katsellen ylös kuiviin riippuviin oksiin. Sitten hän hiihti eteenpäin
lampea kohti. Sukset liukuivat kahisten runkojen lomitse. Oli niin
hiljaista, että hän kuuli, miten lumi putoili.
Lampi oli lumen peitossa, ainoastaan hiukan maata alempana. Kuivia
kaisloja ja korsia pisti esille sen ympärillä.
Petra meni vähän syrjään ja jäi katselemaan pappilaa, joka kohosi siinä
valkeana ja rauhallisena molempine ikkunariveineen ja näytti ikäänkuin
kuuluvan yhteen puhtaan uuden lumen kanssa. Hän seisoi hetkisen ja
katseli.
Sitten hän palasi takaisin, kiersi lammen ympäri ja pysähtyi taas
tuijottamaan kauas entisiin aikoihin. Ja lumi putoili hiljalleen ja
tiheään ja kasaantui valkeaksi huipuksi hänen lakkiinsa ja pieniksi
valkeiksi tyynyiksi hänen olkapäilleen.
Suhahti läpi lehdon.
Notkea olento ilman lakkia, yllään ainoastaan tavalliset sisävaatteet,
hiihti alaspäin liian pienillä suksilla. Hän kiepahti Petran rinnalle.
"Minä ymmärsin, ette te aioitte mennä lammelle. Minä näin teidän
hiihtävän koivikkoon ja silloin sieppasin renkipojan sukset ja livahdin
perästä. No, mitä te pidätte uudesta kodistanne? Minä olen mielestäni
melkein kuin rikoksentekijä, kun asun pappilassa."
"Se ei ole mikään koti. Nyt vielä", sanoi Petra. "Sellaiset
tornihuvilat leikeltyine kuistikkoineen ovat ruminta, mitä tiedän. Ne
näyttävät yhtä uusilta aina siihen hetkeen saakka, jolloin ne hajoavat.
Niillä ei ikäänkuin ole mitään kasvoja. Vain siksi, että _minun_
ihmiseni asuvat siellä, on tämä talo toisenlainen kuin muut rumat
talot. Ovat sellaiset asiat kuitenkin omituisia. Siksi vain, että te
nyt asutte pappilassa, olette te jotain muuta kuin tavallinen ystävä."
Per Borting kävi hehkuvan punaiseksi.
"Jotain muuta kuin tavallinen ystävä? _Mitä_ sitten, Petra?"
"Mitä? Niin, sitä minä en tiedä", vastasi Petra ikäänkuin hyvin kaukaa.
"Tiedättekö", lisäsi hän äkkiä vilkkaasti. "Herratar sanoi eilen, että
on väärin, että minä pidän sekä teistä että Vilhelm Veyeristä. Mutta
nyt minä hyvin tiedän, että te olette ainoa, jonka soisin asuvan täällä
– jonka kanssa tahtoisin pitää kaikkea tätä yhteisenä."
"Petra", sanoi hän vain.
Hänen silmänsä syttyivät. Hän olisi niin kernaasti sulkenut Petran
syliinsä, mutta hän ei uskaltanut säikäyttää häntä.
Petra sai tulla itsestään, kun hänen hetkensä oli tullut. Per Borting
tiesi nyt voittaneensa niin paljon kuin oli voitettavissa. Vastaiseksi.