sanonut sen isällekin, ja hän on melkein samaa mieltä kuin minäkin",
sanoi Petra harmistuneena.
Vilhelm Veyer katsoi kelloaan.
"Niinhän minäkin olen", nauroi hän, "minä vain en koskaan ole ajatellut
sitä – sillä tavalla. Mutta nyt minun ikävä kyllä täytyy jättää teidät.
– Vahtimestari!"
"Minulla on vielä koko joukko rahoja, niin että me voimme maksaa
_niillä_. On kai yhdentekevää, miten minä käytän ne – ja hänhän on
_teidän_ tätinne", sanoi Petra ja veti kukkaronsa esille.
"Siitä syystäkö, että minä sanoin itseäni vähävaraiseksi?"
Petra nyökäytti päätään.
"Niin, ettekö luule, että minä tiedän, minkälaista se on. Kotona meillä
ei melkein koskaan ole rahoja. Jos ei Maren pidä varaansa, kun isä saa
palkan, niin se on jo hävinnyt kaikille muille, ennenkuin me olemme
saaneet siitä hitustakaan. Mutta pyh, kyllä tulee hyvin toimeen ilman
rahoja", nauroi hän huolettomasti. "Olkaa hyvä."
"Te olette lystinmoinen pikku – te olette herttainen."
Vilhelm Veyer punastui – ja huomatessaan sen hän punastui vielä
enemmän, se kun ei ollenkaan kuulunut hänen tapoihinsa. Olihan hän
satoja kertoja sanonut kaikkia noita toisia herttaisiksi, ja se oli
aivan kuin olla pitikin. Mutta nyt hänestä äkkiä tuntui, kuin hänen
pitäisi selittää sanansa.
"Minä tarkoitan, että te olette niin kiltti. Ja rehellinen", sanoi hän.
"Mutta minä voin kyllä maksaa tämän loistoaterian, vaikkei minulle
olekaan suotu kovin suuria rikkauksia. Niin, nyt minun täytyy rientää.
Tuhat kiitosta tästä illasta."
Pari askelta otettuaan hän kääntyi takaisin.
"Minä voin luullakseni tulla teitä hakemaan ja saattaa teidät
raitiovaunulle, jos olette täällä vielä puoli tuntia."
"Ei kiitos. Kotiin minä kyllä hyvin voin mennä yksin", sanoi Petra.
"Ja sitten – sitten teidän ei pidä luulla, etten minä osaa muuta kuin
lörpötellä ja puhua pötyä ja sellaista. Minä en mielelläni tahtoisi,
että ajattelisitte niin."
Petra katsoi luottavaisesti hänen mustiin silmiinsä – ja pudisti hänen
kättään.
"Ei, hyvä ystävä. Onhan yhdentekevää, millainen joku on, kun kerran on
tultu ystäviksi. Eihän koskaan ajattele, millaisia ne _ovat_, joiden
kanssa on ystävä. Ja mehän olemme kovin hyvät ystävät, emmekö olekin?"
"Olemme. Kovin", sanoi Vilhelm Veyer vakavammin kuin hänen oli tapana.
Petra kulki ympäri ostellen arpoja. Hän katseli vanhaa tyylikästä
menuettiä, jota esitti neljä vanhanaikuisiin pukuihin puettua paria. Se
oli kaunis – hän taputti käsiään kuin hullu.
Kun hän tuli ulos, oli alkanut sataa tihuuttaa. Lyhdyt olivat sytytetyt
ja ne loistivat väräjävinä viiruina vesilätäköissä ja katukäytävän
märillä kivillä. Mutta puodit olivat suljetut ja pimeät.
Petra kääntyi Karl Johanille kulkeakseen puiston läpi. Hänen päähänsä
ei pistänytkään mennä raitiovaunussa – täällä kaupungissa täytyi
nauttia raittiista ilmasta, kun vain sai tilaisuutta siihen. Ja
vihreitä puita hän aina haki. Hän astui nopeasti eteenpäin pienessä
kireässä sinisessä kävelypuvussaan.
"Hyvää iltaa, neiti. Enkö saa tarjota teille sateenvarjoa."
Kookas herra astui takaa hänen rinnalleen.
Petra katsahti häneen – herra oli painanut pehmeän hattunsa niin syvään
silmille, että kasvot olivat varjossa.
"Tuhat kiitosta. Se oli kovin ystävällistä – hattuni tähden",
sanoi Petra, "niin, jos teillä on sama tie kuin minulla. Minä asun
Parkveienin varrella."
Se oli oleva hänelle hyvin mieluisaa. Neiti oli ehkä vieras täällä
kaupungissa? Eikö hän ehkä saanut tarjota käsivarttaan neidille?
"Ehei. Niin vanha en toki onneksi vielä ole. Kyllä minä voin kulkea
yksikseni", nauroi Petra.
Hän kertoi, että tuli myyjäisistä, ja puheli kävellessään niistä. Hän
ei huomannut, että herra kävi yhä harvapuheisemmaksi, kuta pitemmälle
he kulkivat puiston läpi.
Satoi nyt yhä rankemmin – hän piteli sateensuojaa vinossa Petran yli.
"Mutta tehän kastutte itse aivan kokonaan. Te olitte hirveän
ystävällinen, kun tulitte saattamaan minua, vaikkette tunne minua",
sanoi Petra kiitollisena.
Hän ei vastannut sanaakaan.
"Niin olisivat pojatkin tehneet, minun veljeni. Herman saattoi
Tomse-Annea koko kylän läpi kerran, kun Anne kuollakseen pelkäsi
ukkosta. Ehkä tekään ette ole täältä kaupungista?"
Herra mutisi jotain käsittämätöntä kaulukseensa. He olivat jo melkein
vahtikojujen luona, kun heidän takanaan kuului nopeita askelia.
"Hyvää iltaa, neiti Felber", sanoi ylioppilas Bortingin iloinen ääni.
"Kas tekö siinä olette! Niin kiitos, silloin ei teidän tarvitse –"
Ällistyneenä Petra kääntyi ympäri. Herra oli kadonnut hänen vierestään
– Petra näki vain sateenvarjon ja sen alla pitkät sääret, jotka
nopeasti kulkivat poispäin pitkin erästä puiston käytävää.
"Sepä oli omituinen ihminen, kun ei sanonut hyvästiä", sanoi Petra.
"Tuhat kiitosta sateenvarjosta", huusi hän herran jälkeen, niin että
kaikui.
"Kuka hän oli?" kysyi Per Borting.
"Mistä minä sen tiedän?" sanoi Petra rauhallisesti. "Se oli
ystävällinen herra, joka tarjosi minulle sateenvarjonsa ja tarjoutui
saattamaan minua, vaikkei hän tuntenut minua. Kyllä kaupungissakin on
paljon hyviä ihmisiä", sanoi hän ja hymyili.
Per Borting kulki ja katseli häntä sivultapäin omituinen ilme
kasvoissaan – ikäänkuin hän ei oikein olisi tiennyt, miten käyttäytyä.
"Niin, kyllähän he ovat koko lailla ystävällisiä", sanoi hän hetken
epäröityään. "Mutta – mutta kaikkihan eivät ole – sellaisia. Siksi
teidän ei pitäisi mennä ulos tähän aikaan, neiti Felber. Luvatkaa,
ettette tee sitä. Ei ainakaan täällä kaupungissa. Eikä yleensä
ollenkaan."
"Ei, luvata en kylläkään voi", nauroi Petra. "Sillä ajatelkaa, jos
minun kerran välttämättä täytyisi. Silloin en voisi, koska olisin
luvannut. Ja olenhan minä kertonut teille, että olen tottunut kulkemaan
niinkuin itse tahdon."
"Mutta kotona maalla kaikki tunsivat teidät", huomautti Borting.
"Eihän _se_ asiaa muuta. Näittehän itse, että ihmiset ovat yhtä
ystävällisiä, jos eivät tunnekaan minua", sanoi Petra turvallisesti. –
"Ei mutta miten kaunis neiti! Ettekö te nähnyt häntä? Hän, joka seisoi
tuolla kulmassa ja jolla oli paksut mustat kulmakarvat ja niin kaunis
punainen ja valkoinen iho. Ehkä hän ei tuntenut tietä, raukka. Emmekö
käänny takaisin auttamaan häntä?"
Per Borting tarttui äkkiä, tietämättä oikein itsekään mitä teki,
pieneen kylmään märkään käteen, joka oli ilman hansikasta. Hän katseli
innokkaita kasvoja ja loistavaa silmäparia, joka oli käännettynä häneen
päin. Hän ei sanonut mitään.
"Niin mutta ajatelkaa, jos hän on vieras täällä eikä löydä tietä",
intti Petra ja kääntyi katsomaan.
"No, nyt hän kysyi eräältä herralta", rauhoitti hän itseään.
Per Bortingin kasvoille ilmestyi hymy, mutta samassa hänen mieleensä
juolahti saksalainen runo – siinä sanottiin jotain, että Gott pitäisi
erhalten niin hold und rein und –
"Teidän pitää tulla mukaan puutarhaan", sanoi Petra innokkaasti ja
veti häntä hihasta. "Hän sanoi, ettei ollut sopivaa, että me seisoimme
kadulla ja puhelimme."
"Tokkohan tämä hänestä oikeastaan olisi parempaa."
Mutta hän astui kuitenkin pari askelta portista sisäänpäin – ei
päästänyt irti Petran kättä.
"Ettekö salli – neiti Felber, ettekö salli, että minä hiukan huolehdin
teistä", sanoi hän äkkiä, ja hänen äänessään ja silmissään leimahti
nuori lämpö.
Rehellinen, kirkas silmäpari antoi hänelle vastauksen.
"Kyllä, hirveän kernaasti. Tehän olette minun paras ystäväni, niinkuin
tiedätte. Mikä hätä minulla on. Nyt sekä te että kandidaatti Veyer
olette ystäviäni, ja viikon kuluttua tulevat molemmat pojatkin."
Hän päästi äkkiä Petran käden. Hänen kasvonsa synkkenivät.
"Kun teillä on Vilhelm Veyer, tarvitsette tuskin minua", sanoi hän
jäykästi, "hänhän on numero yksi kaikkien naisten silmissä."
"Minä en ole numeroinut teitä", sanoi Petra. "Mutta teidäthän minä
paremmin tunnen. Ja teidän kanssanne paraiten voin puhua kaikesta. Ja
sitten minä melkein tiedän, minkälaista kaikki on teidän kodissanne –
kertomuksienne mukaan. Ja te, te tunnette joka sopen meidän pappilassa."
"Niin", vastasi Per Borting lauhtuneena. "Sen kyllä teen. Mutta
luvatkaa, että aina puhutte minun kanssani kaikesta, sekä pahasta että
hyvästä. Etenkin pahasta."
"Minulle tuskin milloinkaan sattuu mitään pahaa", sanoi Petra
avomielisesti, "paitsi että minulla on kauhean ikävä kotia – kun
muistan sitä."
Hän räpytteli silmiään.
"Mutta luvatkaa kuitenkin, että puhutte _minun_ kanssani, pyydätte
_minua_ auttamaan itseänne, jos jotakin sattuisi – eikä Vilhelm
Veyeriä", sanoi Borting nopeasti ja hiukan hämillään.
"Kylläpä te olette kärkäs kuulemaan ikäviä asioita", sanoi Petra.
Mutta sitten hän lisäsi vakavammin: "Minä hyvin ymmärrän, mitä te
tarkoitatte. Iloisista asioista voi puhua kaikkien kanssa, mutta
pahoista voi vain puhua sellaisen kanssa, joka on mieltynyt –
johonkin." Viimeinen sana tuli hiukan erillään muista.
"Niin", sanoi Borting. "Otaksutaan siis, että minä olen mieltynyt –
johonkin. Ja te lupaatte siis, ettette kävele yksin ulkona iltaisin."
"Lupaan, te kiusankappale", nauroi Petra. "Ja sitten menemme yhdessä
konserttiin ylihuomenna?"
"Menemme. Varmasti."
"Siinäkin tapauksessa, että – joku toinen pyytäisi teidät mukaansa?"
"Oletteko tottunut siihen, että ihmiset teitä puijaavat?" kysyi Petra.
"En, mutta – kun oikein iloitsee jostakin, niin sattuu usein, että
se otetaan meiltä pois. Ja minä iloitsen kovasti, kun saan kuulla
musiikkia teidän seurassanne."
"Minua ei varmaankaan kukaan ole aikonut ottaa", sanoi Petra. "Mutta
jättäkää kaikki iloitseminen, kun ajattelette noin tyhmästi. Voi
sentään, te olette läpimärkä. Te olette vain pitänyt sateensuojaa minun
ylitseni. Te olette paras ihminen, minkä tunnen."
"Teistä äiti pitäisi äärettömän paljon", sanoi Borting ja punastui
samassa. "Niin, hyvästi sitten. Jos onni on hyvä, niin tavataan ehkä
huomisaamuna taas", sanoi hän kiireesti.
"Onni on kyllä hyvä. Hyvää yötä", huiskutti Petra ja meni sisälle.
Eteisen oven lukko rasahti.
Borting jäi seisomaan portin eteen, kunnes ei kuulunut mitään muuta
kuin sateen loiske kadulla ja sen rapina sateenvarjoa vasten.
Petran pöydällä oli kirje hänen serkultaan. Sen osoite oli muutettu
pappilassa. Siinä hän kirjoitti, että hän tuli kotiin viikon kuluttua
äidin ja isän kanssa, sillä hän oli väsynyt olemaan pensionikoulussa,
ja siinä hän myöskin kirjoitti, että äiti kirjoittaa tänään enolle ja
kysyy, eikö Finn tahdo tulla meille joulun jälkeen ja jäädä asumaan
meille ja käydä koulua, niin että nyt sinun ei tarvitse mennä siihen
paikkaan, josta kirjoitit, kun sinusta kerran on niin inhottavaa asua
kaupungissa.
Petra istui sängynlaidalla kirje kädessä ja silmät suurina ja
loistavina, kun Jenny tuli sisään katsomaan, oliko pesukannussa vettä.
"Oletteko saanut tietää jotain lystiä, neiti Febbeler?" kysyi hän ja
katseli Petran säteileviä kasvoja.
"Niin, Jenny, nyt minä voin säästää kaikki rahat, mitkä ansaitsen.
Ja silloin minusta pian tulee miljoonatar, tai miksi miljoonain
omistajattaret nimittävätkään itseään, ja silloin minä opettelen
laulamaan oikein kunnolla."
"Niin, laulu on kaunista", sanoi Jenny, "minä kuulin erään laulavan
Dovrehallenissa, kun täällä muutamana iltana olin siellä serkkuni
kanssa, ja hän lauloi niin ihmeen kauniisti, että voi sentään, ja hieno
hän oli, paljaskaulainen ja niin poispäin. Jos teistä vain voisi tulla
sellainen kuin hän!"
"Niin, jos minusta voisi tulla sellainen", sanoi Petra – hän istui
vaipuneena tulevaisuudenunelmiin.
* * * * *
Syyssade oli alkanut oikein toden teolla. Kostea sumu nousi vuonolta.
Kaupunki oli kuin käärittynä harmaaseen villaan.
Tänäänkin satoi rankasti.
Vihreä lampunvarjostin jätti huoneen yläosan pimeään. Suuresta
koksiuunista kuului hiljaista rapinaa ja suhinaa.
Petra istui lämmöstä punoittavin poskin kirjansa ääressä, mutta
maaherra painautui kokoon ja värisi skotlantilaisen pleedin alla, joka
peitti hänen hartioitaan. Letta rouva kutoi ja kutoi. Maaherralla
oli polvillaan paperiveitsi ja kirja, jonka lehdet eivät olleet auki
leikatut. Hänen laiha valkea kätensä painoi turhaan veistä paperia
vasten – se oli aivan voimaton, ei kyennyt leikkaamaan.
"Eikö ole hemmetin harmillista", sanoi hän kiukkuisesti. "Ennen
maailmassa paperi oli ohutta ja kevyttä kuin höyhen. Kaikki huonontuu.
Nythän se on kuin punttinahkaa, niin raskasta ja sitkeätä. Eihän siihen
saa veistäkään pystymään."
"Koetanko minä?" kysyi Petra.
"Mitä joutavia. Osaatteko te paremmin?" sanoi hän.
Hän yritti vielä kerran – sitten hän lakkasi yrittämästä. Hetken
kuluttua hän taas katsoi kirjaan – ja sitten Petraan.
"Leikatkaa te kuitenkin, te pieni. Te istutte ehkä sopivammassa
asennossa. – Noin, kiitos vain. Onnistuihan se."
Maaherra vetäisi tuolinsa hiukan lähemmäksi lamppua, joka räikeästi
valaisi hänen kasvojaan. Ne olivat käyneet laihemmiksi, valkeammiksi,
terävämmiksi jo vain sinä aikana, jolloin Petra oli ollut siellä,
ajatteli tämä itsekseen. Hänen katseensa siirtyi maaherrasta
maaherrattareen. Kutomatyö oli vaipunut alas syliin, Letta rouva katsoa
tuijotti miehensä kasvoihin, ikäänkuin olisi nähnyt ne ensimmäistä
kertaa. Ja kalpeihin, välinpitämättömiin piirteisiin hiipi jotain –
tuskan ja neuvottoman avuttomuuden ilme, joka teki ne pehmeiksi. Hän
istui aivan hiljaa ja katseli, miten maaherran pää vaipui taaksepäin
tyynyjen varaan ja miten hänen joka kerta täytyi ponnistaa voimiansa
kohottaakseen sitä, kun hän jälleen tahtoi lukea. Harmaille, teräville
silmille laskeutui ikäänkuin harso. Sitten hän kumarsi päänsä alas ja
tarttui taas työhön – kutoi, kutoi, kutoi kuten ennenkin. Vain vielä
hermostuneemmin.
Petra katseli häntä – pari raskasta pisaraa tippui kutomatyölle, mutta
hän ei liikahtanut.
Petra nousi, haki jakkaran ja työnsi sen maaherrattaren jalkojen alle.
Hän ei huomannut sitä, ei sanonut mitään.
"Huh. Kylmä täällä lisäksi on. En ymmärrä minkälaiseksi tämä ilmastokin
on muuttunut", riiteli maaherra, "pitäisi oikeastaan nyt vielä olla
vähän kesäistä".
"Ehkä minä laittaisin jotain lämmintä?" ehdotti Petra innokkaasti.
"Ehkä olutjuustoa? Isoisä joi usein olutjuustoa, kun hän oli – oli
nuori", sammalsi hän vihdoin hämillään.
Maaherra käänsi päätään ja katsoi häneen. Kauan.
"Vai tunsitte te isoisänne jo silloin, kun hän oli nuori", sanoi hän
suu hiukan irvissä. "Olutjuustoa? Ei kiitos. Teidän isoisänne oli
sairas. Minä en ole sairas."
"Isä juo myöskin olutjuustoa, kun hän – kun on hyvin kylmä. Monet
terveet juovat olutjuustoa", intti Petra.
Maaherratar katsahti häneen lasiensa yli – hänen huulilleen ilmestyi
jotain hymyn tapaista.
"Niin, niin. No laittakaa sitten olutjuustoa, koska niin välttämättä
tahdotte", sanoi maaherra kiukkuisesti.
Petra katosi kiireimmiten.
"Mukava pikku tyttö, Letta", sanoi maaherra.
"Hänellä on epäilemättä hyvät puolensa", vastasi maaherratar, mutta
muisti samassa eilisaamuisen keskustelunsa Petran kanssa keittiössä –
ja hymyili todella. "Minä tarkoitan, hän on varmaankin kiltti kaikkine
omituisuuksineen", korjasi hän.
Petra tuli sisään kantaen höyryävää kannua ja kahta kuppia ja asetti
toisen rouvan eteen. Tämä teki torjuvan kädenliikkeen. Maaherra vei
vapisevin käsin teelusikan suuhunsa.
"Kas. Todellakin hyvää. Se ei ollut mikään hullu keksintö, pienokainen."
Hän joi vähän kerrallaan, mutta usein.
"Maistakaa tekin", kehoitti Petra. "Te tulette tavattoman lihavaksi
siitä. Ja sitten voisin ehkä tuoda voileipiä tänne, niin ei maah – ei
meidän tarvitsisi mennä ruokasaliin syömään illallista."
Petra iski silmää maaherrattarelle – hän nyökäytti päätään ja ojensi
Petralle kätensä.
Maaherra tahtoi aina välttämättä laahautua pöytään, "sillä kun ei ole
varsinaisesti sairas, pitää syödä pöydässä kuin säädyllinen ihminen"
– mutta kun hän sitten vihdoinkin oli istuutunut paikalleen, ei hän
tavallisesti voinut syödä mitään.
Petra tuli takaisin tuoden ohuita voileipiä, joista kuori oli leikattu
pois. Maaherra katseli niitä.
"Te varmaankin luulette, että minusta on tullut aivan pikkulapsi",
sanoi hän hiukan loukkaantuneena.
"Monet syövät mieluimmin kuoretonta ruokaa", selitti Petra. Ja maaherra
söi enemmän kuin oli syönyt pitkiin aikoihin.
Kun he olivat taluttaneet hänet makuuhuoneeseen ja saaneet hänet
asetetuksi sängynlaidalle, saattoi rouva Petran ovelle.
"Kiitos, neiti Felber", sanoi hän ystävällisemmin kuin Petra koskaan
oli kuullut hänen puhuvan.
"Ei kestä", sanoi Petra hämillään ja niiasi – se tuli niin aivan
odottamatta.
"Ja jos Vilhelm telefonoi konserttilipuista, niin sanokaa, etten
millään ehdolla tahdo jättää Tuesenia."
"Voi, menisitte vain."
Petra laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"Tarvitsee kaikkein eniten jotain virkistävää, kun on alakuloinen,
sanoo isä."
Maaherran keppi kutsui kärsimättömästi, ja Letta rouva sulki oven
sisäpuolelta.
Petra järjesteli salia. Kello soi, ja Jenny hyökkäsi eteiseen.
Jenny oli aina altis ja palvelevainen, kun kandidaattia odotettiin,
"sillä voi taivas, miten kaunis kandidaatti on, oikein ihana siihen
kesakkoiseen nuorukaiseen verraten, joka kieppuu teidän kintereillänne
aamusin, neiti Febbeler. Mitä te hänestä, kun teillä on kandidaatti
silmien edessä joka ikinen päivä" – sanoi Jenny.
"Hyvää iltaa, kiitos eilisestä." Vilhelm Veyer tarttui Petran käteen.
"Ovatko he jo panneet maata? Onko eno huonompi?" kysyi hän, kun Petra
osoitti makuuhuonetta merkiksi, ettei hänen pitänyt häiritä.
"Ei. Mutta nyt _rouva_ ymmärtää, miten sairas maaherra on", sanoi Petra
vakavasti. "Raukka. Hän muuttui niin kiltiksi, kun katseli maaherraa
– ja niin araksi ja pieneksi kasvoiltaan. Se on omituista, ihmiset
ikäänkuin astuvat ulos omasta itsestään eivätkä muista pitää itseään
silmällä, kun tapahtuu jotain jollekin, josta he pitävät. Maren muuttui
tavattoman hyväksi, kun – kun ei kaikki enää ollut vain hauskaa. Hän ei
riidellyt kokonaiseen viikkoon. Hän pyysi minua muuten sanomaan, ettei
hän tahtonut mennä konserttiin, hän ei tahtonut jättää Tuesenia."
"Vai eikö Maren tahtonut?" nauroi Vilhelm.
"Ei, hyi, olkaa kunnolla. Herratar", vastasi Petra hymyillen hänkin.
"Niin, siitä muistan. Kylläpä te olette oivallinen, kun ilmaisette
perheen salaisuudet. Tiedättekö kuka voitti sadankruununsetelin, joka
arvottiin myyjäisissä eilen? 'Herratar', olitte te kirjoittanut. Ja
sitten tämän talon osoitteen. Oli toki onni, että yksi lukemattomista
ystävättäristäni tiesi, että minä kutsun tätiä sillä nimellä, ja
kääntyi minun puoleeni. Ja minä olin jalo ja uhrauduin luonnollisesti –
annoin heidän uskoa, että minä olin sen kirjoittanut."
"Ei mutta nyt hän tulee iloiseksi! Tiesinhän minä, että voittaisin,
minä voitan aina", sanoi Petra säteilevänä.
"Surkuttelen teitä", sanoi Vilhelm Veyer. "Tiedättehän: onni pelissä,
onnettomuus rakkaudessa."
"Ei aina", nauroi Petra. "Meidän karjakko voitti huonekaluston suurista
arpajaisista, ja silloin kaksi miestä heti kosi häntä."
"Toivokaamme, että teillekin kerran sattuu se onni, että voitatte
huonekaluston."
"Ehei. Tällä iällä minulla ei enää ole sellaisia mielitekoja", sanoi
Petra. "Kun olin pieni, tahdoin mennä naimisiin ja saada kolmekymmentä
lasta, mutta nyt tahdon mieluimmiten oppia laulamaan."
"Kolmekymmentä! Herra auttakoon onnetonta elättäjää", sanoi Vilhelm
Veyer. – "Mutta laulusta puhuttaessa, nyt te tietysti tulette mukaan
herrattaren asemesta?"
"Kiitos, minä olen jo luvannut mennä ylioppilas Bortingin kanssa",
sanoi Petra. "Ja hän on niin tavattoman iloinen, kun saa minut
mukaansa."
"Tosiaanko! Mutta entä jos minä olisin vieläkin iloisempi?"
"Ei. Hän on iloisempi. Sillä hän pyysi _minua_ ensimmäiseksi."
"Ettekö te milloinkaan, kun teillä on ollut kutsut kotona, ole kutsunut
jotain toista, jonka te yhtä kernaasti, niin, ehkä kernaammin tahdoitte
luoksenne, jos joku, joka teidän oli _täytynyt_ kutsua, oli estetty
tulemasta?" kysyi Vilhelm Veyer.
"Me pyysimme aina ensimmäiseksi ne, jotka _mieluimmiten_ tahdoimme
luoksemme", sanoi Petra järkähtämättömästi.
"Borting?" sanoi Vilhelm Veyer. "Onko hän ruma, kesakkoinen poika?"
"Ei. Hänellä on muutamia kesakoita, mutta hän on hyvin kaunis", vastasi
Petra varmasti.
"Silloin kai se on joku toinen. Se, jota minä tarkoitan, on kaikkea
muuta kuin kaunis."
"Minun on", sanoi Petra.
"Teidän."
Vilhelm Veyer katsoi ällistyneenä häneen.
"Niin. Minä en omista häntä kokonaan", nauroi Petra. "Mutta hiukan. Hän
on minun paras ystäväni."
"No niin ollen", sanoi Vilhelm Veyer hiukan jäykästi. Makuuhuoneessa
soitettiin kelloa. Sieltä kuului omituista ähkymistä.
He hyökkäsivät molemmat sisälle. Maaherra istui vuoteessaan suuressa
hengenahdingossa. Letta rouva, joka tuki häntä, oli punainen
ponnistuksesta. Petra meni varpaillaan sisään ja työnsi hänet hiljaa
pois ja asettui hänen paikalleen.
"Minä olen vahvempi", sanoi hän.
Ja Letta rouva salli sen tapahtua ja istuutui sängynlaidalle pidellen
valkeaa, kylmää kättä omassaan. Sillä aikaa Vilhelm Veyer meni
soittamaan lääkärille.
Vähitellen kohtaus meni ohi ja maaherra vaipui uupuneena Petran
käsivarsien nojaan.
"Onko tämä nyt loppu, Letta", kuiskasi hän hetken perästä.
Ei kukaan vastannut. Hetken kuluttua kello soi. Lääkäri tuli. Hän tutki
valtimoa ja sydäntä, määräsi jotain helpottavaa. Maaherra makasi hiljaa
vuoteessaan.
"Saako hän nousta vuoteesta, tohtori, se rasittaa häntä niin kovasti,
mutta hän tahtoo välttämättä itse", kysyi Letta rouva salissa.
"Antakaa hänen vain tehdä mitä hän haluaa. Syödä mitä hän tahtoo. Se
ei mitään asiaan vaikuta – nyt", vastasi lääkäri – tumma herra, jolla
oli silmälasit ja kova kiire, ja joka oli vanhan hyväntahtoisen tohtori
Sonderbergin viransijaisena.
"Mitä hän sanoi, Letta?" kysyi maaherra, kun rouva tuli takaisin sisään.
"Hän sanoi, että sinä saat nousta vuoteesta, jos tahdot. Tai maata –
niinkuin tahdot", kuiskasi Letta rouva masentuneena.
"Se merkitsee, että on yhdentekevää mitä teen", kysyi sairas.
Hiljaisuus.
"Eno", alkoi Vilhelm Veyer.
"Ss. Vastatkaa minulle, te pieni. Te olette rehellinen. Pitääkö minun
kuolla nyt – pian?"
"Kyllä. Kai teidän pitää", vastasi Petra tyynesti ja selvästi.
"Ei, ei suinkaan, Tuesen", sanoi rouva kiireesti – ja katsoi aivan
onnettomana Petraan.
Maaherra loikoi hetken ääneti.
"Luuletko, että se siitä paranee, jos en minä sitä tiedä", sanoi hän
sitten hiukan ivallisesti. Mutta ääni oli heikko ja katkonainen.
"Laulakaa minulle joku laulu", sanoi hän hetken kuluttua.
Letta rouva istui ja piteli hänen kättään.
Petra ja Vilhelm Veyer seisoivat sängyn jalkapäässä, kalpeina ja
vakavina. Petra oli vaistomaisesti tarttunut Veyerin käsivarteen. Hän
loi kysyvän katseen Letta rouvaan, kun maaherra pyysi laulua. Rouva
huokasi. "Mitä minä laulaisin?" sanoi Petra hiljaa Vilhelm Veyerille.
"Nach Frankreich zogen zwei Grenadier, on enon mielilaulu", kuiskasi
Veyer, "mutta minä en ole varma, eikö hän tarkoita virttä. Hän on niin
arka puhumaan sellaisista asioista."
Petra nyökäytti päätään.
Seuraavassa silmänräpäyksessä kaikui huoneessa Griegin: "Den store
hvite flok vi se", täyteläisesti, puhtaasti ja lämpimästi. Petra
katseli ylöspäin ja lauloi itsetiedoton, harras ilme kasvoissaan. Oli
ikäänkuin nuo kasvot olisivat käyneet aivan tyhjiksi – ääni ja silmät
vain elivät.
Letta rouva kumarsi päänsä syvälle sairaan käden ylitse. Sairas käänsi
kasvonsa Petraan päin ja katsoi häneen.