Jane Austen on suomalaiselle lukijalle aivan outo kirjailijatar.
Sellaisena hän pysyi kotimaassaankin pitkän aikaa -- pientä mutta hyvin
merkitsevää ihailijapiiriä lukuunottamatta -- vaikka hänet nykyään
luetaankin Englannin klassikoihin ja mainitaan omalla rajoitetulla
alallaan saavuttamattomaksi.
Hänen elämänsä vaiheet ovat tuiki yksinkertaiset ja vähävaiheiset. Hän
oli "papin tytär" niinkuin Juhani Ahon Elli, mutta hänestä ei tullut
"papin rouvaa", sillä hän kuoli naimattomana 42-vuotiaana. Tuo elämä
kului ensin pienessä maalaispappilassa -- isällä oli hoidettavanaan
kaksikin seurakuntaa, mutta niiden jäsenluku ei noussut 300
suuremmaksi; sitten isän erottua virasta yhden poikansa hyväksi Bathin
vilkasliikkeisessä kylpyläkaupungissa ja vihdoin isän kuoltua, Janen
ollessa 30-vuotias, äidin ja nuorimpain siskojen kera jälleen pienessä
maalaiskodissa. Kirjallinen suoni lienee ollut perintöä äidin puolelta;
ainakin oli tämän setä, Theophilus Leigh, jonkin verran tunnettu
kuivana humoristina ja yli puolen vuosisataa erään Oxfordin yliopiston
"Collegen" rehtorina. Veljistä kohosi kaksi Englannin laivastossa
amiraalin arvoon.
Jo pienenä tyttönä sanotaan Jane Austenin kyhänneen leikillisiä
kertomuksia kotipiirinsä hauskutukseksi. Kaksikolmatta vuotiaana hän
rupesi kirjoittamaan ensimmäistä teostaan "Pride and Prejudice", joka
tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle. Sen nimenä oli alkuaan "First
Impressions" (Ensi vaikutelmia) ja se valmistui seuraavana vuonna.
Kustantaja, jolle isä tarjosi käsikirjoituksen luettavaksi, kieltäytyi
katsomastakaan siihen; ja kesti kokonaista 16 vuotta, ennenkuin teos
tuli julkaistuksi, sittenkuin tekijätär oli muilla teoksillaan
("Mansfield Park" ja "Emma", jotka kypsyneisyydessä on toisinaan
asetettu esikoisteoksen edelle, ynnä "Sense and Sensibility") oli
saavuttanut jonkin verran tunnustusta. Vielä nöyryyttävämmän kohtalon
sai osakseen v. 1803 valmistunut romaani "Northanger Abbey". Kustantaja
maksoi siitä mahtavan palkkion 10 puntaa (250 kultamarkkaa), mutta
arveli sillä tehneensä jo tarpeeksi ja lukitsi käsikirjoituksen
kaappiinsa, josta tekijättären veli vasta tämän kuoltua lunasti sen
takaisin ja toimitti julkisuuteen -- siis sama kohtalo mikä oli
aikaisemmin tullut Goldsmithin kuuluisalle "Wakefieldin kappalaiselle".
Toinen vasta tekijättären kuoleman jälkeen julaistu teos on
"Persuasion".
Hiljaisessa, vaikka silti ei ilottomassa kotielämässään Jane ei
kirjallisten harrastustensa ohella suinkaan laiminlyönyt naisellisia
taloustoimia; hän huolehti pikku perheen taloudesta, hoiteli äitiään ja
sisaruksiaan näiden ahkeraan sairastellessa, neuloi ja kutoi (hänen
kutomiaan kankaita suuresti ihailtiin), luki toisille ääneen joka ilta
ja ylläpiti laajaa kirjeenvaihtoa. Tuo entisaikain kirjeenvaihto olikin
aivan toista kuin mitä se nykyään on. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja
ilmestyi tuiki vähän ja hyvin harvoin; junia ei vielä ollut olemassa;
tuttavista elettiin paljon enemmän erillään kuin nykyisin; mutta
ahkeralla ja intiimillä kirjeenvaihdolla korvattiin yhdessäolon ja
suullisen ajatustenvaihdon puutetta. Sanomattakin on selvää, että
ahkera kirjeenvaihto etevien henkilöiden kanssa oli omiaan kypsyttämään
älyä ja henkevyyttä. Jane Austen tarkkasikin terävin silmin
ympäristöään, Englannin maaseudun silloista keskiluokkaa sen
jokapäiväisessä elämässä, ja löysi siitä hyvän pohjan draamalliselle ja
samalla humoristiselle kuvaamistaidolleen. Hänen terävä ja sympaattinen
katseensa keksi tuhansia mielenkiintoisia ja kernaasti leikillisesti
tajuttuja piirteitä tuossa näköjään sileässä ja tuiki jokapäiväisessä
ympäristössä; ja huomionsa hän piirteli niin elävästi ja vaikuttavasti,
ettei Englannin myöhemmässäkään kaunokirjallisuudessa ole tällä alalla
ollut hänen vertaistaan. Halveksien käyttäen romaaniensa kiihoittimena
silloin (ja jälkeenpäinkin) tavallisia intohimo- ja rikosjuonia hän
kävi hienon ivallisesti selvittämään maaseudun perhe- ja seuraelämän
jokapäiväisiä pieniä huvinäytelmiä, yhdistäen kuvauksensa
iroonillisuuteen ja todenperäisyyteen sattuvan draamallisen
kehitystaidon sekä ihmeen sujuvan, jopa sädehtivän proosatyylin, joka
tekee hänen kertomuksistaan mitä hauskinta ja mielenkiintoisinta
luettavaa.
Julkinen tunnustus tuli Jane Austenille vasta kauan hänen kuolemansa
jälkeen. Pienoinen piiri uskollisia ihailijoita muodostui aluksi hänen
harvalukuisten teostensa ympärille; mutta nepä olivatkin miehiä, joiden
nimi ja arvostelu painoi paljon -- Coleridge, Tennyson, Macaulay,
Walter Scott, Sidney Smith, Disraeli. Hänen varsinaisena "keksijänään"
mainitaan mahtava kirkonmies, Dublinin arkkipiispa tri Whately. --
_Disraeli_ (lordi Beaconsfield) sanoi lukeneensa romaanin "Ylpeys ja
ennakkoluulo" 17 kertaan ja joka kerta nauttineensa siitä yhä enemmän.
_Walter Scott_ kirjoitti 10 vuotta kirjailijattaren kuoleman jälkeen
"Päiväkirjaansa" hänestä seuraavan lausunnon: "Hänen kirjoitelmissaan
on totuudenmukaista kuvaamistaitoa, joka aina ihastuttaa minua -- hänen
kykynsä kehittää jokapäiväisen elämän sekavia vyyhtiä ja tunteita on
verraton ja käy paljon yli minun oman taitoni". _Macaulayn_ muistopuhe
v:lta 1858 kuuluu: "Jos minulla olisi tarpeeksi aineksia, niin
kirjoittaisin mielelläni pienen elämäkerrallisen kuvauksen tuosta
ihmeellisestä naisesta ja kokoisin siten varoja pystyttääkseni hänelle
muistomerkin Winchesterin tuomiokirkkoon" (jonne kirjailijatar on
haudattu). Sellainen muistomerkki -- koruakkuna -- sinne myöhemmin
saatiinkin.
Nykypäiväin lukija huomaa käsissään olevan yli satavuotisen
lemmentarinan hämmästyttävän "uudenaikaiseksi". Sankarin alummainen
"ylpeys" ja sankarittaren "ennakkoluulo" häntä kohtaan sulavat
elämysten hehkussa viimein olemattomiin. Kertomuksen keskushenkilö,
Elizabeth, ei ole ainoastaan persoonallisesti viehättävä kaikessa
tyttömäisessä viehkeydessään; hän on myöskin älyllisesti hurmaava.
Hänen sukkela henkensä, hänen horjumaton hyvätuulisuutensa, hänen
sattuvat sutkauksensa ja nasevat vastauksensa ja ennen kaikkea hänen
ihailtava itsehillintänsä takaavat hänelle alituisesti uusia
ihailijoita lukijain joukosta. Persoonallisten tuttavain todistuksesta
päättäen tekijätär löysi sankarittarensa alkutyypin -- omasta
kuvastimestaan; Eliza Bennet kävi kuin hansikas oman luojansa ylle. --
Muutkin henkilöt ovat varsin mielenkiintoisia. Kääntynyt ja
uudestasyntynyt Darcy, jäykän englantilaisen "gentlemanin" perikuva,
osoittautuu lopulta olevansa saavuttamansa onnen arvoinen. Verrattomia
tyyppejä ovat edelleen viisas ja vetelä kirjatoukka hra Bennet,
ahdasjärkinen hurskastelija hra Collins, säätykopeudesta pakahtuva Lady
Catherine de Bourgh; samoin alemmassa tasossa hullunkurisen typerä rva
Bennet, hyvänahkainen nousukas Sir William Lucas ja tämän älykäs tytär
Charlotte. Toinen lempivä pari, hra Bingley ja Jane Bennet, ovat
kaikessa harmittomuudessaan peräti rakastettavia ihmisiä. Teoksen
liukas "konna", kapteeni Wickham, on ainoa myönnytys, jonka
kirjailijatar on tehnyt aikansa juoniromaania suosivalle maulle.
Bennetin tyttöparvesta nuorimmat soisi lukija kenties näkevänsä
poisjätetyiksi.
"Minä toivon, etten koskaan tee naurunalaiseksi sitä, mikä elämässä on
viisasta ja hyvää. Mutta hullutukset ja höperyys, oikullisuus ja
epäjohdonmukaisuus minua _todella_ huvittavat, ja minä nauran niille,
missä niitä vain näen", antaa tekijätär Elizabethin kerran sanoa. --
Niissä sanoissa on tervettä järkeä. Toivomme, että meikäläinenkin
yleisö mielellään tutustuu tähän viisaaseen, vaatimattomaan ja
herttaiseen kirjailijattareen, joka eläessään ei ollut mikään kylmästi
järkeilevä "sinisukka", vaan todellinen nainen hienoja sormenpäitään
myöten.