Aina siihen saakka kuin Elizabeth oli omaistensa parissa astunut sisään
Netherfieldin saliin ja turhaan etsinyt katseillaan hra Wickhamia
punatakkisten upseerien parvesta, ei hän ollut osannut ajatellakaan,
ettei tämä olisi mukana. Varmana, että tapaisi tuon viehättävän nuoren
miehen, hän oli pukeutunut tavallista suuremmalla huolella ja
terästänyt tahtonsa kukistamaan hänessä viimeisetkin vastarinnan
rippeet, jotka vielä ehkä estivät kaunista kavaljeeria antautumasta
sieluineen ruumiineen hänen kuuliaiseksi orjakseen. Mutta tuo
kohtalokas keksintö sai hänet paikalla epäilemään, että hra Wickham oli
tahallaan jätetty kutsumatta, yksin koko upseerijoukosta ja yksinomaan
hra Darcyn mieltä noutaen. Aivan niin ei tosin sentään ollut
asianlaita; täysin luotettavan selityksen hra Wickhamin poissaolosta
antoi hänen ystävänsä hra Denny, vastatessaan Lydian kiihkeään
kysymykseen, että Wickhamin oli edellisenä päivänä ollut pakko
yksityisasiainsa vuoksi lähteä Lontooseen, josta ei ollut vielä
palannut. Kuitenkin hän lisäsi merkitsevästi hymyillen:
"En kuitenkaan luulisi hänen asioillaan olleen juuri nyt niin kovaa
kiirettä, jollei hän olisi tahtonut välttää kohtaamasta erästä täällä
olevaa herrasmiestä."
Tuo viittaus selitti Elizabethille kaiken. Hra Darcy oli syypää
siihenkin, että hänen ja hra Wickhamin ilosta oli tehty loppu jo ennen
alkuaankin. Hänen katkera pettymyksensä ei suinkaan ollut omiaan
tekemään häntä ystävälliseksi syntisäkkiä itseään kohtaan, joka heti
sen jälkeen tuli tervehtimään häntä. Ei -- kaikki vähäkin Darcylle
osoitettu kohteliaisuus ja kärsivällisyys oli väärin poloista Wickhamia
kohtaan! Hän kieltäytyi jyrkästi antautumasta puheisiin Darcyn kanssa
ja käänsi tälle oitis selkänsä, ja pahantuulisuuttaan hän ei kyennyt
peittelemään edes puhellessaan hra Bingleynkään kanssa, jonka sokea
puolueellisuus harmitti häntä.
Mutta Elizabethin luonto ei kyennyt kauan pysymään pahantuulisena; ja
vaikka kaikki hänen iltansa ilo olikin tylysti tuhottu, antautui hänen
virkeä henkensä piankin tanssiaistunnelmaan. Uskottuaan kaikki surunsa
ja pettymyksensä Charlotte Lucasille, jota hän ei ollut nähnyt viikon
päiviin ja jonka ymmärtäväiseen osanottoon hän tiesi voivansa vedota,
alistui hän kuuliaisesti juhlallisen serkkunsa tanssitettavaksi. Mutta
nuo kaksi onnetonta ensimmäistä tanssia eivät suinkaan olleet omiaan
hälventämään hänen harmiaan, vaan päinvastoin lisäämään sitä. Hra
Collins oli kankea ja kömpelö, lausui koko ajan anteeksipyyntöjä eikä
kohteliaisuuksia, sekaantui tuontuostakin tahdista ja kiidätti häntä
aivan hulluun suuntaan. Elizabeth tunsi aivan koko ajan sen häpeän ja
kurjuuden katkeruutta, jonka taitamaton tanssittaja tuottaa naiselleen.
Päästyään irti hra Collinsin käsivarsista hän tunsi sanomatonta
huojennusta.
Seuraavan vuoron hän tanssi erään upseerin kanssa, joka lohdutti hänen
haavoitettua sydäntään puhelemalla hra Wickhamista ja mainitsemalla,
että tämä oli upseeripiireissä yleisesti suosittu. Sitten hän palasi
Charlotte Lucasin viereen jatkamaan keskeytynyttä kärsimystarinaansa;
mutta tällöin -- oi kauhua -- ilmestyi aivan odottamatta hra Darcy
hänen eteensä pyytämään häntä seuraavaan tanssiin; ja tietämättä
tyrmistyneenä mitä tekikään Elizabeth nyökkäsi myöntävästi. Hirviön
poistuttua matkoihinsa hän jäi harmittelemaan typeryyttään ystävälleen,
ja Charlotte koetti lohdutella häntä.
"Arvaanpa, että mielistyt häneen hyvinkin."
"Siitä taivas varjelkoon! _Sepä_ vasta pahin onnettomuus olisikin!
Mieltyä mieheen, jota on luotu inhoamaan! Älä toivottelekaan minulle
sellaista kurjuutta."
Kun tanssi alkoi ja Darcy läheni noutamaan häntä, ennätti Charlotte
kuitenkin kuiskaten varoittaa häntä, ettei hän saanut olla tyhmyri
ja antaa luulotellun mieltymyksensä Wickhamiin tehdä häntä
epämiellyttäväksi miehen silmissä, joka oli tätä kymmenen kertaa
rikkaampi ja ylhäisempi. Elizabeth ei ennättänyt vastata ja antoi
Darcyn taluttaa hänet riviin, ihmetellen itsekin mielessään tätä suurta
kunniaa joutuessaan seuran arvokkaimman kavaljeerin tanssitoveriksi;
samaa ihmetystä hän voi lukea kaikkien läsnäolijainkin silmistä. He
tanssivat katriljin ensi vuorot vaihtamatta sanaakaan keskenään, ja
siihen oli Elizabeth aluksi tyytyväinen. Mutta sitten hän rupesi
arvelemaan, että hän ehkä vielä paremmin voi rangaista hirviötä
pakottamalla hänet puhumaan, ja virkkoi itse jonkin mitättömän
huomautuksen tanssista. Hänen kavaljeerinsa vastasi, mutta jäykistyi
jälleen vaitonaisuuteensa. Moniaan minuutin tuota kestettyään Elizabeth
teki uuden yrityksen sanoen:
"Luulisin, että nyt on _teidän_ vuoronne puhella, herra Darcy. Minä
puhuin äsken tanssista, ja teidän pitäisi vuorostanne virkkaa jotain
huoneiden koosta tai tanssivien parien luvusta."
Darcy hymyili ja vakuutti sanovansa kaiken, mitä toinen vain halusi
hänen sanovan.
"No niin, tuo vastaus riittänee ehkä tällä kertaa. Olisittehan kenties
voinut lisätä, että yksityiset tanssiaiset ovat hauskemmat kuin
yleiset; mutta _nyt_ meidän todella täytyy jo vaieta."
"Puheletteko te sitten aina tanssiessanne?"
"Miten sattuu. Täytyyhän aina jolloinkin vaihtaa sana tai pari
keskenään, sillä hullultahan toki näyttäisi hypellä puolituntinen
vastakkain lausumatta sanaakaan. Mutta sittenkin olisi tanssipuhelu
järjestettävä niin kevyeksi ja vaivattomaksi kuin suinkin, jottei se
_jollekin_ kävisi raskauttavaksi."
"Puhutteko te tässä tapauksessa omasta kohdastanne vai tarkoitatteko
keventää minun raskasta taakkaani?"
"Molempia", vastasi Elizabeth vetäen suunsa hymyyn, "sillä olen
huomannut, että meidän mielentilamme ja luonteenlaatumme ovat hyvin
samanlaiset. Molemmat me mielellämme jörötämme tuppisuina, jollei
meillä ole sanottavana jotain nerokasta päähänpistoa, joka ällistyttää
koko salin ja korjataan talteen kuolemattomana sukkeluutena."
"Tuo luonnepiirros ei juuri muistuta teitä, siitä olen varma", sanoi
Darcy. "Missä määrin se on minun näköiseni, sitä en rohkene käydä
päättelemään. _Teidän_ mielestänne se epäilemättä on uskollinen
muotokuva minusta."
"Enhän toki voi arvostella omaa taideteostani."
Darcy ei vastannut, ja he istuivat äänettöminä kunnes tuli jälleen
vuoro lähteä lattialle tanssimaan, jolloin hän kysyi Elizabethilta,
oliko tällä ja hänen sisarillaan tapana usein kävellä Merytoniin.
Elizabeth vastasi myöntävästi, ja voimatta vastustaa kiusausta hän
lisäsi: "Kun viime viikolla tapasitte meidät siellä, saimme juuri uuden
tuttavan."
Hänen iskunsa osui kipeään paikkaan, Darcy aivan kuin jähmettyi
ylhäisen jäykäksi, mutta ei vastannut sanaakaan; eikä Elizabethkään
kyennyt jatkamaan, vaikka hän salaa morkkasikin omaa saamattomuuttaan.
Vihdoin Darcy sanoi omituisen väkinäisesti:
"Herra Wickhamin on luonto varustanut sellaisilla ominaisuuksilla, että
hänen on helppo _hankkia_ itselleen ystäviä; mutta kuinka kauan hänen
onnistuu _säilyttää_ niitä, se lienee vähemmän varmaa."
"Hänellä on ollut kova onni kadottaa _teidän_ ystävyytenne", vastasi
Elizabeth terävästi, "ja tavalla sellaisella, josta hän saa kärsiä koko
elämänsä ajan."
Darcy ei vastannut hyökkäykseen ja näytti haluavan vaihtaa
puheenaihetta. Tällöin sattui Sir William Lucas kulkemaan heidän
ohitseen yrittäessään päästä tanssivain lomitse salin toiselle
puolelle; mutta Darcyn älytessään hän pysähtyi ja kumartaen
hovimiehen siroudella, onnitteli häntä sekä tanssitaidostaan että
tanssitoveristaan.
"Paljon kaunista tanssimista olen nähnyt, rakas herrani, mutta teidän
veroistanne tanssijaa ani harvoin. On ilmeistä, että te olette
ensiluokkainen mestari tässä kauniissa taidossa. Sallikaa minun samalla
sanoa, ettei kaunis parinnekaan tee teille häpeää; ja että minä mitä
hartaimmin toivon saavani usein vastakin nähdä tätä viehättävää
näytelmää, nimenomaan erään varsin iloisen perhetapauksen sattuessa,
kallis Eliza neitini" -- tällöin hän vilkutti silmää Janeen ja
Bingleyhin päin. "Silloinpa onnitteluja oikein satelee! Minä vetoan
herra Darcyyn; -- mutta älkää antako minun häiritä huvianne, rakas
herrani. Te ette varmaankaan kiitä minua, kun tulin keskeyttämään
hurmaavan keskustelunne tämän viehättävän nuoren neidin kanssa, jonka
kirkkaat silmät ovat lumota minutkin, vanhan miehen."
Hänen viime kohteliaisuutensa tuskin enää kosketti Darcyn korvia; mutta
Sir Williamin viittaus hänen ystäväänsä tuntui koskevan häneen
kipeästi, sillä hänen katseensa kääntyi jännitettynä ja hyvin vakavana
Bingleyhin ja Janeen, jotka tanssivat yhdessä. Hän hillitsi kuitenkin
pian ilmeisen mielenliikutuksensa ja sanoi naiselleen kohauttaen
hartioitaan:
"Sir Williamin keskeytys sai minut unohtamaan, mistä me viimeksi
puhelimme."
"En luule, että me puhelimme ollenkaan. Sir William ei olisi voinut
tässä salissa häiritä tanssivaa paria, joilla olisi sen vähemmän
toisilleen sanottavana kuin meillä kahdella. Me olemme jo onnistumatta
yrittäneet paria kolmea puheenaihetta, ja en tiedä kuolemaksenikaan,
mitä me vielä osaisimme keksiä."
"Mitä te ajattelette esimerkiksi -- lukemisesta?"
"Lukemisesta -- oh, en yhtään mitään! Olen varma, että me kaksi emme
koskaan lue samoja kirjoja, emme ainakaan samoin tuntein."
"Mieltäni pahoittaa, että niin ajattelette; mutta jos näinkin on laita,
niin ei meillä ole puutetta puheenaiheista. Voimmehan vaikka vertailla
erilaista makuamme ja käsitystämme kirjoista."
"Ei -- minä en osaa puhua kirjoista tanssisalissa; minun pääni on
silloin aina täynnä kaikkea muuta."
"Se, mitä siis kulloinkin näette ympärillänne, askarruttaa yksinomaan
ajatuksianne -- niinkö?" kysyi Darcy hiukan epäillen.
"Niin kaiketi", vastasi Elizabeth hajamielisesti, tietämättä oikein
mitä sanoi ja mistä oli kysymys; sillä hänen ajatuksensa harhailivat
toisaalla, kuten kohta näkyi hänen äkillisestä huudahduksestaan: "Minä
muistan teidän, herra Darcy, kerran sanoneen, että te tuskin koskaan
kykenette unohtamaan ja anteeksiantamaan; -- että kun teissä kerran on
synnytetty vastenmielisyys johonkin asiaan tai jotakin henkilöä
kohtaan, se pysyy teissä lähtemättömästi. Muistelen teidän erityisesti
painostaneen sitä seikkaa, että tuo vastenmielisyys on teissä
synnytetty, siis siirtynyt teihin ulkoa käsin."
"Sitä kaiketi tarkoitin", vastasi Darcy vakavasti.
"Ettekö siis koskaan luule sen syntyvän teissä itsestään, sokean
ennakkoluulon vaikutuksesta?"
"Toivon, ettei niin koskaan tapahdu."
"Minusta on niiden ihmisten, jotka eivät koskaan muuttele
mielipiteitään asioista ja henkilöistä, ehdoton velvollisuus tahtoa ja
osata oikein arvostella jo mielipidettään muodostaessaan."
"Saanko tiedustaa, mihin te näillä viittauksillanne oikeastaan
tähtäätte?"
"Ainoastaan luodakseni itselleni kuvaa _teidän_ luonteestanne", sanoi
Elizabeth, koettaen saada vakavan sävyn olentoonsa ja sanoihinsa. "Minä
koettelen selittää sitä itselleni."
"Entä mihin tulokseen olette tullut?"
Tyttö pudisti päätään. "En pääse siitä edes vähintäkään perille. Minä
kuulen kuulemistani teistä niin monenlaisia vastakkaisia piirteitä,
että joudun aivan ymmälle."
"Voin helposti uskoa", sanoi Darcy vakavasti, "että minusta saadut
käsitykset vaihtelevat melkoisesti; ja minä melkein toivoisin, neiti
Bennet, ettette te loisi minusta luonnekuvaa juuri nykyhetkenä, koska
on syytä peljätä, ettei tulos olisi kunniaksi meille kummallekaan."
"Mutta jollen piirrä teistä kuvaa nyt, niin ehkä minulle ei enää
koskaan tulekaan siihen tilaisuutta."
"En tahdo millään muotoa panna estettä millekään, mikä vain huvittaa
teitä", virkkoi Darcy kylmästi. Siihen ei Elizabeth enää vastannut, ja
he jatkoivat vaieten tanssivuoronsa loppuun ja erosivat toisistaan yhä
vaieten. Kumpikin tunsi itsensä tyytymättömäksi, vaikka eri määrässä;
sillä Darcyn rinnassa paloi jo jokseenkin voimakas tunne Elizabeth
Bennetiä kohtaan, mikä saattoi hänen antamaan mieluusti anteeksi tämän
kaikki pistokset ja suuntasi hänen närkästyksensä sitä väkevämmin
erääseen toiseen, poissaolevaan henkilöön.
Elizabeth ei ollut vielä kauankaan istunut yksin, kun nti Bingley tuli
hänen luokseen ja lausui hänelle kohteliaan paheksuvasti:
"Mitä minä kuulenkaan, neiti Eliza -- tehän kuulutte olevan aivan
ihastunut George Wickhamiin? Sisarenne puheli hänestä minulle ja teki
tuhansia kysymyksiä hänen suhteensa; ja minä sain kuulla, että tuo
nuori mies oli muun muassa unohtanut kertoa olevansa vanhemman herra
Darcy vainajan vanhan pehtorin poika. Sallikaa minun ystävänänne
kuitenkin varoittaa teitä ottamasta täysikelpoisena rahana vastaan
kaikkea, mitä hän puhelee teille itsestään ja toisista; sillä mitä
tulee esimerkiksi hänen väitteeseensä, että herra Darcy olisi
menetellyt kehnosti häntä kohtaan, niin on se suoraa valhetta;
päinvastoin on herra Darcy aina ollut erinomaisen sääliväinen häntä
kohtaan, vaikka George Wickham on käyttäytynyt mitä häpeämättömimmin
häntä ja hänen sukuaan kohtaan. Minä en tosin tunne tuon jutun
yksityiskohtia, mutta tiedän aivan hyvin, ettei herra Darcya voi
moittia mistään. Luonnollistahan on, ettei hän voi kärsiä kuulla
mainittavankaan George Wickhamin nimeä, ja että hän oli hyvin iloinen,
kun tämä itsestään jättäysi pois tämän illan tanssiaisista, joihin
veljeni olisi ollut vaikea jättää häntä kutsumatta toisten upseerien
mukana. Mutta sitä minä ihmettelen, että hän kehtasi lainkaan tulla
koko tälle seudulle, se oli kerrassaan häpeämättömän julkeata hänen
puoleltaan. Minä surkuttelen teitä, neiti Eliza, kun täten tulette
huomaamaan vikoja suosikissanne, mutta eihän mieheltä, joka on niin
halpaa syntyperää, olisi parempaa voinut odottaakaan."
"Hänen vikansa ja syntyperänsä näyttävät teistä olevan aivan sama
asia", kivahti Elizabeth ärtyneesti; "sillä en ole kuullut teidän
voivan syyttää häntä sen pahemmasta kuin että hän on herra Darcyn isä
vainajan pehtorin poika, ja _sen_ seikan hän ilmoitti itsekin minulle,
sen vakuutan teille."
"Anteeksi sitten", sanoi nti Bingley ja nakkasi mahtavasti niskojaan.
"Suokaa kaikin mokomin anteeksi, että lainkaan sekaannuin asiaan; en
sillä tarkoittanut mitään pahaa."
"Kerrassaan röyhkeä ihminen!" harmitteli Elizabeth itsekseen. "Etkä
sinä vain noin viheliäisillä keinoilla pysty vaikuttamaan minuun ja
minun arvostelukykyyni ihmisistä. Kaikesta näkee, että itse koetat
tahallasi peittää silmäsi tosiasioilta ja nimenomaan tuon ihanteesi
Darcyn ilkeydeltä." Sitten hän lähti etsimään vanhempaa sisartaan, joka
oli ottanut asiakseen tiedustella samaa aihetta koskevia seikkoja hra
Bingleyltä. Janella oli niin suloinen hymy huulillaan ja sellainen
onnen punoitus kauniilla kasvoillaan, että kysymättäkin näki hänen
olevan iltaan täysin tyytyväinen. Elizabethin mielestä haihtui hetkeksi
kaikki muut ajatukset, sekä sääli Wickhamia että närkästys tämän
vihamiehiä kohtaan, hänen ottaessa täydestä sydämestään osaa Janen
iloon.
"Aioin tiedustaa sinulta", sanoi hän, hymyillen ainakin yhtä
säteilevästi kuin sisarensa, "mitä olet kuullut herra Wickhamin
suhteen. Mutta ehkäpä sinun ajatuksesi ovat olleet tykkänään
kohdistetut erääseen kolmanteen henkilöön, ja siinä tapauksessa saat
olla varma minun anteeksiannostani."
"Ei", vastasi Jane, "en ole unohtanut häntäkään; mutta mitään sinun
mieleistäsi en kuullut hänestä. Herra Bingley ei tunne paljonkaan koko
juttua eikä varsinkaan tiedä, mitkä seikat ovat saattaneet loukata
herra Darcya; mutta hän sanoi menevänsä täyteen takuuseen ystävänsä
kelpo käytöksestä, kunniasta ja uskottavuudesta ja olevansa täysin
vakuutettu siitä, että herra Wickham on ansainnut herra Darcyn puolelta
paljon vähemmän arvonantoa kuin hän on saanut osakseen; ja minua
surettaa sanoa sinulle, että hänen ja hänen sisarensa mielestä herra
Wickham ei missään suhteessa ole kunnon nuorukainen. Minä pelkään, että
hän on ollut hyvin häpeämätön ja sen kautta ansainnut kadottaa herra
Darcyn kunnioituksen."
"Herra Bingley ei siis tunne itse lainkaan herra Wickhamia?"
"Ei; vasta viime viikolla hän näki hänet Merytonissa ensi kertaa."
"Siis hän on muodostanut käsityksensä pelkästään herra Darcyn puheiden
perusteella. Kiitos, minä olen täysin tyytyväinen. Mutta mitä hän sanoi
tuosta kirkkoherranpaikasta ja testamenttimääräyksestä."
"Hän ei tarkalleen muistanut niitä seikkoja, vaikka on kuullut herra
Darcyn mainitsevan niistä jolloinkin. Mutta hänen luulonsa mukaan se
paikka oli luvattu herra Darcylle ainoastaan _ehdollisesti_."
"En ollenkaan epäile herra Bingleyn vilpittömyyttä", sanoi Elizabeth
harmistuneena, "mutta saat antaa anteeksi, jollen tule vakuutetuksi
hänen pelkistä luuloistaan. Herra Bingley puolusti ystäväänsä hyvin
lämpimästi, sen uskon; mutta koska hän on melkein tietämätön koko
asiasta ja senkin vähän, minkä tietää, on kuullut ystävältään, niin
sallittakoon minun käsitykseni noista molemmista herroista pysyä
samanlaisena kuin tähänkin asti."
Hän vaihtoi sitten kerkeästi puheenaihetta heille molemmille
mieluisempaan suuntaan ja kuunteli ihastuneena, mitä Janella oli
kerrottavana onnellisista vaikka ujoista toiveistaan hra Bingleyhin
nähden. Kun herra Bingley itse sattui tällöin liittymään heidän
seuraansa, vetäytyi Elizabeth viisaasti syrjään ja kävi nti Lucasin
pariin. Tuskin oli tämä ennättänyt vielä ruveta kyselemään, oliko hänen
äskeinen tanssitoverinsa ollut hänen mieleensä, kun hra Collins törmäsi
suurella touhulla heidän luokseen ja kertoi hengästyneenä ja
liikutuksesta värisevin äänin tehneensä vast'ikään sangen tärkeän
keksinnön.
"Tiedättekös mitä", hän huudahti, "vallan erinomaisen onnekas sattuma
toi juuri tietooni, että täällä joukossamme on eräs kalliin
tilanhaltijattareni läheinen sukulainen. Kuulin hänen itsensä
mainitsevan sille kaunoiselle nuorelle neidille, jolla on kunnia hoitaa
emännyyttä tässä talossa, serkkunsa neiti de Bourghin ja tämän äidin
Lady Catherine de Bourghin nimet. Kuinka ihmeelliset ovatkaan
kaitselmuksen tiet! Kukapa olisi osannut arvatakaan, että tässä
seurassa tapaisin Lady Catherine de Bourghin läheisen sukulaisen --
ehkäpä aivan hänen sisarensa pojan! Olen ylen kiitollinen hyvälle
onnelleni, kun onnistuin pääsemään tästä perille ajoissa, jotta voin
käydä lausumassa hänelle syvän kunnioitukseni; sillä sen aion oitis
tehdä, luottaen vahvasti siihen, että hän hyväntahtoisesti suo minulle
anteeksi, etten ole sitä jo aikaisemmin tehnyt. Tottahan minun
täydellinen tietämättömyyteni asianlaidasta on minulle pätevä
puolustus, vai mitä arvelette, kaunoinen serkkuni?"
"Ettehän toki aio itse käydä esittäytymään herra Darcylle?"[17]
"Sen totisesti aion tehdä. Minun on saatava häneltä anteeksi, etten ole
sitä jo ennen tehnyt. Luulen hänen tosiaankin olevan Lady Catherinen
sisarenpojan. Olen onnellinen voidessani vakuuttaa hänelle, että hänen
armonsa oli vielä pari viikkoa sitten erinomaisessa voinnissa."
Elizabeth koetti parhaansa mukaan vieroittaa häntä sellaisesta
ajatuksesta, vakuuttaen hänelle, että hra Darcy pikemminkin pitäisi
hänen puhutteluaan ilman ennen käynyttä esittelyä julkeana
tyrkyttäytymisenä kuin minään kunnianosoituksena; että tuttavuuden
tekemiseen ei ollut vähintäkään aihetta ja että, jos sen
välttämättömästi täytyi tapahtua, tuli hra Darcyn, arvoltaan
ylhäisempänä, astua ensi askel. Hra Collins kuunteli hänen vastasyitään
päättäväisen miehen ilmeellä ja ylevämmyyden suopea hymy huulillaan ja
saatuaan viimein suunvuoron lausui mahtipontisesti:
"Rakkahin neiti Elizabeth, minä panen mitä suurinta arvoa teidän
erinomaiselle arvostelukyvyllenne kaiken sen suhteen, jota te itse
pystytte ymmärtämään; mutta sallikaa minun huomauttaa, että on suuri,
voinpa sanoa kerrassaan ääretön ero seurustelutavoissa, mitä erikseen
maallikkosäätyyn ja erikseen hengelliseen säätyyn tulee. Sallikaa minun
edelleen huomauttaa, että minun halvan ajatukseni mukaan pappisvirka
antaa kantajalleen saman arvoaseman, mikä valtakunnan kaikkein
korkeimmalla arvoluokalla on -- edellyttäen, että hän samalla visusti
vaarinottaa tosikristillistä nöyryyttä. Teidän täytyy senvuoksi sallia
minun menetellä, niinkuin omatuntoni tässä asiassa käskee, ja tehdä
sen, minkä katson olevan sulan velvollisuuteni sekä itseäni että toisia
asianosaisia kohtaan. Suokaa anteeksi, etten voi noudattaa teidän
neuvoanne, joka muuten on nyt ja aina oleva minun korkein osviittani ja
ohjenuorani, mitä kaikkiin muihin asioihin tulee; mutta nimenomaan
tässä kysymyksessä arvelen oman kasvatukseni ja seuraelämäntottumukseni
paremmin oikeuttavan minun itseni päättämään teoistani kuin teidän
kaltaisen kokemattoman nuoren neidon."
Syvään kumartaen serkulleen hän sonnustautui hyökkäämään hra Darcyn
kimppuun. Elizabeth seurasi tapausta jännitettynä; hän voi huomata
Darcyn joutuvan perin ihmeisiinsä, kun hänen serkkunsa pönäkän
juhlallisesti kumartaen kävi puhuttelemaan häntä; ja vaikka hän ei
kuullut sanaakaan hänen puheestaan, voi hän hänen huultensa liikkeestä
arvata hänen toistelevan: "nöyrin anteeksipyyntöni", "syvin
kunnioitukseni", "Hunsford" ja "Lady Catherine de Bourgh." Catherinea
harmitti nähdä serkkunsa niin nöyristelevän moisen kehnon ihmisen
edessä. Hra Darcy tirkisteli puhuttelijaansa yhä hämmästyneempänä; ja
kun hra Collins viimeinkin antoi hänelle suunvuoron, vastasi hän
ylhäisen kohteliaasti. Mutta pappismiehen kaunopuheliaisuus ei vielä
ollut tyrehtynyt, ja hänen halveksiva harminsa tuntui yhä kasvavan
toisen puheen pitkittyessä; vihdoin hän notkisti hiukan päätänsä ja
käänsi puhujalle selkänsä, ja hra Collins palasi riemuiten Elizabethin
luo.
"Minä olen joka suhteessa tyytyväinen saamaani vastaanottoon", vakuutti
hän tälle. "Herra Darcy tuntui olevan hyvin mielissään minun
huomaavaisuudestani. Hän vastasi minulle mitä kohteliaimmin, jopa
imartelikin minua lausumalla luottavansa siihen määrään Lady Catherinen
tarkkanäköisyyteen, jotta tämä ei koskaan kohdistanut suosiotaan
arvottomiin ihmisiin. Totta tosiaan, tuo oli kerrassaan kauniisti
sanottu. Minulla on täysi syy olla mielistynyt häneen."
Kaikesta harmistaan Elizabeth sai runsaan korvauksen katsellessaan
sisarensa ja hra Bingleyn rattoisata ja onnellista yhdessäoloa. Hän
kuvitteli jo näkevänsä Janen liikkuvan viehättävänä nuorikkona tässä
samassa talossa, nauttien kaikkea onnea, jota totiseen rakkauteen
perustuva avioliitto voi ihmiselle antaa. Elizabeth tunsi itsensä
ajatuksissaan miltei yhtä onnelliseksi kuin Janekin ja arveli voivansa
ruveta pitämään hra Bingleyn sisaristakin. Hänen äitinsä ajatukset
näyttivät kulkevan samoilla teillä, jonka vuoksi Elizabeth päätti
välttää hänen läheisyyttään, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla liian
suorasukaisia viittailuja suorasukaisen emonsa taholta. Mutta kova onni
satutti heidät illallispöydässä aivan lähekkäin, ja hänen oli
harmikseen pakko kuulla, kuinka äiti lörpötteli koko ajan naapurilleen
(se oli Lady Lucas) tyttärensä toiveista päästä piankin Netherfieldin
emännäksi. Se oli todella puheenaihe, josta arvon rouva ei tahtonut
koko iltana saada kyllikseen. Ajatelkaas, niin kaunis ja miellyttävä
nuori mies, ja niin rikas, ja niin lähellä heidän omaa kotiaan; ja
mitkä lupaavat tulevaisuuden näköalat avautuivatkaan hänen nuoremmille
tyttärilleen! Janen kodissa seurustellen he joutuisivat paljon yhteen
toisten viehättävien ja rikkaiden nuorten miesten kanssa, niin että
onnekas äiti voi näiden joukosta valita itselleen mieluisensa vävyt.
Hän lopetti haltioituneen yksinpuhelunsa toivottamalla Lady Lucasille
yhtä suurta onnenpotkausta, vaikka hänen sävystään ja ilmeestään voi
hyvin arvata, ettei hän uskonut sellaista mahdolliseksi.
Turhaan yritti Elizabeth hillitä äitinsä kaunopuheisuutta ja taivuttaa
häntä edes puhumaan hiljempaa, jotteivät syrjäiset kuulisi. Hänellä
itsellään oli koko ajan se kiusallinen aavistus, että heitä vastapäätä
istuva Darcy kuuli joka sanan. Mutta äiti torjui närkästyneenä kaikki
sellaiset viittailut.
"Mitä minun tarvitsisi peljätä herra Darcya? Minä en välitä siitä
miehestä yhtään rahtua. Miksi minun siis pitäisi olla häntä kohtaan
niin varuillani? Kuulkoon hän vain minun puolestani mitä tahtoo."
"Herran tähden, rakas äiti, puhukaa hiljempaa. Mitä hyötyä teillä olisi
siitä, että loukkaisitte herra Darcya, joka on talon isännän paras
ystävä?"
Mikään ei pystynyt hillitsemään äidin puheintoa, joka pyöri yhä samassa
asiassa ja kuului kaikkien lähinaapurien korviin. Häpeän ja harmin puna
ei eronnut hetkeksikään Elizabethin polttavilta poskilta. Hän ei voinut
olla välistä varkain silmäämättä hra Darcyyn, ja jokainen silmäys
osoitti todeksi hänen pelkonsa; sillä vaikka mainittu herra ilmeisesti
välttelikin katsahtaa hänen äitiinsä, voi juuri siitä huomata hänen
tarkkaavan paheksuvasti ja ylenkatseellisesti tämän lavertelua.
Halveksiva ilme hänen kasvoillaan muuttui vähitellen hillityksi mutta
vakavaksi päättäväisyydeksi.
Vihdoin viimeinkin tyhjeni rva Bennetin sanainen arkku. Lady Lucas,
joka oli saanut haukotellen kuunnella toisteluja perheonnesta, johon
hänellä itsellään ei ollut vähintäkään osaa, sai lopultakin omistaa
huomionsa jäähtyneeseen lammaspaistiin lautasellaan. Elizabethin
elämänhalu alkoi vähitellen jälleen virota. Mutta oh -- ei kauaksi!
Illallispöydästä noustua kääntyi puhe musiikkiin, ja joku ehdotti, että
saataisiin kuulla laulua. Elizabethin ihoa karmi hänen huomatessaan,
että Mary -- sangen vähän suostuttelun jälkeen -- varustautui
noudattamaan seuran mieltä. Sisaren tuikeat katseet ja merkitsevät
yskähdykset eivät estäneet onnettomuutta tapahtumasta; Mary oli kuuro
kaikelle -- tilaisuus oli mitä houkuttelevin hänen näyttää ahkeralla
työllä hankittua taitoaan -- ja hän aloitti laulunsa. Elizabeth
tuijotti pelosta jäykistyneenä häneen; hänen kärsimättömyytensä kasvoi
vallan sietämättömäksi; eikä vapahdusta tullut edes laulun
loputtuakaan. Saatuaan, nuorten herrain taholta rohkaisevia
kättentaputuksia suvaitsi Mary palkita ihailijoitaan aloittamalla
uuden laulun. Maryn kyky ei riittänyt sellaiseen jatkuvaan
voimanponnistukseen; hänen äänensä oli heikko ja laulamistapansa sangen
teeskennelty. Elizabeth istui kuin kuumilla kivillä. Hän silmäsi Janeen
nähdäkseen, kuinka tämä kesti kidutuksen; mutta sisar näytti tuskin
joutuvan laulua kuulemaankaan tarinoidessaan innokkaasti Bingleyn
kanssa. Hän katsahti tämän sisariin ja näki näiden tekevän salaperäisiä
merkkejä keskenään; hän katsahti Darcyyn -- tämän kasvoilla oli
edelleenkin läpitunkemattoman, mutta tuiman päättäväisyyden ilme.
Epätoivoissaan hän vihdoin katsahti rukoilevasti isäänsä, anoen
katseellaan tätä käymään väliin; muutenhan Mary pitkittäisi koko illan.
Hra Bennet käsitti hänen ajatuksensa, ja kun Mary oli päässyt laulunsa
päähän, hän sanoi tälle käskevään sävyyn:
"Nyt riittää, lapseni. Sinä olet jo tarpeeksi ilahduttanut korviamme.
Salli nyt toistenkin neitosten näyttää taitoaan."
Mary ei tuntunut tahtovan kuulla koko käskyä ja näytti hyvin
hermostuneelta. Elizabethia rupesi pelottamaan, että hänen
sekaantumisensa ehkä vain pahentaisi asiaa -- yllyttäisi Maryn joko
jatkamaan tahi osoittamaan julkisesti närkästymistään. Onneksi kävivät
toisetkin puhelemaan laulusta -- hra Collins kaikkein äänekkäimmin.
"Jos kaitselmus olisi siunannut minua lauluäänellä", aloitti tämä
kunnon mies, "niin en epäröisi käydä ilahduttamaan arvoisaa seuraa
laulullani; sillä minusta on laulu sangen viaton huvitus ja täysin
sopusoinnussa kirkonmiehen korkean kutsumuksen kanssa. En kuitenkaan
tahdo sanoa, että olisimme oikeutetut uhraamaan liiaksi aikaa
veisaamiseen, sillä meikäläisillä on muita vielä tärkeämpiä
edesottamuksia. Seurakunnan hengellisellä paimenella on niin paljon
ajateltavaa ja vaarinotettavaa. Ensi sijassa on hänen huolehdittava
kymmenyksistään, jotta ei joudu itse kärsimään ajallista puutetta eikä
liian riippuvaiseksi kunnianarvoisasta patronaattiherrastaan. Sitten
hänen tulee itse kirjoittaa saarnansa; ja loppu ajasta kuluu tyystin
hänen sielunhoitotoimeensa sekä pappilansa kunnossapitoon, mikä onkin
ylen tähdellinen asia. Hänen on ahkeroitava saamaan ajallinen olonsa
mahdollisimman mukavaksi, sillä sen on hän velkapää korkealle
kutsumukselleen; samoin tulee hänen esiintyä kohteliaasti ja
huomaavaisesti kaikkia ihmisiä kohtaan, joiden hengellisestä hyvästä
hänen on murhetta pidettävä, nimenomaan ylempiään kohtaan, joiden
mielisuosiosta hänen ajallinen menestyksensä on riippuvainen. Tätä
seikkaa ei mitenkään saa jättää huomioonottamatta; ja itse kohdastani
voin tunnustaa olevani ylpeä siitä, että alati ja joka tilaisuudessa
olen kärkäs osoittamaan syvää kunnioitusta kaikille palkanmaksajani
sukulaisillekin." Kumartaen syvään hra Darcyn taholle hän päätti
puheensa, jonka hän oli pitänyt niin korkealla äänellä, että se kaikui
halki koko salin.
Monet tuijottivat häneen ällistyneinä -- monet hymyilivät; mutta
enimmän huvitetulta näytti hra Bennet, varsinkin kuullessaan vaimonsa
kuuluvasti kehuvan Lady Lucasille tuon nuoren miehen harvinaista
viisautta ja hyvää esiintymistaitoa.
Elizabethista tuntui siltä, että sen pahemmin eivät hänen omaisensa
enää olisikaan voineet saattaa itseään naurunalaisiksi. Loppuiltakaan
ei tuonut hänelle yhtään huojennusta. Hra Collins ei luopunut hänen
viereltään; tämä ei tosin enää vaatinut häntä tanssimaan kanssaan,
mutta esti häntä tanssimasta toisten kanssa ja selitti suoraan, että
hänen vakaa aivoituksensa oli esiintyä serkkunsa edessä paraimmassa
valossa osoittamalla tälle kaikkea sitä ritarillista kohteliaisuutta ja
huomaavaisuutta, joka suinkin kävi yhteen hänen hengellisen säätynsä
kanssa. Vihdoin vapahti Lady Lucas tyttöparan ahdistuksesta käyden
suopeasti kyselemään hra Collinsilta lähemmin hänen viihtymistään
Hunsfordissa.
Longbournin väki pääsi vasta aivan viimeiseksi lähtemään matkaan, sillä
alati kekseliäs rva Bennet oli saanut heidän kuskinsa viivästymään
runsaan neljännestunnin. Elizabethilla oli ilo nähdä, kuinka hartaasti
ainakin osa isäntäväestä halusi päästä heistä eroon. Rva Hurst ja hänen
sisarensa eivät avanneet suutansa muuta kuin haukotellakseen; hra
Collins sai pitää hehkuvat kiitospuheensa talon vierasvaraisuudesta
kuuroille korville; hra Darcy pysyi aivan tuppisuuna; ainoastaan hra
Bingleyllä ja Janella oli kahdenkeskistä supateltavaa syrjässä
toisista.
Kun he viimeinkin pääsivät lähtemään, oli rva Bennet sulaa
kohteliaisuudesta pyytäessään kunniaa nähdä koko Netherfieldin perheen
yleensä ja hra Bingleyn erikseen piankin luonaan päivällisellä
Longbournissa. Bingley kiitti kutsusta ja lupasi kernaasti tulla oitis
Lontoosta palattuaan, jonne hänen oli huomenna lähdettävä joiksikin
päiviksi.
Kotimatkalla rva Bennet piti yksinään puhetta, rupatellen iloisesti
hääpukujen tilaamisesta ja häävarustusten jouduttamisesta, sillä hän
näki hengessään Janen jo Netherfieldin valtiattarena. Hra Collinsin
aivoitus Elizabethin suhteen oli hänelle myöskin mieluinen, vaikka ei
samassa määrässä. Elizabeth oli hänelle vähimmin rakas kaikista
lapsistaan; ja vaikka hra Collins ja Hunsfordin pappila olivat kyllin
hyvät Elizabethille, ei niitä käynyt vertaaminenkaan Janea odottavaan
onneen.