Seuraava päivä oli hyvin vaiherikas Longbournissa. Hra Collins esitti
kosintansa muodollisesti. Hänellä ei enää ollut aikaa hukattavana,
sillä hänen lomansa loppui seuraavana lauantaina, eikä hänellä ollut
päätöstä tehdessään mitään sieluntuskiakaan voitettavana. Tavatessaan
kohta aamiaisen jälkeen rva Bennetin, Elizabethin ja erään nuorimmista
tytöistä ruokasalissa hän kävi puhuttelemaan äitiä seuraavasti:
"Saanko toivoa, arvon rouva, että huolenpitonne kaunokaisesta
tyttärestänne Elizabethista sallii minulle yksityisen keskustelun hänen
kanssaan tämän aamupäivän kuluessa?"
Ennenkuin Elizabeth ennätti vastata muuten kuin yllätyksestä punastuen,
ehätti äiti väliin:
"Oh, minun päiviäni! Kyllä toki, tietystikin. Olen varma, että Lizzy
tulee hyvin onnelliseksi -- tarkoitan, ettei hänellä tietenkään ole
mitään sitä vastaan. Tulehan, Kitty, minä tarvitsen sinua yläkerrassa."
Ja haamaisten käsityön mukaansa hän kiirehti jouduttautumaan pois, kun
Elizabeth parahti:
"Äiti rakas, älä mene! Minä pyydän, ettet lähde pois. Herra Collinsin
täytyy antaa minulle anteeksi. Hänellä ei voi olla minulle mitään
sellaista sanottavana, jota eivät toisetkin saisi kuulla. Minä lähden
itse pois."
"Ei, ei, älä hupsuttele, Lizzy. Pyydän, että jäät siihen, missä nyt
istut." Ja nähdessään, että Elizabeth sittenkin, hätäytyneenä ja
huolissaan, näkyi täydellä todella tekevän lähtöä, huudahti hellä äiti:
"Lizzy, _minä vaadin_, että jäät kuulemaan, mitä herra Collinsilla on
sinulle puhuttavana."
Elizabeth ei voinut vastustaa niin väkevää vetoomusta; ja mietittyään
hetkisen nopeasti pulmaansa hän älysi, että järkevintä taisi sittenkin
olla saada koko ikävä juttu loppuun niin pian ja levollisesti kuin
suinkin; jonka vuoksi hän istuutui jälleen ja koetti väkisin salata
harmiaan ja vastenmielisyyttään. Kohta kun rva Bennet ja Kitty olivat
hävinneet oven taa, aloitti hra Collins juhlallisesti:
"Uskokaa minua, rakkahin neiti Elizabeth, kun sanon että teidän
ujoutenne, sen sijaan että se millään tavalla alentaisi viehätystänne,
päinvastoin korottaa kaikkia muita avujanne. Te olisitte minun
silmissäni näyttänyt vähemmän armaalta _ilman_ tuota pientä
vastahakoisuutta; mutta sallikaa minun vakuuttaa, että olen saanut jo
edeltäkäsin arvoisalta äidiltänne luvan tähän kahdenkeskiseen
haasteluun. Te voitte tuskin enää olla epätietoinen minun oikeasta
aivoituksestani, miten suuresti luontainen kainoutenne pyrkiikin
mieltänne hämmentämään; minun huomaavaisuuteni teitä kohtaan on ollut
siksi ilmeinen, ettei siitä liene voinut erehtyä. Melkein oitis kun
astuin tähän taloon, valitsin teidät tulevaiseksi elämänkumppanikseni.
Mutta ennenkuin päästän tunteeni pillastumaan pitemmälle tässä asiassa,
lienee minun viisainta selvitellä syitäni, miksi aion astua pyhään
aviosäätyyn -- ja nimenomaan, miksi tulin juuri tänne Hertfordshireen
valitsemaan itselleni vaimoa."
Ajatus, että jykevä ja mahtipontinen hra Collins tosiaankin voisi
päästää tunteensa pillastumaan, oli niin hullunkurinen, että Elizabeth
hillitessään naurunhaluaan menetti hänelle suodun lyhyen armonajan
ennättämättä tehdä mitään ratkaisevaa huomautusta. Kosija jatkoi:
"Syynä naimisiin menooni on ensikseenkin se, että minusta on oikein ja
kohtuullista, että jokainen hyvissä olosuhteissa elävä pappismies --
kuten minä -- esimerkillään pyhittää aviosäädyn seurakunnassaan;
toiseksi, että olen vahvasti vakuutettu, että tämä askel tulee suuressa
määrässä lisäämään minun ajallista autuuttani; ja kolmanneksi -- jonka
syyn ehkä olisin saanut mainita kaikkein ensimmäisenä.-- on sen
jalosukuisen rouvan neuvo ja osviitta, jota minulla sananpalvelijana on
onni ja kunnia mainita emännäkseni. Kahdesti hän on alentunut --
pyytämättä! -- lausumaan minulle ajatuksensa tässä asiassa; ja vielä
samana lauantaina, jolloin lähdin tänne Hunsfordista -- kahden
pelivuoron välillä hänen korttipöydässään, jolloin minulla oli kunnia
pelata häntä vastapäätä, ja juuri kun rouva Jenkinson laittoi pallia
neiti de Bourghin jalkain alle -- hän sanoi: 'Herra Collins, teidän
pitää mennä naimisiin. Teidänlaisenne pappismiehen täytyy naida. Tehkää
valintanne säädyllisesti, valitkaa vaimonne tilanomistajasäädystä
_minun_ vuokseni ja _itsenne_ vuoksi; sellainen toimellinen ja
hyödyllinen ihminen, joka ei ole liiaksi oppinut, mutta kykenee
hoitamaan hyvin taloutta pienilläkin vuosituloilla. Se on minun
neuvoni. Etsikää itsellenne sellainen vaimo niin pian kuin suinkin, ja
kohta kun tuotte hänet tänne Hunsfordiin, käyn minä häntä
tervehtimässä.' Sallikaa minun huomauttaa, suloinen serkkuni, etten
suinkaan lue Lady Catherine de Bourghin huomaavaisuutta ja
hyvänsuopeutta kaikkein vähäisimmäksi niistä eduista, joita minun
vallassani on tarjota tulevalle vaimolleni. Te tulette huomaamaan, että
hänen esiintymisensä ja käytöksensä on paljon yläpuolella kaiken minun
kuvaustaitoni; ja teidän älynne ja eloisuutenne luulen varmastikin
olevan hänelle mieluisat, varsinkin kun niitä hillitsee ja suistaa se
syvä kunnioitus, jota ette voi olla tuntematta hänen korkeaa arvoaan ja
asemaansa kohtaan. -- Kas siinä minun yleiset mielennouteeni aviosäätyä
ajatellessani. Jää vielä kerrottavakseni, miksi aivoitukseni kääntyi
tänne Longbourniin eikä omaan naapuristooni, missä kyllä on tarjona
paljon rakastettavia nuoria neitosia, sen vakuutan teille. Mutta juttu
on se, että tietäessäni tulevani perimään tämän tilan arvoisan isänne
kuoleman jälkeen, -- jolle taivas suokoon vielä monta elinvuotta! -- en
katsonut voivani olla valitsematta vaimoani hänen tyttäriensä joukosta,
jotta he tuntisivat tappionsa niin vähäiseksi kuin suinkin, kun se
murheellinen tapaus kerran on heitä kohtaava; vaikka, kuten jo sanoin,
taivas varjelkoon sitä sattumasta vielä moniin vuosiin. Tämä on ollut
minun osviittani ja aivoitukseni tänne tullessani, kaunoinen serkkuni,
ja luulen voivani imarrella itseäni, ettei arvoni sentakia suinkaan
vähenne teidän silmissänne. Ja nyt ei minulla ole enää muuta
lisättävänä kuin vakuuttaa teille mitä kaunopuheisimmin palavata
kiintymystäni teihin. Varallisuutta minä en kysy, enkä aio isältänne
vaatia mitään myötäjäisiä, koska hyvin tiedän, ettei niitä kannata
odottaakaan, ja että ne tuhannen puntaa, jotka teidän osaksenne
lankeavat vasta äitinne kuoleman jälkeen ja jotka nyt ovat kiinnitetyt
kasvamaan korkoa neljä sadalta, ovat ainoa perintöosa, jonka te voitte
odottaa vanhemmiltanne. Siitä asiasta tulen kumminkin aina pitämään
suuni kiinni; ja voitte olla vakuutettu, ettette koskaan tule kuulemaan
minun huuliltani moitteen sanaa varattomuutenne vuoksi."
Nyt oli Elizabethin jo välttämätöntä keskeyttää kosijan vuolas
sanatulva.
"Te olette liian hätäinen, hyvä herra", hän huudahti. "Tehän unhotatte,
etten minä ole teille antanut vielä mitään vastausta. Sallikaa minun
tehdä se oitis, hukkaamatta enää yhtään aikaa. Minä olen hyvin
kiitollinen minulle osoittamastanne huomaavaisuudesta. Tunnen todella
itseni hyvin kunnioitetuksi kosinnastanne, mutta minun on mahdoton
vastata siihen muuten kuin kieltäytymällä."
"Eihän minulle nyt vasta tarvitse opettaa", vastasi hra Collins ja
huiskautti anteeksiantavasti kättänsä, "että nuorten neitosten tapana
on ujoudessaan ensi kerralla vastata hylkäävästi sen miehen kosintaan,
jonka he sydämensä salaisuudessa ovat hyväksyneet valitukseen; ja että
välistä tuo hylkääminen uudistetaan toisella, jopa kolmannellakin
kerralla. Minä en niinmuodoin ole vähimmälläkään tavalla masentunut
siitä, mitä juuri sanoitte, vaan toivon, että piankin teette minut
onnellisimmaksi kaikista aviomiehistä."
"Kaikkea minun pitääkin kuulla, herraseni", kivahti Elizabeth; "teidän
toivonne on todellakin hyvin eriskummallinen kaiken sen jälkeen, mitä
niin selvästi sanoin. Minä vakuutan teille, etten suinkaan kuulu noihin
nuoriin neitosiin (jos sellaisia neitosia yleensä onkaan), jotka
uskaltavat panna onnensa vaaraan uutta kosintaa odotellessaan. Minun
hylkäämiseni on tarkoitettu täydellä todella. Te ette voisi tehdä
_minua_ onnelliseksi, ja minä olen varma, että olisin viimeinen nainen
maailmassa, joka voisi ja tahtoisi tehdä _teidät_ onnelliseksi. Ei --
jos arvoisa ystävättärenne Lady Catherine tuntisi minut, niin olen
vakuutettu, että hän huomaisi minut joka suhteessa kykenemättömäksi
siihen tehtävään."
"Jos olisi varma, että Lady Catherine tosiaankin ajattelisi niin..."
aloitti hra Collins hyvin vakavasti; -- "mutta ei, minä en voi
kuvitellakaan mielessäni, että hänen jalosukuisuutensa suinkaan
vähäksyisi teitä ja teidän hyviä ominaisuuksianne. Voitte olla
rauhallinen ja luottaa siihen, että kun minulla on jälleen kunnia
tavata hänet, niin puhun hänelle mitä ylistävimmin sanoin teidän
kainoudestanne, säästäväisyydestänne, taloudellisuudestanne ja muista
rakastettavista puolistanne."
"Mutta uskokaahan toki minua, herra Collins, kaikki kehumisenne on
aivan hyödytöntä. Teidän täytyy antaa minulle itselleni päätösvalta
tässä asiassa ja ottaa todeksi mitä sanon. Minä toivon teille kaikkea
onnea ja rikkautta, ja hylkäämällä tarjouksenne voin paraiten torjua
teiltä päinvastaista elämänosaa. Kun jo kerta olette kosinut minua,
niin olette varmastikin sen kautta tyydyttänyt sydämenne hienotunteiset
vaatimukset minun perhettäni kohtaan ja voitte siis hyvällä
omallatunnolla ottaa vastaan Longbournin, milloin se teidän
perinnöksenne lankeaa. Tämän asian voimme siis pitää täydellisesti ja
lopullisesti selvitettynä." Nousten näin sanoessaan pystyyn Elizabeth
aikoi kiireesti lähteä huoneesta, mutta itsepäinen kosija asettui hänen
tielleen ja lausui:
"Kun minulla on kunnia seuraavalla kerralla jälleen palata tähän
puheenaiheeseen, niin toivon varmasti saavani suosiollisemman
vastauksen kuin minkä nyt olette antanut. Olkoon minusta kaukana, että
nytkään syyttäisin teitä mistään tahallisesta julmuudesta, sillä
tiedänhän sukupuolenne tapana olevan hyljätä kosija tämän ensi kertaa
tulkitessa tunteensa; ja ehkäpä kaikkikin, mitä nyt olette sanonut,
onkin vain tarkoitettu kannustamaan minun intoani niin paljon kuin
sopii naisluonteen luontaiselle kainoudelle."
"Toden totta, herra Collins", kivahti Elizabeth jokseenkin
tuittuisesti, "te saatatte minut aivan ymmälle. Jos kaikki se, mitä
tähän asti olen teille sanonut, on teistä vain salattua rohkaisua, niin
enpä oikein tiedä, mihin muotoon pukisin kieltoni, jotta todella
käsittäisitte sen kielloksi."
"Sallikaa, armas serkkuni, minun imarrella itseäni sillä käsityksellä,
että hylkäävä vastauksenne kosintaani on pelkästään vain muodon vuoksi
ja sotii sydämenne todellista aivoitusta vastaan. Minun perusteeni
tähän käsitykseen ovat lyhyesti sanoen seuraavat: -- Minä en voi saada
päähäni, että minun käteni ja nimeni olisivat arvottomat saavuttamaan
teidän hyväksymistänne, tahi että teille tarjoamani asema voisi
olla teille muuta kuin mitä houkuttelevin. Minun virka- ja
varallisuusasemani, läheiset suhteeni De Bourghin perheeseen ja
sukulaisuuteni teidän oman perheenne kanssa ovat kaikki seikkoja, jotka
korkealla äänellä puhuvat minun puolestani; ja lisäksi pitäisi teidän
vielä ottaa huomioon, että kaikesta teidän viehättäväisyydestänne
huolimatta ei suinkaan ole taattua, että teille enää koskaan tehdään
yhtä imartelevaa naimatarjousta. Teidän myötäjäisenne ovat
valitettavasti niin surkean pienet, että jo tämä seikka yksistänsä
tekee todennäköisesti tehottomiksi kaikki teidän ulkonaiset
viehätyksenne ja sisälliset hyvät avunne. Kaiken tämän perusteella
minun täytyy uskoa, ettette suinkaan ole täysissä tosissanne hyljännyt
tarjoustani, ja olla vakuutettu siitä, että kun molemmat erinomaiset
vanhempanne ovat sen vahvistaneet arvovaltaisella hyväksymisellään,
myöskin tulette mielihyvällä antamaan minulle haluamani vastauksen."
Noin paatuneeseen ja tahalliseen itsepetokseen ei Elizabeth enää
keksinyt mitään vakuuttavaa vastausta; ja hän sujahti äänettömästi ulos
huoneesta päättäen vahvasti mielessään vedota isäänsä, jos itsepäinen
kosija yhä edelleen käsittäisi kaikki hänen kieltelynsä vain
imartelevaksi rohkaisuksi.