Jos heillä on
syytä luulla, että hän on mieltynyt minuun, niin varmastikaan he eivät
pyrkisi erottamaan meitä; ja jos hän on todella mieltynyt minuun, eivät
he siinä onnistuisi vaikka tahtoisivatkin. Mutta otaksumalla sellaista
mieltymystä hänen puoleltaan sinä panet jokaisen toimimaan
luonnottomasti ja väärin ja saat minut tuntemaan itseni hyvin
onnettomaksi. Älä enää sekaannuta minun tunteitani sellaisella
ajatuksella. Minä en häpeä lainkaan, vaikka olenkin erehtynyt -- tahi
ainakaan ei se häpeä ole mitään sen surun rinnalla, jota tuntisin, jos
minun olisin pakko ajatella pahaa hänestä ja hänen sisaristaan. Salli
minun nähdä kaikki parhaassa valossa -- siinä valossa, jossa kaiken voi
parhaiten käsittää."
Sellaista vetoomusta Elizabeth ei voinut torjua; ja siitä lähtien hra
Bingleyn nimeä tuskin mainittiin enää heidän keskensä.
Rva Bennet puolestaan yhä ihmetteli ja tuskitteli hänen poissaolonsa
vuoksi; ja vaikka Elizabeth harva se päivä selitti hänelle asian
perusteellisesti, ei siitä ollut paljonkaan apua. Eikä ihmettäkään,
sillä Elizabeth koetti uskotella sellaista, jota hän ei itsekään
uskonut, vakuuttaessaan näet että hra Bingleyn mielenkiinto oli ollut
aivan tavallista ja satunnaista mieltymystä, joka lakkasi heti, kun hän
ei enää nähnyt Janea silmäinsä edessä; mutta vaikka äiti saattoi tämän
joka kerta myöntääkin todeksi, oli juttu taas huomenna kerrattava aivan
alusta. Rva Bennetin parhaana lohdutuksena oli ajatus, että kesäksi
ainakin hra Bingleyn täytyi saapua jälleen maatilalleen.
Hra Bennet sen sijaan käsitteli asiaa eri tavalla. "Katsoppas vain,
Lizzy", sanoi hän eräänä päivänä toiselle tyttärelleen, "huomaanpa,
että sisarellasi on lemmensuruja. Minulla on syytä onnitella häntä.
Lähinnä naimisiin joutumista nauttii jokainen tyttö enimmän särkyneestä
sydämestä. Siitä on hänelle alituista ajattelun aihetta, ja se korottaa
hänet tavallaan korkeammalle tasolle ystäväpiirinsä silmissä. Milloin
sinun vuorosi tulee? Tuskin sinä maltat kauankaan antaa Janelle
etusijaa. Pidä nyt vain varasi. Merytonissa on tätänykyä upseereja
kylliksi pettämään vaikka koko kreivikunnan neitoset. Ota sinä niistä
Wickham valituksesi. Hän on aika hauska veitikka ja osaisi petkuttaa
sinua tarpeeksi asti."
"Kiitos vain, isä, mutta luulen että tyytyisin vähemmänkin
miellyttävään mieheen. Emmehän me kaikki saa odottaa itsellemme Janen
onnea."
"Totta kyllä", sanoi hra Bennet, "mutta lohdullista on joka tapauksessa
ajatella, että mikä sinun osasi tulee olemaankin, on sinulla hellä
äiti, joka tulee tekemään parhaansa siitä."
Hra Wickhamin ahkera seuranpito oli tosi hyödyksi Longbournin
asukkaille, se kun auttoi hiukan hälventämään siellä vallitsevaa
raskasta ja uupunutta mielialaa. Hän kävi usein vieraisilla tai
tavattiin hänet tätilässä, ja hänen muiden hyvien ominaisuuksiensa
lisäksi laskettiin hänen ansiopuolekseen nyt myöskin suoravainen
avomielisyys ja rehellisyys. Kaikki, mitä Elizabeth oli tähän asti
häneltä kuullut itsestään, ne vaatimukset, joita hänellä oli ollut hra
Darcyyn nähden, ja se tyly vääryys, jolla tämä oli häntä kohdellut,
tunnustettiin nyt yleisesti todeksi ja niitä jauhettiin ja seulottiin
loppumattomiin lähiseudun kaikissa teekekkereissä; ja jokaisen oli
mieluista muistella, kuinka hän oli aina paheksunut hra Darcyn kopeata
käytöstä jo ennenkuin oli vielä kuullutkaan tästä kaikkein pahimmasta
asiasta.
Nti Bennet oli ainoa ihminen, joka rohkeni olettaa, että saattoi olla
olemassa lieventäviäkin asianhaaroja, joita Hertfordshiressä ei vielä
tunnettu; hänen lempeä ja tasainen mielenlaatunsa otti aina lukuun
sellaisia seikkoja ja otaksui erehdyksiä mahdolliseksi, se oli tietty,
mutta muuten oli jokainen valmis tuomitsemaan hra Darcyn miehenpuolista
kaikkein kehnoimmaksi.