Jupakka hra Collinsin kosinnan johdosta oli täten jokseenkin lopussa,
ja Elizabeth sai siitä enää kärsiä vain äitinsä hellittämättömien
pistelyjen kautta. Mitä kosijaan itseensä tulee, niin _hän_ ei
ilmaissut tunteitaan paremmin tai huonommin salatulla harmilla eikä
edes välttelemällä Elizabethia, vaan erinomaisen kankealla
käytössävyllä ja juhlallisella vaikenemisella. Kaiken huomaavaisuutensa
hän tämän kohtalokkaan päivän iltapuolella omisti perheen vieraalle nti
Lucasille, jonka kärsivällinen kohteliaisuus häntä kuunnellessaan oli
kuin palsamia hänen haavoitetulle sydämelleen ja kenties yhtä
hyväntekevää myöskin Elizabethille itselleen, joka täten säästyi
kaikelta huomiolta.
Seuraavakaan päivä ei tuonut lääkitystä rva Bennetin pahantuulisuuteen
eikä heikoille hermoille. Hra Collins oli jatkuvasti loukatun ylpeä.
Elizabeth oli toivonut, että kosija rukkaset saatuaan katkaisisi
vierailunsa, mutta se ei näyttänyt kuuluvan hra Collinsin
suunnitelmiin. Hän oli alun pitäen päättänyt lähteä vasta lauantaina,
ja lauantaina hän aikoi lähteäkin.
Aamiaisen jälkeen tytöt lähtivät kävelemään Merytoniin
tiedustellakseen, joko hra Wickham oli palannut, ja myönteisessä
tapauksessa säälitelläkseen hänen poissaoloaan Netherfieldin
tanssiaisista. Hra Wickham _oli_ palannut, itse asiassa hän sattui
yhdyttämään heidät tulliportilla ja saattoi heitä heidän tätinsä luo,
missä hän jatkuvasti vastaanotti surkutteluja ja ilmaisi oman
mielihaikeutensa tapauksen johdosta. Elizabethille hän kuitenkin
yksityisesti tunnusti, että hänen poisjäämisensä oli ollut
vapaaehtoinen.
"Mitä lähemmäksi juhla joutui", hän sanoi, "sitä selkeämmin rupesin
tuntemaan, että minun oli parempi olla tapaamatta herra Darcya.
Oleskelu samassa huoneessa ja samassa seurassa tuntikausia yhtäpäätä
olisi käynyt yli voimieni ja olisi kenties aiheuttanut kohtauksia,
jotka olisivat olleet tukalia muillekin kuin minulle itselleni."
Elizabeth antoi hyväksyvän tunnustuksensa hänen pidättyväisyydestään;
ja heillä oli hyvä tilaisuus keskustella asiasta ja lausua toisilleen
kohteliaisuuksia, kun Wickham ja eräs toinen upseeri saattoivat
neitoset kotiin Longbourniin, jolloin ensinmainittu käveli Elizabethin
rinnalla ja puheli miltei yksinomaan hänen kanssaan. Tästä
kohteliaisuudesta oli Elizabethille mielestään kahdenkinlaista etua; se
tyydytti hänen omaa mielihaluaan, ja häntä ilahdutti saadessaan
esitellä uljaan kavaljeerinsa vanhemmilleenkin.
Kohta heidän kotia tultuaan toi lähetti kirjeen nti Bennetille; se oli
Netherfieldistä ja avattiin tietysti oitis. Kuoresta tuli esiin pieni
ja siro, tiiviisti kokoontaitettu kirjelappu täynnä naisen hienoa,
joustavaa käsialaa. Elizabeth näki sisarensa ilmeen omituisesti
muuttuvan hänen sitä lukiessaan ja että hän erityisen kauan viipyi
joidenkin lauseiden kohdalla. Jane tointui kuitenkin pian entiselleen
ja työntäen kirjeen poveensa koetti tavallisella hilpeydellään ottaa
osaa yleiseen puheenpitoon; mutta Elizabeth tunsi huolestumista
sisarensa takia eikä enää malttanut kuin toisella korvalla kuunnella
hra Wickhamin kohteliaisuuksia. Kohta kun vieraat olivat poistuneet,
sai Janen katse hänen seuraamaan tätä yläkertaan. Heidän tultua
yhteiseen makuuhuoneeseensa otti Jane kirjeen jälleen esiin ja sanoi:
"Tämä on Caroline Bingleyltä; mitä hän siinä kertoo, on hämmästyttänyt
minua hyvin suuresti. Koko perhe on kai juuri tähän aikaan lähtenyt
Netherfieldistä Lontooseen aikomatta enää lainkaan palata tänne
takaisin. Kuulehan mitä hän sanoo."
Hän luki ääneen ensimmäisen lauseen, jossa ilmoitettiin perheen juuri
päättäneen seurata hra Bingleytä pääkaupunkiin, minne he toivoivat
ennättävänsä syömään päivällistä hra Hurstin omistamassa talossa
Grosvenor-kadun varrella. Seuraava lause oli näin kuuluva: "Enpä voi
väittää, että minulla olisi ikävä kääntää selkäni Hertfordshirelle
muuten kuin että sen kautta on erottava sinusta, rakkahin ystäväni;
mutta toivokaamme, että jolloinkin tulevaisuudessa pääsemme jälleen
yhteen nauttimaan toistemme seurasta; ja sillävälin koettakaamme
lievittää suruamme ja kaipaustamme ahkeralla kirjeenvaihdolla. Minä
luotan siihen, ettet sinä tässä suhteessa tule laiminlyömään
toivomustani." Noita pöyhkeileviä sanoja Elizabeth kuunteli
epäilevästi, sillä hänestä ne eivät tuntuneet suoralta puheelta. Mutta
vaikka seurueen lähtö olikin näin äkillinen, ei hänen mielestään ollut
aihetta siitä hätäytyä; sisarten poissaolo oli hänelle itselleen
pikemminkin mieleen, eikähän mikään estänyt hra Bingleytä itseään
palaamasta pian takaisin ja tekemästä tosiksi ilmeiset aikeensa Janeen
nähden.
Mutta tämä toivo sammui äkisti, kun Jane jatkoi lukemistaan.
"Kun veljeni lähti eilen matkaan, luuli hän ennättävänsä toimittaa
asiansa Lontoossa kolmessa tai neljässä päivässä; mutta me olemme
varmat, ettei niin käy, ja että kun Charles kerran on päässyt mukaan
Lontoon humuun, ei hän tule siitä niinkään helposti irtautumaan, jonka
vuoksi olemme päättäneet mekin seurata häntä sinne, jotta hänen ei
tarvitse viettää joutilaita hetkiään yksin ikävässä hotellissa. Monet
tuttavistani ovat jo palanneet maalta pääkaupunkiin; ja minä toivoisin
halusta, että sinäkin, rakkahin ystävä, olisit siellä joukossamme,
mutta sehän ei toki käyne päinsä, vai kuinka? Toivotan sinulle iloista
joulunaikaa Hertfordshiressa, ja etteivät täkäläiset keikarinne
suinkaan antaisi sinun tuntea mielihaikeutta niiden kolmen kavaljeerin
kadottamisesta, jotka me nyt ryöstämme sinulta."
"Käyhän tästä selvästi ilmi", lisäsi Jane suruissaan, "että herra
Bingley ei aiokaan palata tänne enää koko talvena."
"Ainoastaan se käy selvästi ilmi, että hänen sisarensa ei toivoisi
sitä."
"Kuinka sinä sellaista päättelet? Senhän täytyy olla hänen oma
päätöksensä -- onhan hän tekojensa herra. Mutta sinä et vielä tiedä
_kaikkea_. Minä tahdon lukea sinulle erään lauseen, joka erityisesti
tekee minulle kipeätä. En tahdo salata sinulta mitään." Ja hän luki
edelleen väräjävin äänin:
"Herra Darcy on hyvin kärsimätön tapaamaan jälleen sisartansa; ja totta
puhuakseni, me _kaikkikin_ olemme miltei yhtä kärsimättömät siinä
suhteessa. En voi tosiaankaan uskoakaan, että Georgiana Darcylla olisi
vertaansa kauneudessa, sirossa käytöksessä ja kaikissa hienoissa
naistaidoissa; ja Louisan ja minun kiintymystä häneen lujittaa salainen
toivo, että kenties piankin tulemme yhdistetyksi häneen vielä
läheisimmillä siteillä. En muista, olenko ennen virkkanut sinulle
mitään ajatuksistani tästä asiasta, mutta tunnen, etten voi lähteä
täältä uskoutumatta kokonaan sinulle, armahin ystäväni. Veljeni on jo
ennenkin suuresti ihaillut neiti Darcya; nyt hänelle tulee tilaisuutta
seurustella hänen kanssaan entistä enemmän ja tuttavallisessa
kotipiirissä; Georgianan omaiset toivovat heidän avioliittoansa yhtä
hartaasti kuin mekin; enkä usko, että sisarellinen puolueellisuus
johtaa minut harhaan väittäessäni, että Charles kykenee valloittamaan
minkä naisen sydämen hän vain tahtoo. Kaikki asianhaarat siis
puolustavat tätä liittoa eivätkä mitkään seikat vastusta sitä; olenko
siis väärässä, rakkahin Jane, kun lausun toivovani tuon tapauksen
toteutumista, joka lupaa onnea niin monelle?"
"Mitä sinä _tästä_ sanot, rakas Lizzy?" kysyi Jane. "Eikö kaikki ole
sanottu kyllin suoraan? Eikö siitä käy päivän selvästi ilmi, ettei
Caroline odota eikä toivo minua kälykseen; että hän on aivan vakuutettu
veljensä välinpitämättömyydestä minun suhteeni; ja että jos hän on
aavistanut minun tunteitani hänen veljeään kohtaan, niin hän tahtoo
tässä mitä hienotunteisimmin varoittaa minua toivomasta turhia? Voiko
mitään muuta päätelläkään?"
"Miksi ei voisi; minä ainakin ajattelen aivan toisin. Tahdotko kuulla?"
"Mitä hartaimmin!"
"Sanon sen sinulle lyhyesti. Neiti Bingley on huomannut veljensä
rakastuneen sinuun, mutta hän toivoo neiti Darcya kälykseen. Siinä
mielessä hän seuraa häntä Lontooseen, jossa hän tahtoo pidättää häntä
niin kauan kuin suinkin ja toimia koko ajan sinua vastaan, kunnes saa
veljensä mielen käännetyksi pois sinusta."
Jane pudisti päätään.
"Ihan totta, Jane, sinun pitää uskoa minua. Ei kukaan, joka on nähnyt
teidät yhdessä, voi epäilläkään herra Bingleyn tunteita sinua kohtaan;
ei ainakaan hänen sisarensa, siitä olen varma, sillä mikään pölkkypää
hän ei ole. Jos hän olisi itse puoleksikin niin suuresti rakastunut
herra Darcyyn, niin hän olisi jo tilannut hääpukunsa valmiiksi. Mutta
juttu on tämä: me emme ole kyllin ylhäiset emmekä varakkaat
kelvataksemme heidän rinnalleen; ja neiti Bingley on sitä halukkaampi
naittamaan veljensä neiti Darcyn kanssa, koska hän toivoo, että yhden
sisarusparin avioliitto raivaa tietä toisellekin ja että hän itse
pääsee lyömään neiti Bourghin laudalta. Mutta ethän sinä, rakkahin
Jane, voi vakavissasi kuvitella, että herra Bingley sen takia pitäisi
sinusta vähemmän, että hänen sisarensa ihailee neiti Darcya;
nähtiinhän, minkälaiset jäähyväiset hän sinulta otti viime tiistaina."
"Jos kumpikin ajattelisimme samalla tapaa neiti Bingleystä", vastasi
Jane, "niin yhtyisin täydestä sydämestäni sinun mielipiteeseesi, ja
minun olisi paljon helpompi olla. Mutta minä tiedän, että sinun
perustelusi on väärä. Carolinen on mahdoton pettää tahallaan ketään; ja
minun ainoa toivoni on, että hän on itse pettynyt huomioissaan."
"Se on oikein. Onnellisempaa ajatusta et olisi voinut saadakaan, koska
et kerta ota lohtua minun ajatuksestani; usko vain kaikin mokomin, että
hän itse on pettynyt ja arvostelee asioita sen vuoksi väärin. Sinä olet
siten osoittanut hänelle kaikkea oikeutta ja kohtuutta, eikä sinun
tarvitse enää hätäillä ja harmitella yhtään."
"Mutta, rakas sisko, voinko minä olla onnellinen, vaikka minua
rakastaisikin mies, jonka kaikki omaiset ja ystävät toivovat hänen
kiinnittävän mieltymyksensä toiselle taholle?"
"Se sinun on itsesi ratkaistava", sanoi Elizabeth. "Jos sinä kypsästi
asiaa harkittuasi todella tulet siihen päätökseen, että sinun on
parempi osoittaa kuuliaisuutta hänen sisarilleen kuin tulla
onnelliseksi hänen itsensä kanssa, niin neuvon sinua kaikin mokomin
antamaan hänelle rukkaset."
"Kuinka sinä saatatkaan lörpötellä tuollaista?" sanoi Jane ja hymyili
heikosti. "Pitäisihän sinun tietää, etten minä ollenkaan epäröisi,
vaikka sisarten vastarinta kovasti pahoittaisikin mieltäni."
"Tiesinhän, ettet epäröisikään, ja senvuoksi en aiokaan suuresti
säälitellä sinua."
"Mutta entäpä, jollei hän enää palaakaan tänne tänä talvena --
silloinhan on samantekevää, mitä minä ajattelen ja päätän. Asiat voivat
muuttua tuhannella tavalla puolen vuoden kuluessa."
Mutta tuohon ajatukseen Elizabeth ei mitenkään tahtonut yhtyä. Hänestä
se tuntui vain Carolinen mieluiselta toivomukselta; eikä hän voinut
hetkeksikään taipua uskomaan, että niin itsenäinen nuori mies kuin hra
Bingley olisi riippuvainen kenenkään tahdosta tai toivomuksista.
Hän lausui sisarelleen mielipiteensä tässä asiassa niin pontevassa
muodossa kuin suinkin voi, ja piankin hänellä oli ilo nähdä suotuisa
tulos taivuttelustaan. Janen tasainen luonnonlaatu ei kernaasti
kärsinyt pohjatonta epätoivoisuutta; ja hän antoi kernaasti suostutella
itsensä uskomaan, että kävi miten kävi, Bingley palaisi kohtakin
Netherfieldiin täyttämään hänen sydämensä halun.
Sisarukset sopivat keskenään siitä, että rva Bennetille kerrottaisiin
ainoastaan Netherfieldin perheen poislähdöstä, saattamatta häntä
lainkaan hätäännyksiin vävypojaksi toivotun nuoren miehen menettelyn
johdosta; mutta tämäkin niukka ilmoitus antoi arvon rouvalle aihetta
siunailla nykyaikaisen nuorison kummaa käytöstä ja erittäinkin
päivitellä Netherfieldin naisten poislähtöä, juuri kun heistä oli
tulemassa niin hyvät ystävät hänen omien tytärtensä kanssa. Aikansa
tätä haikailtuaan hän kuitenkin lohduttautui sillä varmalla toivolla,
että hra Bingley kohta Netherfieldiin palattuaan tulisi päivälliselle
Longbourniin ja silloin hän varustaisi pöytään ylimääräiset ruokalajit.