Longbournin naiset kävivät kohta tervehtimässä Netherfieldin naisväkeä.
Vierailuun vastattiin heti kuten tulikin. Nti Bennetin sulava käytös
saavutti yhä enemmän rva Hurstin ja nti Bingleyn suosiota; ja vaikka
äiti huomattiin oitis mahdottomaksi ja nuoremmat sisaret kerrassaan
mitättömiksi, niin pidettiin kahden vanhimman suhteen mahdollisena,
että _heidän_ kanssaan ehkä kannatti jatkaa tuttavuutta. Janessa tämä
huomaavaisuus tietenkin herätti mitä suurinta mielihyvää, mutta
Elizabethin mielestä vierasten käytös oli edelleenkin ylen pöyhkeä,
yksinpä sisartakin kohtaan, eikä hän voinut ruveta pitämään heistä; ja
arvatenkin oli heidän alentuvaiseen sävyynsä Janea kohtaan aiheena
heidän veljensä ilmeinen ja jatkuva ihailu. Sillä se oli jokaiselle
selvää, että hra Bingley _todella_ ihaili Janea, missä he vain
tapasivat toisensa. Ja yhtä ilmeistä oli, että Jane puolestaan antautui
alttiisti tämän ihailun esineeksi ja olipa todenteossa rakastuakin
ihailijaansa; mutta sisarta rauhoitti ajatus, ettei maailma ehkä ollut
yhtä kerkeä keksimään tuon tunnevyyhdin selviämistä, koska Janella oli
väkevän tunneherkkyyden ohella hillitty mielenmalttikin ja alati yhtä
sulava ja siloinen esiintymistapa, jotka ominaisuudet voivat varjella
häntä uteliaiden epäluuloilta. Tästä seikasta Elizabeth mainitsi
ystävättärelleen nti Lucasille.
"Ehkä hänen täytyykin, jos hän vain saa tarpeeksi nähdä mielitiettyään.
Mutta vaikka Bingley ja Jane tapaavatkin toisensa jotenkin usein, ei
heidän ole sallittu olla montakaan hetkeä toistensa seurassa; ja kun he
aina tapaavat toisensa suuressa seurassa, jossa on miehiä ja naisia
sekaisin, on heidän mahdoton päästä joka kerta toistensa kanssa
puheisiin. Janen pitäisi senvuoksi koettaa käyttää hyväkseen jokaista
puolituntista, jolloin hänen onnistuu kääntää Bingleyn huomio
puoleensa. Jos hän on aivan varma tästä, niin on hänen sitten helppo
rakastua häneen niin monesti kuin vain tahtoo."
"Sinun suunnitelmasi on sangen hyvä", vastasi Elizabeth, "jos ei olisi
muusta kysymys kuin joutumisesta hyviin naimisiin; ja jos minä olisin
päättänyt hankkia itselleni rikkaan miehen -- tai millaisen miehen
hyvänsä -- niin varmastikin menettelisin sen mukaan. Mutta Jane ei
tunne sillä tapaa; hänellä ei ole mitään järkeilevää tarkoitusperää.
Nyt hän ei voi vielä olla varma edes oman kiintymyksensä kiihkeydestä
eikä sen mahdollisuudesta. Hänhän on tuntenut herra Bingleyn vasta
parin viikon ajan. Hän tanssi tämän kanssa kahdesti Merytonissa; kerran
hän näki hänet hänen omassa kodissaan lyhyenä aamuhetkenä; ja sitten he
ovat istuneet neljästi samassa päivällispöydässä. Eihän tuo toki vielä
riitä, jotta hän senkautta olisi päässyt täyteen selvyyteen miehen
luonteesta."
"Ei, niinkuin sinä sen esität. Jos he olisivat vain _syöneet_ yhdessä,
niin olisi Jane oppinut tietämään ainoastaan sen, onko tuolla miehellä
hyvä ruokahalu vai ei; mutta sinunhan pitää muistaa, että he ovat
viettäneet yhdessä neljä iltaa -- ja neljänä iltana näkee ja oppii jo
koko paljon."
"Niin kyllä; noina neljänä iltana he ovat oppineet tietämään, mikä
korttipeli toiselta käy sujuvammin; mutta mitä tulee luonteiden
luotaamiseen, niin en usko paljonkaan paljastuneen asianomaisille."
"No niin", päätti Charlotte viisastelun; "minä toivon Janelle onnea
kaikesta sydämestäni; ja jospa he jo huomispäivänä menisivät naimisiin,
niin luulisin, että hänellä olisi yhtä hyvät takeet onnellisuudestaan
kuin tutkittuaan tulevan miehensä luonnetta kokonaisen vuosikauden.
Onnellisuus avioliitossa on kokonaan sattuman kauppaa. Vaikka kumpikin
puoliso tuntisi edeltäpäin toistensa mielenlaadun ja taipumukset yhtä
hyvin kuin viisi sormeaan, tahi vaikkapa he olisivat alussa jokseenkin
toistensa kaltaiset, niin se ei takaa niin rahduistakaan heidän
onnellisuuttansa. Kumpikin kehittyy sitten perästäpäin eri tavalla ja
eri määrässä; ja parempi on aina, että tuntee niin vähän kuin suinkin
sen ihmisen vikoja, jonka kanssa saa viettää koko elämänsä yhdessä."
"Sinä koetat saada minut nauramaan, Charlotte, mutta tiedäthän, ettei
tuo ole tervettä ajattelua, ja ettet itse ikinä menettelisi sillä
tapaa."
Tarkatessaan hra Bingleyn käyttäytymistä sisartaan kohtaan Elizabeth ei
osannut aavistaakaan, että hänestä itsestään oli tulemassa jonkin
verran mielenkiintoisen tarkkaamisen esine Bingleyn ystävän silmissä.
Hra Darcy oli ensi katseella tuskin tunnustanut häntä edes
sieväksikään; tanssiaisissa hän oli ilman vähintäkään ihailua
silmäillyt hänen puoleensa, ja kun he seuraavan kerran tapasivat
toisensa, katseli mies neitoa kylmästi kuin ottaakseen hänestä mittaa.
Mutta annappa olla -- kohta kun hän oli selittänyt itselleen ja
ystävälleen, että tytöllä oli tuskin ainuttakaan kaunista piirrettä
kasvoissaan, oli hän huomaavinaan tavatonta älykkäisyyttä noiden
tummien silmäin lämpimässä hohteessa. Tuohon keksintöön liittyi kohta
toisiakin yhtä masentavia. Vaikka hänen arvosteleva silmänsä oli
äkännyt useamman kuin yhden hairahduksen täydellisestä kauneusviivasta
tytön vartalossa, oli hänen pakko myöntää itselleen, että vartalo
kokonaisuudessaan oli sittenkin aika sorja ja soma. Ja vaikka hän
totesi, ettei tyttö osannut noudattaa suuren maailman tapoja, kiehtoi
tämän leikkisän ketterä käytös hänen mieltään vasten hänen tahtoaankin.
Kaikesta tuosta ei Elizabethilla ollut aavistustakaan; hänelle tuo mies
vain oli kaikkien inhoama olio, jonka suurin synti kuitenkin oli, että
oli kieltäytynyt tanssimasta hänen kanssaan hänen rumien kasvojensa
vuoksi.
Darcy yllätti itsensä toivomasta, että pääsisi paremmin tuntemaan tuota
tyttöä; ja odotellessaan pääsevänsä itse puheisiin hänen kanssaan
rupesi hän tarkkaamaan hänen seurusteluaan toisten kanssa. Mutta tuopa
ei jäänyt Elizabethin terävältä silmältä huomaamatta. Tämä sattui
suuressa illanvietossa Sir William Lucasin luona.
"Mitähän herra Darcy tarkoittanee", sanoi Elizabeth Charlottelle, "kun
äsken seisoi vieressäni ja kuunteli haasteluani eversti Forsterin
kanssa?"
"Siihen kysymykseen herra Darcy yksin voi vastata."
"Mutta jos hän tekee sillä tapaa vielä kerran, niin minä annan hänen
tietää, mitä siitä ajattelen. Hänellä on aina niin ivallinen katse; ja
jollen ala itsekin käydä julkeaksi, niin luulenpa, että rupean
pelkäämään häntä."
Kun hra Darcy kohta sen jälkeen lähestyi heitä, kuitenkaan näyttämättä
aikovan antautua puhelemaan heidän kanssaan, kielsi nti Lucas jyrkästi
ystävätärtään toteuttamasta aiettaan. Varoituksesta oli oitis
seurauksena, että Elizabeth kääntyi tulijaan päin ja sanoi:
"Enkö minä teistäkin, herra Darcy, äsken puhunut oikein mainiosti, kun
kiusasin eversti Forsteria panemaan toimeen tanssiaiset Merytonissa?"
"Tosiaankin sangen ponnekkaasti -- mutta sepä olikin aihe, joka aina
panee pontta naisiin."
"Te olette kovin ankara meitä kohtaan."
"Nyt on _sinun_ vuorosi tulla kiusatuksi", sanoi nti Lucas. "Nyt minä
menen avaamaan pianon, Eliza, ja sinä tiedät mitä siitä seuraa."
"Sinä olet todellakin merkillinen ystävä! -- Aina kiusaamassa minua
soittamaan ja laulamaan jos jonkinlaisten ihmisten korville! Jos minun
turhamaisuuteni kallistuisi musiikkiin, niin en todellakaan istuisi
pianon ääreen tietäessäni kuulijaini joukossa olevan sellaisia, jotka
ovat tietysti tottuneet kaikkein parhainten soittajain esityksiin." Nti
Lucasin yhä kiusatessa hän kuitenkin myöntyi: "No, olkoon menneeksi --
jos täytyy, niin täytyy." Ja katsahtaen merkitsevästi hra Darcyyn hän
lisäsi: "Tunnette kai vanhan hyvän sananlaskun: Pidätä henkeäsi, jotta
jaksat puhaltaa puuroosi -- siksipä minunkin täytyy nyt lakata
puhelemasta jaksaakseni laulaa."
Hän soitti ja lauloi miellyttävästi, vaikkei suinkaan mestarillisesti.
Parin laulun perästä, ja ennenkuin hän ennätti edes vastata monien
pyytelyihin toisteluista, lykkäsi hänet kiivaasti soittokoneen äärestä
sisarensa Mary, joka luonnollisesti -- ollen joka suhteessa perheen
ainoa täydellinen vesa -- oli innokas näyttämään hänkin taitoaan ja
niittämään kunniaa.
Marylla ei ollut kykyä eikä taitoa -- ja vaikka turhamaisuus oli
antanut hänelle tarmoa ahkeraan harjoittelemiseen, oli se myöskin
antanut hänelle perin vaateliaan ja itseluuloisen esitystavan, joka
olisi ollut haitaksi etevämmällekin kyvylle. Elizabethin korutonta
esitystä oli kuultu paljon suuremmalla nautinnolla, vaikka hän ei ollut
soittanut puoleksikaan niin taidokkaasti; ja taottuaan loppuun pitkän
pianokonsertin voi Mary olla tyytyväinen, kun voi ostaa itselleen
kiitollisia kättentaputuksia irlantilaisilla ja skottilaisilla
kansantanssisävelmillä, joiden mukaan hänen nuoremmat sisarensa,
Lucasin lapset ja pari kolme nuorta upseeria kävivät kohta pyörimään.
Hra Darcy seisoi syrjässä hyvin tyytymättömänä sellaiseen
illanviettotapaan, joka teki kaiken puhelun mahdottomaksi -- eikä hänen
mielialansa suinkaan parantunut, kun hänen vieressään seisova Sir
William nykäisi häntä kylkeen ja huomautti leveästi hymyillen:
"Tämäpä vasta somaa huvia nuorille, eikö totta, herra Darcy? Ei tanssin
voittanutta! Minun mielestäni sen pitäisi olla hienojen seurapiirien
kaikkein parhaita huvituksia, vai mitä arvelette?"
"Varmastikin, herrani; ja samalla on sillä sekin etu, että se on
maailman kaikkein vähimmänkin hienostuneiden seurapiirien huvitus --
jokainen villi raakalainenkin kykenee heittelemään sääriään."
Sir William vain hymyili. "Teidän ystävänne tanssii mainiosti", hän
jatkoi hetken äänettömyyden perästä, nähdessään Bingleyn hilpeästi
pyörivän tanssijain piirissä; "ja arvaanpa, että itsekin olette siinä
taidossa mestari, herra Darcy."
"Näitte kai sitten minun tanssivan Merytonissa, herrani?"
"Näin tosiaankin, ja sitäkös oli nautinto katsella. Taidatte usein
tanssia St. James'issa?"[6]
"En koskaan herrani."
"Ettekö ajattele, että se olisi sopiva kunnianosoitus sille pyhälle
paikalle?"
"Sitä kunniaa en kernaasti osoita millekään paikalle, mikäli vain voin
välttää."
"Teillä on kai oma talo Lontoossa, arvaan mä?" jatkoi hyväntahtoinen
isäntä kammahtamatta toisen töykeydestä.
Hra Darcy kumarsi.
"Minäkin olen vähin ajatellut asettua pääkaupunkiin, sillä liikun
mielihyvin ylhäisessä maailmassa, mutta en ole oikein varma, sopiiko
Lontoon ilma hyvin Lady Lucasille."
Hän vaikeni odottaen vastausta, jota hänen vieraansa ei kuitenkaan
näyttänyt olevan halukas antamaan. Nähdessään Elizabethin silloin
lähestyvän heitä kohti sai isäntä ylivoimaisen kohteliaisuuden puuskan
ja luikkasi huoneen poikki häntä kohti:
"Kiltti Eliza neiti, miksi ette ole mukana tanssimassa? Herra Darcy,
sallikaa minun esittää teille tämä nuori neiti erittäin miellyttävänä
tanssitoverina. Olen varma, ettette voi kieltäytyä tanssimasta, kun
tällainen sulotar odottaa teitä." Ja tarttuen Elizabethin käteen hän
yritti kurottaa sen hra Darcylle, joka -- vaikka ylen ällistyneenä, --
ei näyttänyt lainkaan haluttomalta tarttumaan siihen, jollei neitonen
olisi äkkiä nykäissyt kätensä pois ja sanonut hiukan harmistuneena:
"Minua ei laisinkaan haluta tanssia, Sir William. Ettehän vain luule
minun tulleen tännepäin kerjätäkseni itselleni tanssittajaa?"
Vakavan kohteliaasti aneli hra Darcy kunniaa saada viedä hänet
lattialle, mutta turhaan. Elizabeth pysyi jyrkkänä kiellossaan, eikä
Sir Williaminkaan onnistunut houkuttelullaan kääntää hänen mieltänsä.
"Te liihoittelette niin suloisesti tanssin pyörteissä, neiti Eliza,
että on oikein julmaa kun kiellätte minulta huvin nähdä teitä. Ja
vaikka tanssi ei yleensä ole tälle herralle mieleen, niin uskon hänen
kernaasti uhrautuvan meidän hyväksemme puolituntiseksi."
"Herra Darcy onkin aina ylen kohtelias", virkkoi Elizabeth hymyillen.
"Niin onkin, kuinkas muuten; mutta, rakas neiti Eliza, kukapa ei
joutuisikaan kiusaukseen olla kohtelias saadessaan sellaisen
tanssitoverin?"
Elizabeth hymähti katkerasti ja kääntyi poispäin. Hänen vastarintansa
ei näyttänyt kovinkaan pahoittaneen tanssiin pyytelijää, ja tämä
ajatteli jonkin verran suosiollisemmin itsepäisestä neitosesta, kun nti
Bingley havahdutti hänet aatoksistaan:
Hra Darcy kuunteli aivan välinpitämättömästi toisen lepertelyä; ja
nähdessään hänen välinpitämättömyytensä arvasi nti Bingley aseman
pelastetuksi ja jatkoi yhä rohkeammin naljailuaan.