iloinnut koko ajan. Se oli varmaankin suuri pettymys teille."
"Oli", sanoi Petra avomielisesti. "Mutta minä menen huomenna hänen
luokseen. Minä olen odottanut hänen tuloaan, siitä asti kun olin pieni.
Minä aion myöskin laulajattareksi", puhkesi hän äkkiä sanomaan —
_"enkä_ aio mennä kihloihin" – ja Vilhelm Veyer sai hyvin merkitsevän
silmäyksen.
He pysähtyivät molemmat ja katselivat häntä hämmästyneinä.
"Niinkö?"
"Niin, onhan teillä harvinaisen kaunis ääni", sanoi maaherratar. "Mutta
oppiaika käy kalliiksi."
"Niin se ehkä käy", sanoi Petra sävyisämmin kuin hänen oli tapana. "Ja
nyt – kai minä en enää jää tännekään", lisäsi hän.
Taas Letta rouvan täytyi pyyhkiä silmiään.
"Kaikkea sentapaista en vielä jaksa ajatella", sanoi hän. Hän irroitti
huomaamatta Vilhelm Veyerin käsivarren ja meni hiljaa Tuesenin
huoneeseen. Vilhelm jäi katselemaan Petraa. Mitähän Petra oikein
ajatteli siitä, mikä oli tapahtunut? Hän tarttui hänen käteensä.
"Mitä te ajattelette minusta, Petra? Rakas pikku Petra", sanoi hän, ja
hänet valtasi taas se äkkinäinen hellyys, jota hän tunsi joka kerta,
kun kosketti tätä lujaa ruskeaa kättä.
"Minä – olen niin kauhean iloinen, koska te olette – liehittelijä",
sanoi Petra säteilevänä. "Ensin minä luulin, että olin kihloissa teidän
kanssanne. Mutta nyt minä tiedän, että te vain _olette_ sellainen. Ja
te olitte hirveän ystävällinen, kun olitte sellainen minua kohtaan, kun
pappi tahtoi käydä minun kimppuuni. Tuhat kiitosta."
Hän päästi Petran käden ja tuijotti mitään ymmärtämättä kirkkaisiin
harmaisiin silmiin, jotka loistavina katsoivat häneen. Sitten hän taas
tarttui käteen ja kumartui sen ylitse.
"Petra. Te olette kummallinen lapsi, mutta minä — pidän teistä – niin
kovasti", sanoi hän lämpimästi.
"Sen minä toki tiedän. Muuten ette olisi suudellut minua", sanoi Petra
hyvillään. "Ja koska te pidätte minusta niin paljon, niin saatte
tietää, että huomenna on elämäni ratkaisevin hetki. Sillä ajatelkaa,
jos minulla sittenkään ei ole tarpeeksi ääntä. Silloin minun vain pitää
mennä naimisiin. Ja se on niin jokapäiväistä."
Jenny raotti ovea.
"Tee on pöydässä", sanoi hän laulavalla äänellään.
He söivät vaihtamatta montakaan sanaa. Vilhelm Veyer pelkäsi, että
hänen ehkä täytyisi käyttää stipendirahansa heti ja matkustaa nyt jo
eikä vasta keväällä, kuten hän oli toivonut.
"Te olette varmaankin väsynyt, lapsi. Pankaa te vain maata", sanoi
Letta rouva, kun he olivat syöneet. Ja hänen ääneensä tuli sävy, jota
Petra ei koskaan ollut luullut siinä voivan olla, hänen nyt lisätessään:
"Ja kiitos kaikesta, minkä olette tehnyt – _hänen_ hyväkseen." Ja
sitten kapeat valkeat sormet keveästi koskettivat Petran poskea.
Petra meni huoneeseensa ja riisuutui puolinukuksissa. Sinä iltana hän
sulki herrattarenkin vanhaan iltarukoukseensa, joka oli jonkunlainen
lisä isämeidän rukoukseen ja jonka Maren oli opettanut hänelle hänen
lapsena ollessaan.
* * * * *
Petran käynnistä Wedloffskan luona ei tullut mitään seuraavana päivänä.
Eikä liioin sitä seuraavina. Sillä seuraavana aamuna Letta rouva
ei voinut nousta vuoteestaan – hänen sänkynsä oli ruokasalissa, ja
ruokasalin ikkunoiden piti koko päivä olla uutimien peitossa – hän
oli saanut tavallisen päänsärkynsä, ja sitä kesti aina kolme päivää.
Petra kulki edestakaisin ja asetti kääreitä – otti vastaan sukulaiset,
jotka tulivat, ja vastasi kaikkiin kysymyksiin. Vasta illalla hän tuli
ajatelleeksi, että Per Borting turhaan oli seisonut yliopiston kellon
luona odottamassa. Mutta Petra otti asian levollisesti. Sanomalehdet
kertoivat, että Wedloffska aikoi antaa vielä yhden konsertin.
Se sattui hautajaispäiväksi.
"No eikö ole onnetonta", sanoi Petra Jennylle lukiessaan sen. "Minä
olen varma siitä, ettei _hän_ olisi pahoillaan, jos menisinkin sinne.
Mutta rouva ei voi olla yksin sinä iltana. Mutta huomenna minä menen,
jos vaikka – en tiedä mitä."
"Eihän ole niinkuin oikein sopivaakaan mennä huvittelemaan sellaisena
päivänä", sanoi Jenny kokeneesti.
* * * * *
Kaikki oli ohi.
Lähin suku oli ollut aikaisilla päivällisillä, mustat, hiljaiset
päivälliset, joiden kuluessa poliisimestari-serkku oli pitänyt
muistopuheen.
Nyt he olivat menneet.
Talossa vallitsi se suuri tyhjyys, joka syntyy, kun _se_ on kannettu
ulos – kun huone taas on järjestetty jokapäiväistä elämää varten, eikä
enää ole mitään hommattavaa eikä ajateltavaa.
Vilhelm Veyer sanoi aikaisin hyvästi.
"Neiti Felber. Minua haluttaisi pyytää teitä täksi yöksi nukkumaan
minun huoneeseeni. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan", sanoi Letta
rouva.
"Eihän toki. Minusta se on hirveän hauskaa", sanoi Petra. Ja hän ja
Jenny kantoivat sängyn sisään ja asettivat sen maaherrattaren sängyn
viereen.
Letta rouva nousi vuoteeseensa punakeltainen pähkinänkokoinen
hiusnuttura päälaellaan. Sitten hän vei nenäliinan suulleen, ja kun
hän jälleen asetti sen yöpöydälle, oli sen alla jotain. Ja Letta rouva
alkoi äkkiä sammaltaa.
Kun valo oli sammutettu, kuuli Petra hiljaisen nyyhkytyksen – hän etsi
hapuillen Letta rouvan ohuita sormia. Ne puristivat heikosti hänen
kättään eivätkä enää vetäytyneet pois.
Seuraavana aamuna Petra seisoi peilin edessä ja oli kovassa puuhassa
letteineen. Mutta ensi kertaa ne eivät tyydyttäneet häntä. Hän sytytti
kynttilän ja kuumensi kynänvarren, kuten oli nähnyt Jennyn tekevän, ja
sai käsiinsä ison hiussuortuvan. Hän lähensi kynänvarren kasvoihinsa
tunteakseen, oliko se liian kuumaa.
Ssssss, kärvensi se. Ja kun Petra katsoi peiliin, oli hänellä punainen
juova juuri nenän poikki.
Hänen täytyi nauraa, niin surkeata kuin se olikin.
"Maren on totta tosiaankin oikeassa, kun hän sanoo, että turhamaisuus
saa hyvin ansaitun rangaistuksensa", sanoi hän. Ja sitten hän luopui
kaikista ponnistuksista saada Tunturihiirestä jotain muuta kuin
Tunturihiiren.
"On toki taivaan onni, kuten Maren sanoo, ettei minun pidä nenällä
laulaa", nauroi hän katsellessaan omaa turmeltunutta kuvaansa.
Petra kulki puiston läpi mieli jännityksessä, joka oli sangen
harvinainen ilmiö aina tasapainossa olevan Tunturihiiren elämässä.
Kellon luona seisoi Per Borting odottamassa – hän tuli juuri luennolta.
"Älkää puhutelko minua", sanoi Petra. "Minusta tuntuu aivan
samanlaiselta kuin silloin, kun minun piti mennä ripille. Istukaa tässä
penkillä ja odottakaa minua."
Ja niin pieni tummansininen olento pujahti sisään Grandin suuresta
ovesta.
Heti sen jälkeen se taas tuli ulos – hitaasti ja pää kumarassa se meni
penkin luo. Per Borting ei keksinyt häntä, ennenkuin hän jo oli siellä,
hän ei odottanut häntä tulevaksi vielä pitkään aikaan.
"No?" kysyi hän kovasti jännittyneenä.
Petra nosti kasvonsa. Per Borting ei saanut muuta vastausta kuin kaksi
kyyneleistä silmää ja pienen vavahduksen suun ympärillä.
Hän ei kysynyt enempää. Veti vain Petran istumaan penkille viereensä ja
puristi hänen kättään.
Petra ei sanonut sanaakaan.
Vihdoin pitkän ajan kuluttua Borting kysyi:
"Eikö hän tahtonut ottaa teitä vastaan?"
"Hän on matkustanut", kuiskasi Petra. "Matkustanut tänä aamuna
Bergeniin."
Per Borting istui hetken ääneti.
"Mutta hän tulee ehkä tänne takaisin. Tai tehän voisitte antaa jonkun
toisen etevän arvostella lauluanne", sanoi hän sävyisästi.
"Ihmiset ovat niin ty-hyhmiä, kun heidän pitää lohohdutella", nyyhkytti
Petra.
Hän istui keskellä Karl Johania itkien, niin että kyyneleet vierivät
pitkin poskia.
Per Borting ei loukkaantunut. Hän mietti vain, miten saisi Petran taas
iloiseksi. Hän muisti ensi kerran junassa, kun Petra painoi nenänsä
ruutua vasten, ja hän alkoi kertoa äidistä ja isästä ja – äiti. Hänen
mieleensä juolahti ajatus.
"Neiti Felber", alkoi hän, mutta sitten hän ei kuitenkaan jatkanut. Oli
parasta olla sanomatta mitään, ennenkuin tiesi varmasti.
"Nyt teidän pitää tulla kotiin", sanoi hän, "punaisine
nenännipukkoinenne", lisäsi hän hilpeästi.
Petra kääntyi hänen puoleensa.
"Niin, sen minä poltin aivan turhanpäiten", sanoi hän harmistuneena.
Hän nousi ja alkoi kulkea eteenpäin, mutta hän ei sanonut mitään
kotimatkalla. Viime aikojen tapahtumat olivat olleet vähän liikaa
itse Tunturihiirenkin tavalliselle mielenrauhalle ja valoisalle
maailmankatsannolle – sekä maaherra että Wedloffska.
Per Borting saattoi hänet portille.
"Minä menen vielä takaisin kaupunkiin. Minun täytyy välttämättömästi
telefonoida kotiin tänään. Paluumatkalla pistäydyn tänne ja kysyn, mitä
teille kuuluu", sanoi hän – ja riensi pois pitkin katua niin pitkin
askelin kuin suinkin saattoi.
Maaherratar oli yksin. Vilhelm Veyer oli mennyt sanomalehden toimistoon.
"No?" kysyi hän, heti kun Petra näkyi ovessa – aivan kuin olisi hän
odottanut. Hän istui aivan toimettomana ja hiljaa tuolillaan ja
tuijotti tyhjää paikkaa vastapäätä.
"Hän oli", sanoi Petra, "matkustanut", jatkoi hän sitten. Ja sitten
painautui pieni ruskea lettipää äkkiä maaherrattaren syliin ja
nyyhkytti äänekkäästi.
Letta rouva aivan pelästyi tällaista hänen persoonaansa kohtaan
suunnattua hyökkäystä, jommoiseen hän ei suinkaan ollut tottunut. Mutta
sitten kaksi ohutta valkeaa kättä alkoi silittää Petran selkää. Ne
silittivät ja silittivät. Eikä sanaakaan lausuttu.
Niin he istuivat kauan.
"Meidän pitää neuvotella Vilhelmin kanssa siitä, mitä meidän nyt on
tehtävä. Vilhelm on niin käytännöllinen", sanoi Letta rouva vihdoin.
Aivan ehdottomasti ja huomaamattaan hän sanoi "me". Ja se seikka, että
herratar sanoi me puhuessaan itsestään ja Petran surusta, herätti
Petran. Nyyhkytykset lakkasivat. Hartiat hytkähtelivät vain pari
kertaa. Sitten tulipunaiset, märät kasvot lähenivät maaherrattaren
kasvoja ja kaksi käsivartta kietoutui hänen kaulaansa.
"Tuhat kiitosta. Minä en koskaan ollut luullut, että te voisitte olla
niin kiltti", sanoi Petra. Ja sitten lämmin suu painautui lujasti
maaherrattaren kuivaa vanhaa poskea vasten.
Petra katosi ovesta. Letta rouva istui yhä paikallaan omituisen
heltyneenä. Niin pitkiin aikoihin, kuin hän saattoi muistaa, ei kukaan
muu kuin Tuesen ollut vapaaehtoisesti suudellut Letta rouvaa. Ja Letta
rouvasta tuntui miellyttävältä, kun nuo vahvat nuoret käsivarret
kietoutuivat hänen kaulaansa. Niissä oli jotain suojelevaa, vaikkapa
_hän_ oikeastaan oli se, jonka tässä piti suojella ja lohduttaa.
Hän istui hetken mietteissään, sitten hän nousi ja meni Petran jälkeen.
Hän kolkutti hänen ovelleen.
Petra istui sängynlaidalla ja tuijotti eteensä ilmaan.
"Neiti Felber", alkoi maaherratar melkein hämillään. "Minä ajattelin,
että ehkä tahtoisitte jäädä tänne talveksi sittenkin. Minullahan on
huoneisto vain itseäni varten nyt. Ja Vilhelm matkustaa luultavasti
pois. Ja sitten – sitten antaisin teidän mielelläni nauttia
lauluopetusta. Jos voisitte kestää yksinäisyyttä täällä luonani."
Letta rouva liikutteli jalkojaan ja oli aivan punainen kasvoiltaan
eikä uskaltanut katsella Petraa. Hän ei ollenkaan tietänyt, miten oli
meneteltävä, kun tahtoi olla rakastettava.
Petra ei ensin sanonut sanaakaan. Katsoi vain. Mutta sitten äkkiä koko
hänen kasvonsa kirkastuivat.
Ja ennenkuin oikein itsekään tiesi, mitä teki, oli hän kietonut
käsivartensa maaherrattaren polvien ympäri ja nostanut hänet ylös
ilmaan.
"Anteeksi", sanoi hän hämillään, kun Letta rouva aivan säikähtyneenä
taas seisoi lattialla. "Anteeksi, mutta minä tulin niin iloiseksi.
Tuhat –"
"Älkää kiittäkö minua", sanoi Letta rouva hiljaa. "Se on ikäänkuin –
häneltä."
Samassa kello soi. Petra kiiruhti käytävän läpi ja ulos.
"Minun pitää sanoa terveisiä isältä ja äidiltä ja kysyä, ettekö tahdo
tulla meille asumaan ja laulamaan äidin kanssa", puhkesi Per Borting
sanomaan voitonriemua ja raikuvaa iloa äänessään.
Petra katsoi häneen aivan ymmällään. Sitten hän teki korkean hyppäyksen.
"No sattuupa nyt kummia", sanoi hän. "Nyt juuri herratar – ei maaherra
– on tarjonnut minulle laulutunteja. Kyllä he sanovat oikein kotona,
kun väittävät, että Tunturihiiri on kuin kissa, hän putoaa aina
jaloilleen."
"Te tulette luonnollisesti meille", sanoi Per Borting varmasti.
"Ellette mieluummin valitse – Veyeriä", lisäsi hän pisteliäästi.
"Niin, teille minä mieluummin tahdon", sanoi Petra iloisesti, mutta
sitten hän vaikeni ja seisoi hetken ääneti.
"Ei", sanoi hän päättäväisesti. "Minulla on paikka täällä. Ja kun hän
tahtoo pitää minut luonaan tänä talvena, niin minun täytyy jäädä hänen
luokseen. Etenkin nyt, kun hän on suruissaan ja yksin. Niin, sillä
Veyer, hän matkustaa pois. Ulkomaille. Ja ajatelkaa, hän on muuttanut
mieltään niin, että hän nyt pitää minusta, luullakseni, – vaikka minä
nostin hänet ilmaan ihastuksissani. Eikä hän varmaankaan ole tottunut
siihen. Niin että ei kiitos. Minun täytyy kyllä jäädä tänne."
Per Borting ei sanonut mitään. Mutta hänen avoimet pojankasvonsa
ilmaisivat niin selvästi, mitä hän ajatteli, että sanat olivatkin aivan
tarpeettomia.
"Mutta keväällä. Silloin kai te asutte kotona. Silloin minä tulen
teille, ja silloin te ja minä istumme lammen luona, kun toiset nukkuvat
päivällisuntaan – niin, ja sitten teidän äitinne ja minä laulamme
yhdessä", lisäsi hän.
"Tuhat kiitosta", sanoi Per Borting onnellisena. Sillä Petrahan oli
ensin ajatellut lampea ja häntä ja sitten vasta laulua ja äitiä. Ja
olihan hän, Borting, kaupungissa talvella – ja Veyer aikoi matkustaa
pois.
Mutta Petra meni keittiöön Jennyn luo.
"On kai hirveän syntistä olla iloinen, kun täällä on suru", sanoi hän,
"mutta minä en voi sille mitään. Minä olen sellainen onnen porsas,
Jenny."
"Vai niin, se kesakkoinenko se sitten lopulta olikin", vastasi Jenny ja
alkoi hihittää.
* * * * *
Lumi pyrysi ristiin rastiin raskaalta, valkean harmaalta taivaalta ja
laskeutui valkeaksi, utuiseksi kanneksi sen harmaan peitteen ylitse,
joka vielä oli maassa viime lumisateen jälkeen. Oli niin pimeää, että
lyhdyt ulkona vielä paloivat, vaikka kello oli melkein kymmenen aamulla.
Oli kaksi päivää ennen jouluaattoa.
Petra seisoi nenä matkakirstussa ja järjesteli tavaroitaan. Maaherratar
ilmestyi ovelle.
"Tässä minulla on joululahja – jos ehkä tahdotte käyttää sitä
matkalla", sanoi hän ja ojensi Petralle pienen käsilaukun.
"Voi tuhannet kiitokset", sanoi Petra ja aukaisi sen. Sen sisässä oli
neliskulmainen punainen seteli.
"Te olette unohtanut tämän", sanoi hän ja ojensi sen Letta rouvaa kohti.
"Se on teidän. Voitte kai käyttää sen ostoksiinne", sanoi maaherratar.
"Tehän olette itse voittanut sen, muistattehan."
Petra seisoi silmät selällään.
"Sata kruunua. Minä luulen, että olette hullu. Sillä te olisitte voinut
ostaa joululahjoja puolelle kaupunkia. Ja te, joka sitäpaitsi olette
antanut minulle koko laulun."
Ja ennenkuin maaherratar ehti äännähtääkään, lensi laukku matkakirstuun
ja hän itse oli Petran sylissä kuin pihtien puristamana.
"Te olette kovin väkevä", oli ainoa, minkä hän sanoi, kun taas pääsi
irti. Ja sitten hän hymyili.
Maaherratar oli oppinut hymyilemään aivan kuin muutkin ihmiset. Aluksi
se ei ikäänkuin sopinut hänen kasvoihinsa, mutta nyt se jo oli siinä
aivan kuin paikoillaan.
Niin sanoi myöskin vanha tohtori Sonderberg, kun hän tuli tavalliselle
viikkokäynnilleen enemmän ystävänä kuin lääkärinä.
"Te olette opettanut herrattaren hymyilemään, te pieni", – sanoi
tohtori Sonderberg.
Mutta Petra nauroi ja sanoi, että asianlaita varmaankin vain oli niin,
että herratar oli unohtanut sen joksikin aikaa, kun hänellä oli ollut
niin paljon ikävyyksiä ja suruja. Sillä kaikki ihmiset ovat toki
syntyneet sellaisiksi, että osaavat hymyillä.
Maaherratar hymyili. Ja hän hymyili vielä enemmän, kun Petra veti esiin
koruompelun ja sanoi:
"Ja tässä on minun joululahjani teille. Se on salvetti. Mutta tuo yksi
kulma minun pitää ommella, kun tulen takaisin. Minulta koruompelu sujuu
niin hitaasti, sillä se on minusta niin tympäisevää työtä."
"Kiitos. Minä luulen melkein, että pidän salvetin tällaisenaan, Petra,
Näin se on aivan te itse", hymyili herratar. "Te olette hyvin kiltti.
Se on varmaankin tuottanut teille monta ikävää hetkeä."
"Niin on", hymyili Petra avomielisesti. "Minun lahjojeni omituisuutena
on muuten, etteivät ne koskaan ole valmiita, sillä kotona minä aina
keksin niin paljon tekemistä ulkosalla. Tässä on se lahja, jonka olen
aikonut Veyerille. Minun olisi pitänyt koristaa se koruompelulla – se
on tarkoitettu liiveiksi. Mutta eikö se teistäkin ole yhtä sievä ilman
koruompelua? Tai melkein ainakin?"
"Aivan yhtä sievä", vastasi Letta rouva vallan vakavana. "Vaikka
luulenkin, että Vilhelm olisi pannut erikoista arvoa pariin teidän
kätenne tekemään neulanpistokseen, niin hän kyllä tulee iloiseksi
nähdessään, että te yleensä olette ajatellut häntä. Hänelle varmaankin
on oleva suuri pettymys, ettette ole kotona hänen palatessaan."
"Kyllä varmaankin", sanoi Petra hyvillään.
"Ettekö voisi odottaa huomiseen, niin voisimme joka tapauksessa syödä
aikaisen päivällisen yhdessä hänen kanssaan."
"Minä olen luvannut ylioppilas Bortingille matkustaa yhdessä hänen
kanssaan. Hänen vanhempansahan asuvat nyt meidän pappilassamme. Ja
minun veljeni matkustaa samalla kertaa."
Maaherratar kävi vakavaksi. Hän istuutui.
"Kuulkaa nyt, pikku Petra", sanoi hän. "Te tiedätte, että minä sanon
suoraan, jos jokin ei minua miellytä. Enkä minä pidä siitä tavasta,
millä te kohtelette molempia näitä nuoria ihmisiä. Tehän olette vain
lapsi ettekä ajattele kihlausta ettekä muuta sellaista, – mutta on
sääli näitä kahta poikaa, paitsi sitä ettei se myöskään ole aivan
sopivaa. Toisen kanssa olette niin innokkaassa kirjevaihdossa, että –
että – en tiedä mitä – ja –"
"Minusta on niin hienoa saada kirjeitä ulkomailta", puolustautui Petra.
"Sitäpaitsi se on hauskaa."
"Ja toisen kanssa te käytte konserteissa ja kävelette, ja nyt
te matkustatte kotiinkin hänen kanssaan", jatkoi maaherratar
tyytymättömänä. "Minun mielestäni se ei ole oikein. Minun mielestäni
teidän pitäisi antaa toisen heistä tietää, että te pidätte enemmän
toisesta."
"Niin, mutta se olisi toisesta ikävää. Enkä minä tiedä, kuka on
toinen", sanoi Petra. "Minä pidän hirveän paljon kumpaisestakin – aina
sen mukaan, kenen kanssa olen yhdessä."
"Niin niin. Olkaa vain varovainen, lapsi kulta", sanoi maaherratar
leppyneenä ja nousi paikaltaan. "Joka tapauksessa sekä Vilhelm että
minä kaipaamme teitä kovasti jouluna."
"Sepä hauskaa", vastasi Petra ilosta säteillen.
* * * * *
Lunta tuprutteli yhä tiheämmin ja tiheämmin. Oli mahdotonta eroittaa
muuta vaununikkunasta kuin yksityisiä pieniä kaukaisia valoja, jotka
välähtivät esiin pimeästä ja katosivat yhtä nopeasti. Kattolamppu
loisti himmeästi ja leimuellen, juna jyskytteli eteenpäin. Mutta kolme
matkustajaamme ei huomannut mitään siitä, mikä heidän ympärillään
tapahtui. Pappila ulkopuoleltaan ja pappila sisäpuoleltaan oli kaiken
aikaa puheenaiheena, niin että Per Borting vihdoin sanoi, että siellä
hän nyt osaisi liikkua vaikka sokeana.
Hämäristä saakka oli ilma selkeää, ja kun juna iltamyöhällä pysähtyi
vanhalle tutulle asemalle, hohtivat tähdet niin kirkkaina, että köyhät
vilkkuvat rautatielyhdyt näyttivät vieläkin kurjemmilta ja nolommilta
kuin muuten.
"Tunturihiiri", kaikui Finnin ääni, "onko sinulla uudet suksirakset
minulle, niinkuin lupasit?" Ja rakennuksen takana ravistelivat hevoset
kulkusiaan, joiden ääni kaikui kumahdellen ja sitten äkkiä lakkasi
kuulumasta.
"Se on Musta. Se nykii aina noin, kun se on sidottuna", sanoi Petra ja
kiiti läpi lumen kahden ison reen luo.
Toisessa istui turkkeihin kääritty herra.
"Isä."
Petra lensi hänen kaulaansa, puristeli häntä ja suuteli häntä ainoaan
paljaaseen paikkaan – nenälle.
"No. Ei ole vaikeaa arvata, kuka te olette, sydämellinen nuori neiti",
sanoi naurunsekainen ääni turkin sisästä. "On luonnollista, että
erehdyitte, sillä ovathan sekä hevonen että reki vanhoja tuttujanne."
"Ai! Anteeksi", sanoi Petra ällistyneenä. Mutta sitten hän nauroi ja
käänsi taas päänsä turkkia kohti.
"Sitäpaitsi minä olen tottunut suutelemaan tämän pitäjän pappia."
"Toivon, ettette luovu siitä tavasta, pikku ystävä. Per'in isänä toki
minäkin voinen vaatia vähän ystävyyttä. Toivomme, että saamme ilon
nähdä teidät kaikki meillä ensimmäisenä joulupäivänä. – No, hyvää
päivää ja tervetuloa, poikani."
"Tunturihiiri! Täällä on Musta. Jouduhan vähän", vinkui Finn. "Herman
jo istuu reessä."
Tunturihiiri tuli hyppien. Per Borting seurasi perässä ja kääri hänet
vällyihin.
Pari minuuttia myöhemmin reet lähtivät nytkähtäen liikkeeseen. Kulkuset
soivat tahdikkaasti ja kaviot kapsahtelivat. Ensi tienhaarassa erottiin.
"Hyvästi ja tervetuloa."
"Huomenna", huusi Per.
Petra istui kasvot ylöspäin käännettyinä, onnellisena ja turvallisena
äitinsä vanhassa tutussa turkissa.
"Tähdet loistavat aivan toisella tavalla täällä kuin kaupungissa",
sanoi hän.
Joen rannalla olevan pienen valkean rakennuksen kaikki ikkunat olivat
valaistut. Portailla seisoi Maren, kädet kudotun kaulahuivin alla. Hän
oli vielä harmaampi ja ryppyisempi ja vinompi kuin miksi Petra hänet
muisti. Hän käänsi Petran kasvot käytävän lamppua kohti.
"Enkö minä jo arvannut. Paljon laihempi eikä yhtä ruskea. Niin, se
kaupunki!" sanoi hän harmissaan.
Pappi tunnusteli hapuillen Petraa toisella kädellä ja piti toisella
Hermanista kiinni.
"Lapsi kultani. Rakas pikku Tunturihiiri", sanoi hän. Hän vapisi,
eivätkä silmät enää nähneet mitään. Hän oli paljon vanhentunut.
"Voi isä, miten sinä olet käynyt – kauniiksi", sanoi Petra, mutta
hänen äänensä ei ollut niin varma, että hän olisi uskaltanut sanoa sen
enempää hetken aikaan.
Hän juoksi läpi talon – kaikki oli tarkastettava.
"Huonekalut ovat muuttuneet niin isoiksi minun mielestäni", sanoi hän
Marenille, joka uskollisesti seurasi häntä eikä voinut katsella häntä
kyllikseen.
"Niin, näetkös, pappilan suojathan olivat avarammat. Mutta näitä voikin
paljon paremmin pitää puhtaina", sanoi Maren.
Petra seisoi pienen ullakkohuoneensa ikkunan luona ja riisuutui. Puiden
latvojen takaa hän näki pappilan valot. Hän seisoi kauan katsellen
niitä.
"Paikkoja ikävöi melkein enemmän kuin ihmisiä", huokasi hän ja veti
uutimen alas.
Hän heräsi siihen, että Maren laski halkosylyksen jymisten lattialle ja
alkoi panna puita uuniin.
"Niin hyvin kai sinä et ole nukkunut, sitten kun menit kaupunkiin?"
kysyi hän.
"Minä nukun kaikkialla, Maren", sanoi Petra.
"Hoh, niin sinä varmaankin vain luulet", sanoi Maren, jonka epäluulo
kaikkea vastaan, mikä kantoi kaupungin nimeä, oli syvälle juurtunut.
Petra makasi katsellen tulen leimuelevaa heijastusta seinällä. Uusi
öljytty seinä. Ikävä seinä. Hän muisti vanhoja harmaita seinäpapereita,
joille keltaiset sadetahrat muodostivat kuvioita, kukon ja miehen, joka
ratsasti katon harjalla. Ja reikää, jonka läpi raontäyte näkyi. Petra
muisti varsin hyvin, että hän itse oli tehnyt sen nähdäkseen, mitä
paperin alla oli – kauan, kauan sitten.
Ja äkkiä pieni ruskea pää pujahti peitteen alle. Peite hytkähteli ja
sen alta kuului tukahdutettua nyyhkytystä.
* * * * *
"Ei, minä en tahdo sinua mukaan, Finn."
Petra seisoi sovitellen suksia jalkaansa heti päivällisen jälkeen.
"Se on hävytöntä. Rakset ovat jo suksissa. Katso vain", sanoi Finn
innokkaasti.
"Sinä voit mennä Hermanin kanssa. Minä tahdon mennä yksin", sanoi Petra
ja hiihti tiehensä.
"Petra on muuttunut niin tyttömäiseksi", sanoi Finn suutuksissaan
Hermanille. "Nyt hän tahtoo mennä yksin kuin täysikasvuinen ainakin."
Kuivaa lunta putoili hiljalleen. Se rapisi puissa ja pisteli Petraa
kasvoihin, kun hän hiihti jokea pitkin. Hän meni maantien poikki,
niityn yli ja pappilaan kuuluvan kivikon läpi.