Vanhemmilla ei ollut mitään lastensa vierailua vastaan. Hra Collinsin
arvelut jättää isäntäväkensä yksin koko illaksi torjuttiin
voitokkaasti; ja perhevaunut kuljettivat hänet ja hänen viisi sievää
serkkuansa sopivaan aikaan Merytoniin, missä tyttöjä jo kynnyksellä
odotti ilosanoma, että hra Wickham oli alttiisti noudattanut kutsua ja
että hän oli jo saapunut taloon.
Upseerien istuessa ruokasalissa päivällisellä isännän kera vei täti
vastasaapuneet vieraat istumaan saliin, jonka sisustusta hra Collins
kävi ihailemaan, väittäen sen joka suhteessa suuresti muistuttavan
Rosingsin hovin pientä kesäruokalaa. Tämä kehuminen ei aluksi
saavuttanut suurtakaan huomiota emännän puolelta, mutta kuultuaan, mikä
paikka Rosings oikeastaan oli, ja kuka sen omistaja oli, ja minkälaisia
loistohuoneita se sisälsi, ja että eräskin salinuuni oli yksistään
tullut maksamaan kahdeksansataa puntaa, tajusi hän oitis suurenmoisen
kohteliaisuuden. Ja hän kuunteli alttiilla korvalla vieraansa laveita
kuvauksia hovin loistosta, oman halvan pappilansa mukavuudesta ja
emännäntarpeesta j.n.e. Tytöt istuivat kärsimättömästi tuoleillaan,
malttamatta kuunnella serkkunsa pitkäpiimäisiä selittelyjä, ja odotus
rupesi heistä tuntumaan sietämättömän pitkältä. Vihdoin se toki loppui.
Herrat astuivat saliin ja kun hra Wickham saapui toisten mukana, tuntui
Elizabethista, ettei hän ollut vielä koskaan nähnyt niin hurmaavaa
miestä. Rykmentin upseerit olivat yleensä komearyhtisiä ja
hienokäytöksisiä miehiä; mutta hra Wickham tuntui olevan ulkonäössä,
käytöksen siroudessa ja puheensävyssä yhtä paljon heidän yläpuolellaan
kuin he olivat leveäkasvoisen, punoittavan ja portviiniltä lemuavan eno
Philipsin yläpuolella, joka saapasteli vieraiden jäljessä saliin.
Hra Wickham oli se onnellinen mies, johon kaikkien naisten silmät oitis
iskivät, ja Elizabeth oli se onnellinen nainen, jonka viereen hän oitis
suvaitsi istuutua; ja hänen sulava puhetapansa -- vaikka aiheena olikin
vain sateinen ilta ja todennäköisesti odotettava kolkko talvikausi --
sai Elizabethin tuntemaan, että mitä joutavin ja tyhjänpäiväisinkin
puheenaihe voi niin taitavan kertojan käsittelemänä antaa aihetta
viehättävään keskusteluun.
Sellaisten kilpailijain rinnalla hra Collins parka vaipui
mitättömyyteen; kukaan nuorista neitosista ei joutunut enää välittämään
hänestä; ainoastaan rva Philips kuunteli pikapäästä hänen
tarinoimistaan sekä piti huolta, että hänellä oli taukoamatta kahvia ja
leivoksia edessään.
Kun kahvi oli juotu, kannettiin pelipöydät esiin. Hra Wickham ei
sanonut välittävänsä kortinlyönnistä, vaan istuutui toiseen pöytään,
jossa pelattiin arpajaispeliä ja jossa Elizabeth ja Lydia valmistivat
hänelle tilan välissään. Aluksi oli Lydia miltein yksistään äänessä,
sillä hän oli väsymätön juttelija; mutta vähitellen kiinnitti peli ja
sen voitonmahdollisuudet yhä enemmän hänen huomiotansa. Vaikka ottikin
osaa peliin, oli hra Wickhamilla kuitenkin tilaisuutta puhella
Elizabethin kanssa, joka mielellään kuunteli häntä, vaikka ei voinut
toivoakaan, että puheeksi tulisi se aihe, josta hän olisi halunnut
kaikkein mieluimmin kuulla -- eilispäiväisestä välikohtauksesta. Hän ei
rohjennut edes mainita hra Darcyn nimeä. Mutta aivan odottamatta tuli
hänen uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hra Wickham otti itse asian
puheeksi. Hän tiedusti, kuinka kaukana Netherfield oli Merytonista; ja
saatuaan sen selville hän kysyi hiukan epäröiden, kuinka kauan hra
Darcy oli oleskellut siellä.
"Lähes kuukauden päivät", vastasi Elizabeth; ja sitten hän haluten
jatkaa puheenaihetta lisäsi: "Olen kuullut, että hän on suuri
tilanomistaja Derbyshiren puolella."
"Niin on", sanoi Wickham, "hänellä on tosiaankin komea tila.
Vuosituloja ainakin kymmenentuhatta puntaa. Ette olisi voinutkaan
tavata parempaa asiantuntijaa tässä kysymyksessä -- sillä minä olen
tavallani kuulunut hänen perheeseensä aina lapsuudestani lähtien."
Elizabeth ei voinut salata hämmästystään.
"En ihmettele teidän hämmästystänne, neiti Bennet, kuultuanne tämän
tiedon ja nähtyänne, millä tapaa eilen kohtasimme toisemme. Oletteko
hyväkin tuttu herra Darcyn kanssa?"
"Niin hyvä, etten paremmaksi halua tulla", huudahti Elizabeth
kiivaasti. "Olen viettänyt neljä päivää tuossa talossa hänen kanssaan
ja tullut huomaamaan, että hän on hyvin epämiellyttävä ihminen."
"Minä en ole oikeutettu lausumaan hänestä _omaa_ mielipidettäni", sanoi
Wickham. "Olen tuntenut hänet liian kauan ja liian hyvin voidakseni
olla puolueeton arvostelija. Mutta minä uskon, että teidän
mielipiteenne hänestä herättäisi yleistä ällistystä -- ja ehkäpä te
ette lausuisikaan sitä niin jyrkästi missään muualla. Täällähän te
olette omaistenne keskuudessa."
"Uskokaa minua kun sanon, että samat sanat sanoisin hänestä missä
talossa hyvänsä täälläpäin, Netherfieldiä tietysti lukuunottamatta.
Hänestä ei pidetä ollenkaan täällä Hertfordshiressä. Jokainen on
loukkaantunut hänen ylpeästä käytöksestään. Sen suosiollisempaa
arvostelua ette kuule hänestä missään."
"En lainkaan ihmettele", virkkoi Wickham hetken vaiti oltuaan, "ettei
hän tai kuka ihminen hyvänsä tapaisi kotipiirinsä ulkopuolella samaa
arvonantoa kuin siellä, missä hänet läpeensä tunnetaan; mutta mitä
nimenomaan _häneen_ tulee, niin luulisin, ettei näin hänelle
tapahtuisi. Maailma on niin suuresti hänen rikkautensa ja arvoasemansa
sokaisema tahi hänen mahtavan käyttäytymistapansa lumoissa, että se
näkee hänet ainoastaan siinä valossa, missä hän itse suvaitsee
näyttäytyä."
"Mutta minä, vaikka tunnenkin häntä niin vähän, olen valmis pitämään
häntä tuittupäisenä ja pitkävihaisena ärripurrina!" huudahti Elizabeth.
Wickham pudisteli vain päätään.
Kun pelinmeno soi jälleen puheenvuoroa, sanoi hän: "Ihmettelen, onko
hänen aikomuksensa viipyä tällä seudulla kauemminkin."
"Sitä en tiedä lainkaan, mutta Netherfieldissä ollessani en kuullut
sanaakaan hänen pois lähdöstään. Toivon, ettei teidän rykmenttiin
liittymisenne kohtaa vaikeuksia hänen täälläolostaan."
"Ah, ei -- _minun_ asiani ei ole väistyä herra Darcyn tieltä. Jos hän
haluaa vältellä minua, täytyy _hänen_ väistyä täältä. Me emme elä
hyvissä väleissä toistemme kanssa, ja minua tuskastuttaa tavata häntä,
mutta minulla ei ole mitään syytä vältellä häntä. Minkä vuoksi hän on
minulle vastenmielinen, sen voin kyllä suoraan julistaa vaikka koko
maailmalle -- olen kärsinyt paljon vääryyttä hänen puoleltaan ja
valitan avoimesti hänen sietämätöntä luonnettaan. Hänen isänsä, neiti
Bennet, oli oivallisimpia ihmisiä, mitä koskaan on elänyt maan päällä,
ja minun totisin ystäväni; ja kohdatessani hänen poikansa repivät
tuhannet hellät muistot isästä minun sydäntäni. Hänen käyttäytymisensä
minua kohtaan on ollut julkean häpeämätöntä, mutta uskon, että voisin
unhottaa ja antaa hänelle anteeksi kaikki muut viat paitsi sen, että
hän on rikkonut isänsä tahtoa vastaan ja solvaissut tämän muistoa."
Elizabeth kuunteli polttavin poskin ja sykyttävin sydämin ja olisi
tahtonut kuulla pitemmältäkin tuosta mielenkiintoisesta puheenaiheesta,
mutta hienotunteisuus esti häntä kyselemästä enempää.
Hra Wickham siirtyi puhelemaan yleisemmistä aiheista, Merytonista, sen
ympäristöstä ja seurapiireistä, ja tuntui olevan hyvin tyytyväinen
kaikkeen näkemäänsä ja nimenomaan kohteluun, joka oli tullut hänen
osakseen täkäläisten seurapiirien puolelta.
"Pääsyynä liittymiseeni täkäläiseen rykmenttiin", lisäsi hän, "oli
päästä elämään kunnon ihmisten ja hyvien ystävien parissa. Tiesin
ennestään, että rykmentin upseeristo oli perin hauskaa ja
arvossapidettyä väkeä; ja ystäväni Denny houkutteli minua nimenomaan
kutomalla kaunokuvauksia heidän nykyisestä majoituspaikastaan ja
Merytonin kelpo ihmisistä. Seuraelämä on minulle välttämätön elinehto,
sen tunnustan. Nuoruudessani olen kärsinyt pahoja pettymyksiä, ja
henkeni ei sietäisi erakkomaista yksinoloa. Minulla _täytyy_ olla
tointa ja seuraa. Sotilasura ei tosin alkuaan ollut se ala, jolle minun
oli määrä antautua, mutta olosuhteet viskasivat minut sille.
Pappisurasta piti tulla minun elämäntehtäväni -- minut kasvatettiin
alusta pitäen kirkon mieheksi ja nykyisin olisin jo kelpo seurakunnan
hyvinvoiva kirkkoherra, jos se olisi ollut sen herrasmiehen mieleen,
josta äsken puhelimme."
"Niinkö todellakin?"
"Niin -- vanhempi herra Darcy-vainaja määräsi minulle
jälkisäädöksessään parhaan kirkkoherranpaikan koko
patronaattipiirissään. Hän oli minun risti-isäni ja oli erinomaisesti
kiintynyt minuun. Hänen minulle osoittamaa hyvyyttä en voi kyllin
kiitellä. Hän tahtoi mitä runsaskätisimmin turvata koko tulevaisuuteni,
ja hän luuli sen todella tehneensäkin; mutta kun kyseenäoleva virka
joutui avoimeksi, nimitettiin siihen toinen mies."
"Hyvä isä taivaassa!" huudahti Elizabeth intoutuen, "mutta kuinka tuo
saattoi olla mahdollista? Kuinka voitiin toimia vastoin hänen
testamenttimääräystään? Miksi te ette turvautunut lain apuun?"
"Testamenttimääräyksessä oli jokin pieni muodollinen virhe, joka
kaikessa vähäpätöisyydessään kuitenkin teki lakiin turvautumisen
toivottomaksi. Kunnianmies ei olisi missään tapauksessa käynyt
epäilemäänkään testamentintekijän selvää aikomusta, mutta nuorempi
herra Darcy suvaitsi epäillä -- tahi ainakin hän suvaitsi selittää
kyseenä olevan kohdan ainoastaan ehdolliseksi toivomukseksi sekä
väittää, että minä typeryydelläni, epävakaisuudellani ja kaikella
muulla mahdollisella ja mahdottomalla kehnoudellani muka olin
menettänyt kaiken oikeuteni. Varma tosiasia vain on, että puheenaoleva
virka joutui avoimeksi kaksi vuotta sitten, juuri kun minä olin tullut
lailliseen ikään ja siten olisin ollut kelvollinen ottamaan sen
vastaan, ja että se annettiin toiselle miehelle. Yhtä varmaa on, etten
minä omasta kohdastani voi syyttää itseäni mistään kehnosta teosta,
jolla olisin tehnyt itseni arvottomaksi toimeen. Minulla on tosin
tulinen ja suora luonne, joka kenties on saanut minut avoimesti
lausumaan julki mielipiteeni hänestä ja hänelle itselleenkin. Sen
pahempaa en tiedä tehneeni. Mutta tosiasia on, että meidän luonteemme
ovat hyvin vastakkaiset, ja että hän vihaa minua."
"Tuohan on kerrassaan kauheaa! Hän ansaitsisi tulla julkisen inhon ja
häväistyksen alaiseksi."
"Aikanaan hän kai varmasti tuleekin -- mutta ei suinkaan _minun_
toimestani. Siksi, että en voi unohtaa hänen kelpo isäänsä, en voi
myöskään käydä paljastamaan tämän pojan inhuutta."
Elizabeth kunnioitti puhetoveriaan mielessään entistä enemmän, eikä
tämä ollut vielä koskaan näyttänyt hänestä niin kauniilta kuin nuo
ylevät sanat lausuessaan.
"Mutta mikähän", kysyi hän hetken vaiti oltuaan, -- "mikä ihmeessä
olikaan hänellä aiheena moiseen menettelyyn? Mikä seikka voikaan
saattaa hänet käyttäytymään noin väärin ja julmasti teitä kohtaan?"
"Perinpohjainen, jyrkkä vastenmielisyys minua kohtaan -- parhaiten
voisin sitä ehkä sanoa mustasukkaisuudeksi. Jos hänen isävainajansa
olisi pitänyt minusta vähemmän, niin sietäisi poika ehkä minua
paremmin; mutta hänen isänsä tavaton kiintymys minuun harmitti häntä
luullakseni jo lapsuudesta pitäen. Hän ei voinut kärsiä, että vainaja
usein antoi minulle etusijan hänen rinnallaan."
"En minä vain olisi osannut ajatella herra Darcysta sentään noin kehnoa
-- vaikka minä en ole koskaan pitänytkään hänestä, niin en ole myöskään
ajatellut hänestä mitään pahaa. Olin luullut, että hän halveksi kaikkia
muita ihmisiä ylimalkaan, mutta en voinut epäilläkään, että hän
alentuisi moiseen kehnoon kostoon ja halpamaiseen vääryyteen saakka!"
Hetken mietittyään hän kuitenkin jatkoi: "Muistan tosiaan hänen kerran
Netherfieldissä sentään kerskuneen pitkävihaisuudellaan ja
leppymättömällä luonteellaan. Todella täytyykin hänellä olla hirveä
luonne!"
"_Minä_ en uskalla käydä sitä päättelemään", virkkoi Wickham, "sillä
tuskinpa voisin olla oikeamielinen häntä kohtaan."
Elizabeth vaipui uudelleen mietteisiinsä ja huudahti sitten jälleen
kiihtyneenä: "Kohdella tuolla tavoin oman isänsä kummipoikaa, ystävää
ja lemmikkiä!" Hän olisi voinut lisätä: "Ja _sellaista_ hyvännäköistä
nuorta miestä kuin te, jonka pelkkä ulkomuoto voittaa jokaisen
mieltymyksen." Mutta hän tyytyi sanomaan: "Ja lisäksi vielä miestä,
joka on ollut hänen lapsuudentoverinsa ja kasvatettu yhdessä hänen
kanssaan, niinhän te sanoitte?"
"Me synnyimme samassa pitäjässä, samalla tilalla. Suurimman osan
nuoruuttamme vietimme yhdessä, saman talon asukkaina, yhteiset olivat
meillä lapsuuden huvit, yhteinen isällinen huolenpito. _Minun_ isäni
alkoi uransa samassa ammatissa, jolle enonne, herra Philips, näyttää
tuottavan niin suurta kunniaa; mutta hän luopui kaikesta antautuakseen
herra Darcy-vainajan käytettäväksi ja pyhitti koko elämänsä Pemberleyn
tilojen hoitoon. Herra Darcy pitikin häntä mitä suurimmassa arvossa --
läheisenä, luotettuna ystävänään. Hän lausui usein mitä lämpimimmän
tunnustuksensa isäni kelvollisesta asiainhoidosta; ja isäni
kuolinvuoteen ääressä hän vapaaehtoisesti lupasi huolehtia minun
tulevaisuudestani. Olen vakuutettu, että hän tarkoitti lupauksellaan
yhtä paljon palkita isääni hänen uskollisesta palveluksestaan kuin
osoittaakseen mieltymystään minuun."
"Kuinka merkillistä!" huudahti Elizabeth. "Ja kuinka kehnosti nykyisen
herra Darcyn puolelta. Minä ihmettelen, ettei hänen oma ylpeytensä ole
taivuttanut häntä menettelemään oikeudenmukaisesti teitä kohtaan.
Jollei hänellä ollut parempaa vaikutinta, niin olisihan luullut juuri
tuon suurenmoisen ylpeyden varjelevan häntä epärehellisyydestä -- sillä
mitäpä hänen käytöksensä muuta olikaan kuin epärehellisyyttä!"
"Merkillistä se todellakin on", myönsi Wickham, "sillä totta on, että
ylpeys on ollut koko hänen elämänsä johtolankana, ja usein se on ollut
hänen paras ystävänsä ja auttajansa. Se on todella eräissä suhteissa
vienyt häntä lähemmäksi tosi hyvettäkin kuin mikään muu inhimillinen
tunne. Mutta eihän meistä kukaan voi olla johdonmukainen kaikissa
toimissaan; ja käytöksessään minua kohtaan häntä johdattivat paljon
väkevämmät vaistot kuin ylpeys."
"Voiko moinen inhoittava ylpeys sitten todellakin olla johtanut häntä
hyviinkin tekoihin?"
"Kyllä. Usein on hän ylpeytensä vaikutuksesta osoittautunut anteliaaksi
ja jalomieliseksi sirottelemaan runsain käsin rahoja, harjoittamaan
suurenmoista vieraanvaraisuutta, auttamaan alustalaisiaan ja elättämään
köyhiä. Kaikki tuo on perheylpeyttä ja _pojan ylpeyttä_, sillä hän on
hyvin ylpeä mainiosta isästään ja tahtoo astua tämän jälkiä. Hänellä on
myöskin _veljen_ ylpeyttä, joka saa hänet _jossain_ määrin hellien ja
huolehtien valvomaan sisarensa parasta, jonka holhooja hän on; ja hänen
kotiseudullaan kuulisitte häntä ylistettävän mitä parhaaksi ja
hellimmäksi veljeksi."
"Minkälainen tyttö neiti Darcy on?"
Wickham pudisti päätään. "Kernaasti sanoisin häntä herttaiseksi -- jos
voisin. Minua surettaa puhua pahaa kenestäkään Darcyn nimellisestä;
mutta sisarkin on aivan veljensä kaltainen -- hyvin, hyvin ylpeä. Pikku
lapsena hän tosin oli erittäin miellyttävä ja helläluonteinen, ja
minuun hän oli erinomaisesti kiintynyt. Lukemattomat ovat ne tunnit,
jotka uhrasin huvittaakseni häntä. Mutta nyt ei hänkään ole minulle
mitään. Hän on hyvin kaunis tyttö, viiden- tai kuudentoistavuotias, ja,
kuten olen kuullut, sangen hyvin kasvatettu. Isänsä kuoleman jälkeen
hän on asunut Lontoossa erään leskirouvan hoidossa, joka valvoo hänen
kasvatustaan."
Monien vaitiolojen ja monien yritysten jälkeen puhella muista asioista
täytyi Elizabethin pakostakin vielä kerta palata ensimmäiseen
puheenaiheeseen.
"Minua ihmetyttää hänen läheinen tuttavuutensa herra Bingleyn kanssa.
Kuinka voikaan herra Bingley, joka tuntuu olevan personoitu
hyväluontoisuus ja joka todella on erittäin herttainen luonne, olla
sellaisen miehen ystävä? Kuinka he voivat sopia yhteen ja tulla toimeen
toistensa kanssa? Tunnetteko te herra Bingleytä?"
"En lainkaan."
"Hän on perin ystävällinen, avomielinen ja kerrassaan viehättävä mies.
Syynä täytyy olla sen, että hän ei lainkaan ole perillä herra Darcyn
ominaisuuksista."
"Ehkäpä ei; mutta Darcy kykenee miellyttämään ketä hän vain tahtoo
suostuttaa itseensä. Häneltä ei puutu kykyjä. Hän voi olla mainio
seuratoveri, kun arvelee sen maksavan vaivaa. Vertaistensa parissa hän
on aivan toinen mies kuin vähempiosaisia kohtaan. Ylpeytensä ei hänestä
koskaan luovu; mutta rikkautensa sallii hänen olla antelias,
oikeudenmukainen, vilpitön, järkevä, rehellinen ja kenties
herttainenkin -- kun vain hänellä on vastassaan ylhäistä asemaa,
rikkautta tai kauniita kasvoja."
Whistipeli päättyi tähän aikaan ja pelaajat siirtyivät toisen pöydän
ympäri katselemaan arpajaispelin menoa. Rva Philips tiedusteli hra
Collinsin onnea korttipöydässä. Sitä ei voinut kehua; hän oli
menettänyt joka pelissä. Mutta kun rva Philips rupesi säälittelemään
häntä, keskeytti hra Collins hänet selittämällä hyvin arvokkaasti, että
asiasta ei kannattanut virkkaa sanaakaan.
"Tiedän kyllä, hyvä rouva", hän sanoi, "että korttipöytään istuessa
täytyy alistua kärsimään tappioitakin; mutta onneksi -- he he! -- minä
en ole sellaisessa asemassa, että kantaisin murhetta muutamista
kolikoista. Epäilemättä monetkaan ihmiset eivät voi olla yhtä
huolettomia, mutta hänen armonsa Lady Catherine de Bourghin hyvyys on
minua edesauttanut siihen määrään, että olen turvattu tuollaisilta
suruilta."
Hra Wickham heristi korviaan; ja tarkasteltuaan hra Collinsia
tutkivasti moniaan minuutin ajan kääntyi hän Elizabethin puoleen ja
kysyi tältä hiljaa, oliko hänen sukulaisensa hyväkin tuttava De
Bourghin perheen kanssa.
"Lady Catherine de Bourgh", vastasi Elizabeth, "antoi hänelle aivan
äskettäin kirkkoherranpaikan. Minä en tiedä lainkaan, millä tapaa herra
Collins alkuaan joutui herättämään hänen huomiotaan, mutta varmastikaan
hän ei ole tuntenut tätä vielä kauankaan."
"Te tiedätte luonnollisesti, että Lady Catherine de Bourgh ja Lady Anne
Darcy vainaja olivat sisarukset, joten siis edellinen on nykyisen herra
Darcyn täti."
"Vai niin, sitä en todellakaan tiennyt. Enkä muutenkaan tunne lainkaan
Lady Catherinen perhesuhteita. Vasta eilen sain ensi kertaa kuulla
hänestä puhuttavankin."
"Hänen tyttärensä, neiti de Bourgh, tulee aikanaan olemaan hyvin rikas
perijätär, ja puhutaan, että molemmat serkukset tulevat avioliiton
kautta liittämään molemmat kartanot yhdeksi."
Tämä ilmoitus sai Elizabethin hymyilemään, sillä hän tuli ajatelleeksi
poloisen neiti Bingleyn toivottomia ponnistuksia.
"Herra Collins", sanoi hän sitten, "puhuu erittäin ylistävästi sekä
Lady Catherinesta että tämän tyttärestä. Mutta päättäen erinäisistä
piirteistä, joita hän on maininnut hänen armostaan, minä epäilen hänen
kiitollisuutensa johtavan hänet vähän harhaan, ja että tuo arvon rouva
itse asiassa on jokseenkin pöyhkeä ja typerä nainen."
"Minä uskon hänen olevan kumpaakin mitä suurimmassa määrässä", myönsi
hra Wickham sydämellisesti. "En ole tosin nähnyt häntä moneen vuoteen,
mutta muistan aivan hyvin, etten koskaan pitänyt hänestä, ja että hänen
käytöstapansa oli aina hyvin suvaitsematon ja komentava. Häntä pidetään
yleisesti erittäin viisaana ja älykkäänä; mutta minä luulen tuon
maineen pikemminkin johtuneen osaksi hänen rikkaudestaan ja ylhäisestä
asemastaan, osaksi hänen kopeasta luonteestaan; sillä ylpeydessä hän ei
anna lainkaan perään sisarenpojalleen."
Elizabeth myönsi saaneensa saman käsityksen sekä tädistä että
sisarenpojasta; ja he juttelivat rattoisasti ja toisiaan ymmärtäen
keskenään aina illalliseen asti, jolloin hän luovutti kavaljeerinsa
toisillekin naisille. Mistään keskustelusta ei voinut tulla
kysymystäkään rva Philipsin meluisessa illallispöydässä, mutta hra
Wickhamin käytös miellytti jokaista, joka joutui hänen kanssaan
puheisiin. Hän puhui hyvin ja käyttäytyi erinomaisen sirosti.
Elizabethin pää oli täynnä hra Wickhamia, kun he viimein lähtivät
kotimatkalle. Mutta vaikka hän tätä ajattelikin koko matkan, ei hänellä
ollut tilaisuutta mainita toisille edes hänen nimeäänkään, sillä Lydia
ja Collins pitivät sellaista hälinää, että muut eivät saaneet lainkaan
suunvuoroa. Lydialla oli niin ihmeen paljon kertomista upseereista ja
arpajaispelin voitoista. Ja hra Collins oli ylen ihastunut herrasväki
Philipsin ylitsevuotavaisesta vieraanvaraisuudesta, hän luetteli
nimeltä kaikki tarjotut ruokalajit ja vakuutteli vakuuttamistaan, ettei
hän kantanut ollenkaan murhetta pelitappioistaan.