Yleisesti on myönnetty todeksi, että hyvissä varoissa oleva naimaton
mies tarvitsee välttämättömästi rinnalleen vaimon.
Kuinka vähän sellaisen miehen omia tunteita ja mielipiteitä
tunnetaankin hänen ensi kertaa saapuessaan uuteen ympäristöön, niin on
edellä mainittu tosiasia niin kiinteästi juurtunut kaikkien kyseeseen
tulevain perheenäitien mieliin, että häntä pidetään oikeudenmukaisena
saaliina jollekin näiden tyttäristä.
"Rakas Bennet", sanoi tämän arvon herran puoliso miehelleen eräänä
päivänä, "oletko kuullut, että Netherfield Parkin kartano on vihdoinkin
saanut vuokraajan?"
Hra Bennet vastasi, ettei hän ollut kuullut.
"Mutta totta se sittenkin on", jatkoi hänen parempi puoliskonsa, "sillä
rouva Long oli vast'ikään täällä ja kertoi minulle koko jutun."
Hra Bennetillä ei ollut siihen mitään sanottavana.
"Etkö tahdo kuulla, kuka sen on vuokrannut?" huudahti hänen vaimonsa
kärsimättömänä.
"_Sinun_ tekee mielesi kertoa se minulle, enkä minä pane vastaan vaikka
kerrotkin."
Sekin niukka rohkaisu riitti avaamaan sanamyllyn.
"Niin, tiedäppäs, rakkaani, rouva Long sanoi, että Netherfieldiin
asettuu jokin hyvin varakas nuori mies, joka on kotoisin jostakin
Pohjois-Englannin puolelta; että tämä tuli maanantaina oikein
nelivaljakolla katsastamaan paikkaa ja ihastui siihen niin, että sopi
oitis asiat valmiiksi herra Morrisin kanssa; että hän muuttaa sinne
ennen Mikonpäivää, ja että joitakin hänen palvelijoitaan saapuu taloon
jo ensi viikon lopulla."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Bingley."
"Naimisissa vai naimaton?"
"Oh, _naimaton_ toki, rakkaani, se vasta jotakin on! Naimaton nuori
mies, jolla on suuri omaisuus -- ainakin neljä tai viisituhatta
puntaa.[1] Siinäpä on meidän tytöille miettimistä!"
"Kuinka niin? Mitä se heitä liikuttaa?"
"Rakas Bennet", vastasi hänen vaimonsa, "kuinka sinä _saatatkaan_ olla
niin tylsä? Pitäisihän sinun arvata, että minä ajattelen naittaa niistä
jonkun hänelle."
"Siinäkö mielessä hän tänne asettuu?"
"Siinäkö mielessä? Hörönlöröä, kuinka sinä viitsitkään tuollaista
lörpötellä! Mutta onhan hyvin todennäköistä, että hän _saattaa_
rakastua johonkin heistä, ja senvuoksi pitää sinun käydä tervehtimässä
häntä kohta kun hän tulee tänne."
"En luule, että minulla on siihen tilaisuutta. Lähde itse tyttöjen
kanssa, tai voithan lähettää heidät yksinkin, mikä ehkä onkin parempi;
sillä kun sinä olet yhtä kaunis kuin kuka hyvänsä koko parvesta, voi
herra Bingley kenties iskeä silmänsä sinuun."
"Nyt sinä imartelet liiaksi minua, rakkaani. _Onhan_ minullakin
varmasti ollut kauniit päiväni, mutta nyt en kuvittele enää olevani
mitään erinomaista. Kun naisella on viisi täysikasvuista tytärtä, on
hänen jo aika heretä ajattelemasta omaa kauneuttaan."
"Siinä tapauksessa ei naiselle jää paljonkaan kauneutta, jota
kannattaisi ajatella."
"Mutta rakkaani, minähän puhunkin nyt siitä, että sinun täytyy todella
mennä tervehtimään herra Bingleytä, kun hän on muuttanut
naapuriksemme."
"Se on enemmän kuin mitä uskallan luvata, sen vakuutan."
"Mutta rakkaani, ajattelehan toki tyttäriäsi! Ajattelehan,
minkälaisille tuloille joku heistä voisi päästä. Sir William ja Lady
Lucas ovat päättäneet mennä sinne, mukamas vain sattumoilta; sillä
tiedäthän, etteivät he yleensä käy uusien tulokkaiden luona. Totta
tosiaan sinun täytyy mennä, sillä mahdotontahan on meidän naisten käydä
häntä tervehtimässä, jollet sinä käy ensiksi."
"Nyt saivartelet varmasti aivan liikoja. Olen vakuutettu, että herra
Bingley tulee hyvin iloiseksi vierailustasi; ja minä lähetän sinun
myötäsi kirjallisen vakuutuksen, että minun puolestani hän saa herran
nimessä naida kenen vain tahtoo meidän tyttäristämme; vaikka arvelenpa,
että minun on silloin lausuttava hyvä sana eritoten Lizzyn puolesta."
"Toivon, ettet tee mitään semmoista. Lizzy ei ole rahtuistakaan toisia
parempi; ja minä olen varma, ettei hän ole puoleksikaan niin kaunis
kuin Jane eikä puoleksikaan niin lahjakas kuin Mary eikä puoleksikaan
niin hyväluontoinen kuin Lydia. Mutta sinun pitää aina antaa _hänelle_
etusija toisten rinnalla."
"Toisissa ei olekaan paljon kehumisen arvoista", vastasi perheenisä;
"he ovat yhtä typeriä ja tietämättömiä kuin kaikki muutkin tytöt; mutta
Lizzyllä on sentään vähän terävämpi äly kuin sisarillaan."
"Bennet, kuinka sinä _saatatkaan_ herjata omia lapsiasi tuolla tavalla?
Sinulle on oikein iloa ärsyttää minua. Sinä et sääli yhtään minun
hermoparkojani."
"Nyt isket kiveen, rakkaani. Minä pidän sinun hermojasi suuressa
kunniassa. Ne ovat minun vanhoja tuttujani. Olen kuullut sinun vetoavan
niihin näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa ainakin kerran päivässä."
"Ah, sinä et tiedä, kuinka minä niistä kärsin."
"Mutta minä toivon, että sinä jaksat sen kestää ja elät vielä
nähdäksesi naapureinamme paljon muitakin nuoria miehiä, joilla on
neljäntuhannen punnan tulot vuodessa."
"Mitäpä hyötyä meille siitä on, vaikka niitä tulisi kaksikinkymmentä,
kun sinä et kuitenkaan tahdo käydä niitä tervehtimässä."
"Luota siihen, rakkaani, että jos niitä tulee kaksikymmentä, niin käyn
jok'ikisen luona."
Hra Bennetin luonnonlaatu oli siksi merkillinen sekoitus kärkevyyttä,
ivallisuutta, itsehillintää ja oikullisuutta, ettei kolmenkolmatta
vuodenkaan aviollinen kokemus riittänyt auttamaan hänen vaimoaan
luotaamaan sen pohjaa. Hänen _omasta_ luonteestaan oli paljon helpompi
päästä selville. Hän oli ymmärrykseltään sangen keskinkertainen,
jokseenkin oppimaton ja mielenpuuskiltaan hyvin epävakainen nainen. Kun
ei kaikki käynyt hänen päänsä jälkeen, valitteli hän hermojaan. Hänen
elämäntehtävänsä oli saada tyttärensä naimisiin; hänen elämänsä
sisältönä ja lohdutuksena vierailut ja juorut.