VII LUKU.

Hra Bennetin omaisuutena oli miltei yksinomaan maatila, josta hän sai

kahdentuhannen punnan vuositulot. Kovaksi onneksi hänen tyttärilleen

tuli tila miesperillisten puutteessa sukumääräysten mukaan siirtymään

eräälle etäiselle sukulaiselle; ja heidän äitinsä omaisuus ei,

vaikkakin se hänelle itselleen oli ollut koko suurenmoinen, paljoakaan

merkinnyt hänen miehensä taloudenpidossa. Hänen isänsä oli ollut

asianajaja Merytonissa ja jättänyt tyttärelleen perinnöksi neljätuhatta

puntaa.

Hänen sisarensa oli joutunut naimisiin isän entiselle kirjurille hra

Philipsille, joka jatkoi isän asianajoliikettä, ja toisen sisaren

miehellä oli sievänlainen kauppatoimi Lontoossa.

Longbournin kylä oli vain mailin päässä Merytonista -- siis sangen

mukava jalkamatka talon nuorille neitosille, joita houkutteli siellä

käymään kolmesti tai neljästi viikossa halu tervehtiä tätiä ja

samalla poiketa kadun toisella puolella olevaan muotikauppaan.

Perheen nuorimmat, Catherine ja Lydia, olivat erikoisen ahkeria

kaupunkivieraita. Ollen sisariaan paljon lapsellisemmat he paremman

huvin puutteessa lähtivät kävelemään Merytoniin ja hankkimaan sieltä

terveellistä puheenaihetta ikäviksi iltahetkiksi. Ja niin vähän

jännittäviä kuin tavalliset maalaiskaupppala-uutiset olivatkin, saivat

he tädiltään sentään kuulla yhtä ja toista. Tähän aikaan he varsinkin

tulivat ladatuiksi täyteen iloisia uutisia erään miliisirykmentin[7]

saapumisesta naapuristoon; sen piti jäädä tänne koko talveksi, ja

päämaja tuli olemaan Merytonissa.

Eipä siis ihmettä, että Bennetin neidit olivat nykyään ahkeria vieraita

rva Philipsin luona. Joka päivä he saivat kuulla jotain uutta upseerien

nimistä ja perhesuhteista. Näiden majoituspaikatkaan eivät pysyneet

enää valtiosalaisuutena, ja ennenpitkää neitoset pääsivät tekemään

upseerien tuttavuuttakin. Hra Philips kävi kaikkien upseerien luona

pikku liikeasiain vuoksi, ja siitäkös aukeni hänen vaimonsa

sisarentyttärille arvaamaton auvon lähde. He eivät enää puhelleetkaan

mistään muusta kuin upseereista; ja yksinpä hra Bingleynkin suuri

rikkaus, jonka mainitseminen oli yhä edelleenkin salvata hengen heidän

äidiltään, oli tyttärien silmissä aivan mitätön seikka verrattuna

upseerikunnan loistoon ja kunniaan.

Kuunneltuaan kerran aamiaispöydässä nuorimpien tyttäriensä loppumatonta

lavertelua tästä päivänkysymyksestä huomautti hra Bennet hyvin

kylmästi:

"Tuosta suunpieksämisestä voin päätellä, että te molemmat olette

hupsuimmat tytöt koko maassa. Jotain sellaista olen jo vähin

epäillytkin, mutta nyt olen siitä täysin varma."

Catherine mykistyi harmistuneena sanattomaksi; mutta aivan

häiriytymättä jatkoi Lydia kuvailuaan kapteeni Carterin miehekkäästä

mallikelpoisuudesta ja sanoi toivovansa vielä tänään tavata hänet,

ennenkuin arvon kapteeni huomisaamulla lähti Lontooseen.

"Sinä todella hämmästytät minua, rakkaani", torui rva Bennet miestään,

"kun olet niin kerkeä päättelemään omia tyttöjäsi typeriksi. Jos minä

tuollaista ajattelisin kenenkä hyvänsä lapsista, niin säästäisin toki

omia lapsiani."

"Jos lapseni ovat typeriä, niin täytyy minun silti säilyttää oma

järkevyyteni."

"Niin kai -- mutta nepä sattuvatkin olemaan kaikkityyni varsin

älykkäitä."

"Ainoastaan tässä asiassa meidän mielipiteemme eivät valitettavasti käy

yhteen. Olin toivonut, että niin olisi käynyt missä pikku seikassa

hyvänsä, mutta nyt minun täytyy jyrkästi pysyä kiini kannassani, että

molemmat nuorimmat tyttäremme ovat erinomaisen hupsuja."

"Mutta rakas Bennet, ethän voi odottaakaan, että tuollaiset nuoret

tytöt olisivat vielä yhtä järkeviä kuin heidän isänsä ja äitinsä. Kun

he ovat kerran tulleet meidän iällemme, niin olen varma, etteivät he

piittaa upseereista sen enempää kuin mekään. Muistanpa vielä hyvin sen

ajan, jolloin itsekin panin paljon arvoa punatakeille[8] -- ja

tottakin, yhä vieläkin hellin sydämessäni sellaista. Ja jos mikä nuori

ja pulska eversti, jolla on viiden- tai kuudentuhannen punnan

vuositulot, tulisi kosimaan jotain tytärtäni, niin enpä tosiaankaan

panisi vastaan -- ja kuulehan, minusta näytti eversti Forster

univormussaan kovin sievältä toissailtana Sir Williamin illanvietossa."

"Äiti", huudahti Lydia, "täti sanoi, etteivät eversti Forster ja

kapteeni Carter enää käykään niin ahkeraan neiti Watsonin luona kuin

ensi alussa tänne tultuaan; täti näkee heidän nykyään hyvin usein

seisoskelevan Clarken kirjastossa."

Ennenkuin rva Bennet ennätti vastata, astui perheen arkihuoneeseen

liveripukuinen lakeija tuoden Netherfieldistä nti Bennetille[9]

osoitetun kirjeen, jääden odottamaan vastausta. Rva Bennetin silmät

säihkyivät iloisesta odotuksesta, ja tyttärensä lukiessa hän ei

malttanut hillitä kärsimättömyyttään.

"Kerrohan, Jane, keltä se on? Mistä siinä puhutaan? Mitä herra

Bingleyllä on sinulle sanottavana? Oi voi, Jane, jouduhan toki

kertomaan meille, pidä kiirettä, rakkaani!"

"Se on neiti Bingleyltä", sanoi Jane ja luki sitten kirjeen ääneen.

"_Rakas ystävä_. -- Jollette te armahda Louisaa ja minua tulemalla

tänään syömään päivällistä meidän kanssamme, niin pelkään meidän

molempain tulevan toistemme ikivihollisiksi; sillä eihän kaksi

naista voi istua jöröttää koko päivää kahdenkesken joutumatta

lopulta ilmiriitaan keskenään. Tulkaa oitis kun saatte tämän lapun

käsiinne. Veljeni ja toiset herrat syövät ulkona upseerien

seurassa. -- Ikuisesti teidän harras Caroline Bingley."

"Upseerien kanssa!" huudahti Lydia. "Kuinka ihmeellä ei täti meille

_tuosta_ maininnut?"

"Syövät ulkona!" toisti rva Bennet, "sepä sattui onnettomasti."

"Saanko lähteä vaunuilla?" kysyi Jane.

"Ei, rakkaani, parempi on että lähdet ratsain, sillä kohta näyttää

tulevan sade, ja silloin on sinun jäätävä sinne yöksi."

"Tuo olisi tosiaankin hyvä suunnitelma", huomautti Elizabeth, "jos vain

olet varma, etteivät ne tarjoudu tuomaan häntä kotia omilla

vaunuillaan."

"Ei siitä pelkoa, sillä herrat lähtevät tietysti herra Bingleyn

vaunuilla Merytoniin, eikä Hursteilla ole hevosia omiin vaunuihinsa."

"Minä lähtisin sittenkin paljon mieluummin vaunuilla."

"Mutta rakkaani, eihän isäsi voi antaa hevosiaan, siitä olen varma.

Niitä tarvitaan pellolla, eikö totta, Bennet?"

"Niitä tarvittaisiin pellolla paljon enemmän kuin teidän ajeluiltanne

yleensä riittää."

Isä pysyi jäykkänä kiellossaan, joten Janen oli lähdettävä ratsain; ja

äiti katseli ulko-ovelta hänen lähtöään, sydän täynnä iloisia

aavistuksia lähestyvän rajuilman johdosta. Hän ei pettynytkään

toivossaan; sillä Jane ei ollut ennättänyt vielä pitkällekään, kun

alkoi sataa kuin saavista kaataen. Hänen sisarensa hätäilivät hänen

tähtensä, mutta äiti oli ihastuksissaan. Sadetta jatkui taukoamatta

koko illan. Varmastikaan ei Jane palaisi yöksi kotiin.

"Sepä oli kerrassaan oiva ajatus minulta!" ihasteli rva Bennet moneen

kertaan, aivan kuin olisi sade tullut hänen tilauksestaan. Mutta

seuraavana aamuna hänen ihastuksensa kuitenkin kylmeni melkoisesti, kun

kohta aamiaispöydästä noustua Netherfieldin lakeija ilmestyi jälleen

taloon tuoden Elizabethille seuraavan kirjelapun:

"_Rakkahin Lizzy_. -- Olen tänä aamuna hyvin huonovointinen ja

arvaan vilustuneeni kastuessani eilen läpimäräksi. Hellät

ystävättäreni täällä eivät tahdo kuulla puhuttavankaan, että

palaisin kotia ennenkuin tunnen itseni paremmaksi. He vaativat

myöskin herra Jonesia kutsuttavaksi tänne -- -- älä siis säikähdä,

jos saat kuulla hänen käyneen minua katsomassa -- ja eikähän minua

muu juuri vaivaakaan kuin päänsärky ja käheys. -- Sinun j.n.e."

"No niin, rakkaani", virkkoi hra Bennet, Elizabethin luettua kirjeen

ääneen, "jos siis tyttäresi sattuisi sairastumaan pahastikin --

vaikkapa hän kuolisikin -- niin onhan toki lohdutuksenasi, että tuo

kaikki tapahtui sinun toimestasi ja herra Bingleytä pyydystääksesi."

"Oh -- en minä ollenkaan pelkää hänen kuolevan. Eivät ihmiset kohta

kuolla kuukahda pienestä kylmettymisestä. Ja kyllä siellä hänestä

pidetään hyvää huolta. Niin kauan kuin hän viipyy siellä, on kaikki

oikein hyvin. Minä lähtisin itse katsomaan häntä, jos vain saisin

hevoset vaunujen eteen."

Elizabeth, joka oli hyvin hädissään sisarensa tilasta, päätti lähteä

ilman vaunujakin; ja kun hän ei ollut mikään ratsastajatar, täytyi

hänen lähteä jalkaisin. Mutta hänen aikeensa kohtasi vastustusta.

"Kuinka sinä saatatkaan olla niin typerä", huudahti hänen äitinsä --

"ettäs ajatteletkaan kävellä tällaisella kurasäällä! Sinua ei hirviäisi

kukaan katsellakaan perille päästyäsi."

"Jane kyllä hirviäisi nähdä minut -- muuta en pyydäkään."

"Onko se hieno viittaus minulle, Lizzy", sanoi hänen isänsä, "että

lähettäisin hakemaan hevoset?"

"Ei, ei lainkaan. Minua ei kävely peloita ollenkaan. Matka ei merkitse

mitään, kun on asiata mennä; eikähän sinne ole pitemmältä kuin kolme

mailia. Minä kerkiän kyllä päivälliseksi takaisin."

"Minä ihailen sinun tarmokasta hyväntahtoisuuttasi", huomautti perheen

"valo" Mary, "mutta jokaisen tunteen ailahduksen pitäisi minun

mielestäni sopeutua yhteen teon järkevyyden kanssa, ja kaiken

voimanponnistuksen vastata tarkoitettua tulosta."

"Me lähdemme Merytoniin asti sinua saattamaan", sanoivat Catherine ja

Lydia, jotka olivat supatelleet ahkerasti keskenään. Elizabeth suostui

heidän tarjoukseensa, ja sisarukset lähtivät kohta matkaan.

"Jos pidämme joutua", sanoi Lydia heidän astuessaan, "niin ehkä

ennätämme nähdä kapteeni Carterin, ennenkuin hän lähtee."

Merytoniin tultua pieni seurue jakautui; nuorimmat sisarukset

poikkesivat erään upseerin rouvan luo, ja Elizabeth lähti yksinään

jatkamaan matkaa, astellen rivakasti sänkipeltojen poikki, kiiveten

kiviaitojen ja hypähtäen lätäköiden yli kärsimättömässä innossaan,

saapuen vihdoin talon edustalle nilkat hyvin väsyneinä, kengät ja sukat

kuraisina ja kasvot punoittavina tiukasta kulusta.

Hänet johdettiin sisään ruokasaliin, missä koko seura, Janea

lukuunottamatta, oli koolla aamiaispöydässä ja missä hänen lokainen

ulkoasunsa herätti suurta ällistystä. Rva Hurstista ja nti Bingleystä

tuntui miltei uskomattomalta, että hän oli aivan yksin kulkenut kolme

mailia sellaisella kelillä ja ainoastaan sisartaan nähdäkseen. Ja

Elizabeth voi olla varma, että hän sen kautta oli joutunut noiden arvon

naisten ylenkatseen alaiseksi. He ottivat kuitenkin hänet hyvin

kohteliaasti vastaan ja heidän veljensä sävyssä oli enemmänkin kuin

pelkkää kohteliaisuutta -- siinä oli mielihyvää ja hellyyttä. Hra Darcy

sanoi hyvin vähän, ja hra Hurst istui tuppisuuna. Edellisen mielessä

kamppaili ihastus neitosen terveestä ihonväristä ja epäilys, oikeuttiko

sisaren satunnainen pahoinvointi tätä yksin uskaltamaan niin

seikkailurikkaalle matkalle. Jälkimmäinen ajatteli yksinomaan

aamiaistaan.

Hätäisiin kysymyksiinsä Janen tilasta Elizabeth ei saanut oikein

mieluisia vastauksia. Nti Bennet oli nukkunut huonosti, ja vaikka hän

nyt olikin ylhäällä, oli hänessä siksi paljon kuumetta, ettei hän

saanut lähteä huoneestaan. Elizabeth oli iloinen, kun hän sentään pääsi

oitis häntä katsomaan; sillä Jane, jota vain pelko omaistensa

säikäyttämisestä oli estänyt kirjeessään toivomasta sellaista

vierailua, oli hyvin ihastunut hänen tulostaan. Hän ei kuitenkaan

jaksanut paljon puhella; ja kun nti Bingley jätti heidät kahdenkesken,

voi hän ainoastaan tulkita ihastustaan ja kiitollisuuttaan nauttimansa

hellän kohtelun johdosta. Elizabeth autteli häntä äänettömästi.

Aamiaispöydästä noustuaan talon naiset palasivat heidän luokseen; ja

silloin rupesi Elizabethkin pitämään heistä, nähdessään kuinka hellästi

ja huolellisesti he hoitelivat Janea. Apteekkarikin saapui; tutkittuaan

potilaan hän sanoi hänen kovasti kylmettyneen, niinkuin oli

arvellutkin, ja kehoitti häntä käymään uudestaan vuoteeseen, luvaten

lähettää joitakin lääkkeitä. Neuvoa noudatettiinkin oitis, sillä

kuumeoireet lisääntyivät ja sairaan päätä pakotti kovasti. Elizabeth ei

poistunut hetkeksikään sisarensa vierestä, eivätkä talon naisetkaan

olleet sieltä usein poissa; herrat vuorostaan lähtivät ulos, kun eivät

voineet olla miksikään avuksi.

Kun kello löi kolme, tunsi Elizabeth, että hänen täytyi lähteä,

ja hän sanoi sen sangen vastenmielisesti. Nti Bingley tarjoutui

lähettämään hänet kotia vaunuilla, mutta silloin hätäytyi Jane niin

kiihkeästi heidän eroamisestaan, että nti Bingleyn täytyi vaihtaa

vaunutarjouksensa pyynnöksi, että hän jäisi vielä toistaiseksi

Netherfieldiin. Elizabeth suostui mitä kiitollisimmin ja palvelija

lähetettiin oitis Longbourniin ilmoittamaan kotolaisille hänen

jäämisestään ja noutamaan hänelle vaatteita.

Ylpeys ja ennakkoluulo · 第 11 / 66 题