Mutta Petra vain pudisti päätään ja pujahti tiehensä. Vilhelm Veyer
katseli pienen tanakan olennon jälkeen. Hänellä oli sanomalehden
vapaaliput illan "Butterfly"-näytäntöön – tyttö varmaankin olisi
onnellinen, jos saisi tulla mukaan. Mutta Camilla Ovenberg, jota
he kaikki ihailivat – hänelle hän oli jo noin sivumennen puhunut
näytännöstä, ja Camilla oli hiiden komea – elegantti. Oli tosi nautinto
istua hänen rinnallaan – vaikka hän ei ollutkaan sen musikaalisempi,
kuin että luuli, että erinomaisen hienossa kukkasduetissa ei laulettu
puhtaasti. Ja minkälaisen puvun tuo tuolla keksisi ottaa yllensä, sitä
ei ollut helppo tietää. Parasta joka tapauksessa ensin pyytää Camillaa.
"Sinun ei pitäisi yllyttää häntä vaateliaisuuteen, kun hän kerrankin
osoittaa hienotunteisuutta, Vilhelm", nuhteli Letta täti. "Käyhän aivan
sietämättömäksi, jos meidän aina pitää nähdä hänet ruokapöydässä."
"Minun mielestäni teidän tulisi kiittää onneanne, kun olette saaneet
tänne niin hyväsydämisen ja luonnollisen ihmisen kuin tämä tuntuu
olevan, Letta täti", sanoi Vilhelm. "Ja enollehan on virkistävää, jos
hänellä on seuranaan hilpeäluontoinen henkilö. Toisethan olivat niin
ikävystyttäviä, että oli vallan kauheaa."
"Kylläpä Tuesen ja sinä nyt olette haltioissanne", sanoi Letta rouva
happamesti. "Hän ei kuitenkaan ole täällä huvin vuoksi. Ja hyöty, se –"
Ja Letta rouva kohotti suippoja hartioitaan.
Petra oli ottanut parsimatyönsä ja istuutunut maaherran huoneeseen.
Maaherra aukaisi silmänsä ja hymyili hiukan.
"Istutteko täällä, pikku ystävä? Ettekö mene ulos auringonpaisteeseen
toisten luo kahvia juomaan?"
"Kahvia minä en koskaan juo päivällisen jälkeen. Me lapset emme saaneet
sitä milloinkaan kotona, sillä Maren oli niin säästäväinen", sanoi
Petra. "Ja sitten, eihän teidän, joka olette sairas, pidä istua aivan
yksin."
"En ole ollenkaan sairas", puuttui maaherra kiivaasti puheeseen.
"Lääkärit eivät löydä mitään tautia – vain verenvähyyttä. Nyt olen
paranemaan päin."
"Herrat kai eivät kernaasti tahdo olla sairaita. Noin sanoi isoisäkin
aina", vastasi Petra.
Maaherra istui hetkisen ääneti.
"Laihtuiko teidän isoisänne myöskin – laihtuiko teidän isoisänne kovin,
ennenkuin hän kuoli?"
"Laihtui toki", sanoi Petra, "hän oli yhtä laiha kuin –" Petra vaikeni,
lensi tulipunaiseksi, mutta ei keksinyt mitään muuta neuvoa – "kuin
minä", lopetti hän ylväästi.
Maaherra katsoi häneen pitkään ja oli kauan vaiti.
"Tunsiko teidän isoisänne – pelkoa, kun hänen piti kuolla?" kysyi hän
ja katsoi poispäin.
"Ei kai hän sitä tuntenut. Hänellähän oli siellä isoäiti ja minun
äitini vastassa", vastasi Petra varmasti.
Maaherra istui silmät suljettuina ja antoi kepin kolahtaa lujasti
pöytään kerran toisensa perästä.
"Niin niin. Niin niin", sanoi hän hiljaa itsekseen. Sitten hän aukaisi
silmänsä ja katsoi Petraan.
"Kertokaa minulle vähän isoisästänne. Kertokaa, miten hänen oli olla,
ennenkuin hän kuoli", sanoi hän vihdoin.
"Sen minä kyllä voin", sanoi Petra, "sillä minä se istuin isoisän luona
viimeisinä päivinä. Minun piti kohottaa hänet takaisin tyynylle, kun
hän luisui alas, ja kääntää hänet ja muuta sellaista. Sillä minä olen
niin hurjan väkevä. Minä voin kantaa isän", kertoi Petra ylpeästi.
"Ja isoisää janotti alituiseen, ja minä istuin hänen vieressään ja
annoin hänelle vettä teelusikalla, mutta hän tuskin saattoi niellä. Ja
hän tahtoi koko ajan pitää minua kädestä. Ja joskus hän sitten sanoi
asioita, joita me emme ymmärtäneet – hän makasi siinä vuoteessaan ja
mutisi itsekseen ja sanoi 'au-au' kuin pieni lapsi. Hän oli niin valkea
ja niin laiha, ja parta oli kasvanut, mutta se parta näytti ikäänkuin
kuolleelta, ennenkuin isoisä itse oli kuollut.
"Kuolemansa edellisenä iltana hän sanoi: 'Tunturihiiri, kunpa et koskaan
pettyisi järkkymättömässä uskossasi.' Se oli niin juhlallista. Melkein
kuin raamatunlause. Eikö teistäkin?
"Mutta sitten hän luuli minua sisarekseen, joka kuoli, kun isoisä oli
pieni. Hän luuli olevansa pieni poika taas, sillä hän puhui vain
sellaisesta koko viimeisenä päivänä, ja hänellä oli niin kovat tuskat,
että hän väänteli kasvojaan ja valitteli.
"Mutta äkkiä hän nosti päänsä pystyyn ja sanoi aivan voimakkaalla
äänellä: 'Valjastakaa hevoset. Nyt minä tahdon matkustaa.'
"Ja sitten hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat, ja hän veti yhden
syvän hengähdyksen eikä enempää. Sitten oli aivan hiljaa. Ja silloin me
ymmärsimme, että isoisä oli matkustanut."
Petra istui katsellen suoraan eteensä. Huulet vavahtelivat, ja pitkin
poskia hypähteli suuria kirkkaita helmiä.
Maaherra istui pää kumarassa eikä sanonut mitään.
"Ei, ei", mutisi hän vihdoin hiljaa, "hän kai kylläkään ei pelännyt."
Ja hetken kuluttua.
"Ette kai tekään pelkää kuolemaa?"
"Minäkö? En toki", sanoi Petra varmasti, "meidänhän täytyy kuolla,
aivan niinkuin meidän täytyy käydä ripillä ja mennä naimisiin ja muuta
sellaista. Sitäpaitsi siihen on niin pitkä aika", hymyili hän.
"On niitä muuten sellaisia, jotka eivät edes uskalla puhua siitä",
lisäsi hän hetken kuluttua, "he sanovat aina 'mennä pois', sen sijaan
että sanoisivat kuolla. Niin tekee minun tätini."
Maaherra nyökäytti myöntävästi päätään – sen hän kyllä tunsi.
"Ei näe asioita sellaisina kuin ne ovat, kun käyttää vääriä sanoja",
sanoi Petra.
"Hyvästi, eno, nyt minun täytynee lähteä", kuului Vilhelm Veyerin ääni
verannanovelta.
"Hyvästi, neiti. Vai te tahdotte mieluummin istua täällä sisällä?"
"En toki, mutta – kyllä, minusta on hauskaa olla sisällä – toisinaan",
sanoi Petra. Hän punastui ja vilkaisi maaherraan.
"Kiltti pikku tyttö, Vilhelm", sanoi maaherra ja katsoi ystävällisesti
Petraan.
"Ehkä te tahdotte tulla minun mukanani teatteriin, neiti – joskus, kun
saan liput. Me saamme lippuja sanomalehden puolesta, näettekö", sanoi
Vilhelm Veyer rakastettavasti.
"Voi tuhat kiitosta."
Petran silmät loistivat. Hän tarttui Veyerin käteen ja puristi sitä
voimakkaasti.
"Muuten minun piti pyytää teitä menemään tädin luo viemään – niin,
menemään tädin luo", sanoi Veyer – hänen oli äkkiä aivan mahdoton sanoa
jotain, joka voisi olla käskyn tapaista tai muistuttaa Petran asemaa
talossa.
Petra saattoi hänet ulos – jäi seisomaan puutarhaan hänen ja
maaherrattaren seuraan. Heidän huomionsa kiintyi ihmisjoukkoon, joka
oli kokoontunut kadulla seisovan hevosen ympärille.
"Mikä siellä?" heräsi sanomalehtimies Vilhelm Veyerissä, kun hän näki
kahden pojan juoksevan sinnepäin.
"Hevonen, joka äksyilee. He eivät saa sitä liikahtamaan paikaltaan."
Sanaakaan sanomatta Petra oli pujahtanut ulos puutarhanportista kadulle
hevosen luo. Hänellä oli yhä yksi maaherrattaren vaaleanpunaisista
villaröijyistä kädessään.
"Pois tieltä", komensi hän lähinnä seisovia. Sitten hän päättävästi
astui esiin ja sitoi vaaleanpunaisen röijyn hevosen silmille pään
ympäri, tarttui suitsiin – ja hevonen lähti liikkeeseen.
Hän talutti sen maaherran portille asti; joukko katupoikia ja
joutilaita henkilöitä seurasi ihaillen mukana. Sitten hän otti pois
siteen:
"Nyt se kyllä kulkee. Minä en voi lahjoittaa sille maaherrattaren
villaröijyä. Hyvästi", nauroi Petra, sieppasi vaaleanpunaisen röijyn
mukaansa ja katosi portista poikien hurratessa ihmeen reippaalle
neidille.
Mutta maaherrattaren mieli oli syvästi järkytetty.
Hän aukaisi juuri suunsa sanoaksensa jotain, joka vastaisuuden varalta
ehkäisisi sentapaisia skandaaleja, kun Petra loistavana sanoi:
"Eikö ollut tavaton onni, että minulla oli röijy kädessä, niin että
saatoin auttaa. Muuten minun olisi täytynyt riisua hameeni. Minä pesen
sen heti", sanoi hän ja haisteli röijyä, joka haisi tallille pitkän
matkan päähän. Sitten hän nyökäytti päätään Vilhelm Veyerille, otti
kahvitarjottimen ja juoksi sisään – oikopäätä nurmikon poikki.
"Herra paratkoon, kyllä kai hän voisi sen tehdä", huokasi Letta täti
aivan epätoivoissaan. "Riisua hameensa", selitti hän sitten.
"Hän olisi tehnyt sen keskellä Karl Johania musiikin aikana, siitä voit
olla riivatun varma, Letta täti", sanoi Vilhelm Veyer vakaumuksella. Ei
ollut helppo ratkaista, oliko hänen äänessään suuttumusta vaiko ihailua
– Vilhelm Veyer ei tietänyt sitä itsekään.
"Vilhelm, kuinka usein minun pitääkään sanoa sinulle, etten halua olla
riivatun varma mistään", sanoi Letta täti hermostuneena.
"Ei, ei. En oikeastaan voi kuvitellakaan sitä sinusta", nauroi Vilhelm.
"Näkemiin" – hän heilautti hattuaan ja meni. Kulkiessaan
puutarhanaidan ohi hän katseli koko ajan sisälle, näkyisikö ehkä ovessa
vaalea hame. Kun hän tuli toimitukseen, telefonoi hän heti Camilla
Ovenbergille.
"Olipa oikein hauskaa, että voitte tulla tänä iltana, neiti", kumarsi
hän telefonissa.
Mutta kun hän illalla istui permannon ensi rivillä rinnallaan Camilla
Ovenbergin vartalo ja monet kullankeltaiset hiuskäärylät ja kuuli
Butterflyn ihmeellisen äänen "mä pikku tyttö silloin en muuta pyytää
voi" – silloin hänen mieleensä äkkiä juolahti, että jos hän, se pikku
puolivilli, olisi nyt voinut istua täällä tätä kuuntelemassa, olisi hän
varmaankin ajatellut, että nyt pikku tyttö ei muuta pyytää voi.
Ja äkkiä hän vastasi aivan hermostuneena: "niin, Jumalan kiitos", kun
Camilla kuiskasi, että itse asiassa ei oopperassa ollut mitään oikeaa
_säveltä_.
Mutta maaherran huoneessa istui pieni ruskea pää kumarassa vihreän
lampun alla ja luki ääneen kolme palstaa ulkomaanpolitiikkaa maaherran
silloin tällöin keskeyttäessä selittämällä, miten niiden hemmetin
lurjusten olisi _pitänyt_ esiintyä, ja maaherrattaren kutoessa ääneti,
niin että puikot säännöllisesti kitisivät.
Sinä päivänä Petra kirjoitti kotiin. Isälle ja pojille, hauskasta
matkasta ja siitä, kuinka hienoa täällä oli, ja hyvästä maaherrasta ja
Jennystä ja hauskasta kandidaatti Veyeristä.
Marenille oli pieni kirje erikseen – siinä seisoi lopuksi: "Hyvästi,
vanha Maren kulta. Minä en koskaan sano _sinua_ 'murisijaksi' enää."
Mutta pojat nauroivat, kun he olivat lukeneet kirjeen ääneen.
"Maaherratar on siis ilkeä otus", sanoi Ulf.
"Mitä sinä sanot? Eihän siitä sanota sanaakaan", sanoi pappi
levottomana.
"Ei, siinäpä se juuri on", nauroi Herman. "Hänestä ei ole mainittu
sanaakaan. Ja Tunturihiiri luulee olleensa hyvin valtioviisas."
"Kunhan hänellä vain ei olisi paha olla siellä, pikku
Tunturihiirellämme", sanoi pappi ja käänsi päänsä avuttomasti isoja
poikiaan kohti.
"Sen asian _minä_ kyllä selvitän, isä", sanoi Herman, "kun tulen
kaupunkiin".
"Niin, tee se, poikaseni. – Tunturihiiri ei käytä puhetta ajatustensa
peittämiseksi, sanoi isoisäsi aina. Ja se ehkä ei ole mikään onnea
tuottava ominaisuus seurustellessa ihmisten kanssa maailmassa", sanoi
pappi.
"Oo, älä sitä sure, isä", lausui Finn mielipiteensä. "Tunturihiiri on
kuin kissa, hän putoaa aina jaloilleen. Sen minä kyllä tiedän, joka
olen ollut hänen kanssaan kaikkialla."
* * * * *
Neljä päivää oli satanut ja myrskynnyt – ulvonut ja piessyt, niin että
ihmiset vetäytyivät kotosalle ja sytyttivät lampun jo ennen pimeän
tuloa. Kun aurinko tuli takaisin, ei se enää löytänyt kesää missään.
Ruusut olivat hajallaan nurmella pieninä ruskeina lehtinä. Myrsky oli
vienyt mukanaan puiden lehdet paitsi muutamia vaaleita, verettömiä,
jotka eivät enää riittäneet peittämään mustaa runkoa.
Mutta asterit ja georgiinit olivat pitäneet puoliaan. Ja reseda tuoksui
väkevästi.
Aamu oli virkistävän raitis ja kirkas.
Maaherrattaren keittiössä seisoi Petra puettuna uuteen siniseen
jättiläisesiliinaan ja valmisti kalapyörylöitä. Sillä ostettuja
kalapyörylöitä Tuesen ei tahdo maistaakaan, sanoi maaherratar. Mutta
Jenny hihitti ja sanoi, että se vain tahtoo tuupata meidän niskoillemme
enemmän työtä, sillä maaherra, hän ei totta tosiaankaan tunne mitään
eroitusta.
Petra sekoitti ja mausti ja maisteli, ja silloin tällöin hän sivumennen
pistäytyi huoneeseensa, missä Marenin vanha keittokirja oli avattuna
sängynpeitteen alla.
"Nyt vasta ymmärrän, että oli järkeä ainekirjoitustehtävässä 'Miten
hyvät kirjat voivat olla hyviä ystäviä'", sanoi Petra ja läimäytti
iloisesti vanhaa rasvaista kirjaa.
Maaherratar tuli keittiöön ja maisteli.
"Enemmän suolaa", hän sanoi. Ja sitten hän lähetti Jennyn pois.
"Neiti Felber", alotti hän ankarasti, "minun täytyy sanoa teille, että
joka aamu, kun tulette leipomosta, olen nähnyt teidän keskustelevan
nuoren herran kanssa puutarhanportin ulkopuolella – kauan. Minun täytyy
sanoa teille, ettei se sovi hienolle naiselle. Panisin yleensä arvoa
siihen, jos te koettaisitte tavoitella hienompaa esiintymistä, niin
kauan kuin olette _minun_ talossani."
"Vai niin", sanoi Petra. "Minä luulin, ettette ehkä pitäisi siitä, jos
hän tulisi mukaan sisään. Mutta me voimme varsin hyvin ensi kerran
seisoa puutarhassa puhelemassa. Se on ylioppilas Borting – lääketieteen
ylioppilas. Hän kulkee sitä tietä vain puhellakseen minun kanssani,
sillä hän tietää, ettei minulla ole ketään toista, kenen kanssa olla,
ennenkuin tätini ja enoni tulevat kotiin ulkomailta serkkuni kanssa."
Maaherratar seisoi ja katseli häntä ylhäältä alas – lasiensa läpi.
"Te olette sangen rohkea, se minun täytyy sanoa, kun aivan avoimesti
kerrotte, että nuori mies kulkee täältä ohi tavatakseen teitä joka aamu
ennen aamiaista", sanoi hän.
"Se on aivan totta", vakuutti Petra innokkaasti, "minä kysyin
häneltä, eikö hän tee sitä sentähden. Teen, sanoi hän. Hän on hirveän
ystävällinen."
"Mitä luulette, että isänne sanoisi tästä?" kysyi maaherratar.
"Minullahan on jonkinlainen edesvastuu häntä kohtaan, kun minulla on
lapsi talossa."
Hän painosti kovasti lapsi-sanaa.
"Isäkö? Hän pitää kaikista, joista minä pidän", vastasi Petra varmasti.
"Isä pitää kaikista. Niin, joskus, kun hän sanoo, että se on varmaankin
hyvin kunnioitettava mies tai että se on rouva, jolla varmaankin on
hyvät puolensa, niin me kyllä aivan hyvin ymmärrämme, että he itse
asiassa ovat hänestä aaseja. Mutta hän koettaa todellakin pitää heistä.
Hyvin usein hän myöskään ei huomaa, että ihmiset ovat ilkeitä. Ja me
annamme hänen uskoa mitä uskoo, sillä hänestä on hauskempaa luulla
ihmisiä hyviksi. Ja jotain hyväähän jokaisessa onkin", hymyili Petra.
"Niin isä aina sanoo. Minä olen varma, että hän sanoisi niin puhuessaan
– että – ei – ei mitään", sopersi hän. Hän kävi tulipunaiseksi ja
sukelsi kalapyörylöihinsä.
Maaherratar seisoi hetken ääneti. Sitten hän sanoi hiukan
ystävällisemmin:
"Minä tahtoisin mielelläni, että menisitte näihin myyjäisiin minun
puolestani tänä iltana, neiti, minä en kernaasti jätä Tuesenia tänään.
En ole antanut niihin mitään tällä kertaa – tahdotteko olla hyvä ja
ostaa arpoja näillä viidellätoista kruunulla."
"Arpoja viidellätoista kruunulla!" huusi Petra. "Ihmettä ja kummaa!
Kotona meistä on komeaa, jos joku ottaa kolmella. Minä olin viime
keväänä myyjäisissä kauppaamassa arpoja. Voittoina minulla oli syli
koivuhalkoja ja sika, jonka nimi oli Trine. Minä sain kokoon rahoja
enemmän kuin kukaan muu. Kaikki ostivat arpoja minulta, joka olin papin
tytär, ja niin oli Trinekin – se on, se oli pappilasta. Mutta kyllä
minä olinkin pannut parastani, sillä minä olin ripustanut paikkani
yläpuolelle ilmoituksen, johon oli maalattu mahtava etusormi ja
'Katsokaa tänne, Trine, maailman hienoin sika, voitetaan 20 äyrillä.
P.S.F.' Kirjaimet, ne olivat minun nimeni. Sen minä panin siihen,
jotta huomattaisiin, että sika oli pappilasta, sillä kaikki tietävät,
että minä annan nimet kaikille eläimille, sioille ja lampaille ja
siipikarjallekin. Minä se pyysin isää antamaan Trinen myyjäisiin,
ja siksi minä toki tahdoin kunniankin itselleni. Ja ihmisiä kihisi
minun ympärilläni. Trine ja minä ansaitsimme kaksi kertaa niin paljon
kuin kukaan muu myyjättäristä. Mutta ajatelkaa, sitten meidän oma
karjakkomme voitti sen, ja sitten isän piti ottaa Trine takaisin ja
antaa karjakolle rahaa sijaan. Mutta eikö ollutkin mukavaa, että sen
piti tulla takaisin pappilaan. 'On revient toujours à ses premiers
amours', kuten ranskalainen sanoo", sanoi Petra ylpeänä tiedoistaan.
"Niin, olihan se lystiä."
Maaherrattaren äänessä tuntui melkein olevan hiukan huvitettu sävy.
"Mitä arpoja minun pitää ottaa?"
"Mitä tahdotte. Minä en koskaan voita", sanoi maaherratar.
"Minä voitan", sanoi Petra voitonriemuisena. "Minä olen voittanut
housukankaan pojille ja villahameen ja viheriän lasisen kukkasmaljakon.
Minä olen varma, että voitan jotain teille molemmillekin."
Vilhelm Veyer tuli päivälliselle.
"Jos te tahdotte tulla myyjäisiin jo kello seitsemältä, niin minä voin
saattaa teidät sisälle", ehdotti hän. "Minun pitää olla kokouksessa
samassa talossa myöhemmin illalla.
"Voinko minä?"
Petra katsoi odottavaisesti maaherrattareen, ja maaherra kiiruhti
vastaamaan:
"Menkää te vain, lapsi. Minä tulen hyvin toimeen. Ja teille on hauskaa,
kun saatte Vilhelmin mukaanne, hän tuntee koko kaupungin."
Neljännestuntia ennen kuin heidän piti tavata, seisoi Petra
ylioppilasyhdistyksen talon luona odottamassa.
Ihmisiä, enimmäkseen nuorisoa, tulvi sisään. Parittain ja kolme yhdessä
puettuina liehuviin hattuihin ja ahtaisiin hameisiin. – Oletko hullu,
Mossik, tekikö hän niin? – Antakaahan kun minä kerron teille, mitä
hän uskalsi sanoa! Hän ei ole mitään erinomaista minun mielestäni!
– Hän – hän – hän surisi kaikessa heidän puheessaan. Nuoria herroja
asteli välinpitämättömästi, mahdikkaasti ohi – piti mennä ilahduttamaan
pikkutyttöjä hetkiseksi! Silloin tällöin automobiili tai ajuri, jossa
koristeltu ja hyvin kammattu rouva. Nuoria pareja, jotka antoivat
toisilleen loistavia silmäyksiä. Vanhempia pariskuntia, jotka kulkivat
toistensa rinnalla näkemättä toisiaan.
Petra seisoi aivan hiljaa ja katseli innostunein silmin.
Vilhelm Veyer pyörähti nopeasti esiin nurkan takaa.
"Ei mutta _olenko_ minä kuitenkin myöhästynyt, neiti?"
"Minä se aina tulen liian aikaisin", hymyili Petra. "Isoisä sanoi aina:
Mieluummin tuntia aikaisemmin kuin minuuttia liian myöhään."
"Kunpa meille sanomalehtimiehille riittäisi aikaa _sen_ säännön
noudattamiseen!" huokasi Vilhelm Veyer.
Jo portaissa joukko nuoria valkopukuisia naisia hyökkäsi heidän
kimppuunsa.
"Ostakaa minulta arpoja, niin pääsette ehkä ajelemaan Holmenkolleniin."
"Sata kruunua voitetaan kymmenellä äyrillä." – "Ei mutta Vilhelm,
sinäkö se olet? Sinun täytyy heti paikalla ostaa minulta arpoja, niin
voitat ehkä huvilan – sali, ruokasali, keittiö, arkihuone j.n.e. kaikki
samassa huoneessa, – hahaa – mutta täydessä kunnossa. Sinä voit kosia
Camillaa aivan heti."
"Vallan mahdotonta, Lilly", vastasi Vilhelm haudanvakavana, "olen
juuri sijoittanut viimeisen kuukauspalkkani kiinteään omaisuuteen –
kaulahuiviin ja kiiltonahkakenkiin – se riitti juuri".
_"Voitko_ sinä milloinkaan olla vakava – inhottava kun olet", letkautti
neiti hänen jälkeensä ja kävi toisen kimppuun.
Petra osti arpoja oikealta ja vasemmalta. Hän huomasi äkkiä, että
häneltä jo oli mennyt monta kruunua, ennenkuin hän oli päässyt ovesta
sisälle.
Paljon valoa ja äänten ja naurun sorinaa. Pitkien pöytien takana
istuivat vakavan iän saavuttaneet naiset hymyillen ja juhlanauhalla
koristettuina, edessään joukoittain sohvatyynyjä ja mattoja ja
hopeakoteloja ja nukkeja ja kaikenlaisia tavaroita. Niiden välillä
kuljeskelivat vaaleapukuiset tyttäret ja veljentyttäret ja tytärten
ystävättäret ja koettivat näyttää hyödyllisiltä.
Tahdotteko ostaa arpoja?
Petra osti iloisesti ja mielellään joka taholta. Hänen rahansa
hupenivat tavattoman nopeasti.
"Nyt meidän täytyy saada jotain syötävää, neiti Felber. Tanssi, jonka
ylempiin seurapiireihin kuuluvat naiset esittävät ja joka on illan
loistokohta, seuraa vasta parin tunnin perästä", sanoi Vilhelm Veyer ja
vei Petran pois suunnattoman suuren mantelikakun luota, joka arvottiin
samana iltana. "Sitäpaitsi en uskalla olla täällä kauemmin. Herttaiset
ystävättäreni nylkevät minut kokonaan."
Heille tarjoiltiin olutta ja makkaraa. Pöytänä heillä oli tynnyri, ja
heitä palvelivat lystinmoiset nuoret tarjoilijat, joilla oli valkeat
esiliinat yllään ja jotka sinuttelivat useimpia vieraita.
"Eikö tämä tynnyreiltä syöminen ole kodikasta ja hauskaa, neiti?
Sellaisessa kai ette ennen ole ollut mukana?" kysyi Vilhelm Veyer
hiukan suojelevaisesti.
"Olen, usein", sanoi Petra.
Vilhelm Veyer katsoi ällistyneenä häneen – hän oli luullut Petraa aivan
kotinurkissa kasvaneeksi. Mutta mikä tyttölasta vaivasi? Eikö vierinyt
suuria pyöreitä kyyneliä alas hänen poskilleen?
"Eikö kaikki ole, niinkuin olla pitää?" kysyi Veyer vakavasti.
Petra nyökäytti päätään.
"On, paitsi että – että oli niin hauskaa, kun viimeksi söin tynnyriltä."
Vilhelm Veyer katsoi häneen taas. Niin, nainen on tosiaankin mutkikas
ja selittämätön. Kuka nyt olisi aavistanut, että tälläkin pienellä
jumalansanalla oli ollut kokemuksensa. Häntä melkein suututti.
"Anteeksi, jos kysyin liikoja", sanoi hän jäykästi. Silloin Petra
kääntyi hänen puoleensa pieni väkinäinen hymy huulillaan.
"Me joimme aina kahvia tynnyriltä, kun Maren kotona laittoi viinimarja-
ja karviaismarjaviiniä", sanoi hän.
Vilhelm Veyer istui hetken vaiti.
"Mahtaa tuntua omituiselta, kun on koti, jonne ikävöi. Minulla ei
koskaan ole ollut muuta kotia kuin eno Tuesenin – en ainakaan muuta
muista", sanoi hän hiljaa.
"Huh", sanoi Petra. Pieni lämpöinen käsi tarttui Vilhelm Veyerin
käteen. "Mutta – mutta siitä on teille se hyöty, ettei teidän tarvitse
matkustaa sieltä pois", hymyili hän. "Eikö ole kummallista maailmassa,
että juuri ne asiat, joista pitää eniten, panevat aina itkemään. Mutta
ehkä kaikki muut asiat ikäänkuin eivät pysty sitä tekemään. Mutta
on toki hyvä, ettei muista sitä kauan kerrallaan – sitä, mikä on
surullista."
Vilhelm Veyer ei vastannut. Hän istui aivan hiljaa ja katseli pientä
voimakasta ruskeaa kättä, joka ikäänkuin suojelevasti piteli hänen
kättään. Vilhelm Veyer veti kätensä pois – nopeasti.
"Matka Bergenin rataa myöten, kandidaatti Veyer? _Voitteko_ vastustaa?"
houkutteli vaalea, solakka neiti, jolla oli tukkaa niin runsaasti, että
se olisi riittänyt kolmeksi luonnolliseksi tukkalaitteeksi.
"Olisin ehkä voinut vastustaa Bergenin rataa – mutta en teitä.
Huolimatta alituisesta taloudellisesta pulastani."
Vilhelm Veyer puhui hymyillen – mutta hymy ikäänkuin ei ulottunut
ääneen ja silmiin.
Petrakin otti kaksi arpaa.
"Minun pitää saada viisi äyriä takaisin", sanoi hän.
"Hyvänen aika, antakaa anteeksi."
Se sanottiin ivallisesti. Rahat laskettiin hitaasti äyri äyriltä.
"Hyvästi sitten, Veyer!"
"Hän aikoi peijata minua", sanoi Petra harmistuneena. "Hän suuttui, kun
minä huomasin sen."
Vilhelm Veyer hymyili.
"Myyjäisissä ei olla niin tarkkoja", sanoi hän. "Siellä koetetaan saada
ihmisiltä niin paljon kuin mahdollista."
"Peijaus on peijausta, koskekoon se sitten viittä äyriä tai viittä
kruunua – ja tapahtukoonpa se vaikka kapalolasten hyväksi – se on minun
ajatukseni."
"Te varmaankin elätte tarkasti kymmenen käskyn mukaan", nauroi Veyer.
"Kyllä. Noin suurissa piirteissä", vastasi Petra. "Sillä sen voivat
kaikki tehdä. Mutta hienomman sisällyksen mukaan on mahdoton elää –
ainakin minun on mahdoton. Minusta käskyjen pitäisi olla mitä ovat,
eikä mitään muuta, niin kaikki ihmiset voisivat elää niiden mukaan.
Varastamisen ja tappamisen ja sellaisenhan helposti voi jättää
tekemättä. Mutta tuo, ettei saa olla suuttunut kellekään ja että pitää
kääntää toinen poski päin, kun on saanut korvapuustin toiselle, ja
ettei saa pyytää tavaroita, joita kernaasti tahtoisi itselleen. Ei,
siihen minä en kykene", selitti Petra.
Vilhelm Veyer nauroi, niin että silmät ja hampaat loistivat.