PIKKU PETRA
Kirj.
Barbra Ring
Suomentanut
Kersti Bergroth
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.
Tuuli suhisi voimakkaasti pappilan puutarhan kirsikkapuissa. Se pyöri
poikki peltojen, niin että vilja huojui pitkinä aaltoina ja loisti kuin
keltainen silkki iltapäiväauringon valossa.
Se puhalsi sisään puutarhaan aukenevasta ovesta ja työnsi helakat
kotikutoiset oviverhot pullistuneiden purjeiden näköisinä huoneeseen
päin, niin että ne jäivät riippumaan kahden keskeltä kirjaillun
telttatuolin varaan. Se syöksyi puutarhanpuoleisen huoneen läpi papin
työhuoneeseen, jossa se nosti irtonaisia papereita kirjoituspöydältä ja
tanssitti ne lattialle.
Koivikossa se heilutteli pitkiä, riippuvia oksia ja taivutti nuorimpien
puiden latvoja, ja pitkin maantietä se tuprutteli tomupilviä.
Mutta lammen luona oli tyyntä. Lampi oli siellä, missä koivikko päättyi
ja kuusimetsä alkoi.
Sen ympärillä ruoho oli viheriäistä ja tiheää ja mehukasta, silloinkin
kun nurmikko muualla oli aivan auringon polttamaa.
Hyönteiset lentelivät ja koskettivat heikoin napsahduksin lammen pintaa
muodostaen pyörylöitä veteen. Näytti siltä, kuin olisi sadepisaroita
putoillut siihen. Sudenkorennot kiitivät edestakaisin ruohojen ja
kortteiden lomitse, ensin nopeasti yhteen suuntaan, -sitten ne tekivät
kokokäännöksen ja kiitivät yhtä kiireesti toiseen suuntaan.
Pohjassa oli ruohoa, joka oli sammalen näköistä, lyhyttä, tiheää ja
ruskeanviheriäistä. Se oli aivan lähellä pintaa. Mutta eräässä kohden
lampi oli musta ja kiiltävän silkin näköinen, siinä, missä se oli
syvin, muutamat sanoivat pohjaton.
Nurmikolla istui kaksi ihmistä.
Yksi siinä vain oikeastaan istui. Hän oli pieni ja vanha, ja hänen
viheriänharmaa tukkansa oli kireästi vedetty pitkin päätä ja ohuet
letit kierretty pieneksi pähkinäksi niskaan.
Hänen litteällä nenällään riippuivat papin vanhat hopeasankaiset
lasit, joissa sekä kehykset että sangat olivat korjatut mustalla
pumpulilangalla. Ne olivat ikäänkuin jääneet riippumaan aivan nenän
päähän, ylemmäksi ne eivät olleet ottaneet pysähtyäkseen.
Sylissä hänellä oli kirje, ja rosoinen, punainen etusormi, jonka päässä
oli pahka ja mahdollisimman pieni kynsi, siirtyi hitaasti sanasta
sanaan.
Erään sanan kohdalla se viipyi kauan.
Silloin pujahti sen käsivarren alle, joka piteli kirjettä, ruskea pieni
pää, jonka ympäri kaksi paksua lettiä oli kierretty siten, että ne
yhtyivät niskassa samassa paikassa, missä alkoivatkin. Pieni ruskea
sormi ilmestyi punaisen rinnalle ja osoitti samaa sanaa.
"Siinä seisoo monivuotinen, Maren. Mo-ni-vuo-ti-nen. Ja sitten
siinä seisoo kokemus. Se merkitsee kaikki mitä olen oppinut, sen
kai ymmärrät", sanoi lämmin nuori ääni. Lettipää kääntyi vanhoihin
kasvoihin päin ja nauroi harmaine, iloisine silmineen ja leveine,
valkoisine hampaineen, jotka loistivat mustalaisruskeissa kasvoissa.
"Eikö se ole tavattoman hienoa, Maren? Aivan niinkuin sanomalehdessä?
Juuri sellaista on sunnuntaisin Aftenpostenin viime sivu aivan täynnä.
Eikä se ole turhaa kerskailua, kun minä kirjoitan noin, Maren, sillä
tiedäthän sinä, että minä olen parsinut poikien sukkia ja paikannut
isän alushousuja ja villapaitoja ja auttanut sinua taloudessa puolet
ikääni, kun sinulla on ollut liian paljon tekemistä. Ja lypsää minä
osaan niin että surisee, ja valjastaa hevoset, jos siksi tulee. Eikä
lammas, jonka minä keritsin, onnistunut aivan huonosti sekään, Maren.
Pari kolme pientä naarmua nahkaan vain. Mutta se pahus potkikin minua
vatsaan. Voin siis hyvin sanoa monivuotinen kokemus, ymmärrätkö."
Maren ei vastannut. Punainen etusormi siirtyi eteenpäin riviltä
riville. Ja nuoret silmät seurasivat sitä innokkaasti.
"Ehkä minun pitäisi luetella, mitä kaikkea kokemukseeni kuuluu? Mitä
sinä arvelet, Maren? Sitä ei tavallisesti ole sanomalehdessä, mutta
ehkä se pitää olla hakemuksessa. Luuletko?"
"Hm", sanoi Maren ja asetteli lasejaan. Hän työnsi niitä ylöspäin,
mutta niillä ei ollut siellä mitään tukea, joten ne heti taas liukuivat
alas nenän kärjelle.
"Hm", sanoi hän taas ja katsahti lasien yli pienin terävin sinisin
silmin. "Minä sanon, niinkuin jo olen sanonut, että tätä sinun ei
pitäisi tehdä, Petra, pappasi selän takana. Meneppäs ja tiedä, mitä hän
sitten sanoo, kun sinun pitää tehdä tili jokaisesta sanasta, minkä olet
kirjoittanut."
Hän käänsi paperin kokoon. "Ja muuten minulla olisi parempaakin
tekemistä kuin kuluttaa päiväni täällä lammen luona sinun kanssasi."
"Sinä murisija", sanoi Petra Marenin suureen neliskulmaiseen korvaan.
"Minä lähetän sen nyt kumminkin. Mutta ehkä kirjoitan sen uudestaan
tänä iltana. Sitten tulen sinun luoksesi ja luen sen sinulle taas."
Ja vankka käsivarsi kiertyi Marenin laihan, köyristyneen selän
ympäri ruskean pään painautuessa hänen syliinsä ja koko pienen,
lujarakenteisen olennon, joka oli puettuna vaalenneeseen, tiukkaan
siniseen hameeseen, ojentautuessa pitkäkseen, niin että jalat
ulottuivat aivan veden reunaan saakka.
"Varo jalkojasi."
Maren tarttui tyttöön ja veti hänet ylöspäin pelastaakseen kengät.
"Olehan vähän aikaa vaiti, Maren."
Ja kaksi kirkasta silmää tuijotti taivasta kohti.
_"Minunko_ muka piti olla vaiti?" kysyi Maren pilkallisesti.
"Näetkö tuon pilven, Maren? Ei, ei tuota. Niin, tuon juuri. Voitko
nähdä, että se on piispan näköinen? Ei meidän piispan, vaan sen,
joka oli täällä silloin kun hanhi syötiin, ja joka pyysi meidän
raamattua omakseen. Isä teki oikein, kun sanoi ei. Sillä aina, kun
luen 'kotiliedestä', niin ajattelen raamattua, Maren, johon meidät
kaikki on merkitty syntymästämme kuolemaan saakka. Kuulehan, Maren,
luuletko, että minun pitäisi panna siihen, että käytökseni on vakava
ja miellyttävä? He kai pitävät siitä, sillä niin on toisinaan
ilmoituksissa. Luuletko?"
Maren silitteli luisevalla kädellään Petran otsaa ja tukkaa, joka
muodosti vasemman silmän yläpuolelle hupaisen polven.
"Minä luulen, että parasta on, kun sanot niin vähän kuin suinkin
itsestäsi", sanoi hän. "Voisivatpa he vain nähdä sinut ja puhua
kanssasi, ehkä kyllä silloin saisit sen paikan."
Pieni sinipukuinen olento hypähti istumaan innoissaan.
"Jos minulla olisi rahoja, niin voisin matkustaa sinne. Mutta se on
totta, enhän minä tiedä, kuka se onkaan, koska siinä seisoo vain
'vastaus merk.' Mutta valokuvan minä voisin lähettää. Lähettäisinkö,
Maren? Mutta nyt on taas niin, ettei minulla ole muita kuin se
viimevuotinen, missä minulla on lyhyet hameet. Ja siinä kuvassa on suu
korviin saakka ja toinen silmä itään päin ja toinen länteen, sillä
valokuvaaminen kesti niin kauan, että oli vallan mahdotonta pysyä
hiljaa. Sitäpaitsi hän oli niin hullunkurinen, että minun täytyi nauraa
joka kerta, kun hän tuli luokseni ja pisti kymmenen kynttään päähäni
käännelläkseen sitä."
"Niin, siitä sinulle kyllä aina vaikeus tulee – hiljaapysymisestä",
murisi Maren. "Etkös voisi koetteeksi olla hetken vertaa vaiti nyt,
Petra! Muuten minun varmasti nyt on aika mennä ylös panemaan illallinen
pöytään."
"Istu vielä vähän, Maren. Eivät toiset vielä tule. Lampi on koko
pappilan hauskin paikka, ja minä niin mielelläni makaan näin sinun
sylissäsi. Toisinaan tekee mieli olla juuri kuin aivan pieni."
Ja Petran käsivarret pitivät Marenin kuin pihdeissä.
Hetken aikaa oli hiljaista. Petra loikoi katsellen valkeita untuvaisia
pilviä, jotka purjehtivat niin nopeasti sinisellä kesätaivaalla.
Äkkiä hänen omia hehkuvia kasvojaan synkisti pilvi.
"Kuulehan, Maren. Olenko minä kevytmielinen nainen?"
"No, mitä hullutusta tuo nyt taas on? Sinun ei pidä puhua noin
jumalattomasti, Tunturihiiri. Kevytmielinen nainen on Belialin lapsi,
tyttö parka."
"Niin mutta Maren, minä en voi surra. En noin oikein kunnolla surra.
Kun me saimme tietää, ettei isä enää milloinkaan saa näköään jälleen ja
että meidän piti ottaa virkaero ja muuttaa pois täältä, silloin minä
olin niin onneton, että luulin kuoleman tulevan. Koko päivän. Ja koko
yön. – Eniten yöllä. Minä itkin koko yön enkä nukkunut hitustakaan.
Tai ainakin vain vähän. Kuule, Maren, miksi kaikki on niin paljon
pahempaa pimeässä? Ikäänkuin paljon suurempaa. Ainakin kaikki, mikä on
surullista ja ilkeää. Näetkö, jos esimerkiksi ajattelet kimalaista,
niin se yöllä muuttuu suureksi karvahousuiseksi karhuksi. Ymmärrätkö
mitä minä tarkoitan? Oletko sinä, Maren, milloinkaan unohtanut
irroittaa kädet toisistaan, kun olet rukoillut iltarukouksesi? Jos
sitten koetat tehdä sen unessa, niin sormet ovat niin paksut ja suuret
kuin talot ja yhteen tarttuneet kuin lampaan villat. Oletko milloinkaan
tuntenut sellaista, Maren?"
Maren pudisti päätään.
"Minä olen liian väsynyt yöllä, jotta enää mitään tuntisin", sanoi hän.
"Siitä kyllä sinä ja poikavekarat huolen pidätte."
"Se oli pahin yö koko elämässäni, Maren", jatkoi Petra. "Mutta sitten
sattui, että seuraavana päivänä oli oikein ihana auringonpaiste. Ja
ajatteleppas, Maren, silloin minusta elämä taas tuntui suloiselta.
Enkö minä ollut kauhea silloin? Minun kai täytyy olla kevytmielinen,
Maren, kun voin olla sellainen? Sillä eihän toki voi itkeä kyyneleitään
kuiviin yhtenä ainoana yönä? Ainakin Kaupungin-Petra voi itkeä, niin
että tulvii, joka ainoa päivä kokonaisen kesän aikana, jos hänen ei ole
hyvä olla."
"Kyllä kai hän vuodattaa kyynelvirtoja nyt pensionikoulussa. Minäkään
en ole siellä rohkaisemassa häntä, ja pelkkien ranskalaisten kanssa hän
saa puhua. Minä varmasti uskon, että Kaupungin-Petra itkee litranmitan
täyteen viikossa."
"Nythän kaikki on kääntynyt hyvään päin, Tunturihiiri", sanoi Maren
juhlallisesti ja silitteli Petran päätä, niin että hiukset tarttuivat
hänen rosoiseen käteensä ja Petrasta tuntui, kuin olisi häntä
tukistettu. "Nyt sinun vain pitäisi ylistää Herraa ja kaikkia hänen
teitään. Mutta minä olen jo sanonut mitä ajattelen, että olisi parempi,
jos sinä itse hoitaisit taloa ja isääsi ja pääsisit minusta, vanhasta
hylystä."
Petra oli jo taas noussut istumaan ja ravisteli Marenia, niin että
silmälasit hypähtelivät.
"Etkö sinä ehkä kuulu meihin? Etkö sinä ole riidellyt ja raadellut ja
tehnyt työtä saadaksesi ihmisiä pojista ja minusta ja ollut meille sekä
äitinä että melkein isänäkin koko elämämme ajan? Muuten sinä oikeastaan
vasta nyt, sitten kun kaikki muuttui näin surulliseksi, olet tullut
niin äärettömän kiltiksi, Maren", lisäsi Petra veitikkamaisesti.
"Ja miten luulet, että isä tulisi toimeen ilman sinua, Maren! Pitäähän
hänellä olla joku, joka voi kuunnella häntä kauan kerrallaan haluamatta
ulos juoksentelemaan. Ja joku, joka voi pitää häntä aisoissa, kun
on kysymys rahoista ja muusta sellaisesta, jota hän ei ymmärrä. Ja
tiedäthän sinä, että minun täytyy koettaa ansaita vähän rahoja. Onhan
hirveän hyvä, että isällä on se pieni talo, jonka seurakunta on
antanut hänelle – kyllä he ovat tavattoman hyviä, Maren, kun niiksi
tulee, vaikka he ovat panneet kirkkohaaviin housunnappeja ja muuta –
ja sittenhän sinä olet täällä, joka saat rahat riittämään kaikkeen,
silloinkin kun niitä tuskin on ollenkaan. Ja Hermanhan on hirveän
taitava, kun on opettajanakin, vaikka on vasta ylioppilas. Ja Ulf
kun työskentelee verstaassa, hän kyllä tulee toimeen, kunnes pääsee
teknilliseen kouluun. Mutta Finn, hän täyttää kohta kolmetoista, ja kun
hän on suorittanut keskikoulututkinnon, pitää hänen mennä kaupunkiin
kouluun, ja se käy kalliiksi. Sillä tiedäthän sinä, että Finn tahtoo
tohtoriksi eikä miksikään muuksi. Hänelle minun siis pitää ansaita
rahoja. Ymmärrätkö sen nyt viimeinkin, vai pitääkö minun jankata sitä
sinulle vielä kahteenkymmeneen kertaan? Mutta jos hiiskut sanankaan
siitä isälle tai kellekään muulle, ennen kuin saan paikan, niin varo
nahkaasi, Maren! Kuulehan, siinä sanotaan 'palkka edellytysten ja
ansioiden mukaan' – mitä sinä luulet, että minä saan, Maren?"
"Sinä saarnaat ihmisten päät pyörälle" – alkoi Maren.
Pim pam! Pim pim pam! katkaisi kiivas ja kiukkuinen ruokakello
hiljaisuuden.
Maren hätkähti, vieritti Petran sylistään ja kämpi pystyyn nelinkontin.
"Jos mitä osaat, niin ainakin osaat saada ihmisen unohtamaan ajan. Sen
sinä voit kirjoittaa niiden edellytysten joukkoon, joista puhuit",
murisi hän.
Petra nauroi että kaikui.
"Te olette totta tosiaankin aivan samanlaiset, Maren, sinä ja Hellen
ruokakello. Kiivaat ja kiukkuiset kumpikin. Mutta kumpikin tarkoitatte
vain hyvää. Laittaudu matkaan sinä, minä löntystän perässä."
Maren riensi juoksujalkaa koivikon läpi, mutta tullessaan pihaveräjälle
hän kuuli rattaiden ratinaa tieltä ja lisäsi vauhtiaan vieläkin
enemmän. Hän ponnisteli pihan poikki niin pitkin askelin, että oli
melkein vatsallaan maata vasten.
Hän syöksyi isoon keittiöön, jonka seinillä kiilsi vanhoja vankkoja
kupariastioita, jotka rouva oli tuonut mukanaan kotoaan, ja ohuita
kuhmuisia läkkikaluja, jotka olivat kuuluneet papin vaatimattomiin
myötäjäisiin – sytytti tulen keittiön uuniin ja sukelsi kellariin
hakeakseen kylmää voita ja kermaa illalliseksi.
Petra astuskeli hitaasti lehdon läpi. Hän pysähtyi vanhan ison
riippukoivun alle, jonka tieltä polku niin sievästi väistyi. Hän
tuijotti ylös tiheään vihreään lehvistöön, jossa saattoi huomata
muutamia liian aikaisin kellastuneita lehtiä, ja haljenneeseen runkoon,
joka oli valkea vain latvan puolelta. Ja äkkiä iloiset silmät kävivät
vakaviksi ja kosteankiiltäviksi. "Äiti", kuiskasi nuori punainen suu
aivan hiljaa.
Finn se oli keksinyt vanhalle koivulle nimen "äiti". Ehkä siksi,
että se levitteli siipiään juuri kuin kana – valmistaakseen tilaa
oikein monelle poikaselle, ajatteli Petra. Hän, Petra, ei puolestaan
kuvitellut äitiä sellaiseksi.
Äiti oli jotain hienoa ja nuorta ja kaukaista. Jotain, jota ei koskaan,
ei koskaan saanut tuntea. Jotain, jota kaipasi, aina kun oli paha olla.
Äiti, hän riippui isän työhuoneen seinällä kirjoituspöydän yläpuolella
vihreän seppeleen ympäröimänä – hänen kasvonsa olivat hienot ja kapeat,
ja suuret ja vakavat silmät hänellä oli, aivan kuin Hermanilla. Siitä
kuvasta saattoi ikäänkuin nähdä, että äiti oli kuollut.
Silmistä sen saattoi nähdä.
Petra muisti, miten omituiseksi isä oli käynyt, kun he kerran
leikillään olivat pukeutuneet mikä miksikin ja Herman tuli sisään
valkea huivi päässään. Isä ei ollut sanonut mitään, mutta hän oli
katsonut niin pitkään Hermaniin, ja sitten hän oli ottanut hattunsa ja
mennyt ulos. Ja sitten Maren oli tullut ja torunut ja sanonut, että he
olivat pahoja ja sydämettömiä kakaroita, jotka eivät antaneet papin
unohtaa suruaan.
Ja kun isä sitten taas tuli sisään, oli hän –
Petra käänsi äkkiä päätään ja kuunteli. Aivan oikein, siellä rattaat
tulivat ratisten tiellä.
Hän jätti polun ja hyökkäsi läpi pensaiden ja vesakkojen, kiiti täyttä
laukkaa niityn poikki, hyppäsi yli aidan, putosi päistikkaa ojaan,
kämpi ylös taas ja seisoi maantiellä, juuri kun molemmat pienet ruskeat
hevoset tulivat juosten rattaat jäljessään.
Petra hyppäsi kesken vauhtia astuimelle ja jäi makaamaan vatsalleen
neljän jalkaparin poikki.
"Huh sitä Tunturihiirtä. Aina hänen pitää keksiä jotain", sanoi Finn.
Pienenä ja ruskeana ja tanakkana Finn istui istuimellaan, ja harmi
kuvastui hänen suurissa silmissään, jotka olivat niin siniset kuin
ruiskukat pellolla.
"Se oli tosi sana. Aina hänen pitää keksiä jotain", nauroi Ulf, joka
istui Finnin rinnalla. Hän oli pitkä ja harteva, ja hänellä oli
samanlaiset silmät kuin Finnillä, mutta hän oli vaalea ja hänellä oli
kesakoita kasvoissa.
Herman piti ohjaksia. Hän oli kalpea ja ruskea, kasvot olivat kapeat
ja silmät kuin Petran, paitsi että Petran silmät olivat ikäänkuin
täynnä auringon välkettä ja Hermanin taas hiljaiset ja totiset. Hänen
vieressään istui laiha mies, kumarassa, pehmeä musta hattu syvään
painettuna vihreän silmivarjostimen ja pyöreäksi leikatun harmaan
parran yli. Se oli pappi.
Hän ojensi kalpean, luisevan käden Petraa kohti ja silitti hänen
poskeaan. – Petra oli kämpinyt ylös ja istui poikkipäin Ulfin ja Finnin
polvilla, molemmat kömpelöt pojankenkiin puetut jalkansa rattaiden
ulkopuolella.
Petra hymyili puoleksi onnellisena, puoleksi hämillään – tapahtui
niin harvoin, että papin kädet ja sanat ehtivät perille, vaikka hänen
silmänsä usein sanoivat niiden olevan tiellä. Hän arasteli hyväilemistä.
Pieni mustanruskea, luja käsi silitti nopeasti valkean käden
selkäpuolta.
"Miltä sinusta tuntuu, isä? Eikö ollut ihanaa, kun pääsit ulos
ajelemaan? Ja ajattele, nyt tuskin enää tuulee, – sinä inhottava poika!"
Lämmin, hellä ääni muuttui äkkiä raivon huudoksi, sillä Ulf oli vetänyt
polvet erilleen toisistaan, ja niin istui Petra kaksinkerroin rattaiden
pohjalla, pää ja jalat ilmassa.
"Teidän pitää muistaa, että Petra nyt on täysikasvuinen neiti", nuhteli
pappi.
"Täysikasvuinen? Hänkö?" sanoi Finn niin loukkaavan veljellisellä
äänellä kuin suinkin voi.
Finn kannatti aina Ulfia. Mutta hän lyyhistyi kokoon ja kävi noloksi ja
pieneksi, kun Herman – joka oli suuri ja merkillinen henkilö, jolla oli
tupsulakki ja omia rahoja, jommoisia annettiin, kun joku oli osoittanut
erityisesti harrastavansa historiaa, ja joka koulussa opetti poikia,
niin suuria kuin Finn itse – hyvin vakavasti sanoi:
"Kun meillä on yksi ainoa sisko, niin meidän toki pitää olla hyviä
hänelle, niin kauan kuin saamme olla yhdessä."
Pappi nyökäytti päätään. Molemmat toiset olivat nolon näköisiä. Ja
Petra nosti nenänsä korkealle.
He menivät oikopäätä illallispöytään. Pappi luki pöytärukouksen, ja
puuro syötiin hiljaisuuden vallitessa. "Vasta kun karkein työ on
suoritettu, alamme me puhella pappilassa, sillä me olemme aina niin
kauhean nälissämme." Niin oli Petran tapana kuvailla jokapäiväistä
elämäänsä.
Pappi meni makuuhuoneeseensa heti illallisen jälkeen. Eihän hän
enää voinut lukea, sitten kun silmien oli käynyt näin huonosti, ja
toimettomana istuminen oli niin tukalaa.
"Lukisinko minä sinulle jotain, isä?" kysyi Petra. "Minä olen saanut
tohtorilta lainaksi sikamaisen hauskan kirjan. Se on täpösen täynnä
murhia."
"Sinä pysyt kaltaisenasi, sinä Tunturihiiri, kuinka suureksi ja
täysikasvuiseksi tulletkin", hymyili pappi. "Ajatteleppas, minä luulen,
että annan etusijan hyvälle, rauhalliselle vuoteelleni – murhista
huolimatta."
"Saanko _minä_ sitten lainata sen? Ei, minä", huusivat Ulf ja Finn
yhteen ääneen.
"Se – ei ole lapsia varten", vastasi Petra neiti komeasti, "sitäpaitsi
tarvitsen sen itse, kun olen saanut kirjevaihtoni hoidetuksi. Hyvää
yötä."
"Pitääkö sinun nyt taas kirjoittaa Kaupunkihiirelle? Ää niitä tyttöjä!"
sanoi Finn halveksivasti.
"Ää – ei, sattumalta ei", matki Petra. Sitten hän ojensihe ja oikaisihe
ja meni mielestään ylpeänä ja arvokkaana pois puutarhaportailta ja
ala-arvoisesta seurasta.
Mutta hetken kuluttua aukeni portaiden yläpuolella oleva ikkuna – ja
pom, pom, pom jymähti toinen omenaraakila toisensa jälkeen portaita
vastaan.
"Terveydeksi", kaikui ylhäältä, ja ikkuna paukahti kiinni.
"Kiitos kaunis. Tunturihiiri on kuitenkin aina Tunturihiiri", sanoi Ulf
kiitollisesti. – Tie _hänen_ sydämeensä kulki selvään ja ehdottomasti
vatsan kautta.
Ylhäällä istui Petra pienen maalaamattoman pöydän ääressä, joka
oli käynyt aivan kullankarvaiseksi auringonpaahteesta, edessään
irtileikattu ilmoitus, kirjoitettu hakemus ja monta puhdasta
paperiarkkia. Hän istui puettuna yöpaitaan, paljaat sääret kierrettyinä
pöydänjalkojen ympäri ja kynä viippuen hampaiden välissä.
_Nuori, sivistynyt, hyvään perheeseen kuuluva neiti_ – luki Petra
kymmenettä kertaa – jolla on iloinen luonne ja joka on hyvin perehtynyt
kaikkiin taloudellisiin toimiin, saa helpon ja miellyttävän paikan
hyvässä kodissa. Palkkaa edellytysten ja ansioiden mukaan. Vastaus t.
l. kontt. merk. "286".
Mitähän he tarkoittavat hyvällä kodilla? Ja Petra katseli ylhäältä
alas vanhoja harmaanvalkeita seinäpapereita, joihin sade, joka
syksyllä tunki katon läpi, oli tehnyt keltaisia tahroja. Ja kapeaa
koivusänkyä, jossa äiti lapsena oli maannut. Ja pesukaappia, joka sai
olemassaolostaan kiittää tyhjää appelsiinilaatikkoa, sitsiuudinta ja
Marenin satulasepäntaitoa.
Aivan vaistomaisesti Petra otti kynän suustaan ja alkoi paperilla
käsitellä aihetta "hyvä koti", samaan suuntaan kuin hän ennen oli
koulussa kirjoittanut aineitaan, joiden arvosteleminen oli tuottanut
hänen opettajalleen koko paljon päänvaivaa – lievimmin sanoen omituisen
muodon ja perin persoonallisen sisällyksen takia.
Hyvä koti on paikka, missä on asunut koko elämänsä iän. Hyvä koti on
etenkin, kun pitää matkustaa pois sieltä –.
Kynä pysähtyi.
Petra katseli puutarhaa ja vanhoja hedelmäpuita, joiden oksat ja niissä
olevat jalkojen tukikohdat hän tunsi niin tarkalleen, että hyvin
saattoi kiipeillä niissä pilkkopimeässä. Hän näki yön tulevan pehmeänä,
harmaana harsona, joka vaimensi kaikki äänet. Ja sen keskellä loisti
kuu pyöreänä ja punakeltaisena kuin suunnaton veriappelsiini. Se loisti
kuusimetsän yläpuolella, joka seisoi mustana koivikon takana.
Ja äkkiä Petra käsitti, että tätä hän ei koskaan enää saisi nähdä.
Ei koskaan elämässään. Kun hän nyt tulee kotiin, tulee hän pieneen
valkeaan taloon, joka on joen rannalla, ja täällä asuu mahdollisesti –
niin, varmastikin – uusia ihmisiä. Silloin hän kulkee siellä ylhäällä
ja katselee tänne alas, mutta hän ei kuulu tänne enää. Aurinko nousee
ja kuu laskee toisissa paikoissa kuin mihin hän on tottunut. Eikä
mikään ole samanlaista kuin nyt.
Hän istui kauan ja katseli ulos – kuu oli varmasti vähän siirtynyt
asemastaan.
"Ihmisillä ei pitäisi olla jalkoja kulkeakseen. Silloin heidän täytyisi
pysyä siinä, missä ovat", huokasi hän.
Mutta koska Petran tapana aina oli keksiä jotain, joka saattoi parantaa
asioita, lisäsi hän hymyillen:
"Kuu on ainakin sama kaikkialla!"
Ja uuden innon valtaamana hän alkoi muovailla paperille uutta hakemusta.
* * * * *
Kuumuus höyrysi kaduilla, niin että melkein saattoi nähdä sen.
Sitä uhkui talojen seinistä ja katukivistä, ja se leijaili puistojen
vihreän katon alla.
Ihmiset, joilla oli jotain toimitettavaa ulkona, hiipivät syrjäkatuja
päästäkseen osallisiksi siitä vähäisestä varjosta, joka oli tarjona,
ja moitteettomimmatkin herrat kulkivat paitahihasillaan ja käyttivät
olkihattua viuhkana. Toisessa kädessään he pitelivät nenäliinaa
valmiina, pyyhkiäkseen sillä kiiltävää hikeä punaisista, pöhöttyneistä
kasvoistaan.
Nuori mies tuli ulos puistosta, kulki Parkveienin poikki ja katsoi
puutarhaan, joka oli pienenpuoleisen talon edustalla. Talo torkkui
suljetuin silmin – yläkerran kaikki ikkunat olivat liidutut,
alakerrassa ne olivat vihreiden sälekaihtimien peitossa.
Hän oli mustasilmäinen ja mustatukkainen ja niin jäntevä, että näytti
siltä, kuin olisi hänellä ollut liian paljon voimia kulkeakseen vain
täällä valkeissa flanellihousuissa ja vaalean sinipunaisessa paidassa
heilutellen ohutta kävelykeppiä.
Hänellä oli paperikäärö kainalossa, joten hän nähtävästi oli asioilla.
Hän soitti ensimmäisen kerroksen ovikelloa. Sisältä kuului askelia –
toinen raskas, toinen kevyt – raskas, kevyt. –
"Mitä kuuluu, Hovelsen?"
"Hyvä, että kandidaatti tuli, sillä nyt on kärsivällisyys lopussa, ja
maaherratar valittaa kuumuutta ja maaherraa palelee, ja kaikki on sen
mukaan", sanoi mariseva ääni. Ja Hovelsen astui pitkälle jalalleen ja
loksahti alas lyhyelle jalalleen, niin että sekä lanteet että olkapäät
vääntyivät vinoon, ja harmaalle päälaelle asetettu ruskea valepalmikko
kiikkui edestakaisin.
"Vai niin huonosti ovat asiat täällä nyt, Hovelsen?"
Hän seisoi peilin edessä, silitteli mustaa tukkaansa ja järjesti
kaulaliinaa.
"Sitä minä en ole sanonut", mutisi Hovelsen. "Jos kandidaatti olisi
minun sijassani, niin kyllä kai –"
"Kyllä kai tekisin samoin kuin te, Hovelsen", nauroi nuori mies. "Mutta
nyt en ole neiti Hovelsen, vaan lakit. kand. Vilhelm Veyer, ja hänen on
ikävä kyllä mahdoton sanoutua irti. Näettekö, Hovelsen, minun täytyy
ajatella vaimoani ja lapsiani."
Hovelsenin pitkiin keltaisiin kasvoihin tuli sama ilme, kuin milloin
maaherra sanoi hänelle vastaukseksi latinalaisen sananparren.
"Niin, ei minulla niitä vielä _ole_, Hovelsen. Ei teidän tarvitse olla
niin kauhistuneen näköinen. Mutta minä saan ne vielä, jos kaikki käy
hyvin ja saan pysyä terveenä."
"Niin, kandidaattihan se sitten perii", alkoi Hovelsen.
"Hyi sentään, Hovelsen, hyi sentään, ei toki pidä käyttää niin rumia
sanoja. 'Saa' on minusta kauniimpi. Eikö olekin? Mutta katsokaahan
tänne. Tässä minulla on jotain, millä aion huvittaa herratarta.
Hakemuksia, Hovelsen."
Hän läimäytti paperikääröä.
"Te ette varmaankaan aavista, minkä tavoiteltavan paikan te jätätte,
Hovelsen. 'Helppo ja miellyttävä toimi', tietäkää se. Niin, tehän
luitte sen itse painettuna."
"Helppo ja miellyttävä. Istu ja pala", murahti Hovelsen – ja samassa
ovi aukeni raolleen. Raon kautta pisti terävä ääni ulos.
"Vilhelmkö siellä on? Mutta hyvä Jumala, minkä vuoksi sinä seisot
täällä puoli tuntia lörpöttelemässä Hovelsenin kanssa? Kaulaliinako?
Niin tietysti – semmoinen apina!"
"Minä tulen, minä tulen, täti. Sata pientä tytöntoivetta kainalossani."
Ja Vilhelm Veyer laajensi ovenrakoa niin paljon, että pääsi pujahtamaan
sisään.
Sisällä oli puolipimeää ja viheriäistä ja jokseenkin viileää kuten
suurien puiden alla. Sälekaihtimet olivat lasketut aivan alas.
Puutarhaan vievän oven kummallakin puolen oli palmuja. Huonekalut
olivat vanhaa mahonkia, korkeaselkäiset ja viheriäpäällyksiset. Huoneen
perimmäisessä nurkassa, vanhanaikuisessa säyläkiikkutuolissa, istui
laiha vanha herra tyynyjen varassa. Hänellä oli musta silkkikalotti
sisäänpainuneilla ohimoillaan, valkea parta ja vaalistuneet, väsyneet
silmät.
Hän kiikutteli tuolia edestakaisin sysäämällä kävelykeppiä seinään –
nir – nar.
Keskellä huonetta seisoi hoikka mustapukuinen olento. Hänen
kasvonsa olivat pienet ja piirteet kuluneet, ja tukka oli väriltään
lakastunutta, harmahtavan punaista; se laskeutui kahtena peilinsileänä
kielekkeenä vaaleita, likinäköisiä silmiä kohti, jotka olivat
kulmakarvoja vailla.
"En ymmärrä, Vilhelm, ettet koskaan voi heittää tuota lörpöttelemistä
Hovelsenin kanssa eteisessä. Ei sovi jutella noin palvelijattaren
kanssa – sitäpaitsi Tuesen joutuu tuulenviimalle alttiiksi."
"Ellet sinä olisi aukaissut ovea, ennenkuin minä tulin sisään, ei olisi
syntynyt viimaa, Letta täti. Ja muista, että minä olen Hovelsenin ainoa
ihailija ja se ikkuna, jonka kautta hän voi katsella sitä, mitä me
vaativaisesti sanomme maailmaksi tässä Kääpiömaassa."
"Eikö maakaan nyt ole kylliksi hyvä sinulle", torui Letta täti
loukkaantuneena. "Onko sinulla hakemukset?"
Vilhelm heilutteli paperikääröä, mutta meni samassa huoneen perälle
pudistamaan laihaa, luista kättä ja norsunluista kepinpäätä.
Sitä kepinpäätä ei eno Tuesen koskaan päästänyt kädestään, ei
nukkuessaankaan. Keppi oli hänen turvansa ja hänen yhteytensä maailman
kanssa. Sillä hän saattoi painaa sähkönappulaa ja soittaa Hovelsenia,
kun tahtoi nousta vuoteesta tai siirtyä toiseen paikkaan. Sillä hän
saattoi hilata luokseen sanomalehdet ja jakkaran. Sen avulla hän
saattoi ilmaista vihansa ja kiukkunsa, kun hänen täytyi istua tässä
sairaana ja tuoliin sidottuna.
"Hyvää päivää. Sinä olet reippaan näköinen tänään, eno."
Vilhelm Veyerin mustat silmät ja valkeat hampaat nauroivat valheen
ujostelematta vasten eno Tuesenin kasvoja.
"Olenko mielestäsi, poika? Niin, tunnen itseni tosiaankin
reippaammaksi. Miesväki, näetkö, se _näkee_. Letta sanoo tietysti,
että minä olen huono tänään. Ne eivät hemmetissä näe omaa nenäänsä
pitemmälle. No, mitä uutta! Pysyvätkö paikoillaan vai menevätkö?"
"Hallitus? Se pysyy luon-nol-li-ses-ti paikoillaan. Ja nythän
suurkäräjät ovat kokoontuneet, niin nopeasti asiat edistyvät."
"Edistyvät? Jumal'auta, sen minä sanon, sanoi Kristian Kahdeksas.
Ja mistä muuten tapellaan tänään rakkaassa kaupungissamme, sillä
tapellahan heidän täytyy. Näetkö, poika, he ovat pieniä. Ei ole ketään,
joka tuntisi itseään kyllin suureksi ja ylhäiseksi suodakseen toisille
sitä kunniaa, joka heille tulisi; ei yhtään ainoaa, joka uskaltaisi
kulkea suoraan omia teitään. Mitä tuo on? Hakemuksia? No, käy istumaan
ja ala, poikaseni. Jotain juotavaa? Ohut kauraliemi on erinomaista
kuumalla – sitä minä aina juon."
Vilhelm Veyer veti matalan tuolin eno Tuesenin tuolin viereen ja
aukaisi käärön.
Letta täti astui jäykkänä nojatuolinsa luo, istuutui selkä suorana,
otti esille tulipunaisen kutomatyönsä ja rupesi silittelemään molempia
hiuskielekkeitään luisella työpuikolla.
"Minulla on kunnia oheen liittäen", alkoi Vilhelm.
Eno Tuesenin keppi paukahti voimakkaasti pöytään.
"No on niitä riivattuja naisia! Eivätkö hekin nyt ala kirjoittaa
oikeus- ja virastokieltä ja oheen ja liittää ja tyhmyyksiä ja roskaa.
Sen sijaan että sanoisivat aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti:
tässä lähetän todistukseni. Nyt eteenpäin."
Vilhelm Veyer luki seitsemän hakemusta perätysten. Maaherran suuttumus
kasvoi, ja rouva näytti yhä kärsivämmältä.
Taaskin keppi paukahti pöytään.
"Ei, sanon minä, Letta. Nyt minä en tahdo tuollaista vanhaa akanrähjää,
joka puolessa tunnissa tuskin ehtii permannon poikki. Pane pois ne,
Vilhelm, kaikki nuo ylenansiolliset neidot, joilla ei ole ollut sen
vertaa ymmärrystä eikä ihanuutta, että olisivat voineet hankkia
itselleen rehellisen miehen. Nyt kai minä olen niin vanha ja vaaraton,
että uskallat antaa minun ottaa nuoremman ja viehättävämmän kuin
Hovelsen, Letta."
"Tuesen", vastasi Letta rouva terävästi ja ojensi selkäänsä vieläkin
suoremmaksi.
"Eteenpäin, Vilhelm."
Vilhelm otti kahdeksannen hakemuksen ja silmäili sen sisällystä. Sitten
hän laski sen alas ja nauroi – nauroi – nauroi, niin että suu ulottui
aina mustaan luomeen asti, joka oli keskellä laihaa ruskeaa poskea.
"Tässä on epäilemättä jotain sinun mielesi mukaista, eno. Kuulehan:
Minä haen sitä helppoa ja miellyttävää paikkaa. Minä olen sivistynyt.
Minulla on monivuotinen kokemus talousaskareissa ja iloinen luonne.
Minä otaksun, että kuulun hyvään perheeseen. Isä on vain pappi, mutta
isoisä oli eversti. Petra Samsing Felber.
"Kas siitä voi sanoa, että se on lyhyttä, joskaan ei juuri tyhjentävää,
eno Tuesen. Hakemuksena arvosteltuna tällä ei ole vertaistaan. Käsiala
ei oikeastaan osoita monivuotista kokemusta ainakaan sillä alalla. Se
on lähinnä suuri lapsenkäsiala – selvä ja selkeä muuten. Se teidän
tosiaankin pitäisi ottaa."
"Aivan minun ajatukseni", sanoi maaherra. "Se on tyttö, joka voi lausua
ajatuksensa kiitettävän lyhyesti ja kursastelematta. Tahtoisinpa
tietää, mikä eversti – miten sanoit tytön nimen olevan?"
"Petra Samsing Felber."
"Saatpa nähdä, Letta, että hän on sen eversti Samsingin lapsenlapsi,
jonka tapasimme kylpylaitoksessa, muistathan. Hieno, hauska mies. Hän
kuoli kaksi vuotta sitten, ellen erehdy. Niin niin, sitten ainakin
tietäisi, että tyttö kuuluu hyvään sukuun. – Mutta voisivatko eversti
Samsingin lapsenlapset olla niin vanhoja?"
"No, niin kovin vanha tämä neiti nyt ei tunnu olevan", nauroi Vilhelm.
"Mutta minun mielestäni teidän pitäisi ottaa hänet. Hän on ainakin
originelli."
Mutta Letta täti oli noussut tuolistaan ja hänen kätensä vapisivat
pelkästä kiihtymyksestä.
"Minä pyydän sinua, Tuesen. Muista, että ihmisen myöskin tulee olla
minulle avuksi ja hyödyksi, ja että hänen hätätilassa täytyy voida
hoitaa koko talo, kun minä olen heikkona. Mikä hakemus tämä nyt on?
Tässähän ei sanota ollenkaan mitään siitä, mitä hän osaa. Eikä yhtään
ainoaa todistusta."
"Vai eikö, Letta?"
Maaherran ääni oli niin taistelunhaluinen kuin nykyisissä oloissa oli
mahdollista.
"Siinähän ovat kaikki pyytämämme tiedot. Hänellä on monivuotinen
kokemus, niin että aivan pikkulapsi hän ei voi olla. Lisäksi siinä on,
että hän on iloinen luonteeltaan ja kuuluu hyvään perheeseen, emmekä me
enempää ole vaatineetkaan. Minä pidän tytöstä ja luulen, että otamme
hänet. Minullehan hänen lähinnä tuleekin olla avuksi. Ota kynä ja
mustetta, Vilhelm, ja kirjoita, että hän saa tulla. Ja kuta pikemmin,
sitä parempi. Palkka on — —"
"Ei, Tuesen, _siinä_ kohden sinun ainakin pitää odottaa, kunnes näemme,
mihin hän kelpaa. Tämä on Jumala paratkoon selvää hulluutta. Mutta minä
pesen käteni", sanoi rouva loukkaantuneena ja epätoivoisena.
"Siis palkkaa lähemmän sopimuksen mukaan, Vilhelm. Pääasia on, että hän
tulee heti. Voiko muuta kuin tulla sairaaksi nähdessään tämän surkean
Hovelsenin laahautuvan paikasta toiseen. Ei, naisihmisten ei pitäisi
tulla vanhoiksi, hyvä Vilhelm."
Letta rouva osoitti mieltään heittämällä kutomatyönsä pöydälle ja
menemällä ulos huoneesta. Ovi sulkeutui hiukan tavallista kovemmin.
"Vahinko sattui, eno", nauroi Vilhelm ja pudisti päätään.
"Niin, niin. Kuka hemmetissä voi muistaa –" maaherran täytyi itsensäkin
hymyillä. Mutta se oli heikko, aavemainen hymy, joka heti taas
katosi. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä keppi painoi sähkökelloa,
joka soi keskeytymättä, kunnes Hovelsenin ontuvat askeleet kuuluivat
ruokasalista.
"Olkaa hyvä ja pyytäkää rouvaa tulemaan", – ja ikäänkuin puolustellen
Vilhelmille:
"Näetkö, poikaseni, en tahtonut loukata. Hänhän tarkoittaa vain hyvää,
Letta. Mutta huumoria hänessä ei hemmetissä ole."
Hovelsen liikkasi ulos, mutta tuli takaisin ilmoittaen, ettei rouvalla
ollut aikaa nyt juuri, hän tulee myöhemmin.
Eno Tuesen katsoi sisarenpoikaansa, joka puolestaan kohotti silmänsä
papereistaan.
"Siinä kuulit, Vilhelm, nyt sitä kestää koko päivän, ehkä kaksi, siksi
vain, ettei osaa varoa kieltään, niin vanha ja kurja kun on. Pitääkö
sinun jo mennä? Mitä turhia. Kyllä he valehtelevat kokoon, minkä
tarvitsevat sanomalehteen, vaikket sinä tulisikaan. Hemmetin lehdet. Ja
pahinta on, että niihin päällepäätteeksi on niin tottunut, ettei voi
elää ilman niitä – niin paljon pahaa kuin ne saavatkin aikaan. Sanotko,
että sinun täytyy? Niin, niin, tule sitten pian uudelleen, poika. Äläkä
unohda vastata tytölle, joka kuuluu hyvään perheeseen."
Ja maaherra vaipui takanojaan tuoliin ja sulki silmänsä väsyneenä
paljosta puhelemisesta.
"Ovatko he päättäneet ottaa jonkun?"
Hovelsenin ääni ilmaisi harrasta mielenkiintoa – hän oli odotellut
Vilhelmiä käytävässä.
"Ovat kyllä. Nyt voitte milloin tahansa panna vapauden kellot soimaan,
Hovelsen, sillä nyt tänne tulee olento, jommoista täällä varmaankaan
ei vielä ole nähty – vaikka Herra tietäköön, että täällä on ollut koko
kaunis kokoelma."
Vilhelm Veyer sytytti paperossin ja kulki pitkin ja nopein askelin
puiston läpi ja sitten pitkin itse paahtavankuumaa Karl Johania.
Grandin luona hän pysähtyi ja pani kirjeen postilaatikkoon.
"Ja tästä kai pahaa aavistamaton olento tulee onnelliseksi", hymyili
hän itsekseen. "Viaton raukka, joka ei tietystikään aavista, mitä
helppo ja miellyttävä paikka on."
Hän poikkesi Lille-Graensenille, ja kulkiessaan hän päässään
muovaili erään artikkelin alkua. Sen nimenä oli "Epäsiveellinen
kirjallisuus ja taide" – siitä piti tulla ohjelmakirjoitus, sävyltään
hehkuva ja harmistunut, ja siinä tuli päätoimittajan yksityisen
maailmankatsomuksen ilmetä.
Vilhelm Veyer nousi portaat kolmella hyppäyksellä.
Hänen pöydällään oli lippu: Käykää ensin haastattelemassa
kirkollisministeriä ja pastori Kuenaesiä asiasta. "Hemmetissä – kuten
eno Tuesen olisi sanonut", sanoi Vilhelm Veyer, pani taas hatun
päähänsä ja meni epäsiveellisine kirjallisuuksineen ja taiteineen
portaita alas.
* * * * *
Matala, harmaa taivas riippui pappilan yllä ja lupasi sadetta lisää.
Aamulla olivat lehdet vähän kahisseet, ja maantientomussa oli näkynyt
muutamia tummia pisaroita, ei kuitenkaan kylliksi sitoakseen sitä.
Rattaat jättivät jälkeensä tomupilven ratistessaan ulos pihalta. Ja
pilven keskellä seisoi vanha Maren ja heilutti punaista, luisevaa
kättään – toisen käden toimena oli pyyhkiä pois jotain, jota ei moneen
vuoteen oltu nähty Maren Övrevoldin poskilla.
Rattaiden perältä katselivat pienet ruskeat kasvot huulet
yhteenpuristettuina takaisin pappilaan päin. Koko ajan. Aivan
liikahtamatta. Jos pappi tai Finn sanoi jotain, nyökkäsivät pienet
kasvot vain – ääneen ei ollut luottamista.
Finn se enimmäkseen puhui. Herman ja Ulf olivat itse istuneet kasvot
yhtä jäykkinä ja kaula yhtä paksuna, silloin kun he ensi kerran
matkustivat kotoa – he ymmärsivät, että tuntui hyvältä, jos ei
tarvinnut vastata.
Ja pappi ajatteli omiaan.
Oli syntynyt taistelu papin ja hänen tyttärensä välillä, kun kirje
tuli, että Petra oli saanut paikan. Ja nuori tahto, joka niin varmasti
luotti oikeuksiinsa, oli voittanut. Se olikin odottamatta saanut
voimakkaan liittolaisen: Herman veli arveli, että Petralle voisi olla
hyödyksi oppia hiukan ihmisten seurustelutapoja. Sen hän sanoi papille.
Pappi tosin ei voinut käsittää tarpeelliseksi, että hänen
Tunturihiirensä muuttui vähääkään toisenlaiseksi kuin oli, mutta hän
taipui, kun hänelle esitettiin, että nuori tyttö saattoi tarvita hiukan
vaihtelua.
He lähestyivät asemaa. Yhä vielä Petra istui taaksepäin kääntyneenä ja
tuijotti samaan suuntaan – näkemättä mitään. Juna jyrisi esiin vuoren
takaa, juuri kun rattaat pysähtyivät. Matkakirstut olivat jo lähetetyt
maitomiehen mukana, ja ennenkuin Petra tiesikään, istui hän jo tyhjässä
kolmannen luokan vaunussa, vieressään Marenin leivoslaatikko ja se
hieno käsilaukku, jonka hän oli saanut tädiltä ja enolta ripille
päästessään.
Ulkoa ojennettiin neljä kättä sisään viimeisen kerran puristettaviksi.
"Herra suojelkoon sinua ja säilyttäköön sinut sellaisena kuin nyt olet,
rakas lapseni", sanoi pappi hyvin juhlallisesti ja epävarmalla äänellä.
"Sen hän kyllä tekee", rauhoitti Petra.
"Kahden viikon perästä me tulemme", sanoi Herman. "Pysy rohkeana ja ota
ajuri ja aja suoraan sinne."
Hyvästi, hyvästi. Nykäys – taas toinen. Juna liikkui – hitaasti –
nopeammin.
"Terveisiä Marenille ja – kaikelle", sanoi Petra ikkunasta. Mutta ei
kukaan sitä kuullut, sillä ei ollut mitään ääntä sanoja kannattamassa.
Hän otti hatun päästään ja kumartui ulos ikkunasta – ja tuijotti
taaksepäin. Asemaa, tien käännettä, taloja ja mökkejä. Kauimmin hän
näki Hellen katon ja kirkontornin – sen takana oli pappila.
Ja koko ajan hyppeli suuria, kirkkaita helmiä alas pitkin ruskeita
poskia. Ne eivät päässeet tarttumaan kiinni ihoon, jota suojelivat
pienet utukarvat, tehden sen sametintapaiseksi.
Kun vanha vaimo koreineen ja nuori herra tulivat sisään seuraavalla
asemalla, näkivät he vain tummansinisen mytyn, joka oli kääriytynyt
kokoon nurkkaan.
Petra nukkui.
Ja sade alkoi. Ensin pieninä, melkein näkymättöminä viiruina pitkin
vaununikkunaa. Sitten ne yhtyivät leveämmiksi juoviksi. Viimein ne
juoksivat vuolaina virtoina ristiin rastiin, ja joka kerta, kun juna
pysähtyi, rapisi katolla, kuin olisi siihen heitetty pikkukiviä.
Mutta Petra nukkui.
Hän heräsi kirkassointuisen äänen sanoessa:
"Nyt olemme Hamarissa, neiti. Teidän kai on joko poistuttava vaunusta
täällä tai vaihdettava junaa."
Petra hypähti pystyyn ja tarttui hattuunsa. Hän tuijotti hetken
ymmärtämättä mitään hilpeään tummansiniseen silmäpariin.
"Oo – kiitos. Totta kai, kyllä minun pitää vaihtaa junaa. Ja saada
ruokaa myöskin."
"Joutukaa sitten, neiti. Minä otan tavarat."
Täyttä ravia mentiin toiseen junaan, jossa varattiin kaksi paikkaa.
Sitten ravintolaan.
Petra söi pitämättä liikaa kiirettä, mutta myöskin säästämättä
ainoatakaan vatia – järjestys riippui siitä, mikä vati oli lähinnä. Hän
söi herkeämättä, kunnes ravintolan kello soi.
"Teillä on turmeltumaton ruokahalu, neiti", sanoi sinisilmäinen ja
nauroi.
"Minä en muulloin koskaan saa niin paljon hyvää samalla kertaa",
vastasi Petra tyynesti.
Vaunussa istui vain kaksi eukkoa puhellen marjanhinnoista.
Petra istui ikkunan luona ja katsoi ulos asemasillalle, missä ihmiset
kuljeksivat edestakasin junien välissä. Äkkiä hänen päänsä pisti ulos
ikkunasta.
"Te, te paksu harmaahousuinen, te pudotitte kirjeen."
Kauppamatkustaja, jolla oli vaaleanharmaa elefanttimainen selkäpuoli
ja kaksi ihomakkaraa niskassa kauluksen yläpuolella, kääntyi ja otti
kirjeen maasta, – hän ei katsellut erikoisen kiitollisena junan
jälkeen. Sen tekivät ne, jotka seisoivat hänen ympärillään.
Sade oli lakannut. Aurinko oli taas esillä ja poltti ikkunaan.
"Nyt tulee taas kaunis ilma, neiti", sanoi Petran matkatoveri.
"Niin, eikö ole surkeaa", sanoi Petra, "mutta hänellä kai on
tarkoituksensa, kuten Maren sanoo."
"Niin – hänellä. Te ette ehkä pidä auringosta? Minä pidän."
Ja hän lähensi kesakkoisen, terhakan pystynenän ja vaaleat viiksenalut
vaununikkunaan.
Petra katsoi tutkivasti häneen.
"Tuleeko teistä ehkä pappi? Te olette liian nuori jo _ollaksenne_
sitä", sanoi hän.
"Pappi? Minustako? Ei, ei aivan, mutta likeltä ottaa. Minä olen papin
poika ja opiskelen lääketiedettä. Lääketieteen ylioppilas Borting."
Hän nousi puoleksi seisomaan ja kumarsi.
"Minun nimeni on Petra Felber", sanoi Petra ja ojensi kätensä. "Mutta
minua sanotaan enimmäkseen Tunturihiireksi."
Borting tarttui käteen, katseli sitä ja nauroi.
"Anteeksi – mutta mitään niin ruskeaa en koskaan ole nähnyt. Vai on
teidän nimenne Tunturihiiri. Se oli vasta lysti nimi. Mutta miksi te
luulitte, että minusta tulisi pappi?"
"Kun te puhuitte noin ilmasta. Papithan eivät koskaan huomaa, mitä maa
ja lapset ja sellaiset tarvitsevat, tiedättekö – joko aurinkoa tai
sadetta. He huomaavat ikäänkuin vain, mitä kaikki ihmiset yhteensä –
koko maailma – tarvitsee. Ikäänkuin sisäisesti. Sillä papit, ne lukevat
niin kerrassaan liiaksi", huokasi Petra.
"Mistä ilkeästä papista neidillä on noin huonot kokemukset?" kysyi
Borting – hän nauroi koko ajan.
"Ilkeästä papista!"
Petra istui aivan suorana suuttumuksesta ja käänsi kaksi vihaista
silmää häntä kohti. "Isä ei ole mikään ilkeä pappi. Hän on taitavin ja
paras pappi, mitä on olemassa. Mutta juuri siksi, että hän on lukenut
niin kerrassaan liian paljon myöhään öisin, hänestä on tullut – hän ei
voi nähdä enää", korjasi hän lauseensa hiljaisella äänellä. Ja sitten
hän kiireesti jyskäytti nenänsä ikkunaan ja räpytteli silmiään ja nieli.
"Anteeksi."
Bortingin ääni oli niin pehmeä.
"Ei se tee mitään."
Petra käänsi taas kasvonsa näkyviin ja hymyili hiukan hämillään, silmät
vielä kosteina.
"Minä unohdan sen enimmäkseen. Mutta aina, kun tulen sitä ajatelleeksi,
tuntuu niin pahalta."
Syntyi pitkä vaitiolo.
Borting olisi kovin mielellään sanonut jotain, joka olisi saanut Petran
hymyilemään, mutta hän ei keksinyt mitään. Kaikki sanat tuntuivat niin
kömpelöiltä. Hän istui katsellen Petraa syrjästä – hänen täytyi lopulta
hymyillä – tuo sivukuva oli niin herttaisen ruma. Petra oli taas
painanut nenänsä aivan litteäksi ikkunaa vasten.
Äkkiä hän taas käänsi sen Bortingiin päin – koko kasvot olivat suurena
hymynä.
"Minusta on niin ihanaa, että voimme unohtaa. Toisinaan."
Hän nousi seisomaan, oikoi käsivarsiaan ja meni vaunun poikki toisen
ikkunan luo. He olivat nyt kahden vaunussa. Petra seisoi katsellen
kuusimetsää, joka kasvoi tiheänä ja vihreänä aivan likellä. Ja äkkiä
hän alkoi hyräillä. Ensin hiljaa, sitten hän unohti ympäristönsä ja
lauloi kovemmin.
Borting kuunteli hartaasti.
"Teillä on harvinaisen kaunis ääni", sanoi hän ihastuneena, kun Petra
lopetti.
Petra kääntyi häneen päin.
"Niin on", sanoi hän tyynesti.
Borting katsahti häneen – ällistyneenä – mutta alkoi sitten nauraa.
"Kylläpä te olette omituinen. Niin on, sanotte te, aivan kuin minä
olisin sanonut teille: 'teillä on musta tahra nenällänne' – se teillä
muuten onkin – sensijaan että nyt sanoin teille parasta, mitä ihmiselle
voi sanoa."
"Laulatteko te?"
Petran silmät loistivat.
"Koska tiedätte, että _se_ on parasta?"
"Kyllä minä laulankin. Mutta eniten soitan viulua."
"Kertokaa."
Ja Petra istuutui häntä vastapäätä kasvot loistaen ikäänkuin
sisältäpäin.
Ja Borting kertoi länsirannikon kaupungissa sijaitsevasta kodistaan,
jossa musiikki oli jokapäiväisenä leipänä hänelle ja äidille ja
isälle. Äidistä, josta piti tulla laulajatar, mutta joka luopui siitä
mennäkseen naimisiin isän kanssa. Ulkomaanmatkasta, jonka hän oli
tehnyt isän ja äidin kanssa ja jolloin hän oli kuullut kaikki suuret
oopperat. Kertoi näistä. Hyräili säveliä.
Äkkiä hän keskeytti ja katsoi Petraan.
"Tiedättekö, te kuuntelette silmillänne, te."
"Se kai johtuu siitä, että olen kuunnellut isää. Sillä hän on niin
oppinut, että kyllä saa käyttää sekä silmiä että korvia että mitä vain
on, jos tahtoo ymmärtää kaiken. Kertokaa enemmän."
Hän ei tiennyt, että pani kätensä Bortingin käsivarrelle. Hän ei
nähnyt, ettei nuorukainen voinut irroittaa silmiään hänen nuorista
hehkuvista kasvoistaan. Hän imi vain sanat itseensä.
Asemat lensivät heidän ohitseen.
Terävä, pitkä vihellys. Ja sitten tulivat Oslon rumien, harmaiden
vuokrakasarmien takasivut näkyviin kummallakin puolella – tiheämpään ja
tiheämpään.
"Kaupunki", huusi Petra pelästyneenä. Hän hyppäsi seisomaan penkille ja
heitti leivoslaatikon ja käsilaukun matkatoverinsa syliin.
"Onko joku sukulainen teitä vastassa, vai autanko minä teitä kantamaan
tavaroita?" kysyi Borting.
"Minä en mene sukulaisten luo. Minä olen saanut paikan – helpon ja
miellyttävän paikan kahden vanhuksen luona Parkveienin varrella. Mutta
jos te tahdotte auttaa minua kantamaan tavaroita, niin säästyy minulta
se raha, joka menisi kantajalle", sanoi Petra hyvillään.
Borting auttoi häntä hankkimalla ajurin ja seisoi hänen luonaan, sillä
aikaa kun mies haki ison matkakirstun.
"Voisimmeko – voisimmeko ehkä joskus mennä kuuntelemaan musiikkia
yhdessä?" kysyi Borting hiukan hämillään.
"Voisimme kyllä", sanoi Petra ja ojensi hänelle kätensä kiitokseksi
ja jäähyväisiksi. Mutta kun hän seisoi siinä ja näki tuon pienen
olennon istuvan yksin matkalaukkujensa keskellä lähteäkseen helppoon ja
miellyttävään toimeen kahden vanhuksen luo, tunsi hän itsensä mieheksi
ja suojelijaksi. Sillä hän oli niin nuori eikä hänen sydämensä vielä
ollut sanonut ensi sanaansa.
"Eikö minun pitäisi tulla mukaan valvomaan, että tulette hyvin
perille?" kysyi hän.
Petra nauroi että kaikui.
"Valvomaan minua? Ei, ellen minä olisi valvonut sekä itseäni että
muita, olisivat pappilassa asiat kyllä olleet huonolla kannalla", sanoi
hän.
Ja niin vaunut vierivät pois.
Pieni ruskea käsi pisti esiin ja huiskutti taaksepäin. Borting seisoi
ja katseli sen jälkeen, kun se jo kauan sitten oli täydessä toimessa
vaunujen pohjalla sitomassa uuden kenkäparin nauhoja.
Ajuri pysähtyi Parkveienillä.
"Jos tahdotte kantaa sisään matkakirstun, niin minä sillä aikaa
pitelen hevosta", sanoi Petra. "Minulla on paikka täällä – helppo ja
miellyttävä paikka", kertoi hän.
"Kyllä se seisoo pitelemättäkin, neiti. Hyvä on, minä kannan sisään
sen."
Ajuri asetteli olkapäitään ja ravisteli ruumistaan ja sai matkakirstun
niskalleen.
Kuului hiljainen suriseva soitto, kun Petra painoi kelloa. Ja heti sen
jälkeen raskaita, epätasaisia askelia.
"Tekö olette se uusi?" kysyi Hovelsen raottaen ovea.
"Hyvää päivää. Minä olen Petra Felber", sanoi Petra. "Kiitos, asettakaa
matkakirstu tuonne – minä laahaan sen huoneeseen yksin. Ja kiitos
kyydistä."