Elizabeth kertoi seuraavana päivänä Janelle, mitä hänen ja hra
Wickhamin välillä oli tapahtunut. Jane kuunteli hämmästyneenä ja
huolestuneena. Hänen oli vaikea uskoa, että hra Darcy olisi niin
arvoton nauttimaan hra Bingleyn ystävyyttä; ja yhtä vaikea hänen oli
epäillä niin miellyttävän nuoren miehen kuin hra Wickhamin puheen
todenperäisyyttä. Ajatus, että tämä kuitenkin oli saattanut joutua niin
tylyn ja tunnottoman menettelyn uhriksi, riitti hellyttämään hänen
tunteitaan poloista kärsijää kohtaan; ja ollen luonteeltaan
hyväntahtoinen kaikkia ihmisiä kohtaan ja ajatellen kaikista vain
parasta, hän sanoi:
"He ovat erehtyneet molemmat, minä uskon, jollain tavalla, jota me emme
saata käsittää. Epäilen, että syrjäiset ihmiset ovat sotkeneet heidän
välinsä ja kertoneet kummastakin pahaa toiselle."
"Siinä sinä varmasti osasit naulan kantaan, ja nyt, rakas Jane, mitä
hyvää sinulla on sanottavaa noista pahaa suovista syrjäisistä? Tahdotko
sinä ehkä puhdistaa heidätkin kaikesta viasta, niin ettei meidän
tarvitse ajatella pahaa kenestäkään ihmisestä?"
"Naura sinä vain mitä naurat, mutta minun mielipidettäni et saa
naurullasi horjutetuksi. Ajattele toki, Lizzy kultaseni, kuinka ilkeään
valoon herra Darcy joutuisi, jos hän on todellakin syyttä suotta tehnyt
sellaista vääryyttä isänsä lemmikille, jonka tulevaisuuden hänen isänsä
oli luvannut turvata. Se on aivan mahdotonta! Ei kukaan mies, jolla on
vähänkin inhimillisiä tunteita ja oman arvon tuntoa, kykenisi
menettelemään sillä tapaa. Voisivatko hänen parhaat ystävänsä siihen
määrään erehtyä hänen luonteestaan? Eihän toki!"
"Minun on paljon helpompi uskoa, että herra Bingley on antanut
ystävänsä johtaa hänet harhaan, kuin että herra Wickham olisi keksinyt
sellaisen jutun itsestään eilen illalla; kaikki nimet ja tosiasiat hän
mainitsi aivan etsimättä. Jollei se ole totta, niin annetaan herra
Darcyn kieltää sen totuus. Muuten voi jo hänen silmistäänkin lukea
totuuden."
"On niin vaikeata päätellä mitään -- ja niin tuskastuttavaa. Eihän
tiedä, mitä oikein ajatella."
"Anteeksi, sisko rakas; minusta tietää varsin hyvin, mitä ajatella."
Mutta Jane voi ajatella varmasti ainoastaan yhtä asiaa -- että hra
Bingley, jos hän tosiaankin oli antanut ystävänsä johtaa hänet harhaan,
tulisi kärsimään paljon asian tultua tunnetuksi.
Neitosten oli kiiruhdettava puutarhasta, jossa ylläoleva keskustelu
tapahtui, kun vieraiksi tuli eräitä juuri niistä henkilöistä, joista
he olivat puhelleet keskenään. Hra Bingley saapui sisarineen
mieskohtaisesti kutsumaan talon väkeä kauan odotettuihin Netherfieldin
tanssiaisiin, jotka oli määrä pitää seuraavana tiistaina. Molemmat
vieraat naiset olivat ihastunut nähdessään rakkaan Janensa jälleen niin
hyvissä voimissa, vakuuttivat, että heidän viime tapaamisestaan oli
kulunut jo määrätön aika, ja tiedustelivat moneen kertaan, mitä hän oli
puuhaillut tuona aikana. Perheen muista jäsenistä he eivät paljoakaan
välittäneet, välttäen rva Bennetiä kuin tarttuvatautista, virkkaen vain
muutaman sanan Elizabethille ja muille ei ainuttakaan. Pian he sitten
ottivat äkkilähdön välttyäkseen rva Bennetin ylivuotavasta
kiitollisuudenmyrskystä ja vetivät ällistyneen ja vastaanhangoittelevan
veljensä mukanaan.
Netherfieldin tanssiaisten odotus pani perheen jokaisen naispuolisen
jäsenen miellyttävään jännitykseen. Rva Bennet piti koko
juhlatilaisuutta erikoisena kunnianosoituksena hänen vanhimmalle
tyttärelleen, jota uskoa hra Bingleyn mieskohtainen kutsu hänessä
vahvisti. Jane kuvaili mielessään, kuinka hauskaa hänellä tuli olemaan
Netherfieldin rakastettavien naisten ja kohteliaan isännän parissa. Ja
Elizabeth nautti etukäteen siitä ilosta, mikä hänellä tuli olemaan
tanssiessaan hra Wickhamin kanssa ja rangaistessaan hra Darcya
jäätävällä kylmyydellä. Catherinen ja Lydian ajatukset eivät viipyneet
yksityisseikoissa ja yksityisissä henkilöissä; tanssiaistilaisuus
sellaisenaan oli heille riemullisen odotuksen aihe. Yksinpä Marykin
vakuutti omaisilleen, ettei hänen ollut vastenmielistä lähteä mukaan.
"Minä olen tyytyväinen", sanoi hän, "kun saan käyttää aamupäivät
opintoihini. En luule, että on mikään uhraus itseään kohtaan omistaa
joskus illat seurallisiin huvituksiin. Seuraelämälläkin on
vaatimuksensa meidän suhteemme."
Elizabeth oli niin hyvällä tuulella iloisesta odotuksesta, että hän
tiedusti hra Collinsilta, aikoiko tämäkin lähteä mukaan ja pitikö hän
osanottoa sellaiseen maailmalliseen huvitukseen sopivana vakavalle
hengenmiehelle. Ihmeekseen hän kuuli, ettei hengenmiehellä ollut
laisinkaan mitään vastaan, ja että hän aikoi itse ottaa osaa
tanssiinkin pelkäämättä pannajulistusta arkkipiispan tai Lady Catherine
de Bourghin taholta.
"Minä rohkenen voivani uskoa", vakuutti hra Collins serkulleen, "ettei
tuollainen juhlatilaisuus, jonka yleisesti arvossapidetty nuori
tilanhaltija toimeenpanee arvossapidetyille säätyläisille, voi olla
kellekään pahennukseksi ja loukkauskiveksi. Ja lainkaan pelkäämättä
käydä itsekin tanssimaan minä päin vastoin toivon mitä hartaimmin,
että kaikki viehättävät serkkuni tulevat kunnioittamaan minua
tanssitoveruudellaan illan kuluessa. Ja kun kaitselmus on lahjoittanut
tämän kahdenkeskisen yhdessäolon tilaisuuden minulle, niin uskallan
käyttää sitä hyväkseni ja pyytää teiltä, arvoisa neiti Elizabeth, kaksi
ensimmäistä tanssia jo etukäteen, luottaen turvallisesti siihen, että
kaunoinen Jane serkkuni ymmärtää oikein asianlaidan eikä pidä
käytöstäni puuttuvan kunnioituksen osoituksena häntä kohtaan."
Elizabeth oli kuin pilvistä pudonnut. Hän oli edeltäkäsin iloinnut
ajatellessaan saavansa omistaa ensimmäiset tanssit hra Wickhamille, ja
nyt tuli tuo kauhea hra Collins niitä vaatimaan! Mutta mikäpäs tässä
muukaan auttoi. Hra Wickhamin ja hänen oma onnellisuutensa sai
lykkäytyä puolta tuntia kauemmaksi, hra Collins sai pyyntöönsä niin
suosiollisen vastauksen kuin raivosta vapiseva tyttö saattoi antaa.
Hänen mielentilansa ei lainkaan parantunut siitä, että hän oli arvannut
hra Collinsin kohteliaisuudella häntä kohtaan olevan erityisen
määräperäisen tarkoituksen; ja jos hän vielä olisi jäänyt siitä
epätietoisuuteen, hälvensivät äidin selvät viittailut kaiken
hämäryyden. Hra Collinsin vierailu oli todellakin kosiomatka, ja _hän_
se kaikista sisaruksista oli löytänyt armon hra Collinsin silmissä
tulla korotetuksi Hunsfordin pappilan emännän loistoon ja arvoon; ja
omasta kohdastaan oli äiti antanut ymmärtää, että tämä naimiskauppa oli
hänelle erityisesti mieluinen. Tanssiaiskuumeessaan ei Elizabeth
antanut tuon tulevaisuuden näköalan kuitenkaan pahoin hämmentää
mieltään; tähän saakka ei hra Collins ollut vielä kosinut, ja jos hän
sen vasta aikoi tehdä, oli sen ajan murhe aiheuttaa perhekapina.