Veyer tuijotti ruskeisiin, kirkkaisiin lapsenkasvoihin, ja ääni ja
sanat veivät hänet mukanaan kauas, kauas taaksepäin ajassa. Hän seisoi
pienenä poikana pidellen eno Tuesenia kädestä ja katseli, miten kukilla
koristettu kirstu kannettiin ulos eräästä huoneesta – hänen äitinsä
kirstu.
Kun laulu vaikeni, kumartui hän suutelemaan pientä kättä, joka lepäsi
sängynpylväällä – sitten hän nopeasti meni ulos saliin.
Letta rouva istui yhä kumarassa – ei oikaissut ruumistaan.
Mutta maaherra makasi silmät suljettuina ja hengitti tyynesti ja
keveästi.
Hän nukkui.
* * * * *
Aamuaurinko korkealla, sinisellä taivaalla. Kuivat harmaat kadut, joita
myöten aamuvirta jo vähitellen alkoi valua sisäkaupunkiin päin.
"Te näytätte niin juhlalliselta tänään. Ja minulla on juuri niin
omituinen uutinen teille, neiti", sanoi Per Borting – hän seisoi
leipomon edustalla odottamassa, kun Petra tuli ulos.
"Hän elää varmaankin vain muutaman päivän enää", sanoi Petra ajatukset
toisaalla. "Veyer on ollut meillä yötä ja tänään hän muuttaa meille,
sillä hän ei tahdo sairaanhoitajatarta, ja se on minusta järkevää,
sillä ei kukaan outo, joka ei ole tottunut potilaaseen, voi tietää,
mitä potilas kulloinkin juuri tarkoittaa. Isoisä kysyi kaiken aikaa,
eikö höyrylaiva voinut kulkea muualle kuin sinne, missä hän makasi,
ja he luulivat, että hän houraili. Mutta minä ymmärsin heti, ettei
hän sietänyt kuulla, miten salin iso kello tikitti – vain siksi, että
minä paraiten tunsin isoisän. Ja hän sanoo myöskin joskus kummallisia
asioita, kun hän ei muista."
"Hyvä, että minä jo tunnen teidän puhetapanne siksi hyvin, että voin
eroittaa, mikä _hän_ kulloinkin on kysymyksessä", vastasi Per Borting.
"Sehän oli kovin surullista. Mutta voitte kai te kuitenkin tulla
konserttiin?"
_"Täytyyhän_ minun melkein, kun hän on minun ystävättäreni, eikö
teistäkin? Ja isä sanoo aina, etteivät ihmiset koskaan tarvitse
niin paljon rohkaisua kuin silloin, kun heille on sattunut jotain
surullista. Etenkin musiikkia. Niin että kyllä kai minä tarvitsen sen
konsertin. Mutta jos hän pyytää minua jäämään kotiin laulamaan, niin
minun täytyy jäädä – rohkaistakseni _häntä_ siis. Sillä _hänelle_ minä
tuskin voin antaa huuliharppua."
"Huuliharppua?" kysyi Per Borting kauhistuneena.
"Niin. Sen isä sai. Minä olin isoisän luona, kun pikku veljeni kuoli,
kauan sitten. Ja kun minä olin kotona hautajaisissa, puhui isä juuri
noin musiikista. Silloin minä ostin huuliharpun ja kirjoitin, että
hän voi käyttää sitä, kun hän oli eniten suruissaan. Ja silloin isä
kirjoitti takaisin, että hän oli nauranut ensimmäisen kerran Leifin
kuoleman jälkeen – niin että mitä hän oli sanonut musiikista, piti siis
paikkansa."
"Oletteko aina ollut tuollainen?" kysyi Per Borting ilmeistä ihailua
äänessään.
"Paljon pahempi", nauroi Petra. "Mutta uutinen? Sen te olette
unohtanut."
"Minä olen kulkenut tässä ja koettanut arvailla, minkä vaikutuksen se
mahtaa tehdä teihin", sanoi Borting ja katsoi uteliaasti häneen. "Isä
hakee papiksi teidän kotipitäjäänne."
Petra pysähtyi ja tuijotti Per Bortingiin omituisen näköisenä.
"Hakeeko teidän isänne _meidän_ virkaamme?"
"Hakee. Äiti on ollut heikko viime aikoina. Hän tarvitsee vuori-ilmaa
ja kuusimetsää, sanoo lääkäri. Ja isällähän on hyvän papin maine",
sanoi hän hiukan ylpeästi, "eikä sinne ole paljonkaan hakijoita, niin
että kyllä kai hän sen saa. Mutta mitä te siitä sanotte?"
"Minä", sanoi Petra ja kulki hetken mietteissään. Sitten hän käänsi
loistavat kasvonsa Bortingia kohti.
"Mutta silloinhan koti yhä edelleen on koti. Sillä teidän äitinne ja
isänne luo kai voin mennä niin usein kuin tahdon? Ja minä voin neuvoa
teille lammen ja kaikki muut hauskat paikat. Voi, minä olen niin
iloinen. Sillä ajatelkaa, jos sinne olisi tullut joku toinen pappi,
kuten esimerkiksi paksu Hviid, joka vain istuu ja maiskuttaa huuliaan
ja kädet vatsallansa pyörittelee peukalojaan toistensa ympäri. Tai
Saeterstoen, jolla on rasvainen tukka ja viheriät hampaat ja joka vain
puhuu siitä, miten huonoja ihmiset ovat. Eikö _huono_ ole inhottava
sana? Se ei merkitse edes niin paljoa kuin että he jaksaisivat olla
oikein pahoja. Se on ikäänkuin kaikkein alhaisin luokka, jonka määränä
on ryömiä vatsallaan ja syödä maan tomua koko elämänsä ajan. Niin
_minusta_ tuntuu."
Borting nauroi.
"Joka tapauksessa minä olen hyvin iloinen, koska _te_ olette iloinen."
"Ajatelkaa, että te ja minä vastedes ajattelemme samaa paikkaa, kun
suljemme silmämme, ja ikävöimme samoja paikkoja", sanoi Petra, "en
kenenkään kanssa mieluummin tahtoisi pitää niitä yhteisinä. Mutta
joskus hän saa housunnappeja kirkkohaaviin – teidän isänne. Maren kyllä
osasi käyttää niitä."
Per Borting kulki eteenpäin aivan tulipunaisena siitä syystä, ettei
Petra kenenkään kanssa mieluummin tahtonut pitää niitä yhteisinä.
"Kiitos", sanoi hän lämpimästi. "Älkää pettäkö tänä iltana", huusi
hän sisään, kun Petra jo seisoi ovella ja heilutti ranskanleipäpussia
jäähyväisiksi.
"Kun Tunturihiiri haluaa jotakin, ei ole sitä voimaa, joka hänet
pidättäisi, sanoi isoisä aina", nauroi hän takaisin ja livahti sisään.
Vuoteessaan makasi maaherra ja hengitti niin raskaasti, niin raskaasti,
ja puoleksi avoimesta suusta tunki vingahteleva ääni. Nenä kohosi
kasvoista terävänä kuin veitsi, suu oli sinertävä.
Kuivina ja keltaisen valkoisina kuin norsunluu hapuilivat kädet
peitteellä.
Sanoja tuli ikäänkuin kaukaa. Muutamat olivat yhtäjaksoisia, toiset
taas hajanaisia.
"Isä", mutisi hän. "Isä sanoi."
Sitten hän loikoi kauan silmät suljettuina.
"Se on havaittu oikeaksi. Niin se oli, niin. Oikeaksi. Niin."
Tuskallinen ilme tuli valkeihin luiseviin kasvoihin. Hän vaikeroi.
"Riisukaa minulta ahtaat kengät, sanon minä. Riisukaa ne", sanoi hän
kiivaasti.
"Sinullahan ei ole mitään kenkiä jalassa, rakas ystävä", rauhoitti
maaherratar. "Sinullahan on vain pehmeät yösukkasi yllä."
Letta rouva istui sängynlaidalla silmät punaisina ja silitteli valkeita
hapuilevia käsiä.
Mutta Petra nousi paikaltaan. Hän oli istunut alaslasketun uutimen
vieressä ja tuijottanut väsynyttä päätä, joka tapaili lepoa asettumalla
milloin toiseen asentoon, milloin toiseen.
Petra pisti lämpimät kätensä peitteen alle ja hieroi kudottuja sukkia
varovaisesti. Tuntui kuin olisi niissä ollut vain ohut luuputki.
"Nyt ovat kengät riisutut", sanoi hän.
"No niin. Näetkö nyt", sanoi maaherra helpottuneena. "Kiitos,
Lettaseni." Hän puhui katkonaisesti ja kuiskaten.
"Minä olen _täällä_, Tuesen", sanoi rouva. "Neiti Felber se sinun
jalkojasi hieroo."
"Niin." – Hän makasi siinä raukeana.
"Te pieni", sanoi hän hetken kuluttua.
"Täällä minä olen", sanoi Petra. "Tahdotteko ehkä, että minä laulan?"
Maaherra makasi kauan ääneti. Taas tulivat kouristukset. "Ai – ai – ai.
Että pitääkin olla niin tukalaa päästä matkaan."
"Laulaa?" sanoi hän hetken kuluttua. "Kun hän välttämättä tahtoo, niin.
– Laulakaa, sanon minä", jatkoi hän äkkiä käskevästi. "Laulakaa se
laulu."
Ja Petra asettui seisomaan sängyn jalkapuoleen ja lauloi taas: "Den
store hvite flok."
"Kas niin", sanoi maaherra, kun hän oli lopettanut. "Kas – niin. Sievä
laulu."
Hän makasi ikäänkuin olisi nukkunut.
Vilhelm Veyer tuli takaisin ja asettui paikalleen vuoteen ääreen.
Lääkäri tuli. Tunnusteli valtimoa. Meni.
"Ei kestä enää kauan", sanoi hän Vilhelm Veyerille eteisessä. Ja
Vilhelm Veyer tuli sisään ja kuiskasi jotain Letta tädille, joka
nyökäytti päätään.
"Tahdotko puhua papin kanssa, Tuesen?" kysyi hän ja kumartui sairaan
puoleen.
Sairas aukaisi silmänsä. Tuskaiset silmät, jotka eivät mitään nähneet.
"Onko – niin myöhäistä?" kuiskasi hän. Hän tuijotti ulos tyhjyyteen.
"Niin", sanoi hän hetken kuluttua. "Hän voi tulla. Jos häntä haluttaa."
Hän tuli.
Laiha harmaapartainen mies, jolla oli kovat kasvot ja kovat silmät
silmälasien takana. Hän jäi yksin huoneeseen sairaan ja maaherrattaren
kanssa.
Ulkopuolella seisoivat Petra ja Vilhelm Veyer. He kuulivat hänen
rukoilevan korkealla äänellä ja selvin sanoin. Yksitoikkoisesti ja
kauan. Sitten syntyi hiljaisuus.
Petra oli tarttunut Vilhelm Veyerin käteen ja puristi sitä kovasti.
Hänen kasvonsa olivat valkeat.
"Kuulkaa", kuiskasi hän Veyerille, "hän puhuu vain ilkeästi – suuresta
syntisestä ja tuomiosta ja osoita minulle uskosi teoillasi. Eihän hän
enää voi tehdä mitään tekoja – hänenhän vain täytyy uskoa. Minä saatoin
nähdä sen papista. Hän on paha, kova mies."
Petran käsi vapisi. Vilhelm Veyer katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei
koskaan ollut nähnyt tyttöä näin kiihottuneena.
"Ajatelkaa, jos hän vain sanoo yhden ainoankaan sanan, jota _hän_
sitten siinä maatessaan ajattelee ja muistaa", sanoi Petra. "Minun
täytyi kerran myöhään illalla kyyditä isä takaisin kuolevan luokse,
sillä isä katui jotain, jonka oli sanonut ja joka oli liian ankaraa.
Ja isä kun kuitenkin on niin hyvä. Ja vaikka hän oli juopporalli,
joka pieksi vaimoaan. Mutta maaherrahan on vain hyvä. Ja hän on niin
peloissaan."
"Peloissaan?"
Ovi aukeni.
Pappi tuli ulos. Maaherrattaren itkettyneet kasvot näyttäytyivät ovessa.
"Letta. Älä jätä. Minua yksin", pyysi heikko ääni huoneesta.
Maaherratar antoi toisille merkin, että he saattaisivat papin ovelle,
ja jäi huoneeseen.
Pappi ei pitänyt kiirettä. Hän tunsi Vilhelm Veyerin rippikouluajoilta
ja hänen sanomalehtitoimintansa kautta. Hän jäi seisomaan puhellen
jokapäiväisistä pikkuasioista.
Vilhelm esitti.
Kun hän katsoi Petraan, pelästyi hän.
Petran silmät loistivat, mutta aivan toisin kuin tavallisesti. Hänen
huulensa värähtelivät, ja hän puristi kätensä nyrkkiin. Hän katsoi
pappia kasvoihin.
"Te – te olette säikäyttänyt hänet – ja nyt, kun hänen pitää kuolla.
Kuulitteko. Hän ei uskaltanut olla yksin. Te ette ole mikään hyvä
pappi. Ei mikään oikea pappi. Hyi sentään!"
Sanat tulivat katkonaisina Petran suusta, ja sitten syöksyivät
kyyneleet esiin.
Pappi otti askeleen eteenpäin. Silmät kiilsivät terävinä ja harmaan
kylminä silmälasien takaa.
"Mitä te siinä sanotte? Te – – ."
Mutta ennenkuin pappi ehti jatkaa, oli Vilhelm Veyer kääntänyt Petran
pään puoleensa ja painanut sen takintaitettaan vastaan. Hän piti
käsivartensa suojellen hänen ympärillään.
"Hän – pitää niin paljon enostani. Ja hän – on varmaankin tottunut niin
paljoon rakkauteen", sanoi hän puolustellen.
Hän kumarsi jäykästi. Pappi löysi itse tien ulos.
Petra nyyhkytti yhä mieli järkkyneenä nojaten Vilhelm Veyerin
paidanrintaa vasten – se oli aivan märkä.
Hän seisoi kasvot ihan tummanpunaisina ja katseli pientä ruskeaa päätä.
Vilhelm Veyer ei ensimmäistä kertaa pitänyt tyttölasta sylissään, mutta
nyt hän ensi kertaa ei tietänyt, miten hänen piti sellaista kohdella.
Hän tunsi lämpimän pikku olennon, joka vapisi liikutuksesta, seisovan
lujasti painuneena häntä vasten. Hän tunsi, että jos Petra seisoi noin
vielä hetken, oli hän, Veyer, menettävä järkensä ja suuteleva häntä.
Eihän hän myöskään voinut työntää häntä luotaan ja juosta pakoon, niin
kauan kuin hän seisoi siinä epätoivoisesti itkien.
Mutta kun Petra sitten äkkiä kohotti päänsä ja katsahti häneen,
kasvot kuumina ja märkinä, mutta entisen säteilevän hymyn ja entisten
hilpeiden silmien valaisemina, ja sanoi: "Saipa hän toki kuulla sen. Ja
kiitos, että te autoitte minua" – silloin Vilhelm Veyer ei enää voinut
pidättäytyä. Hän kumarsi kasvonsa aivan ruskean samettiposken luo. Ja
sitten hän suuteli häntä – se oli vino pieni suudelma, joka sattui
toiseen suupieleen.
"Rakas pikku Petra", kuiskasi hän lämpimällä äänellä.
Mutta samassa silmänräpäyksessä Petra oli irtautunut hänen sylistään.
Ulkona ovesta. Poissa.
Vilhelm Veyer jäi seisomaan katsellen ovea. Hän pyyhkäisi kasvojaan.
Herrajumala, mitä tämä oikeastaan oli? Olihan hän ennen suudellut
useitakin ilomielisiä ystävättäriään – ilman että se seikka oli
tuottanut hänelle tunnonvaivoja. Tiesihän hän varsin hyvin, ettei
_hän_ ollut ainoa – että he ottivat asian yhtä keveältä kannalta kuin
hän. Kun he puolestaan eivät olleet sen parempia, eikö silloin ollut
luonnollista, että soi itselleen sen pienen huvituksen?
Mutta oliko hän milloinkaan, paitsi ehkä kaikkein ensimmäisen kerran,
jäljestäpäin ikäänkuin tuntenut tehneensä jotain, jota ei olisi pitänyt
tehdä, antanut lupauksen, joka oli pidettävä, jos ei hän omissa
silmissään olisi halpamainen nulikka? Ei milloinkaan ennen.
Eikä hän kuitenkaan toivonut sitä tekemättömäksi. Hän seisoi hetken
paikallaan. Sitten hän astui varpaillaan huoneen poikki, aukaisi
varovaisesti sairaanhuoneen oven ja hiipi sisään puolihämärään.
Petra oli hyökännyt huoneeseensa. Nyt hän vanhan pikkutyttötapansa
mukaan loikoi vatsallaan vuoteella kasvot painettuina käsivarsia
vasten. Silloin tällöin hän pontevasti potkaisi sängyn jalkapäätä, niin
että ryskähti.
Mitä ihmettä oli tapahtunut?
Hän oli morkannut papin pahanpäiväiseksi. Ja pahinta oli, että hän oli
tavattoman tyytyväinen itseensä sen asian vuoksi. Marenista se olisi
hyvin, hyvin suuri rikos. Mutta isä? Isän mielestä hän vain olisi
tehnyt oikein, sillä isä oli vain rakastavainen ja hyvä ja puolusti
kaikkea. Mutta ehkä hän olisi puolustanut pappiakin? Ehkä hän ei olisi
pitänyt siitä, että Petra sanoi tuon kaiken papille? Petra kävi äkkiä
epävarmaksi. Ja Vilhelm Veyer, mitä hän itse asiassa ajatteli? Hän oli
ollut hirveän hyvä, kun oli puolustanut häntä. Hänhän oli sanonut.
Äkkiä Petra kohotti päänsä – nousi istumaan polvilleen vuoteeseen ja
tuijotti kauhistuneena ilmaan.
Vilhelm Veyer oli suudellut häntä. _Suudellut_ häntä! Eikä hän ollut
sukua hänelle.
Petra tarttui molemmin käsin päähänsä.
Ei kai hän –? Ei kai hän nyt ollut kihloissa Vilhelm Veyerin kanssa?
Olihan niin, että kun oltiin täysikasvuiset eikä oltu sukua toisilleen
ja suudeltiin toisiaan, niin oltiin kihloissa?
Petra hypähti ulos sängystä kuolettavan kauhun valtaamana. Itse
suudelma ei ollut tehnyt häneen huomattavaa vaikutusta – hän oli
tottunut siihen, että veljet aina suutelivat häntä hyvää yötä
sanoessaan. Se oli vain herättänyt hänet huomaamaan, että hän seisoi
ja itki nojaten paidanrintaa vasten. Mutta nyt, kun hän ajatteli,
mitä se saattoi merkitä, hän joutui säikähdyksestä aivan suunniltaan.
Entä jos Vilhelm Veyer nyt saattoi pakottaa hänet menemään naimisiin
kanssaan? Entäpä jos! Maaherra ja pappi ja kaikki muu unohtui tämän
kauhean ajatuksen herätessä. Ja Vilhelm Veyer, josta hän piti niin
tavattoman paljon, muuttui äkkiä suureksi ja kauheaksi kiveksi hänen
tulevaisuutensa tiellä.
Jenny ilmestyi ovelle.
"No mutta jopa nyt, vaivaako teitä mikään, neiti Febbeler, te olette
niin lystinmoisen näköinen", kysyi hän. "Ettekö tahdo päivällistä –
aika on jo kauan sitten ohi?"
Petra seisoi ja katseli häntä.
"Kuulehan, Jenny. Ovatko ihmiset kihloissa, kun he suutelevat
toisiaan?" kysyi hän jännittyneenä.
"Se riippuu asianhaaroista. Pitäisi kai heidän mieluimmin olla",
hihitti Jenny.
"Mutta. Jos. Jos joku esimerkiksi suutelisi minua. Täytyisikö minun
silloin olla kihloissa hänen kanssaan?"
Jenny hihitti pakahtuakseen.
"Sanokaahan – kumpi niistä se on, neiti Febbeler?" nauroi hän. "Jos
se on se kesakkoinen, niin minä kyllä melkein luulen, että sillä
on vakavat aikeet, se on niin totisen näköinen. Mutta jos se on
kandidaatti, niin minä luulisin, että se on vain pilaa. Sitäpaitsihan
voi purkaa samassa", lisäsi hän rauhoittavasti, "teidän ei tarvitse
pelätä."
Petra kuuli hänen äänekkäästi hihittävän vielä käytävässäkin.
Hän tunsi tavatonta helpotusta.
Purkaa. Niin, tietysti. Siitä siis ei tarvinnut välittää hitustakaan.
Hän meni peilin luo, huuhtoi itkettyneitä silmiään, vetäisi kerran
hiusharjalla pään yli – ja meni sisään.
Hän hiipi sisään sairaanhuoneeseen.
"Menkää te syömään", sanoi hän Letta rouvalle, "minä istun täällä, niin
kauan kuin hän nukkuu."
Letta rouva pudisti päätään, mutta Vilhelm Veyer vei hänet väkisin
mukaansa.
"Sinun täytyy syödä, täti, muuten et jaksa valvoa."
Petra istuutui hiljaa vuoteen ääreen.
Maaherra alkoi liikahdella ja mutista katkonaisia sanoja.
"Ei kukaan", kuiskasi hän. "Ei kukaan. Ole kylliksi hyvä." Sitten hän
makasi hetken hiljaa. "Auta, äiti", sanoi hän tuskan valtaamana.
"Siinä ei ole mitään pelkäämistä", sanoi lämmin ääni hänen vieressään.
"Kaikki ovat kylliksi hyviä. Te olette kylliksi hyvä. Isä on sanonut
sen. Ja isä on pappi. Ei se ole vaarallista. On vain suloista päästä
kaikesta, joka vaivaa."
Maaherra liikutti päätään ikäänkuin nyökäyttääkseen sitä, mutta ei
jaksanut. Mutta hänen kasvoihinsa tuli rauhallinen ilme.
"Äiti", sanoi hän pari kertaa, "äiti" – mutta se oli vain kuin
hengähdys.
Petra meni sisälle toisia noutamaan.
He seisoivat vuoteen ääressä. Vilhelm Veyer tarttui Petran käteen,
ikäänkuin se olisi ollut itsestään selvä asia. Petra ei huomannut
sitä – hän seisoi katsellen valkeita kasvoja, näki, mitenkä harmaa
varjo laskeutui niille. Hitaasti. Ylhäältä alas. Ikäänkuin käsi olisi
sivellyt piirteitä tehden ne sileiksi. Ne jäykistyivät vähitellen.
Ei muuta enää. Ainoastaan Letta rouvan hillitön itku.
Ja hiljaisuus laskeutui yli talon.
* * * * *
Tuli jo pimeä. Ja tuuli niin, että katulyhtyjen liekit leimuelivat.
Kello oli pian seitsemän.
Petran sääret liikkuivat kuin rummunpalikat pitkin Parkveieniä. Tuuli
tuli takaa ja kääri ahtaan lyhyen hameen hänen ympärilleen. Hän tarttui
kiinni hattuun ja piti selkänsä tanakkana, ettei tuuli kaataisi häntä
kumoon.
Kulman ympäri. Ylös pitkin Haegdehaugsveieniä. Lähellä Majorstuenia hän
kääntyi sivukadulle ja pysähtyi sitten puuhuvilan eteen, jossa näkyi
valoa parista vinninikkunasta.
Hän seisoi hetkisen ja katsoi ylöspäin – niin, täällä sen täytyi olla.
Tuulenpuuska työnsi hänet eteenpäin – hän hapuili portaita ylös, näki
hämärässä nimikortin ovella – kolkutti.
Muuan herra aukaisi – Petra näki hänet vain epäselvästi pimeässä.
"Minä – en voi tulla teidän kanssanne – ikävä kyllä", tokaisi Petra.
"Valitan suuresti. Olittepa te herttainen, kun kiipesitte tänne ylös
sanomaan sen minulle", vastasi outo, naurunsekainen ääni. "Mutta jos
teillä ehkä on samanlaista asiaa ylioppilas Bortingille, niin hän asuu
tuossa vastapäätä. Odottakaa vähän, minä hankin valoa."
"Ei kiitos. Minä näen", vastasi Petra nopeasti ja kääntyi vastapäätä
olevalle ovelle. Sitä raotettiin, ja valoa tunki ulos.
"Enkö ollutkin kuulevinani teidän ääntänne täältä ulkoa", sanoi Per
Borting ällistyneenä.
"Niin, minä menin väärän herran luo", sanoi Petra.
"Tuhat kiitosta. Sangen ystävällistä", nauroi ääni toiselta puolelta,
ja ovi suljettiin.
"Minä en voi."
"Ettekö voi?"
Per Bortingin pettymys oli niin suuri ja ilmeinen, että Petraa oikein
säälitti.
"Hän on kuollut. Nyt iltapäivällä", sanoi hän hiljaa. "Minä juoksin
tänne, ettette tulisi meille."
"Niinkö", sanoi Borting vain. "Olkaa hyvä ja istukaa", muisti hän
sitten.
Petra istuutui nojatuolin käsipuulle. Lamppu valaisi selvästi hänen
kasvojaan. "Te olette aivan toisenlaisen näköinen kuin tavallisesti.
Tämä on varmaankin koskenut teihin kovasti", sanoi Borting
osaaottavaisesti.
"Eipä niinkään. Onhan vain hyvä, ettei hänen enää tarvitse kärsiä eikä
olla riippuvainen toisien avusta. Ja on itsekästä surra, kun joku
kuolee. Minulla on toinen, pahempi huoli."
Borting katseli häntä.
"Selkkauksia herrattaren kanssa?" keksi hän.
"Pahempaa", sanoi Petra järkähtämättömästi.
"Vieläkin pahempaa? Mitä ihmettä se sitten voi olla?" kysyi Per Borting
aivan säikäyksissään.
"Minä – luulen, että olen kihloissa", sanoi Petra.
"Luulette? Veyerin kanssa varmaankin?" kysyi Borting terävästi. Hän
punastui kaulaa myöten.
Petra nyökäytti päätään.
"Luulette? Mutta oletteko te hullu. Täytyy teidän toki tietää, oletteko
kihloissa", huudahti Per Borting kiihkoisasti. "Kertokaa minulle
kaikki! Muistakaa, että olette luvannut sen." Ääni oli käskevä.
"Niin", kertoi Petra. "Minä sanoin kovia sanoja papille. Ja sitten hän
suuteli minua."
"Veyer? Papin katsellessako?"
"Ei. Pappi oli mennyt. Ensin minä morkkasin papin pahanpäiväiseksi,
koska hän puhui ilkeästi maaherralle. Ja sitten pappi tahtoi puolestaan
sanoa minulle jotain, mutta silloin Veyer veti minut luokseen, ja
sitten minä itkin hänen paitansa aivan märäksi, ja sitten pappi meni.
Ja silloin hän suuteli minua."
"Hävytöntä", puhkesi Per Borting kiivaasti sanomaan. "Käyttää hyväkseen
sitä, että te olette tuollainen lapsi. Halpamaista."
"Ei", vastusti Petra pontevasti. "Hän teki sen vain ollakseen
ystävällinen. Mutta – luuletteko, että hänen tarkoituksensa on, että me
nyt olemme kihloissa?"
"Suoraan sanoen, en." Hän oli nyt aivan kalpea ja vapisi. "Veyer on
tunnettu suureksi liehittelijäksi. Ei. Te voitte epäilemättä olla
rauhallinen. Hänen puoleltaan se tuskin oli muuta kuin leikkiä. Mutta
se on hävytön loukkaus teitä kohtaan."
"Jumalan kiitos", sanoi Petra huojennetuin mielin. "Muuten hänen
tarkoituksenaan vain oli olla ystävällinen minulle. Minä en ole tyhmä.
Minä kyllä hyvin tiedän, milloin ihmisten tarkoituksena on olla ilkeitä
ja milloin he ovat ystävällisiä. Sitäpaitsi ei kukaan suutele muita
kuin niitä, joista pitää oikein paljon."
Per Borting seisoi ja töllisteli häneen. "Sanokaa, neiti Felber,
pidättekö te minua pilkkananne? Vai oletteko niin ihastunut Veyeriin,
ettette tiedä eroitusta pahan ja hyvän välillä?" – "Tai oikean ja
vasemman", – jatkoi Petra – mieli äkkiä keveänä. "Ei saa puhua pahaa
Veyeristä. Hän on minun ystäväni. Jos te olisitte suudellut minua,
olisinko luullut, että te olisitte tehnyt sen ollaksenne ilkeä?"
"Ei – minä", vastusti Per Borting harmistuneena ja posket hehkuvan
punaisina kesakkojen alla.
"Teidän pitäisi lukea uudelleen malasta ja raiskasta", sanoi Petra.
"Mutta nyt minun täytyy mennä. Ja teidän myös, jos tahdotte joutua
ajoissa."
"Ettekö sittenkin voi tulla mukaan?" pyysi hän – hänet oli lepyttänyt
tuo "jos _te_ olisitte –"
Petra pudisti surullisena päätään.
"En voi niiden molempien tähden, jotka ovat siellä kotona. Ajatelkaas,
että minä sanoin kotona. Se kai johtuu siitä, että tänään on niin
juhlallista. Mutta minä aion tehdä jotain toista. Minä aion huomenna
mennä hänen luokseen ja pyytää häntä arvostelemaan lauluani. Sillä
minusta pitää tulla laulajatar eikä mikään muu maailmassa. Minä en
tahdo miksikään muuksi."
"Sentähden minä niin pelkäsin, että olisin kihloissa, ymmärrättekö",
lisäsi hän hymyillen.
Per Borting tuijotti häneen hämmästyneenä ja loukkaantuneena.
"Sen tähdenkö!"
"Niin, silloinhan minun olisi pitänyt mennä naimisiin ja saada paljon
lapsia, kuten tiedätte. Ja nehän ovat niin suurena haittana, kun aikoo
laulajattareksi. – Niin, muistakaa omaa äitiänne. Hänenhän täytyi
luopua siitä, kun hän meni naimisiin. Mutta se nyt joka tapauksessa oli
onnellista – muuten ei teitä olisi ollut olemassa, ja se olisi ollut
hyvin ikävää", sanoi Petra, "mutta nyt meidän pitää mennä."
He lähtivät yhdessä ulos. Per Borting esitti matkalla innokkaasti
esimerkkejä siitä, että varsin hyvin saattoi sekä kehittäytyä
laulajattareksi että mennä kihloihin.
"Enkö voi saattaa teitä Wedloffskan luo huomenna?" kysyi hän, kun he
erosivat. "Minä tahtoisin niin kernaasti olla ensimmäinen, joka –"
"Kyllä, mutta ei sisään", lupasi Petra.
Hän meni puutarhan läpi.
Valkeat uutimet peittivät sen huoneen ikkunan, missä maaherra makasi,
ja ikkuna oli auki.
Edestakaisin salissa, jota valaisi ainoastaan maaherran lukulamppu,
kulkivat Letta rouva ja Vilhelm Veyer. Veyer oli kietonut käsivartensa
laihan mustan olennon vyötäisille ja haki nyt muististaan esille yhtä
ja toista, pieniä sanoja, jotka eno Tuesen oli sanonut hänen ollessaan
pikku poikana. Letta rouva hymyili kiitollisena, pyyhki yhtämittaa pois
kyyneleitä ja puhdisti nenäänsä.
"Anteeksi."
Petra tahtoi vetäytyä takaisin.
"Ei. Tulkaa tänne", viittasi maaherratar. Hän otti Petran toiselle
puolelleen. He kulkivat nyt kaikki kolme.
"Missä te olette ollut?"
"Kävin sanomassa, etten voi mennä konserttiin", sanoi Petra.