Hra Bennetin omaisuutena oli miltei yksinomaan maatila, josta hän sai
kahdentuhannen punnan vuositulot. Kovaksi onneksi hänen tyttärilleen
tuli tila miesperillisten puutteessa sukumääräysten mukaan siirtymään
eräälle etäiselle sukulaiselle; ja heidän äitinsä omaisuus ei,
vaikkakin se hänelle itselleen oli ollut koko suurenmoinen, paljoakaan
merkinnyt hänen miehensä taloudenpidossa. Hänen isänsä oli ollut
asianajaja Merytonissa ja jättänyt tyttärelleen perinnöksi neljätuhatta
puntaa.
Hänen sisarensa oli joutunut naimisiin isän entiselle kirjurille hra
Philipsille, joka jatkoi isän asianajoliikettä, ja toisen sisaren
miehellä oli sievänlainen kauppatoimi Lontoossa.
Longbournin kylä oli vain mailin päässä Merytonista -- siis sangen
mukava jalkamatka talon nuorille neitosille, joita houkutteli siellä
käymään kolmesti tai neljästi viikossa halu tervehtiä tätiä ja
samalla poiketa kadun toisella puolella olevaan muotikauppaan.
Perheen nuorimmat, Catherine ja Lydia, olivat erikoisen ahkeria
kaupunkivieraita. Ollen sisariaan paljon lapsellisemmat he paremman
huvin puutteessa lähtivät kävelemään Merytoniin ja hankkimaan sieltä
terveellistä puheenaihetta ikäviksi iltahetkiksi. Ja niin vähän
jännittäviä kuin tavalliset maalaiskaupppala-uutiset olivatkin, saivat
he tädiltään sentään kuulla yhtä ja toista. Tähän aikaan he varsinkin
tulivat ladatuiksi täyteen iloisia uutisia erään miliisirykmentin[7]
saapumisesta naapuristoon; sen piti jäädä tänne koko talveksi, ja
päämaja tuli olemaan Merytonissa.
Eipä siis ihmettä, että Bennetin neidit olivat nykyään ahkeria vieraita
rva Philipsin luona. Joka päivä he saivat kuulla jotain uutta upseerien
nimistä ja perhesuhteista. Näiden majoituspaikatkaan eivät pysyneet
enää valtiosalaisuutena, ja ennenpitkää neitoset pääsivät tekemään
upseerien tuttavuuttakin. Hra Philips kävi kaikkien upseerien luona
pikku liikeasiain vuoksi, ja siitäkös aukeni hänen vaimonsa
sisarentyttärille arvaamaton auvon lähde. He eivät enää puhelleetkaan
mistään muusta kuin upseereista; ja yksinpä hra Bingleynkin suuri
rikkaus, jonka mainitseminen oli yhä edelleenkin salvata hengen heidän
äidiltään, oli tyttärien silmissä aivan mitätön seikka verrattuna
upseerikunnan loistoon ja kunniaan.
Kuunneltuaan kerran aamiaispöydässä nuorimpien tyttäriensä loppumatonta
lavertelua tästä päivänkysymyksestä huomautti hra Bennet hyvin
kylmästi:
"Tuosta suunpieksämisestä voin päätellä, että te molemmat olette
hupsuimmat tytöt koko maassa. Jotain sellaista olen jo vähin
epäillytkin, mutta nyt olen siitä täysin varma."
Catherine mykistyi harmistuneena sanattomaksi; mutta aivan
häiriytymättä jatkoi Lydia kuvailuaan kapteeni Carterin miehekkäästä
mallikelpoisuudesta ja sanoi toivovansa vielä tänään tavata hänet,
ennenkuin arvon kapteeni huomisaamulla lähti Lontooseen.
"Sinä todella hämmästytät minua, rakkaani", torui rva Bennet miestään,
"kun olet niin kerkeä päättelemään omia tyttöjäsi typeriksi. Jos minä
tuollaista ajattelisin kenenkä hyvänsä lapsista, niin säästäisin toki
omia lapsiani."
"Jos lapseni ovat typeriä, niin täytyy minun silti säilyttää oma
järkevyyteni."
"Niin kai -- mutta nepä sattuvatkin olemaan kaikkityyni varsin
älykkäitä."
"Ainoastaan tässä asiassa meidän mielipiteemme eivät valitettavasti käy
yhteen. Olin toivonut, että niin olisi käynyt missä pikku seikassa
hyvänsä, mutta nyt minun täytyy jyrkästi pysyä kiini kannassani, että
molemmat nuorimmat tyttäremme ovat erinomaisen hupsuja."
"Mutta rakas Bennet, ethän voi odottaakaan, että tuollaiset nuoret
tytöt olisivat vielä yhtä järkeviä kuin heidän isänsä ja äitinsä. Kun
he ovat kerran tulleet meidän iällemme, niin olen varma, etteivät he
piittaa upseereista sen enempää kuin mekään. Muistanpa vielä hyvin sen
ajan, jolloin itsekin panin paljon arvoa punatakeille[8] -- ja
tottakin, yhä vieläkin hellin sydämessäni sellaista. Ja jos mikä nuori
ja pulska eversti, jolla on viiden- tai kuudentuhannen punnan
vuositulot, tulisi kosimaan jotain tytärtäni, niin enpä tosiaankaan
panisi vastaan -- ja kuulehan, minusta näytti eversti Forster
univormussaan kovin sievältä toissailtana Sir Williamin illanvietossa."
"Äiti", huudahti Lydia, "täti sanoi, etteivät eversti Forster ja
kapteeni Carter enää käykään niin ahkeraan neiti Watsonin luona kuin
ensi alussa tänne tultuaan; täti näkee heidän nykyään hyvin usein
seisoskelevan Clarken kirjastossa."
Ennenkuin rva Bennet ennätti vastata, astui perheen arkihuoneeseen
liveripukuinen lakeija tuoden Netherfieldistä nti Bennetille[9]
osoitetun kirjeen, jääden odottamaan vastausta. Rva Bennetin silmät
säihkyivät iloisesta odotuksesta, ja tyttärensä lukiessa hän ei
malttanut hillitä kärsimättömyyttään.
"Kerrohan, Jane, keltä se on? Mistä siinä puhutaan? Mitä herra
Bingleyllä on sinulle sanottavana? Oi voi, Jane, jouduhan toki
kertomaan meille, pidä kiirettä, rakkaani!"
"Se on neiti Bingleyltä", sanoi Jane ja luki sitten kirjeen ääneen.
"_Rakas ystävä_. -- Jollette te armahda Louisaa ja minua tulemalla
tänään syömään päivällistä meidän kanssamme, niin pelkään meidän
molempain tulevan toistemme ikivihollisiksi; sillä eihän kaksi
naista voi istua jöröttää koko päivää kahdenkesken joutumatta
lopulta ilmiriitaan keskenään. Tulkaa oitis kun saatte tämän lapun
käsiinne. Veljeni ja toiset herrat syövät ulkona upseerien
seurassa. -- Ikuisesti teidän harras Caroline Bingley."
"Upseerien kanssa!" huudahti Lydia. "Kuinka ihmeellä ei täti meille
_tuosta_ maininnut?"
"Syövät ulkona!" toisti rva Bennet, "sepä sattui onnettomasti."
"Saanko lähteä vaunuilla?" kysyi Jane.
"Ei, rakkaani, parempi on että lähdet ratsain, sillä kohta näyttää
tulevan sade, ja silloin on sinun jäätävä sinne yöksi."
"Tuo olisi tosiaankin hyvä suunnitelma", huomautti Elizabeth, "jos vain
olet varma, etteivät ne tarjoudu tuomaan häntä kotia omilla
vaunuillaan."
"Ei siitä pelkoa, sillä herrat lähtevät tietysti herra Bingleyn
vaunuilla Merytoniin, eikä Hursteilla ole hevosia omiin vaunuihinsa."
"Minä lähtisin sittenkin paljon mieluummin vaunuilla."
"Mutta rakkaani, eihän isäsi voi antaa hevosiaan, siitä olen varma.
Niitä tarvitaan pellolla, eikö totta, Bennet?"
"Niitä tarvittaisiin pellolla paljon enemmän kuin teidän ajeluiltanne
yleensä riittää."
Isä pysyi jäykkänä kiellossaan, joten Janen oli lähdettävä ratsain; ja
äiti katseli ulko-ovelta hänen lähtöään, sydän täynnä iloisia
aavistuksia lähestyvän rajuilman johdosta. Hän ei pettynytkään
toivossaan; sillä Jane ei ollut ennättänyt vielä pitkällekään, kun
alkoi sataa kuin saavista kaataen. Hänen sisarensa hätäilivät hänen
tähtensä, mutta äiti oli ihastuksissaan. Sadetta jatkui taukoamatta
koko illan. Varmastikaan ei Jane palaisi yöksi kotiin.
"Sepä oli kerrassaan oiva ajatus minulta!" ihasteli rva Bennet moneen
kertaan, aivan kuin olisi sade tullut hänen tilauksestaan. Mutta
seuraavana aamuna hänen ihastuksensa kuitenkin kylmeni melkoisesti, kun
kohta aamiaispöydästä noustua Netherfieldin lakeija ilmestyi jälleen
taloon tuoden Elizabethille seuraavan kirjelapun:
"_Rakkahin Lizzy_. -- Olen tänä aamuna hyvin huonovointinen ja
arvaan vilustuneeni kastuessani eilen läpimäräksi. Hellät
ystävättäreni täällä eivät tahdo kuulla puhuttavankaan, että
palaisin kotia ennenkuin tunnen itseni paremmaksi. He vaativat
myöskin herra Jonesia kutsuttavaksi tänne -- -- älä siis säikähdä,
jos saat kuulla hänen käyneen minua katsomassa -- ja eikähän minua
muu juuri vaivaakaan kuin päänsärky ja käheys. -- Sinun j.n.e."
"No niin, rakkaani", virkkoi hra Bennet, Elizabethin luettua kirjeen
ääneen, "jos siis tyttäresi sattuisi sairastumaan pahastikin --
vaikkapa hän kuolisikin -- niin onhan toki lohdutuksenasi, että tuo
kaikki tapahtui sinun toimestasi ja herra Bingleytä pyydystääksesi."
"Oh -- en minä ollenkaan pelkää hänen kuolevan. Eivät ihmiset kohta
kuolla kuukahda pienestä kylmettymisestä. Ja kyllä siellä hänestä
pidetään hyvää huolta. Niin kauan kuin hän viipyy siellä, on kaikki
oikein hyvin. Minä lähtisin itse katsomaan häntä, jos vain saisin
hevoset vaunujen eteen."
Elizabeth, joka oli hyvin hädissään sisarensa tilasta, päätti lähteä
ilman vaunujakin; ja kun hän ei ollut mikään ratsastajatar, täytyi
hänen lähteä jalkaisin. Mutta hänen aikeensa kohtasi vastustusta.
"Kuinka sinä saatatkaan olla niin typerä", huudahti hänen äitinsä --
"ettäs ajatteletkaan kävellä tällaisella kurasäällä! Sinua ei hirviäisi
kukaan katsellakaan perille päästyäsi."
"Jane kyllä hirviäisi nähdä minut -- muuta en pyydäkään."
"Onko se hieno viittaus minulle, Lizzy", sanoi hänen isänsä, "että
lähettäisin hakemaan hevoset?"
"Ei, ei lainkaan. Minua ei kävely peloita ollenkaan. Matka ei merkitse
mitään, kun on asiata mennä; eikähän sinne ole pitemmältä kuin kolme
mailia. Minä kerkiän kyllä päivälliseksi takaisin."
"Minä ihailen sinun tarmokasta hyväntahtoisuuttasi", huomautti perheen
"valo" Mary, "mutta jokaisen tunteen ailahduksen pitäisi minun
mielestäni sopeutua yhteen teon järkevyyden kanssa, ja kaiken
voimanponnistuksen vastata tarkoitettua tulosta."
"Me lähdemme Merytoniin asti sinua saattamaan", sanoivat Catherine ja
Lydia, jotka olivat supatelleet ahkerasti keskenään. Elizabeth suostui
heidän tarjoukseensa, ja sisarukset lähtivät kohta matkaan.
"Jos pidämme joutua", sanoi Lydia heidän astuessaan, "niin ehkä
ennätämme nähdä kapteeni Carterin, ennenkuin hän lähtee."
Merytoniin tultua pieni seurue jakautui; nuorimmat sisarukset
poikkesivat erään upseerin rouvan luo, ja Elizabeth lähti yksinään
jatkamaan matkaa, astellen rivakasti sänkipeltojen poikki, kiiveten
kiviaitojen ja hypähtäen lätäköiden yli kärsimättömässä innossaan,
saapuen vihdoin talon edustalle nilkat hyvin väsyneinä, kengät ja sukat
kuraisina ja kasvot punoittavina tiukasta kulusta.
Hänet johdettiin sisään ruokasaliin, missä koko seura, Janea
lukuunottamatta, oli koolla aamiaispöydässä ja missä hänen lokainen
ulkoasunsa herätti suurta ällistystä. Rva Hurstista ja nti Bingleystä
tuntui miltei uskomattomalta, että hän oli aivan yksin kulkenut kolme
mailia sellaisella kelillä ja ainoastaan sisartaan nähdäkseen. Ja
Elizabeth voi olla varma, että hän sen kautta oli joutunut noiden arvon
naisten ylenkatseen alaiseksi. He ottivat kuitenkin hänet hyvin
kohteliaasti vastaan ja heidän veljensä sävyssä oli enemmänkin kuin
pelkkää kohteliaisuutta -- siinä oli mielihyvää ja hellyyttä. Hra Darcy
sanoi hyvin vähän, ja hra Hurst istui tuppisuuna. Edellisen mielessä
kamppaili ihastus neitosen terveestä ihonväristä ja epäilys, oikeuttiko
sisaren satunnainen pahoinvointi tätä yksin uskaltamaan niin
seikkailurikkaalle matkalle. Jälkimmäinen ajatteli yksinomaan
aamiaistaan.
Hätäisiin kysymyksiinsä Janen tilasta Elizabeth ei saanut oikein
mieluisia vastauksia. Nti Bennet oli nukkunut huonosti, ja vaikka hän
nyt olikin ylhäällä, oli hänessä siksi paljon kuumetta, ettei hän
saanut lähteä huoneestaan. Elizabeth oli iloinen, kun hän sentään pääsi
oitis häntä katsomaan; sillä Jane, jota vain pelko omaistensa
säikäyttämisestä oli estänyt kirjeessään toivomasta sellaista
vierailua, oli hyvin ihastunut hänen tulostaan. Hän ei kuitenkaan
jaksanut paljon puhella; ja kun nti Bingley jätti heidät kahdenkesken,
voi hän ainoastaan tulkita ihastustaan ja kiitollisuuttaan nauttimansa
hellän kohtelun johdosta. Elizabeth autteli häntä äänettömästi.
Aamiaispöydästä noustuaan talon naiset palasivat heidän luokseen; ja
silloin rupesi Elizabethkin pitämään heistä, nähdessään kuinka hellästi
ja huolellisesti he hoitelivat Janea. Apteekkarikin saapui; tutkittuaan
potilaan hän sanoi hänen kovasti kylmettyneen, niinkuin oli
arvellutkin, ja kehoitti häntä käymään uudestaan vuoteeseen, luvaten
lähettää joitakin lääkkeitä. Neuvoa noudatettiinkin oitis, sillä
kuumeoireet lisääntyivät ja sairaan päätä pakotti kovasti. Elizabeth ei
poistunut hetkeksikään sisarensa vierestä, eivätkä talon naisetkaan
olleet sieltä usein poissa; herrat vuorostaan lähtivät ulos, kun eivät
voineet olla miksikään avuksi.
Kun kello löi kolme, tunsi Elizabeth, että hänen täytyi lähteä,
ja hän sanoi sen sangen vastenmielisesti. Nti Bingley tarjoutui
lähettämään hänet kotia vaunuilla, mutta silloin hätäytyi Jane niin
kiihkeästi heidän eroamisestaan, että nti Bingleyn täytyi vaihtaa
vaunutarjouksensa pyynnöksi, että hän jäisi vielä toistaiseksi
Netherfieldiin. Elizabeth suostui mitä kiitollisimmin ja palvelija
lähetettiin oitis Longbourniin ilmoittamaan kotolaisille hänen
jäämisestään ja noutamaan hänelle vaatteita.