maksettuaan ojensi jäähyväisiksi. Mutta sitten hän pyyhkäisi oman
kätensä polveen ja pudisti voimakkaasti pientä ruskeaa.
"Onneksi olkoon, neiti."
Ja sitten eteisen ovi paukahti kiinni Petran jälkeen.
"Tekö olette rouva?" kysyi Petra.
Hovelsen joutui aivan ymmälleen ylpeydestä.
"En, ystävä hyvä. Minä olen vain Hovelsen", sanoi hän. "Mutta ette
suinkaan te voi olla se uusi! Tuollainen lapsi!"
"Minä olen saanut paikan täällä. Onko teilläkin paikka täällä?" kysyi
Petra.
"Ei mutta mitenkä ihmiset voivat lähettää mokoman lapsen mokomaan
paikkaan? _Minä_ tiedän, minä, minkälainen se on, neiti, sillä minulla
se on ollut, mutta nyt minä en kestä enää. He marisevat niin, neiti,
että sitä ei kukaan voi sietää. Kandidaatti on ainoa ilo tässä talossa.
Hän on kuin talon oma lapsi, mutta rouva tahtoisi kyllä mieluimmin
pitää hänet lasikaapissa."
"Pyh, minä olen tottunut Marenin marinaan, minä", sanoi Petra ja
ripusti päällys vaatteensa naulaan.
Huoneen ovea raotettiin.
"Kuka siellä puhuu, Hovelsen?" kuului rouvan ääni sisältä. "Onko se
uusi tullut? Lähettäkää hänet heti sisään."
"Rouva", kuiskasi Hovelsen puoliääneen ja liikkasi pois pitkin käytävää
kantaen Petran pienempiä matkakapineita.
Petra astui sisään.
Huone oli aivan valaistu ja viheriät verhot olivat vedetyt ikkunoiden
eteen, vaikka ulkona oli valoisaa.
Petra jäi seisomaan ja räpytteli silmiään sähkövalon sattuessa niihin.
Keskellä huonetta seisoi jokin laiha musta ja tuijotti häneen
kaksinkertaisiksi käännettyjen nenälasien läpi, ja vihreän työlampun
alla hän näki hämärästi valkeat miehenkasvot.
"Hyvää päivää. Minä olen Petra Felber", sanoi Petra, ja hänen
tervehdyksensä oli pikkutytön niiauksen ja pojan kumarruksen välimuoto.
Musta kumarsi päätään, ja pöydän luona istuva vanhus jyskäytti keppinsä
maahan ja sanoi:
"Tulkaa tänne, niin minä saan katsella teitä."
Petra meni hänen luokseen ja asettui seisomaan hänen eteensä.
"Te olette hyvin terveen ja vahvan näköinen, mutta tehän olette vasta
lapsi. Minä toivon, että viihdytte täällä", sanoi maaherra ja ojensi
hänelle kätensä, mutta veti sen ehdottomasti takaisin, kun Petra
voimakkaasti puristi sitä.
"Minä viihdyn joka paikassa", vastasi Petra iloisesti hymyillen. "Ja
vahva minä olen. Minä voin nostaa isän maasta. Niin että jos minun
pitää kantaa teitä, niin –"
Väsyneet valkeat kasvot kirkastuivat.
"Ellei nyt juuri sitä, niin on kuitenkin erittäin hyvä, että olette
vahva. Hovelsenin voimat eivät ole mistään kotoisin. Tekee kipeätä, kun
hän koskee minuun", sanoi hän.
"Jos vain siitä olisi kysymys, niin", huokasi rouva – hän astui
lähemmäksi. "Sen toki ymmärrätte, että te ette kestä tällaisessa
asemassa. _Noin_ nuoreksi en sentään ollut otaksunut teitä. Tehän
sanoitte, että teillä oli monivuotinen kokemus."
"Totta kai minulla onkin – minä olen ollut työssä yhdeksänvuotiaasta
asti", sanoi Petra. "Eikä helppo ja miellyttävä toimi voi tuottaa
suuriakaan vaikeuksia", hymyili hän luottavaisesti.
Rouva loi häneen pistävän katseen. Ivasiko tyttö?
Mutta maaherra ennätti sanomaan:
"Aivan totta, neiti. Saattepa nähdä, että me vielä viihdymme yhdessä.
Sanokaahan, oliko teidän isoisänne –?"
"Minä otaksun, että neiti on väsynyt matkasta ja kernaammin tahtoo
päästä lepoon", keskeytti rouva. "Tänä yönä teidän täytyy tyytyä
nukkumaan samassa huoneessa kuin Hovelsen, huomisesta saatte olla
siellä yksin. Hovelsen neuvoo teille tehtävänne, ennenkuin lähtee pois.
Hyvää yötä!"
"Tahdotteko, että minä menen? Minne minun pitää mennä?" kysyi Petra.
Rouva osoitti ovea, josta Petra oli tullut sisään.
"Te tapaatte varmaankin Hovelsenin keittiössä, neiti."
"Hyvää yötä sitten."
Petra niiasi taas.
"Ja hyvää paranemista", lisäsi hän ja meni antamaan kättä maaherralle.
"Kiitos paljon, pikku ystävä."
Väsyneessä vanhassa äänessä oli hämmästystä ja hiukan iloa.
"Hän tuntuu olevan rakastettava ihminen, tuo pienokainen, Letta", sanoi
hän tunnustellen, kun Petra oli sulkenut oven.
Letta rouva asetti lasit nenälleen, otti sanomalehden eikä vastannut.
Petra istui sängynlaidalla pienessä, mutta koko hauskassa huoneessa ja
selaili vanhaa kulunutta keittokirjaa, jonka Maren huolellisesti oli
asettanut päällimmäiseksi matkakirstuun. Kaikkien sivujen alanurkassa
oli läpinäkyviä täpliä, jotka Marenin sormet monien vuosien kuluessa
olivat aikaansaaneet. Ja siniset ylpeät lyijykynällä piirretyt ristit
osoittivat, että omenakakku n:o 2 ja monet muut kakkulajit olivat
olleet Petran oman yritteliäisyyden esineinä.
Petralle nousivat kyyneleet kurkkuun, kun hän äkkiä näki kirjan täällä
vieraassa huoneessa. Ja samassa hän näki edessään illallispöydän
kotona, isän vihreine silmivarjostimineen pöydän yläpäässä ja pojat
alempana ja Marenin, joka kantoi ulos tyhjiä puurolautasia ja sisään
suuria sinisiä teekuppeja – ja paikan, joka oli tyhjänä. Hän nieli ja
nieli ja koetti pian ajatella jotain toista.
Silloin ovi aukeni ja sisään tuli teetarjotin, jolla oli valmiita
voileipiä, ja sen takana punaposkinen pullea tyttö, jonka tukka oli
käherä ja jolla oli kevytmieliset silmät.
"Hyvää päivää", sanoi Petra. "Mikä teidän nimenne on? Minun nimeni on
Petra Felber."
"Jenny", vastasi tyttö ja purskahti lyhyeen pieneen nauruun. Hän oli
kiltin näköinen ja puhui etelämurretta.
"Teitäkö minun pitää auttaa keittiössä, kun tarvitaan?" kysyi Petra.
Taaskin hihitys.
"Hohhoh! Täällä jokaisella on tarpeeksi omassa työssään. Täällä on vain
hyppäämistä ja juoksemista ja soittamista yhtämittaa. Ainoa hyvä on,
että he menevät maata niin aikaisin, että ehtii pujahtaa ulos vähän
iltasin."
"Minä huomasin sen. He eivät tahtoneet minua jäämään sisälle luokseen
tänä iltana", sanoi Petra.
"Sisälle?"
Jenny katsoi Petraan ja purskahti vielä hillittömämpään nauruun.
Hovelsen pisti päänsä sisään.
"Syökää te, ystävä hyvä, ja pankaa maata, jos tahdotte. Minulla on
paljon puuhailtavaa vielä vaatekammiossa."
Seuraavassa silmänräpäyksessä Petra jo pisti päänsä eteisessä
olevaan vaatekammioon teekuppi toisessa kädessä ja voileivät
yhteenpuristettuina toisessa.
"Minä vien ruuan mukanani puutarhaan, minä. Olen istunut sisällä koko
päivän, ja se on pahinta mitä tiedän."
Ja ennenkuin Hovelsen sai kauhunsa ilmaistuksi, oli Petra poissa.
Eteisen oven hän jätti selkoselälleen.
Hän kulki ja katseli pientä puutarhatilkkua ja tunsi syvää pettymystä.
Ei ainoatakaan hedelmäpuuta, pensaita vain ja kukkasia ja siroja
käytäviä. Hän istuutui huvimajaan, joka oli aivan aidan luona.
Heti sen jälkeen kuului askelia, jotka kulkivat ohi ja pysähtyivät
portille.
"No iltaa, Vilhelm", sanoi ääni.
"Terve, terve", vastasi toinen.
Ja niin kulkivat nopeat, varmat askeleet soraisen pihan poikki eteisen
ovelle.
Parin minuutin kuluttua Jenny hyökkäsi ulos.
"Neiti! Neiti Febbeler", sanoi hän puoliääneen.
"Täällä", sanoi Petra ja tuli lentäen häntä vastaan heiluttaen tyhjää
kuppia.
"Parasta on, että joudutte sisään, sillä juuri äsken tuli kandidaatti,
ja minä kuulin, että rouva kysyi, kuka hänet oli päästänyt sisään, ja
silloin hän sanoi, että hän itse oli päästänyt itsensä sisään, sillä
ovi oli auki, sanoi hän. Eikä rouva mistään raivostu niin kuin siitä,
että jättää ovet auki."
"Tekeekö se mitään? Kotona ne olivat auki koko päivän", sanoi Petra
rauhallisesti. "Kiitos muuten, että sanoitte minulle."
Hän meni sisään ja alkoi ottaa tavaroita matkalaukuistaan. Mutta äkkiä
hän ei enää voinut pitää silmiään auki. Hän riisuutui kiireesti ja
hypähti vuoteeseen – tuli sitten ajatelleeksi Hovelsenia, nousi ja
tassutti lattian poikki, aukaisi eteisen oven ja huusi olennolle, jonka
näki siellä puolihämärässä.
Vilhelm Veyer, joka juuri oli lähtemäisillään, jäi ällistyneenä
seisomaan, kun äkkiä näki pitkän valkean yöpuvun ja ruskean tytönpään
valoisassa ovenaukeamassa.
"Hyvää yötä. Minä panen maata, minä", sanoi uninen nuori ääni.
"Siinä teette oikein. Hyvää yötä, neiti", hymyili Vilhelm Veyer.
Ovi sulkeutui salaman nopeudella.
Vilhelm Veyer seisoi hetkisen hiljaa – sitten hän raotti salin ovea.
"Letta täti. – Minä luulen, että kuitenkin voin tulla päivälliselle
huomenna."
Kun Hovelsen tuli sisään huoneeseen, näki hän vain ruskean niskan aivan
seinän luona ja kaksi tummaa lettiä, jotka ulottuivat sängynlaidan yli.
"Raukka. Oikein käy sääliksi", sanoi Hovelsen – hän kokosi lattialta
vaatekappaleet, jotka pieni ruskea jalka, joka pisti esiin peitteen
alta, oli potkinut alas tuolilta.
* * * * *
Aamuaurinko paahtoi lyhyttä ruskeaa nenää, jonka juuressa oli pieniä,
melkein mustia kesakoita, ja pitkiä mustia silmäripsiä.
Petra heräsi, hieroi silmiään ja nousi istumaan suuresti hämmästyneenä.
Aurinko tuli sisään väärältä puolelta – takaapäin – ja Hovelsenin
yömyssy ja pyöreä yönutun verhoama selkä olivat aluksi aivan
käsittämättömät. Mutta kun hänelle vihdoinkin selveni, missä hän oli,
ja että oli kulunut vain yksi yö ja yksi päivä eikä sata vuotta siitä,
jolloin hän heräsi kotona omassa huoneessaan, hyppäsi hän vuoteesta,
pesi ruumiinsa vedellä ja märällä pyyheliinalla ja pukeutui.
Hän hiipi saliin, veti uutimet syrjään ja aukaisi puutarhaan vievän
oven. Valo tulvi virtana sisään. Hän meni ulos puutarhaan, joka
tuoksui raittiisti yökasteen jälkeen. Korkearunkoiset ruusut lemusivat
väkevästi. Niillä oli vielä kaikki tummat ja vaaleat päänsä tallella.
Oli toki hyvä, että vanhalla sairaalla miehellä oli kaikki nämä
kauniit kukkaset katseltavina, ajatteli Petra. Mutta sitten hän muisti
Hovelsenin sanoneen, ettei maaherra koskaan päässyt ulos puutarhaan,
vaan istui siellä sopessaan koko päivän. Mutta saattoihan hänellä
kuitenkin olla muutamia sisällä luonaan – ja päättäväisesti Petra kulki
ympäri ja puri valkoisine hampaineen kaikki kauneimmat ruusut poikki.
Sitten hän kantoi ne sisälle ja asetti ne lasiin ruokapöydän yläpäähän.
Hän meni takaisin huoneeseen, missä Hovelsen, puettuna paksuun
kudottuun villaröijyyn, letitti valepalmikkoaan, jonka yläpäätä hän
piteli hampaitten välissä, "sillä minä olen luvannut äidilleni, etten
koskaan olisi niin varomaton, että heittäisin yltäni villavaatteet",
sanoi Hovelsen, vaikka läähätti ja hikoili lämpimässä.
"Laittakaa kahvitarjotin järjestykseen, ystävä hyvä. Rouva juo kahvinsa
sängyssä, sillä he syövät aamiaista myöhään", sanoi Hovelsen. "Voitteko
laittaa hyvää vetokahvia? Täällä käytetään vain sitä?"
"Sellaista pahaa katkeraa, joka vuotaa pienen pussin läpi? Sellaista me
myöskin saamme serkkuni luona. Mutta me käytämme keittokahvia, sillä se
on näkyisämpää."
"Minustakin vetokahvi on huonompaa. Se painostaa rintaa", sanoi
Hovelsen tuttavallisesti. "Itsellemme me muuten kyllä keitämmekin."
Petra laittoi tarjottimen valmiiksi, ja kun Hovelsen oli pukeutunut,
opetti hän Petraa valmistamaan kahvia rouvan maun mukaan ja näytti
hänelle, missä pöytäliinat, lasit ja kupit olivat.
"Nyt te voitte kastella kukkaset", sanoi Hovelsen. Ja Petra täytti
ruiskun toisensa jälkeen ja kaasi kaikki ruukut niin täpösen täyteen,
että vesi pulppuili alusastiain reunojen yli.
Kun Petra haki kuudennen ruiskullisen, kiintyi Hovelsenin huomio häneen.
"Mitä Herran nimessä te teette niin paljolla vedellä?" hän kysyi. Mutta
Petra oli jo taas livahtanut sisälle ja kaasi hyväntahtoisuudessaan
yhä lisää. Ja kun Hovelsen tuli sisään, juoksi monta pientä puroa
jok'ikisestä ikkunasta.
"No kylläpä te täällä olette laittanut vedenpaisumuksen", sanoi
Hovelsen ja löi kauhistuneena kädet yhteen.
"Ne ovat niin janoisia tässä kuumuudessa", vastasi Petra. "Minä
kastelin kahta kovemmin puutarhassa kotona."
"Puutarhassa, niin", sanoi Hovelsen. "Mutta kas täällä on lätäkköjä
kaikkialla."
"Pyh, Jennyn kai pitää pestä täällä", sanoi Petra, "tuossa hän jo on".
Jenny tuli hihittäen sisään, laski ämpärin kädestään, niin että
kolahti, ja läiskäytti rätin lattialle.
"Nyt te pidätte sellaista elämää, että rouva taas kuulee", nuhteli
Hovelsen. "Mutta joutukaa nyt vain, etteivät sämpylät myöhästy."
"Ehkä neiti Febbeleriä haluttaa mennä leipuriin niitä noutamaan",
ehdotti Jenny, "se on aivan lähellä Haegdehaugsveienin varrella."
"Kyllä kernaasti."
Petra sai tarvitsemansa tiedot, sieppasi hattunsa ja juoksi ulos.
Leipurinpuodissa kävi kiusaus liian suureksi, vaikka hän oli päättänyt
säästää omia rahojaan, ja hän tuli ulos sieltä syöden omenakakkua. Hän
sattui aivan kolmea nuorta herraa vastaan.
"Kas", huusi yksi heistä hämmästyneenä – tervehti ja punastui.
"Kiitos viimeisestä", nyökäytti Petra ohimennessään.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli nopeita askelia takanaan.
"Hyvää päivää, neiti. Niin, miksikähän sanoisimme sitä, että satuimme
yhteen tänään taas?"
"Kaitselmukseksi", ehdotti Petra – "siksi Maren olisi sitä sanonut."
"No, miten tulette toimeen helpossa ja miellyttävässä paikassa? Kenen
luona te olette?"
"Hyvin vain", vastasi Petra luottavasti. "Hän on nimeltään maaherra
Tuesen ja on sairas. Hänen luonaan minä kai olen."
"Eikö muuten rouva ole tärkein nuorille neideille, joilla on helpot ja
miellyttävät paikat?"
"Rouva ei pidä minusta", sanoi Petra avomielisesti, "mutta ehkä hän
muuttaa mieltään."
"Sen hän varmasti tekee", sanoi Borting – ja punastui taas. "Mutta
Tuesen? Se on varmaankin Vilhelm Veyerin eno – Veyer on hänen
perijänsä. Luultavasti te ihastutte Veyeriin, hän on kaikkien naisten
suosikki."
"Niin, minä tiedän sen. Hovelsen on kovin ihastunut", sanoi Petra.
"Minä olen saanut kirjeen häneltä. Sellaiset eivät muuten tavallisesti
ole hauskoja ollenkaan. Meillä kävi kerran yksi, hän oli sellainen kuin
te. Niin, minä tarkoitan, hänestä piti myöskin tulla lääkäri. Ja kaikki
sanoivat, että kaikki olivat ihastuneita häneen. Hän oli inhottava.
Hän ei viitsinyt edes puhua minun kanssani. Mutta hän pelkäsi lehmää,
uskotteko. Te kai ette pelkää mitään, te. Paitsi ruttoa ja koleraa ja
sellaista, jota lääkärien _täytyy_ pelätä."
Ja kaksi kirkasta harmaata silmää katseli täynnä peittelemätöntä
ihailua Bortingin pyöreihin kesakkoisiin kasvoihin.
He seisoivat kauan puhellen. Äkkiä Petra hätkähti.
"Sämpylät", huusi hän, pudisti nuorukaisen kättä ja lensi sisään kuin
lintu.
Borting jäi seisomaan kadulle, ja hänestä tuntui, kuin ei hän olisi
saanut sanotuksi mitään siitä, mitä olisi tahtonut. Mutta nyt hän
joka tapauksessa tiesi, mistä Petra oli löydettävissä, ja hän kulki
hyräillen puiston läpi.
Petra alkoi kattaa päivällispöytää. Sillä aikaa ajuri tuli noutamaan
Hovelsenin tavaroita, ja kesken kaikkea touhua ja matkakirstujen
kantelemista soi kello kimakasti läpi talon.
"Maaherra se nyt on tuotava sisään. Juoskaa, ystävä hyvä, ja voikaa
hyvin älkääkä panko kovin pahaksenne, jos he vaativat mahdottomia. He
ovat pahimmat alussa", joudutteli Hovelsen – hän seisoi jo ulko-ovessa
kolme shaalia käsivarrella.
Petra hyökkäsi makuuhuoneen ovelle, kompastui kynnykseen ja kaatui
vatsalleen huoneeseen juuri maaherran ja Letta rouvan eteen, jotka
seisoivat lähtövalmiina ja vain odottivat tukea sairaan toiselle
puolelle.
"Ai! Katsokaa toki eteenne. Ja kulkekaa kuin säädyllinen ihminen",
sanoi rouva kärsimättömästi. "Te pelästytätte Tuesenia."
"Pyh, ei se ole vaarallista. En minä loukannut itseäni", rauhoitti
Petra ja nousi.
"No. Sehän oli hyvä, se", sanoi maaherra, "tahdotteko nyt auttaa minua."
Petra kietoi vahvan käsivartensa vanhan miehen ympärille.
"Olette te totta tosiaankin hoikka. Pitää olla varovainen, ettei taita
teitä keskeltä poikki", sanoi Petra.
"Aivan oikein. Te ymmärrätte, että minä voin taittua. Sitä ei Hovelsen
ymmärtänyt. Hän oli kuin kärpänen voimiin nähden", sanoi maaherra
hyvillään.
Ja aivan hitaasti mentiin sisälle ruokasaliin.
Maaherra asetettiin istumaan pöydän päähän suureen, nahkaiseen
nojatuoliin. Rouva jäi tuijottamaan.
"Ruusuja? Keneltä?" hän kysyi.
"Minulta", sanoi Petra. "Se on puutarhasta."
"Puutarhan kukkiin koskeminen on kiellettyä", sanoi rouva ankarasti.
"Me olemme ylpeät puutarhasta emmekä kernaasti näe, että sitä
turmellaan."
"Minä ajattelin, että maaherrastakin varmaan olisi hauskaa nähdä
muutamia ruusuja, kun hän kerran on puutarhan omistaja", sanoi Petra.
"Mutta jos ette pidä siitä, niin en enää poimi niitä."
Rouvan veltot, harmahtavat kasvot kävivät aivan punaisiksi.
"Kiitos paljon. Te olette hyvin kiltti", sanoi maaherra ja loi
välinpitämättömän katseen ruusuihin – hän ei välittänyt vähääkään
kukista.
Petra toi kauralientä ja kahvia, veti tuolin maaherran tuolin viereen
ja istuutui.
Rouva katsoi häneen – ylhäältä päin.
"Anteeksi, että minä jo olen syönyt tänään", sanoi Petra, "mutta
Hovelsenin piti matkustaa tänään, ja hän sanoi, että minä söisin hänen
kanssaan."
"Hovelsen syö tavallisesti _aina_ jäljestäpäin", sanoi rouva hyvin
merkitsevästi.
"Letta", varoitti maaherra.
"Kas vain, että _se_ oli hänestä hauskempaa."
Jotain hymyn tapaista näkyi maaherran toisessa suupielessä.
"Onko täällä jotain, mitä minä voin parsia tai korjata", kysyi Petra
asetettuaan maaherran istumaan nurkkaansa sanomalehtien ääreen ja
korjattuaan ruuat pöydältä. "Minä olen hyvin taitava laittamaan kuntoon
villavaatteita."
"Hyvä, että olette taitava jossakin suhteessa", mutisi rouva.
Hetken kuluttua Petra seisoi syli täynnä sukkia, rouvan vaaleanpunaisia
villaröijyjä ja maaherran alushousuja. Mutta hänen päähänsä ei
pistänytkään istua sisällä, kun aurinko paistoi niin kauniisti. Hän
kantoi koko taakan huvimajaan, ja kun Jenny huusi hänet sisälle
auttamaan päivällisruuan valmistamisessa, jätti hän sinne sen, mikä
vielä oli korjaamatta.
Kun Vilhelm Veyer tuli päivälliselle, liehuivat hänen enonsa alushousut
iloisesti häntä vastaan korkearunkoisen La France ruusun latvasta,
ja hänen tätinsä vaaleanpunainen villaröijy koetti turhaan irtaantua
huvimajan luona kasvavista pensaista.
"Uuden komennon vaikutusta luultavasti", nauroi Vilhelm Veyer itsekseen.
Rrrrrrr. Pienet nopeat hyppelevät askeleet Hovelsenin raskaiden
epätasaisten asemesta. Kaksi iloista silmää ovenraossa.
"Hyvää päivää, neiti Felber – kandidaatti Veyer", sanoi hän.
"Sen minä jo ymmärsin", nauroi Petra, ojensi kätensä ja jäi katsomaan
häneen. Hän hymyili.
"No? Ehkä en aivan vastaa ystäväni Hovelsenin kuvausta?"
"Minä – luulin melkein, että te olisitte vieläkin kauniimpi", sanoi
Petra avomielisesti.
"Tuo 'vieläkin' pelastaa minut, neiti. Minun laitani on päinvastoin.
Minä en huomannut, että olitte noin sievä, kun viimeksi tervehdimme
toisiamme."
"Viimeksi?"
"Niin, eilen illalla. Ette kai ole unohtanut, että sanoimme hyvää yötä
toisillemme eilen?"
"Hyi! Te olette aivan samanlainen kiusantekijä kuin pojat kotona,
huomaan minä", sanoi Petra.
"Miten te nyt sitten viihdytte täällä? Tuletteko toimeen vanhusten
kanssa?"
"Eivät he niin pahoja ole", sanoi Petra. "Voihan yhtä hyvin olla
toisessa paikassa kuin toisessa, kun ei kuitenkaan voi olla siellä,
missä mieluimmiten tahtoisi, eikö niin?"
"Onko herratar herttainen?"
"Herratar?"
"Niin, Letta täti – maaherratar. Me sukulaiset sanomme häntä
herrattareksi."
"Hänestä ei varmaankaan ole juuri hauskaa elää. Hän on hiukan ärtyisä.
Mutta siihen minä olen tottunut. Kotona Maren usein murisee vieläkin
pahemmin."
Vilhelm Veyer nauroi.
"Tiedättekö, neiti. Minäpä melkein luulen, että te olette oikea henkilö
tässä talossa. Te olette varmaankin filosofi." Vakavammin hän lisäsi:
"Jos muuten sattuisi ikävyyksiä, niin kertokaa minulle. Sillä tietäkää,
että herratar suuresti suosii minua. Eno Tuesenin kanssa kyllä tulette
toimeen."
"Kyllä, me olemme erinomaiset ystävykset. Muuten kyllä suoriudun omin
neuvoin", sanoi Petra ja katosi taas keittiöön.
Istuutuessaan päivällispöytään rouva katsahti loukkaantuneen näköisenä
paikkaan, joka muuten tavallisesti oli tyhjänä. Hän täytti lautaset
liemellä, ja maaherra alkoi heti syödä.
Petra loi häneen kysyvän katseen, kumarsi sitten päänsä ja luki
pöytärukouksen hiljaa itsekseen.
"Muistakaa, neiti, että meillä on tapana leikata soppajuuret paljon
hienommiksi. Tällaisia suuria palasia emme tahdo", nuhteli rouva.
"Niinpä niin", sanoi Petra tyynesti, "se johtuu siitä, että kotona
eivät juuret maksa rahoja, niinkuin täällä kaupungissa, siksi meillä
voi olla niin suuria palasia kuin meitä haluttaa."
Vilhelm Veyer pudotti lautasliinansa ja katosi pöydän alle.
Maaherra lausui rouvalle pari sanaa eräästä sukulaisesta, joka oli
purkanut kihlauksensa.
"Tuesen", sanoi rouva jääkylmästi, "pyydän sinua muistamaan, ettemme
enää ole yksiksemme."
Vilhelm Veyer lensi tulipunaiseksi.
Mutta Petra katsahti ylös aivan rauhallisesti.
"Pitääkö minun ehkä mennä ulos siksi aikaa, kun te puhelette? Niin
serkkuni ja minun aina piti tehdä, kun täti ja hänen vieraansa
tahtoivat panetella – se on, sanoa jotain, joka ei ollut sopivaa – jota
meidän ei pitänyt kuulla", paranteli hän lausettaan.
Maaherra vilkaisi Vilhelmiin. Molemmat hymyilivät.
Letta rouva ei vastannut.
"Eversti Samsingko oli teidän isoisänne?" kysyi maaherra nopeasti
ohjatakseen keskustelun toisaalle.
Petra hätkähti tuolillaan, niin että lautanen kilisi, ja rouvaa
tärisytti hermoväre.
"Tunnetteko isoisän?"
"Isoisänne oli hieno mies", sanoi maaherra. "Me tapasimme hänet eräänä
kesänä."
"Isoisä on aivan samanlainen kuin minä", sanoi Petra. "Niin sanovat
kaikki. Isoisä on paras ystäväni maailmassa."
"Te sanotte 'on', neiti. Minä luulin, että isoisänne oli kuollut",
sanoi maaherra.
"Saattaa kai hän _silti_ olla paras ystäväni", sanoi Petra epäröimättä.
"Kun minulle sattuu jotakin hyvää, niin aina luulen, että äidillä tai
isoisällä on jotakin sen kanssa tekemistä. Esimerkiksi kun sain tämän
paikan", lisäsi hän loistavin kasvoin.
Syntyi pieni vaitiolo.
Rouva katseli alaspäin, melkein kuin hämillään. Maaherra katseli rouvaa
ja Vilhelm Petraa.
"Voi olla, ettette ole niinkään väärässä, lapsi", sanoi maaherra
vakavasti ja lempeästi. "Hauskaa, että laskette meidätkin kuuluviksi
'johonkin hyvään'", lisäsi hän hymyillen.
Vilhelm Veyer alkoi puhella teatteri- ja konserttikaudesta. Tänä iltana
"Butterfly" piti esitettämän ensi kerran tänä vuonna.
"Ja jonkun ajan kuluttua, Letta täti, tulee madame Wedloffska,
muistathan, hän, jonka kuulimme Brysselissä, tänne antamaan konsertin.
Silloin sinun täytyy mennä. Oletteko ehkä kuullut puhuttavan hänestä,
neiti Felber – hän on suurimpia tähtiä."
"Hän on minun ystäväni", sanoi Petra kuivasti.
Vilhelm Veyer näytti ensin ällistyneeltä, sitten hän nauroi hiukan
ylenkatseellisesti.
"Etteköhän erehdy, neiti. Wedloffska ei koskaan ennen ole laulanut
täällä."
"Minä tapasin hänet, kun pienenä olin ulkomailla", sanoi Petra. "Mutta
silloin hän vain oli tanskalainen eikä niin kuuluisa. Hänellä oli
leuassaan samanlainen syntymämerkki kuin teillä on poskessa, ja käyrä
nenä, ja hän lauloi niin, ettei kukaan voinut laulaa kauniimmin."
"Mutta silloinhan neidin välttämättä täytyy kuulla hänet. Te olette
ehkä itse musikaalinen."
"Olen", sanoi Petra. "Minä aion käydä hänen luonaan, kun hän tulee.
Minä aion antaa hänen kuulla, mitenkä laulan. Lauloin hänelle
silloinkin. Ja hän sanoi, että piti ottaa vaari minun äänestäni",
kertoi Petra niin huolettomasti, kuin olisi puhunut paidannapin
tallettamisesta.
"Kiitos ruuasta", keskeytti rouva kiireesti. "Te voitte tuoda kahvin
ulos huvimajaan tänään, neiti."
"Huvimajaan – eiköhän se ole toisen seuran hallussa?" kuiskasi Vilhelm
Veyer puoliääneen ja veitikkamaisesti Petralle heidän noustessaan
pöydästä.
Petra nyökäytti kiitokseksi päätään ja riensi ulos. Vilhelm näki hänen
katoavan sisään eteisen kautta, juuri kun hän ja Letta täti tulivat
ulos verannalle.
Vähän sen jälkeen hän toi kahvin ja kaksi kuppia ulos huvimajaan.