Lyhyen kävelymatkan päässä Longbournista asui muuan perhe, jonka kanssa
Bennetin väki oli läheisessä ystävyyssuhteessa. Sir William Lucas oli
varhaisemmin pitänyt kauppaa Merytonissa ja hankkinut melkoisen
varallisuuden sekä saavuttanut ritariarvon pitämällä kaupungin mayorina
ollessaan puheen kuninkaalle.[4] Tuo arvo oli kenties noussut
asianomaiselle vähän päähän. Häntä oli ruvennut inhoittamaan
kauppapuotinsa ja talonsa pienessä kauppalassa; ja hyljäten molemmat
hän oli muuttanut perheineen erääseen Merytonista mailin[5] päässä
olevaan maataloon, joka siitä lähtien sai nimekseen Lucas Lodge. Siellä
hän sai täysin määrin nauttia uudesta arvostaan ja liiketointen enää
häiritsemättä omistautua yksinomaan osoittamaan suopeaa kohteliaisuutta
koko maailmalle. Sillä vaikka arvonsa paisuttikin hänen rintaansa, ei
se silti tehnyt häntä turhan pöyhkeäksi, päinvastoin hän oli pelkkää
huomaavaisuutta kaikkia ihmisiä kohtaan. Ollen luonnostaankin suopea,
ystävällinen ja palvelevainen, oli hän, käytyään hovissa esittäytymässä
hallitsijalleen, muuttunut kerrassaan kohteliaaksi maailmanmieheksi.
Lady Lucas oli hyväluontoinen nainen eikä liialla älyllä pilattu, joten
hän oli täysin omiaan löytämään armon rva Bennetin silmissä. Heillä oli
useita lapsia. Vanhin niistä, järkevä ja sukkela seitsenkolmattavuotias
Charlotte, oli Elizabethin paras ystävä.
Päivän selvää oli, että Lucasin ja Bennetin neitosten täytyi päästä
yhdessä vaihtamaan mielipiteitä tanssiaisillan johdosta; ja varahin
seuraavana aamuna ilmestyi ensinmainittu Longbourniin kuulemaan ja
kertomaan.
"_Te_ aloitte illan hyvin, Charlotte", sanoi rva Bennet, voittaen
kohteliaana emäntänä katkeruutensa, "_Teidät_ hra Bingley kaikkein
ensiksi pyysi tanssiin."
"Niin kyllä; mutta hän näytti pitävän toista tanssitettavaansa
parempana."
"Oo, te tarkoitatte Janea, arvaan mä, koska herra Bingley tanssi hänen
kanssaan kahdesti. Varmastikin hän _näytti_ tavallaan ihailevan Janea
-- totta tosiaan luulen hänen _todella_ ihailleenkin -- kuulin jotain
semmoista -- mutta en tiedä mitään tarkkaan -- jotakin mitä herra
Robinson lienee maininnut."
"Ehkä te tarkoitatte sitä, mitä satuin kuulemaan herra Bingleyn ja
herra Robinsonin puhelevan keskenään; enkö jo eilen illalla
maininnutkin teille siitä? Herra Robinson kysyi häneltä, mitä hän piti
meidän seurastamme Merytonissa, ja eikö hänestäkin siellä ollut koolla
oikein paljon kauniita naisia, ja _ketä_ niistä hän puolestaan arveli
kaikkein kauneimmaksi. Ja hän vastasi suoraa päätä viimeiseen
kysymykseen: ah, neiti Bennet tietenkin, siitä ei voi olla eri mieltä."
"Voi minun päiviäni! Hm, olihan tuo tosiaankin suoraa puhetta -- tuntuu
melkein siltä kuin -- mutta kukapa sen tietää, saattaa hyvästikin
kaikki käydä ihan tyhjäänkin."
"_Minun_ kuulemani kannatti paremminkin panna mieleensä kuin _sinun_,
Eliza", jatkoi Charlotte Lucas. "Herra Darcya ei ole niin hauska
kuunnella kuin hänen ystävätään, vai mitä? Eliza parka -- ollappa vain
juuri _mukiin_ menevä!"
"Pyydän, ettette enää pane Lizzyä harmittelemaan tuon miehen
sopimattoman käyttäytymisen takia, sillä hän se sitten vasta on
kerrassaan epämiellyttävä mies, ja onneton se tyttö, josta hän rupeisi
pitämään. Rva Long kertoi istuneensa eilen illalla puoli tuntia aivan
hänen vieressään, ilman että tuo pölkky avasi edes kertaakaan
suutansa."
"Oletko varma siitä, äiti? Etköhän vähän erehtyne?" sanoi Jane. "Minä
näin omin silmin herra Darcyn puhuvan hänelle."
"Niin, siksi että rouva Long kysyi häneltä, mitä hän piti
Netherfieldistä, ja silloin hän ei tietenkään voinut olla vastaamatta;
mutta hän näytti samalla kovin ärtyneeltä, kun hänelle oli rohjettu
lainkaan puhua."
"Neiti Bingley kertoi minulle", jatkoi Jane, "ettei hän muulloinkaan
puhu paljon, paitsi kaikkein läheisinten ystäväinsä parissa; ja
_silloin_ hän saattaa olla oikein rakastettava."
"Sitä en hevillä usko, rakkaani. Jos hän tosiaan voi olla niin
rakastettava, niin miksi hän ei puhellut rouva Longinkin kanssa? Mutta
arvaanpa hyvin, mistä se johtui; jokainen sanoo, että hän on niin
hirveän ylpeä; ja minä arvaan hänen kuulleen, ettei rouva Longin
kannata pitää omia vaunuja, ja että hän oli tullut tanssiaisiinkin
vuokrahevosella."
"En minä sitä sure, ettei hän puhellutkaan rouva Longin kanssa", sanoi
nti Lucas; "mutta kernaasti olisin suonut hänen tanssivan Elizan
kanssa."
"Toisen kerran, Lizzy", sanoi äiti, "en sinun sijastasi lähtisi
tanssimaan _hänen_ kanssaan, vaikka hän pyytäisikin."
"Sen kyllä uskon, äiti, ja olen aivan varma, ettet _sinä_ koskaan
joudukaan kiusaukseen tanssia hänen kanssaan."
"Hänen ylpeytensä", sanoi nti Lucas, "ei loukkaa _minua_ niin paljon
kuin monien toisten ylpeys, koska siihen on puolustavia asianhaaroja.
Eihän ole ihmettä, että niin kaunis nuori mies, sukuisin arvokkaasta
vanhasta perheestä, rikas ja omistava kaikki elämän edut, ajattelee
itsestään suurta. Jos minun sallitaan niin sanoa, väittäisin, että
hänellä on _syytä_ olla ylpeä."
"Tuo on hyvin totta", virkkoi Elizabeth, "ja minä voisin helposti antaa
anteeksi_ hänen _ylpeytensä, jollei hän olisi loukannut _minun_
ylpeyttäni."
"Ylpeys", huomautti Mary, joka kernaasti mahtaili syvällisillä
mielipiteillään, "on luullakseni sangen yleinen heikkous. Ainakin
päättäen kaikesta siitä, mitä olen lukenut, arvelen sen olevan sangen
yleisen; ihmisluonto on erityisen herkkä kallistumaan siihen, ja suurin
osa meistä on taipuvainen hellittelemään erikoisesti omahyväisyyden
tunnetta kymmenien muiden, todellisten tai kuviteltujen luulojen
rinnalla. Turhamaisuus ja ylpeys ovat eri asioita, vaikka noita sanoja
usein käytetään samankäsitteisinä. Ihminen voi olla ylpeä olematta
silti turhamainen. Itse ylpeys kohdistuu enemmänkin siihen, mitä me
itse ajattelemme itsestämme; turhamaisuus jälleen siihen, mitä soisimme
toisten ajattelevan meistä."
"Jos minä olisin niin rikas kuin herra Darcy", huudahti nuori
Lucas-vesa, joka oli tullut sisariensa kanssa, "niin en välittäisi
viittä penniä koko ylpeydestäni. Pitäisin silloin kokonaisen lauman
kettukoiria ja joisin pullon viiniä joka päivä."
"Silloin sinä joisit paljon enemmän kuin sinulle on terveellistä",
sanoi rva Bennet, "ja jos olisit minun silmäini alla, niin minä
pitäisin pullot kauniisti poissa näkyvistäsi."
Poika kinasi vastaan, ettei se vain niinkään kävisi päinsä; rouva
Bennet vakuutti, että kävisipä hyvinkin; ja siihen väittelyyn päättyi
naapurien vierailu.