Hra Collinsin ei oltu suotu kauankaan harkita mielessään aivoituksensa
onnistumista; sillä rva Bennet oli kavunnut yläkerrasta eteiseen
kuulustelemaan kahdenkeskisen keskustelun tuloksia, ja tuskin hän oli
nähnyt Elizabethin avaavan oven ja joutuisin askelin juoksevan portaita
ylös, kun hän jo itse työntäytyi ruokasaliin ja onnitteli lämpimin
sanoin sekä kosijaa että omaa perhettään heidän nyt perustetun
läheisemmän sukulaisuutensa johdosta.
Hra Collins otti onnittelut vastaan häiriytymättömän tyvenesti ja
maksoi takaisin ne runsaan koron kanssa, selostaen sitten tulevalle
anopilleen äskeistä keskustelua, joka oli jättänyt hänelle niin
lupaavat onnen toiveet, koska kaunoisen serkun kaikki kieltely oli
hänestä vain ollut naisellisen ujouden luonnollista terhentelyä.
Tuo selostus kuitenkin hyvin säikähdytti rva Bennetiä. Hän olisi ollut
iloinen, jos hän olisi yhtä helposti voinut käsittää tyttärensä jyrkän
kiellon vain salatuksi kosijan rohkaisemiseksi, mutta sitä hän ei
uskaltanut uskoa todeksi, sillä hän tunsi tyttärensä luonteen paremmin,
eikä hän voinut peitellä ajatuksiaan tässä suhteessa.
"Mutta luottakaa minun sanaani, herra Collins", hän lisäsi, "että
Lizzyn me saamme toki järkiinsä. Minä puhun hänelle itselleen suoraan
ajatukseni. Hän on hyvin itsepäinen ja hupsu tyttö eikä arvaa omaa
etuaan; mutta minä totisesti _panen_ hänet arvaamaan sen."
"Mutta kuulkaapas, rouvaseni -- suokaa anteeksi, että keskeytän
teidät", huudahti hra Collins hiukan hätäytyneenä -- "mutta jos hän
todella on niin itsepäinen ja hupsu kuin te sanotte, niin enpä tiedä,
onko hänestä sitten ollenkaan vaimoksi minun asemassani olevalle
miehelle, joka luonnollisesti odottaa tulevansa aviossaan onnelliseksi.
Jos hän siis tosiaankin täysissä tosissaan ja jatkuvasti hylkää minun
kosintani, niin ehkä on parempi olla pakottamatta häntä siihen, sillä
moisilla luonteenvioilla raskautettuna hän ei varmastikaan tule
enentämään kotionnea minun talossani."
"Hyvä herra, nyt te käsitätte minut aivan väärin", sanoi rva Bennet
täydellä todella säikähtyneenä. "Lizzy on itsepäinen ainoastaan
tällaisissa asioissa. Kaikessa muussa hän on niin hyväluontoinen ja
mukautuvainen kuin tyttö ikinä saattaa olla. Minä lähden nyt
suoraapäätä herra Bennetin puheille, ja te saatte olla varma, että me
yhdessä piankin käännämme tytön pään suoraan."
Antamatta kosijalle aikaa vastata hän kiiruhti miehensä luo kirjastoon
ja huusi tälle jo kynnykseltä:
"Oh, rakas Bennet, sinua tarvitaan kiireen kaupalla; me olemme kaikki
kuin puulla päähän lyödyt. Sinun pitää oitis tulla naittamaan Lizzy
herra Collinsille, sillä ajattelehan, tyttö resu vannoo, ettei hän
ikinä mene tälle vaimoksi. Ja jollet pidä joutua, niin kosijakin voi
muuttaa mielensä eikä enää huoli koko tyttöä."
Hra Bennet oli kohottanut katseensa kirjasta, kun vaimonsa törmäsi
sisään sellaisella kiireellä, ja kiinnittänyt ne rva Bennetin
kasvoihin. Mutta hänen tavallinen kylmä ja hajamielinen ilmeensä ei
näyttänyt vähääkään häiriytyvän hänen kuulemastaan kummasta sanomasta.
"En voi laisinkaan käsittää sinua", hän sanoi, kun hänen vaimonsa oli
läähättäen esittänyt ilmoituksensa. "Mistä ihmeestä sinä oikein
puhelet?"
"Oh, -- herra Collinsista ja Lizzystä tietenkin. Lizzy sanoo, ettei hän
huoli herra Collinsia, ja herra Collins piankin sanoo, ettei hän huoli
Lizzyä."
"No, mikä osa minulla tässä sitten pitäisi olla? Tämähän näyttää aivan
toivottomalta jutulta."
"Sinun pitää itsesi puhua siitä Lizzylle. Sano hänelle, että vaadit
häntä oitis menemään herra Collinsille vaimoksi."
"Kutsu hänet tänne alas. Hän saa kuulla minun ajatukseni."
Rva Bennet soitti kelloa, ja paikalle rientävä sisäkkö käskettiin
kutsumaan nti Elizabeth kirjastoon.
"Tulehan tänne, lapseni", huudahti isä, kun tytär arkaillen astui
sisään. "Olen lähettänyt noutamaan sinua tänne hyvin tärkeän asian
vuoksi. Mikäli ymmärrän äitisi puheesta, on herra Collins tehnyt
sinulle naimatarjouksen. Onko se totta?" -- Elizabeth myönsi sen
todeksi. -- "No niin -- ja tuon tarjouksen sinä olet hyljännyt?"
"Niin olen, isä."
"No hyvä. Nyt tulemme pääkysymykseen. Äitisi tahtoo, että sinä suostut
siihen. Eikö se ole tahtosi, rouva Bennet?"
"On niinkin, taikka en tahdo enää nähdä koko tyttöä silmäini alla."
"Siinä sangen surullinen tulevaisuuden näköala sinulle, Elizabeth.
Tästä päivästä alkaen joudut olemaan vento vieras jommallekummalle
vanhemmistasi. Äiti ei tahdo nähdä sinua silmäinsä alla, jos _et_ mene
naimisiin herra Collinsin kanssa. Ja minä en tahdo nähdä sinua
edessäni, jos _menet_ naimisiin hänen kanssaan."
Elizabeth voi vain naurahtaa moiselle loppupäätökselle sellaisista
alkuperusteista. Mutta rva Bennet, joka oli koettanut uskotella
itselleen, että hänen miehensä näkisi asian hänen silmillään, oli
ilmeisesti pettynyt.
"Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitatkaan tuollaisella lörpötyksellä,
Bennet? Sinähän lupasit minulle, että vaatisit tyttö hupakkoa
taipumaan."
"Rakkahani", vastasi hänen puolisonsa, "minulla on pari pientä
mielisuosiota sinulta pyydettävänä. Ensiksikin, että sallit minun
vapaasti käyttää omaa arvostelukykyäni tässä tapauksessa, ja toiseksi,
että sallit minun vapaasti käyttää omaa huonettani tällä hetkellä. Olen
iloinen, kun saan kirjaston jälleen omiin hoteisiini niin pian kuin
suinkin."
Mutta sittenkään ei rouva Bennet heittänyt asiaa sikseen, vaikka hänen
miehensä olikin niin pahoin pettänyt hänen toiveensa. Hän jauhoi juttua
Elizabethille jauhamistaan, vuoroin liehitellen ja vuoroin uhkaillen
häntä. Hän koetti saada Janenkin avukseen, mutta aina lempeä ja
mukautuvainen Jane kieltäytyi mahdollisimman lempeällä tavalla
puuttumasta asiaan. Elizabeth puolestaan torjui äitinsä hyökkäykset
väliin todellisella vakavuudella, väliin lyöden ne kokonaan leikiksi.
Mutta millainen hänen torjumistapansa kulloinkin olikin, pysyi hän
järkähtämättä päätöksessään.
Tällävälin mietiskeli hra Collins orvossa yksinäisyydessä kovaa
onneaan. Hänellä oli siksi hyvät ajatukset itsestään, ettei hän millään
tavalla voinut käsittää syytä serkkunsa merkilliseen itsepäisyyteen; ja
vaikka hänen ylpeyttänsä olikin loukattu, eivät saadut rukkaset
aiheuttaneet hänelle erityistä sydämentuskaa. Tietäen Elizabethin hyvin
ansainneen äitinsä nuhteet hän tyytyi omalta puolestaan näyttämään
jokseenkin välinpitämätöntä naamaa.
Perheen täten -- kuvaannollisesti puhuen -- seistessä päälaellaan
sattui Charlotte Lucas saapumaan vieraaksi. Ensimmäisenä hänet
eteisessä vastaanotti Lydia, joka karkasi hänen kimppuunsa ja kietoen
kätensä hänen kaulaansa suhisi kiihkeästi hänen korvaansa: "Olipa
hauska että tulit, sillä täällä ovat asiat kaikki niin hullusti! Mitä
sinä luuletkaan meillä tänä aamuna tapahtuneen? Herra Collins on
kosinut Lizzyä, mutta Lizzy ei tahdo huolia hänestä."
Charlotte ei ennättänyt vastata, sillä Kitty juoksi kertomaan samat
uutiset; ja tuskin he olivat käyneet ruokasaliin, missä rva Bennet
istui yksin ja hyljättynä, kun tämäkin vetosi hänen sääliinsä ja
myötätuntoonsa ja rukoili häntä tekemään parhaansa taivuttaakseen
ilkikurista Lizzyä alistumaan perheen yksimieliseen toivomukseen.
"Olkaa kiltti ja tehkää niin, rakas neiti Lucas", lisäsi huolestunut
äiti alakuloisesti, "sillä kukaan muu ei ole minun puolellani, kukaan
ei kannata eikä sääli minua; minua kohdellaan hirmuisen julmasti eikä
säästetä hermojani lainkaan."
Charlottelta säästyi tukala vastaamisen velvollisuus, kun Jane ja
Elizabeth saapuivat yhdessä sisään.
"Kas, siinä hän nyt tulee", huudahti rva Bennet, "ja näyttää niin
välinpitämättömältä kuin me toiset olisimme vain pelkkää ilmaa, kunhan
hän itse saa vain tahtonsa perille. Mutta sen minä sanon sinulle, neiti
härkäpää, että jos sinä tällä tapaa hylkäät kaikki naimatarjoukset,
niin et ikinä saa miestä; ja mikä sinut sitten periikään, kun isääsi ei
enää ole? _Minä_ en vain kykene sinusta huolehtimaan, muista se. Minä
en sinusta välitä tästä päivästä alkaen niin hituistakaan, ettäs sen
tiedät. Minä sanoin sinulle jo kirjastossa, sen hyvin muistat, etten
tahdo vaihtaa enää sanaakaan sinun kanssasi, ja sen lupaukseni aion
pitää. Mitäpä iloa minulla olisikaan puhella kiittämättömille lapsille?
Eikä minulle muuten tuota iloa puhella kenenkään kanssa. Kun kärsii
hermoistaan niin paljon kuin minä, niin eipä juuri tee mielikään
puhella kellekään. Kukaan ei arvaakaan, kuinka minä oikein kärsin!
Mutta niinhän sitä maailmassa aina käykin. Joka ei valittele kellekään
vaivojaan, häntä ei kukaan sääli."
Hänen tyttärensä kuuntelivat vaitonaisina tätä sydämenpurkausta,
tietäen että kaikki järkisyyt ja suostuttelut vain lisäisivät
rouvaparan ärtymystä. Ja siten hän sai hellittämättä jatkaa kenenkään
keskeyttämättä, kunnes seuraan viimein yhtyi hra Collins, jykevämpänä
ja juhlallisempana kuin tavallisesti; ja nähdessään tulijan lopetti
äiti valitusvirtensä tiuskaisten tyttärilleen:
"Nyt minä vaadin teitä viimeinkin tukkeamaan suunne ja sallimaan herra
Collinsin ja minun vähän jutella keskenämme."
Elizabeth sujahti äänettömästi ulos huoneesta, Jane ja Kitty seurasivat
häntä, mutta Lydia seisoi paikallaan päättäen lujasti kuulla kaiken
minkä voi; Charlottea taas ensin pidätti hra Collinsin kohteliaisuus,
joka tiedusteli hajamielisesti hänen ja hänen omaistensa vointia, ja
sitten hän uteliaisuuden voittamana kävi akkunaan ja oli näköjään
vaipunut tarkastelemaan puutarhaa. Murheellisella äänellä rva Bennet
aloitti keskustelun:
"Ah, herra Collins!..."
"Rakas arvoisa rouvani", keskeytti hyljätty kosija hänet, "pyydän, että
vaikenemme iäksi tästä ikävästä asiasta. Olkoon minusta kaukana", hän
jatkoi äänellä, jossa värähteli peittelemätöntä harmia, "että kävisin
moittimaan tyttärenne käytöstä. Onhan meidän jokaisen velvollisuus
alistua kristillisellä nöyryydellä kärsimään ikävyyksiä, joita emme voi
välttää; erittäinkin on se runsaalla maallisella hyvyydellä siunatun
nuoren miehen velvollisuus, jollainen minä voin pöyhkeilemättä sanoa
olevani; -- lyhyesti sanoen, minä olen päättänyt luopua alkuperäisestä
aivoituksestani. Ehkäpä tämä johtuu jossain määrin myöskin siitä, että
olen ruvennut epäilemään, olisiko kaunis serkkuni suostumuksellaan
todellakin voinut taata minulle ajallista onnea ja siunausta; ja minä
olen usein huomannut, että kristillinen alistuminen kohtaloonsa vasta
silloin on oikein täydellinen, kun onni, jota olemme tavoitelleet,
mutta joka on meiltä kielletty, on alkanut kadottaa arvoaan meidän
silmissämme. Toivon kuitenkin, rakas arvoisa rouvani, ettette millään
muotoa pidä minun puoleltani kunnioituksen puutteena perhettänne
kohtaan, kun kieltäydyn käyttämästä hyväkseni teidän ja herra Bennetin
harjoittamaa kotikuria tytärtänne kohtaan. Ehkä olen saattanut
käyttäytyä väärin, kun olen vastaanottanut hylkäävän ratkaisun
tyttärenne huulilta enkä teidän omiltanne, joka olette hänen äitinsä ja
kasvattajansa. Mutta kaikkihan olemme erhettyväisiä. Minä olen
varmastikin tarkoittanut ainoastaan pelkkää hyvää meille kaikille.
Itselleni halusin hankkia mieluisen elämäntoverin ja samalla pitää
silmällä arvoisan perheenne etua; ja jos _minun_ käyttäytymisessäni on
ollut jotain moitittavaa, niin pyydän täten kaikkia suomaan sen minulle
anteeksi."