X.

Patruuna avasi oven heidän huoneeseensa ja antoi Selman astua edeltä.

Hänen päähänsä ei koskaan olisi pälkähtänytkään astua sisään ennen

vaimoansa.

Valot olivat sytytetyt, ja yhteen nurkkaan oli illallinen katettuna:

kylmiä ruokalajeja, rypäleitä ja shamppanjaa.

Selma hätkähti.

"Mitä tuo hyödyttää?" sanoi hän tyytymättömästi osoittaen viinipulloja.

"Pikku vaimoni on näyttänyt niin surulliselta viime aikoina."

"Entä sitten?"

"Viini ilahduttaa ihmisen sydäntä."

Selma ei vastannut, vaan heitti päällystakkinsa ja pitsiliinansa

kärsimättömästi tuolille. Tulisikohan ratkaisu jo nyt!

"Syö sinä; minä en voi," sanoi hän väsyneesti ja veti kädestä pitkät

hansikkaansa.

Hän oli puettu mustaan kullalla kirjaeltuun samettipukuun. Sen ainoana

koristeena oli himmeästä kullasta tehty käärme, joka kiehurteli korkean

ja kiinteän kauluksen ympärillä. Käärmeen riippuva pää muodosti

jonkinlaisen medaljongin, ja sen briljanttisilmät salamoivat tulen

valossa.

"Mutta juuri sinunhan tähtesi olen tilannut tämän kaiken," sanoi

patruuna katsellen herkkuja.

"En voi sille mitään."

"Minä käskin tarjoilijattaren jättää ruuat tänne, -- on hauskinta kun

hän ei juoksentele edestakaisin. -- Ruokahalu voi tulla myöhemmin."

"Ei."

Selmaa puistatti inhosta.

"Etkö ole tyytyväinen iltaasi?"

"Olen."

"Sinä näytät niin tyytymättömältä."

Selma meni ikkunan luo, veti ylös uutimet ja katseli linnaa sekä

"Strömparterreä". Lyhdyt kuvastuivat veteen ja tuntui virkistävältä

katsella kylmään yöhön.

"Syö sinä, Pål, minä en voi," sanoi Selma antaen kaihtimien jälleen

laskeutua alas.

Patruuna huoahti ja istuutui jälleen pöytään.

Selma seisoi yhä ikkunan luona ja leikki hajamielisesti kokoonpannulla

viuhkallaan. Iho ei ollut yhtä raikas kuin tavallisesti, ja se rumensi

piirteitä. Terävä leuka ja ohkaiset huulet tekivät hänen kasvonsa

kylmiksi ja luotaantyöntäviksi, etenkin kun ne olivat niin kalpeat

kuten nyt.

"Kaviaari on erinomaisen hyvää," sanoi patruuna, "etkö halua maistaa?

Se antaa ruokahalua."

"Ei kiitos."

Selma oli istuutunut ja katseli välinpitämättömänä toista kättään, joka

nojasi ikkunalautaan, -- suuri, kaunismuotoinen käsi, kapein kiintein

kynsin. Näytti siltä kuin se olisi voinut tarttua lujasti työhön

kiinni, olipa se sitten millaista työtä hyvänsä. Sitten hän nosti

silmänsä ja katsoi mieheensä. Tämä näytti kokonaan vaipuneen hummerin

paloittamiseen.

Patruuna oli nyt viidenkymmenenyhden-vuotias, eikä hän näyttänyt

myöskään nuoremmalta; hänen suunsa ympärille oli muodostunut veltto

piirre hänen saatuaan tekohampaat, ja tukka oli ohut.

"Miksi laki on niin epäoikeudenmukainen, että se ei salli miehen mennä

naimisiin ennenkuin yhdenkolmatta vanhana, kun nainen saa jo

kuudentoista-vuotiaana?" sanoi Selma äkkiä.

"Laki tahtoo olla kohtelias naisille."

"Eikö mitä," huudahti Selma kärsimättömästi ja löi hiljaa viuhkalla

polveensa, "en minä tarkoita sitä! Minä tarkoitan, ettei meidänkään

pitäisi saada mennä naimisiin, ennenkuin olemme täysi-ikäiset."

"Nainen on täysikasvuinen ennenkuin mies."

"Vai niin. Onko hän aikaisemmin kypsä ohjaamaan omaa tulevaisuuttansa?

Sitä en ole koskaan tiennyt."

"Ja sitten on useita, jotka haluavat mennä naimisiin, ennenkuin ovat

täyttäneet kaksikymmentäyksi vuotta. Sinä itse esimerkiksi." Patruuna

nyökäytti hyväntahtoisesti päätään ja kohotti olutlasinsa.

"Sentähden olisi laki muutettava."

"Alaikäinen nainen onkin siten turvattu, että hän on riippuvainen

naittajansa suostumuksesta."

"Mutta mitenkä ihmeessä naittaja voisi ratkaista, onko mitään syvempää

elämänyhteyttä olemassa naisen ja sen miehen välillä, joka häntä kosii,

kun ei nainen edes itsekään sitä tiedä? Niin, kun ei edes voida väittää

hänellä olevan mitään oikeaa elämänsisällystä."

"Elämänsisällystä? Roskaa! Miten monet naiset elävätkään

kuudenkymmenen-vuotiaiksi, vaikkei heillä olekaan mitään

elämänsisällystä! Uudenaikaisia korulauseita! Antaa heidän ensin mennä

naimisiin, niin elämä kyllä saa sisällystä: -- talon ja kodin

hoitamisesta. Niinhän sinunkin on käynyt."

"Talot ja kodit tulisivat paremmin hoidetuiksi, jos naiset voisivat

käyttää neljä, viisi vuotta oppiakseen kaikkea sitä, mitä heiltä

vaaditaan," sanoi Selma nostaen kätensä ylemmäksi ja nojaten siihen,

samalla kun hän katseli miestään ikävystyneellä alistumisella,

ikäänkuin lopettaen työn, jonka jo kauan on huomannut olevan

hyödyttömän, mutta jonka kuitenkin arvelee olevansa velvollinen

saattamaan loppuun; "sitäpaitsi sinä aivan unohdat, että suurimmat

kehitysmahdollisuudet kohdistuvat juuri kuudentoista ja kahdenkymmenen

vuoden väliseen aikaan."

Selmasta tuntui kuin he olisivat keskustelleet tästä aiheesta jo sata

kertaa ennen, vaikka se olikin asia, jonka hän nyt vasta otti esille.

Mutta se johtui kai siitä että hän tunsi miehensä ajatukset, samoin

kuin ihminen tuntee kirjan, jonka on opetellut ulkoa: ennenkuin kysymys

on tehty, tietää hän miltä vastaus tulee kuulumaan.

"Sinä unohdat, että välistä kiireinen naiminen..."

Patruuna yskähti.

"Ei lakeja kirjoiteta poikkeustapauksia varten. Ja se että jotakin

sellaista voi tapahtua, ei saa johtaa lakia siihen että kaksi

henkisesti alaikäistä olentoa sitoutuu toisiinsa koko pitkän elämän

ajaksi. Minä pidän kiinni yhä kysymyksestäni."

"Mutta ethän sinä voi kieltää, että nainen yleensä kehittyy aikaisemmin

kuin mies?"

"Henkisessä suhteessa hän ei tee sitä kumminkaan. Ei ainakaan nykyisen

kasvatuksen vallitessa. Keskenkypsyneeksi hän jää. Mutta siinä on myös

kaikki. Hän kuvittelee aina olevansa suuri neiti. Että hänestä voi

tulla rouva minä päivänä hyvänsä." Selma irvisti.

"Minä en ymmärrä mitä sinulla voi olla tämän johdosta valitettavaa.

Itse olit vain kuudentoista-vuotias mennessäsi naimisiin, ja kaikki

kävi niin hyvin."

Selma karahti tulipunaiseksi ja suoristi itseään tuolilla.

"Minun mielestäni sinun ei tarvitse ajatella muuta kuin miten

vähäpätöinen olento minä olin, huomataksesi asian nurinkurisuuden,"

vastasi hän terävästi.

"Minusta sinä olit oikein ihastuttava pikku olento, ja kun sinua nyt

katselee, on vaikea uskoa, että aikaiset avioliitot voisivat olla

vahingoksi. Sinä olet todella pulskistunut." Patruuna katseli Selmaa

samallaisella ihastuksella kuin urheilija katsoo rotuhevosta.

"Sitä ei sinun koskaan olisi pitänyt sanoa!" Selma nousi ja heitti

viuhkan peilipöydälle, niin että se ratisten putosi valkealle laudalle.

Nyt oli keskustelu uutta, sillä nyt rauha oli kadonnut. "Vai ei

vahingoksi -- oh! -- vai ei vahingoksi? Mikä minä mielestäsi olin, kun

me menimme naimisiin? Lapsi raukka, joka ei tuntenut ihmisiä eikä

itseään, joka ei tiennyt mitä hän teki ja joka oli valmis pitämään koko

maailmasta siksi, että hän katseli kaikkea samalla lapsellisella

tietämättömyydellä. Sano, eikö sinun koskaan ollut sääli minua?

Minullahan ei ollut niinkuin muilla äitiä, joka olisi voinut sanoa

minulle..."

"Luuletko, että äidit puhuvat sellaisesta?"

Patruuna puhdisti välinpitämättömänä hampaitaan.

"Se on kai heidän velvollisuutensa!" Selma katseli häntä ihmetyksellä.

"Jos sinä olisit kasvattanut lapsesi sillä tavalla, niin teki kai Herra

parhaiten, kun ei antanut sinun saada niitä," sanoi patruuna laskien

nykäyksellä ruttusen salvettinsa syrjään, "pidetäänhän muutoin äitien

velvollisuutena antaa lasten kasvaa niin puhtaina ja..."

"Ah," päästi Selma käheästi, "minä en jaksa kuulla enempää. Enkö minä

tunne ääretöntä inhoa kaikkea likaista kohtaan _juuri siksi_, että minä

tiedän miten likaista se on! Oi, sitä kurjuutta! Kuvittelee mielessään

kaiken niin kauniiksi -- vain kukkia ja auringonpaistetta ja luulee

että kaikki on oman mielikuvituksen mukaista! Oi, Jumala! ... sitähän

on kuin ihmiset ennen syntiinlankeemusta -- niin tyhmä ja onnellinen.

Ei ymmärrä erottaa hyvää pahasta."

"Niin, sillä sitä pitäisi kai olla selvillä kaikesta, aivan kuin..."

Patruuna puhui vihaisesti ja alkoi suuttua.

"... aivan kuin te miehet," täydensi Selma. "Niin, juuri."

Nuo sanat tulivat ratkaisevasti, Selman äänessä oli hiukan entistä

sävyä.

"Ei kuulehan, täytyyhän olla jonkinlaista moraalia," sanoi patruuna

halveksien ja sytytti sikarin.

"Niin, sama meille kuin teillekin."

Patruuna vain imi tulta sikariinsa. Selmahan oli taaskin lausunut

mielettömyyden, mutta sitähän oli hänen hiukan vaikea huomauttaa

uudelleen. Naisten kanssa ei koskaan päästä mihinkään: he tahtovat aina

sanoa viimeisen sanan. Patruuna tiesi sitäpaitsi vanhastaan, että kun

Selma tarttui johonkin, niin hän myös piti siitä kiinni. Keskustelu

tuntui epämiellyttävältä. Patruuna olisi mieluimmin väistynyt tieltä.

"Kun sinä menit naimisiin kanssani, olin alaikäinen," sanoi Selma.

Mielenjännitys saattoi hänen sydämensä sykkimään nopeasti, mutta sanat

olivat elottomat kuin lakipykälä; siinä määrin hän oli käännellyt ja

väännellyt niitä mielessään; "minun antamallani velkakirjalla ei olisi

ollut mitään pätevyyttä eikä kellään ollut oikeutta minun nimessäni

antaa sellaista, ei edes lahjoittaa toiselle mitään siitä, mikä

tulevaisuudessa tulisi olemaan omani. Minun persoonani merkitsee

enemmän kuin rahani. Jollen ollut kypsynyt niitä hoitamaan, niin vielä

vähemmän kykenin itsestäni huolehtimaan. Alaikäinen ei saa hävittää

tulevaisuuttaan enemmän kuin rahojaankaan. Se on aivan yksinkertaista

logiikkaa."

"No niin, älkäämme nyt riidelkö. Sinä olet huonolla tuulella. Tule

juomaan lasillinen shamppanjaa, niin se menee ohi."

"En, minä en tahdo shamppanjaasi," sanoi Selma jyrkästi. Se oli ollut

hänestä muutenkin vastenmielistä, mutta että patruuna saattoi tarjota

sitä nyt juuri, kun hän ensi kertaa puhui siitä mikä oli vuosikausia

kuohunut hänessä, se lisäsi vain katkeruutta.

Mutta patruuna tunsi olevansa kylläinen ja lämmin, ja koska hän aivan

hajamielisesti oli kuunnellut Selman puhetta, niin hän ei voinut

aavistaakaan mitä ilmassa kyti.

"Sinä olet väsynyt," sanoi patruuna itsepäisesti, "juo, se virkistää.

Entäs viinirypäleitä? Niistähän sinä tavallisesti pidät."

"Anna olla. Minä en välitä."

Patruuna ei vastannut, vaan avasi korkin lennähyttaen sen paukahtaen

ilmaan. Selma seisoi liikkumattomana ikkunan luona katsellen häntä, ja

hänen kulmakarvojensa väliin kohosi kaksi hienoa ryppyä, kuten aina kun

hän oli ärtynyt. Patruuna kaatoi molempiin laseihin ja astui sitten

Selman luokse ja aikoi ojentaa hänelle lasin, mutta Selma työnsi pois

hänen kätensä niin kiivaasti, että osa sisällyksestä pirskahti

lattialle.

"Kuinka sinä käyttäydyt!" sanoi patruuna suuttuneesti, asettaen Selman

lasin pöydälle ja tyhjentäen omansa. Mutta sitten hän hillitsi itseään,

sillä hän tiesi, että kovuus teki Selman vain äksyisemmäksi.

Löydettyään korkin ja lyötyään sen takaisin pulloon hän istuutui

kiikkutuoliin, niin että hän saattoi nähdä Selman. Mielenliikutuksesta

oli hänen poskipäilleen levinnyt tumma puna, mikä teki miltei maalatun

vaikutuksen. Patruunan mielestä Selma oli kaunis. Tuo tuoreus, joka...

Selma sen sijaan ajatteli, ettei mikään ollut epämiellyttävämpää kuin

nähdä nuoruuden intohimojen kummittelevan vanhoilla kasvoilla.

"Sinä olet vilustunut, tule, minä lämmitän sinua," sanoi patruuna

levittäen käsivartensa ja pidellen sirosti sikaria etu- ja keskisormen

välissä.

"Minä aioin juuri sanoa sinulle, että se lupaus, jonka lapsena annoin,

ei ole sitova naiseksi tultuani."

"Mitä lorua tuokin on!"

"Minä en saata sen kauemmin -- ymmärrätkö -- kaikki on lopussa."

"Oletko hullu! Mitä päähänpistoja nuo ovat?" Patruuna oli noussut

tuoliltaan, mutta istuutui jälleen.

"Eivät ne ole päähänpistoja," sanoi Selma nojautuen ikkunapieleen ja

työntäen jalat hiukan eteenpäin, jotta hän ei väsyisi pitkästä

seisomisesta, "se on tullut hitaasti, askel askeleelta, ja se on

tarvinnut useita vuosia selvitäkseen minulle. Ensin se oli vain

vaistomainen tunne, jota vastaan minä koetin taistella puhumalla

itselleni velvollisuuksista ja kaikesta sellaisesta. Mutta vähitellen

liittyi jotain muutakin vastenmielisyyteen, -- se oli häpeäntunne,

näetkös." -- Selma puhui rauhallisesti, ilman intohimoa, ikäänkuin asia

olisi koskenut jotakuta toista eikä heitä kahta, sillä kaikki tämä oli

hänelle jo aivan tuttua; siitä oli hän puhellut itsekseen satoja

kertoja, eikä hänen tarvinnut nyt hakea sanoja. -- "Minä olisin

tahtonut vajota maan alle joka kerta kun vain viitattiinkin meidän

aviolliseen suhteeseemme, ja yksin sekin osoittaa, että siinä oli

jotakin luonnotonta -- etteivät asiat olleet niinkuin niiden olisi

pitänyt olla, sillä vaimo, joka rakastaa miestänsä, ei häpeä: pikemmin

hän tuntee olevansa ylpeä. Mutta juuri koettaessani karkottaa

häpeäntunnetta olin pakotettu ajattelemaan, ja silloin oli kaikki

auttamattomasti lopussa! Se mikä ennen oli ollut aavistusta, heräsi

silloin täyteen tajuntaan. Ja tänä hirveän jännityksen aikana en

uskaltanut viittaamallakaan puhua sinulle mielentilastani ärsyttämättä

sinua. Niin opin minä vaikenemaan, ja me vieraannuimme toisistamme.

Alistuminen oli jokapäiväinen leipäni, ylellisyyteni ja kaikkien

hoitooni annettujen rahojen hinta, ja minun vastenmielisyyteni vain

lisääntyi sanoessani itselleni: 'sinun _täytyy_, sillä hän on

maksanut'."

"Ovatpa nuo vaimon sanoja miehelleen!" sanoi patruuna huoahtaen.

Selma katseli häntä, ja surumielisen hymyn varjo väreili hänen

kasvoillaan.

"Minä tiedän, että minä voisin puhua tästä ikuisesti sinun minua silti

ymmärtämättä," sanoi Selma vakavasti, "mutta minä tahdon sanoa sen

sittenkin -- en sinun tähtesi, vaan itseni -- en siksi että käsittäisit

minua, vaan siksi etten voi sanoa sitä kellekään muulle kuin sinulle.

Ja yhden ainoan kerran tahdon puhua suuni puhtaaksi. Sitten tulkoon

mitä tahansa!"

"Sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa sellaisia asioita. Jos kaikki

ajattelisivat kuten sinä, menisi maailma nurin, eikä mitään

yhteiskuntaa olisi."

"Minä en puhukaan kaikkien puolesta, vaan ainoastaan _itsestäni_, siksi

että minä tunnen siten. Minä puhun oman asiani puolesta siksi, että se

koskee yksin minua. Mutta jos joku tuntee samaa kuin minä, jos hän myö

itsensä puhtaasta rahasta ja tekee sen yhä uudestaan päivä päivältä,

eikä hänen naisellisuutensa sittenkään nouse kapinaan, silloin on hän

vajonnut syvemmälle kuin minä nyt. Silloin on hän langennut kuten minä,

mutta tahtomatta nousta. Se on ainoa, minkä tiedän."

"Mitä hullujenhuoneen puhetta tuo on?" Patruuna tuli yhä punaisemmaksi

kasvoiltaan. "Myödä...? Mitä olisi sitten vihkiminen, jos tuollaista

saisi sovelluttaa oman mielensä mukaan, -- omaa miestään vastaan!"

"Vihkiminen antaa laillisen oikeuden, mutta ei siveellistä. Oletko sinä

niin ennakkoluulojen sokaisema, ettet voi käsittää niin yksinkertaista

asiaa! -- Jos antaa oman persoonallisuutensa saamatta samaa toiselta,

silloin on myöty ja langennut. Ei koskaan ihmisen velvollisuus voi olla

alistua hyväilyihin, joita vastaan koko hänen olemuksensa nousee. Sillä

luonnonvastaisia velvollisuuksia ei _ole_ olemassa."

"Sinäpä olet yhtäkkiä saanut omituisia mielipiteitä," sanoi patruuna

ivallisesti, vihan kiehuessa hänessä.

"Yhtäkkiä?" toisti Selma hymyillen katkerasti ja pudisti päätään

vastenmielisyyden valtaamana. "Voi! -- Jospa kaikesta tästä olisi

edes seurannut tyydytystä, niin olisin edes luullut täyttäväni

velvollisuuteni. Se olisi ollut jonkunlainen lohdutus. Mutta sellaista

ei tullut. Vain häpeää -- katkeraa, alentavaa häpeää, ja samalla iski

mieleeni se julkea ajatus: niin tekevät muutkin. Kirkon siunaus antaa

meille oikeuden myödä itsemme. Sillä on monopooli. Oi, voiko ajatella

inhottavampaa ajatusta! -- Jos sinä voisit käsittää mitenkä se vetää

alas -- auttamattomasti vetää alas! Se on hirveää. -- Jokainen

kunnianosoitus muuttuu viiltäväksi ivaksi."

Selma oli painanut päänsä alas, ja katse harhaili tyhjänä avaruudessa.

Sointu äänestä oli kadonnut, ikäänkuin vanha nainen olisi puhunut.

"Ei ole ainoatakaan ajatusta tai mielikuvaa, jota sellainen suhde ei

likaisi," jatkoi Selma, "ja kaikessa elämän ihanuudessa näkee vain

kurjuutta, sairautta -- oi, niin tympäsevää sairautta! Ei voi koskea

mihinkään ilman että tuo likaisuus tarttuisi, ja tahtomattakin se

puistattaa. -- Miten usein olenkin katsellut jotain vanhaa vaimoa --

sellaista jollainen minun äitini ehkä olisi ollut, jos hän olisi elänyt

-- ja minä olen ollut niin kurja, että katsellessani hänen harmaita

hapsiaan olen ajatellut vahingonilolla: hän ei ehkä ole ollut minua

parempi. Katsos -- langenneet naiset ovat aina julkeita."

Selma nauroi kalseasti. Häntä helpotti saadessaan kiusata itseään.

Hänestä tuntui ikäänkuin hänen syyllisyytensä olisi vähentynyt siksi,

että hän itse rankaisi itseään.

"Se vaimo, jota minä ajatuksillani uskalsin loukata, oli ehkä kuitenkin

kunniallinen vaimo, jonka kengännauhoja en olisi ollut kelvollinen

sitomaan," jatkoi Selma äänen muuttuessa lempeämmäksi ja silmien, jotka

yhä olivat kiintyneet samaan pisteeseen, täyttyessä hitaasti

kyynelillä, -- "ei niinkuin minä, vain ulkonaisesti kunniallinen, --

vaan todellinen vaimo, joka rakkaudesta oli antanut kaikki rakkautta

vastaan, -- jonka koko elämä oli ollut alituista ahertelua niiden

hyväksi, jotka olivat hänelle rakkaat... Lapsien hyväksi, joita hän

rakasti kaksinkertaisesti siksi, että ne olivat myös hänen miehensä

omat... Voi, kaikkein kovin rangaistus, ettei voi koskettaa edes

puhtainta senkin tahrautumatta."

Selma heittäytyi tuolille, kasvot painautuneina käsivarsia vasten,

jotka olivat ikkunapielellä, ja pitkä, ähkivä nyyhkytys kohosi hänen

rinnastaan. Hän oli melkein kokonaan unohtanut patruunan olemassaolon,

unohtanut kenelle hän puhui, niin syventynyt hän oli omaan

ajatuksenjuoksuunsa.

Se koski patruunaan. Sillä vaikka onnettomuuden syy hänen mielestään

olikin vain mielikuvitelma, niin ei hän epäillyt kärsimyksen

todellisuutta.

"Mitä itsekidutusta tuo on?" sanoi hän lempeästi.

Selma nosti päätään, ja siirtämättä käsivarsiaan hän kääntyi häneen

päin katsellen häntä surullisin, kyyneleisin silmin.

"Sinun, joka olet vapaa, etkä koskaan muuksi voi tulla, sinun on vaikea

kuvitella mielessäsi, miltä tuntuu, kun on luopunut kaikesta oikeudesta

omaan itseensä, vaikka tietää olevansa oikea elävä ihminen, ajatteleva,

tahtova olento," sanoi hän. "Miten usein sinä voitkaan tulla kotiin

päivällisiltä viinin liikuttamana ja kiihottamana! Ja sinä voit

silittää minua leuan alta, tuolla tavalla, jota olin oppinut vihaamaan

siksi, että tiesin sinun seuraavassa hetkessä kohottavan kasvojani ja

suutelevan minua. Minä istuin siinä jäykkänä ja kuolleena kuin

puupalanen; ja siitäkin saatoit nuhdella minua! Sinä et tiennyt miten

vaikea minun oli puristaa hampaani yhteen, jotta en alkaisi purra kuin

villi hevonen! Sinä et tiennyt miten raskasta oli pysyä alallaan, kun

minussa kuohui mieletön halu heittää sinut maahan ja polkea sinut

jalkojeni alle! Niin, oli todella hetkiä, jolloin pelkäsin mielettömänä

ryntääväni sinun kimppuusi."

Sanat koskivat patruunaan kuin lyönnit, eikä ollut mahdollistakaan

epäillä niiden todenmukaisuutta; sitä todisti yksin soinnuton äänikin,

joka värisi hillitystä liikutuksesta. Patruuna oli ikäänkuin kiedottu

läpinäkymättömään verkkoon, jonka silmukat auttamattomasti pienenivät.

"Ja kuitenkin olen tehnyt mitä ikinä olen voinut sinun tähtesi," sanoi

patruuna vältellen.

"Niin, niin," lausui Selma kiihkeästi, ja samalla kuin häntä kiusasi

se, ettei hän voisi sanoa ainoatakaan totuuden sanaa loukkaamatta

häntä, hän päätti tehdä lopun kaikesta teeskentelystä, "en minä siitä

puhu. Sinähän olet maksanut minulle runsaasti -- ruhtinaallisesti,

voisin sanoa."

Selma silitti toista käsivarttaan, niin että puvun pehmeä sametti

kietoutui tiiviisti sen kiinteiden muotojen ympärille. Kankaan syvää

mustaa väriä vastaan näytti käsi entistään valkeammalta, -- tuo suuri,

voimakas käsi, joka oli aiottu kestämään elämän työssä, mutta jonka

kaksi raskasta sileätä sormusta oli vapauttanut siitä.

"Minä en ole toisten naisten kaltainen," sanoi hän surullisesti, "minä

en _voi_ arvioida itseäni rahassa, olkoon summa suuri tai pieni. Se on

luonnotonta, jos niin tahdot, -- niin, onhan aivan naurettavaa, ettei

voi suoriutua sellaisesta niinkuin jokainen pikkusielu. Mutta se on

mahdotonta, -- nyt se ei käy enää kauemmin."

"Mutta mitä sinä sitten tahdot?"

Patruuna oli ollut niin varma omistusoikeudestaan, ja nyt Selma

luisuikin hänen käsistään; miten tämä loppuisi? Hänet valtasi

epämääräinen pelko, että hän kadottaisi hänet. Sillä hän rakasti häntä

todellisesti -- _omalla_ tavallaan, ja hän oli lausunut totuuden

sanoessaan, että Selma hänen mielestään oli "pulskistunut".

"Minä tahdon elättää itseäni työlläni, en mitään muuta," sanoi Selma

hiljaa, niinkuin puhutaan kauniista unesta, jota tuskin uskaltaa

mainita siitä pelosta että toisen arvosteleva katse voisi karkottaa sen

pakosalle.

"Elättää? -- mitä se merkitsee? Minähän elätän sinua."

Patruuna käänsi päätään joka puolelle epätietoisena siitä minne hän

voisi sylkäistä.

"Niin. Mutta minä tahdon tehdä sen itse -- minä en kestä enää

kauemmin."

Selma oli noussut väristen seisomaan ja heitti aran katseen

shamppanjapulloihin.

"Sinulla ei ole mitään oikeutta rikkoa velvollisuuksiasi; sinä olet

minun vaimoni Jumalan ja ihmisten edessä."

Patruuna sylki päättäväisesti uuniin päin.

"Vaimo? -- se on sen sanan väärinkäyttämistä!" Selma seisoi kääntyneenä

häntä kohti. Posket olivat kadottaneet värinsä, mutta hän katsoi

patruunaa rohkeasti silmiin.

Tämä oli jo liikaa patruunalle, ja hänen vihansa kuohui yli

äyräittensä.

"Vai nii-in, vanhat siteet eivät enää kelpaa," lausui hän ilkeästi ja

puri sikariaan, niin että tupakanlehdet takertuivat hänen huuliinsa,

"naisellista uutuudenhalua! ... pitäisi kai olla nuori Adonis..."

Selma katsoi mieheensä jäykästi, luotaantyöntävästi; ja tässä kylmässä

katseessa oli jotakin, mikä piti patruunaa aisoissa.

"Ei ole sellaista miestä maailmassa, jonka kanssa tahtoisin mennä

naimisiin -- en ainakaan nyt," sanoi Selma nyrpeästi, ikäänkuin hän

olisi puhunut kauan sitten tehdystä vääryydestä.

"No, no, sinä haaveilet vapautta," sanoi patruuna, "mutta ehdotonta

vapautta ei ole olemassa. Jokainen asema elämässä tuo pakkoa muassaan;

köyhyys ei ole pienin. Muista että ensimäiset, jotka kapinoivat olevaa

järjestystä vastaan, olivat langenneet enkelit. Pahuuden peruste eli

saatana ei ole mikään pölkkypää, hän osaa kyllä asettaa aikeensa

kauneimpaan valoon, ja _vapaus_ on se sana, jota hän enimmän käyttää

kultauksena. Mutta paha on paha, ja oikea on oikea."

Patruuna uskoi kaunopuheisuuteensa kuin evankeliumiin, mutta hän oli

liiaksi mukavuutta rakastava turvautuakseen siihen muulloin kuin

tällaisissa erikoistapauksissa. Kun Selma vain torjui kädellään

osoittaakseen siten, ettei hän ollut mieltään muuttanut, valtasi

patruunan suunnaton hämmästys. Hän oli mielestään esittänyt asian niin

päivänselvästi. Voisiko todella sanoa mitään sitä vastaan, että paha

oli paha ja oikea oli oikea? Hänestä tuntui, että hänen vaimoonsa

varmaan oli paha henki mennyt tai jotakin muuta senkaltaista. Ja sitten

hän kiireesti alkoi ajatella kaikkia tuttuja nuoria miehiä. Mutta ei

kukaan heistä tuntunut toistaan vaarallisemmalta. Hän inhosi heitä

kaikkia yhtä paljon. Naimaton mies oli hänestä vähäpätöinen olento,

vahingollinen eläin, senjälkeen kuin hän itse oli nyt naimisissa.

"Eikö sinulla ole ollut tarpeeksi vapautta? Sinulla, joka olet saanut

tehdä mitä ikänä olet tahtonut! Mutta nuo ovat nukkekoti-periaatteita,

siinä on piru ja hänen..."

"Ei, ne eivät _ole_ periaatteita, minun luonteeni vain nousee kapinaan,

ei mitään -- _ei mitään_ muuta kuin sitä, etten voi sietää sinun kätesi

koskettavan ruumistani!"

Selma tunsi itse, että hänen sanoissaan oli jotakin raakaa, mikä ajoi

veren hänen ohimoilleen, mutta kerran täytyi totuuden tulla ilmi,

kuului se sitten pahalta tai hyvältä.

"Se joka rikkoo alttarin ääressä tekemänsä lupaukset, on valapatto, ja

miten käy omantunnonrauhan?"

Tuon iskun piti masentaa hänet, mutta Selma oli kovanahkainen.

"Minähän olen sanonut sinulle, että se lupaus, jonka lapsena annoin, ei

ole sitova naisena, yhdentekevää onko se annettu alttarin ääressä tai

muualla. Etkö ymmärrä, että siinä juuri se pulma onkin, josta kaikki

muu riippuu? Kellään ei ole oikeutta vastaanottaa sellaista koko

elämäksi sitovaa lupausta, ellei sen antaja ole täysin tietoinen siitä

mitä tämä lupaus merkitsee. Miten monet naiset ovatkaan menneet

naimisiin kuten minä! Jos kahleet tuntuvat sietämättömiltä, katkaiskoot

he ne kuten minä."

Selma heitti päätään taaksepäin, ja silmät loistivat. Hänen sanojensa

kaiku lisäsi rohkeutta, ja hänestä tuntui sinä hetkenä kuin koko

maailma olisi ollut hänelle avoin, -- ettei hänen tarvinnut muuta kuin

"rikkoa" välit ollakseen vapaa.

"Sinun pitäisi varoa, sillä ei ole vain kysymys sinusta itsestäsi,"

sanoi patruuna uhaten, "jokainen sellainen sana on kuin kulovalkea,

joka saa häviötä aikaan. Mies on naisen pää, -- senhän sanoo sekä

jumalallinen että inhimillinen laki -- yksi hallitsija pitää olla

niinhyvin valtiolla kuin perheellä. Valtio perustuu vain perhe-elämään.

Joka kumoaa perheen, kumoaa kaiken."

"Ei ole ketään, joka voisi asettaa perhe-elämän korkeammalle kuin

minä," sanoi Selma varmasti, "mutta meillä ei ole mitään perhettä. --

Ei myöskään kukaan voi olla enemmän vakuutettu avioliiton

pyhyydestä kuin minä. Mutta silloin ei saakaan mennä naimisiin niin

kevytmielisesti kuin nykyään eikä ennen kuin täysi-ikäisenä, jolloin on

päässyt täyteen selvyyteen siitä, että ihmisen täytyy itse vastata

teoistaan ja että on vakavasti ottanut kohtalonsa käsiinsä, -- että

itse on edesvastuussa kaikesta, ja itse saa kärsiä seuraukset. Niin

kauan kuin tätä ei käsitä, ei ole kypsynyt ottamaan niin tärkeätä

askelta, kuin avioliitto oikeastaan on. Mitä minuun ja sinuun tulee,

niin ei välillämme ole mitään muuta kuin minun vastenmielisyyteni,

minun voittamaton inhoni kaikkea lähentelyä kohtaan. Minä kunnioitan

sinua, vieläpä pidänkin sinusta, mutta -- välimatkan päästä. Lapset

olisivat kieltämättä olleet yhdyssiteenä, mutta niitähän ei ole.

Kysymys on vain sinusta ja minusta. Ihmisenä en minä merkitse mitään

sinulle, -- en yhtään mitään. Minun ajatukseni ja tunteeni ovat sinulle

niin vieraat kuin jos asuisin kuussa. Jos voisin asettaa valittavaksesi

toiselta puolen persoonallisuuteni ja toiselta puolen ruumiini, niin et

epäilisi hetkeäkään valinnassasi. Sinulle on yhdentekevää mitä minä

kärsin, kun vain kuulun sinulle ja -- olen vaiti. Juuri _sitä_ en voi

antaa anteeksi sinulle!"

Selma taisteli hetken kyyneliä vastaan. Hänet valtasi syvä

yksinäisyydentunne, mutta hän lannisti sen.

"Jos olisin ollut yhtiötoveri, seurakumppani tai toveri," alkoi hän

uudelleen, "olisit sinä kaivannut minua ja sanonut ystävällisen sanan

jäähyväisiksi. Mutta nyt minä olen niin äärettömän paljon vähemmän, ja

siksi tunnet vain vihaa sen johdosta, että olet kaupassa tullut

petetyksi. Mitä sinun siitä tarvitsee välittää! Onhan niin paljon

ihailtuja, kauniita, arvossapidettyjä naisia, jotka mielellään myövät

itsensä suuresta omaisuudesta, kun vain pappi vahvistaa kaupan. Ota

joku niistä ja anna minun mennä."

Patruunassa nämä sanat herättivät omituisen tunteen, jotakin hämärää,

halun johonkin, vaikkei hän tiennyt mihin. Tuo ajatus oli niin uusi ja

tuskallinen, -- ei, hän ei voinut, ei _voinut_ kadottaa häntä! Mitä hän

sanoisikaan vakuuttaakseen Selmalle, että se oli mahdotonta!

"Mennäkö?" toisti patruuna, "sinä et ajattele mitä sanot. Sinä et

ikänäsi voi kestää häväistystä ... juoruja ... kaikkea sitä mille panet

itsesi alttiiksi. Minä tunnen sinut: sinä olet liian ylpeä voidaksesi

kestää sitä. Sellaisen askeleen tuottama häpeä painaisi sinut maan

tasalle."

"Häpeällä ei ole valtaa ihmiseen muulloin kuin silloin, kun sitä

pakenee. Samassa hetkessä kuin sitä uhmailee, katoaa se."

Nuorekkaan voiman valtaamana Selma kumartui taaksepäin ja ojensi

käsivartensa, niin että notkea vartalo kohosi ikäänkuin ristinä

vaaleita uutimia vasten. Tämä liike toi äkkiä esille koko vartalon

vapaan kauneuden, -- ei kureliivin kuristamana, vaan luonnon taipuisan

voiman kannattamana -- tuon hienon notkeuden, joka näytti taipuisalta

ja kimmoiselta kuin teräsvieteri. Kaksikielisestä käärmeenpäästä

säkenöi pitkiä salamoita, jotka monivärisinä taittuivat valoa vasten.

Patruuna katseli häntä ääneti.

"Mihin sinä pyrit?" huudahti hän äkkiä. Pelosta että hän kadottaisi

otteensa hän heitti kaunopuheisuutensa pellolle ja pakeni

kouraantuntuvampien todistelujen suojaan. "Ne ovat pilventakaisia

unelmia. Sinulla ei ole mitään työalaa, ei mitään tulevaisuutta.

Ajattele itse, niin huomaat, että tavoittelet mahdottomuuksia. Sinä

suoraan sanoen et voi elättää itseäsi, sinä jota on seitsemän vuotta

hemmoiteltu rikkaudella ja hienoudella. Sinä rakastat rahaa tai kaikkea

sitä, mitä rahalla voi saada. Mitä yksin kirjasikin ovat maksaneet!

Miten voit elää ilman kaikkea sitä? ... kaikkea sitä mihin olet

kiintynyt. Sinulla ei tule olemaan aikaa tuhlata ajatustakaan muuhun

kuin leipätaisteluun. Ja miksi tahdot tulla? Konttorineidiksi? -- sinä

et koskaan ole läpikäynyt mitään kauppakoulua. Opettajattareksi? --

sinulla on tietoja, mutta ei mitään tutkintotodistuksia. Ompelijaksi?

-- et osaa leikata vaatteita. Ja jokaista leipäpalaa tavoittelee

tusinoittain ihmisiä."

Hän vaikeni ja jäi odottamaan.

Selman täytyi pusertaa hampaansa alahuuleensa tukahduttaakseen

valituksen, joka tahtoi pusertua esiin, ja hän oli vaipunut kokoon

kuullessaan miehensä sanat. Tämä oli vastaväite, joka useasti oli

herännyt hänessä itsessäänkin, juuri se mitä hän enimmin pelkäsi.

Patruuna huomasi voittaneensa, ja kierittäen irrottuneet tupakanlehdet

lujemmalle sikarinsa ympärille hän jatkoi:

"Karannutta vaimoa halveksivat kaikki kunnialliset ihmiset. Häntä

vältetään kuten muitakin seikkailijattaria. Kaikkialta sinut

syrjäytetään, ja jouduttuasi turvattomaksi maailmaan vain

kolmenkolmatta ikäisenä voit joutua monenlaisille kiusauksille

alttiiksi."

"Mutta eräänlaista kiusausta vastaan olen ainakin parkittu," sanoi

Selma ponnistaen viimeisen rohkeutensa esille. Mutta voimattomuuden

tunne painosti häntä jo.

Hän tunsi voimakasta toimintahalua, hän halusi hyödyttää muita, mutta

hän ei ollut niin lapsellinen, että olisi luullut naisen voivan

kahdella tyhjällä kädellä tehdä muuta kuin elättää itsensä. Ja hän

tiesi ettei hän koskaan haluaisi vain joutilaana elellä -- ettei hän

koskaan tyytyisi vain ravinnon hankkimiseen itselleen. Millainen elämä!

Vaipuisiko hän itse tuohon köyhyyden synnyttämään materialismiin, jota

hän muissa niin usein oli inhonnut? Jo sadannen kerran hän aprikoi tätä

kysymystä, ja nyt vaati se vastausta kiihkeämmin kuin milloinkaan. Hän

vapisi kouristuksentapaisesti ja puri hampaansa yhteen, jotta ne eivät

kalisisi.

"Missä on sinulle työtä tarjona?" kysyi patruuna riemuiten, sillä Selma

oli kalpea, hänen katseensa maahan painunut, ja koko hänen

herpoutuneessa ryhdissään oli jotakin, mikä ilmaisi Selman jo pitävän

taistelua kadotettuna. "Monet tahtovat tehdä työtä, mutta sittenkin...

Onko yhtä ainoata paikkaa, johon sinut otettaisiin suosituksitta, ja

kukapa suosittelisi sinua? Minäkö ehkä?"

Patruuna naurahti keinuessaan tuolissaan ja vetäessään muutamia sauhuja

sikaristaan, joka oli loppumaisillaan. Hän sääli Selmaa samalla tavalla

kuin lempihevostaan sitä piiskatessaan; hän iloitsi samalla siitä

hyvästä vaikutuksesta, minkä rangaistus häneen tekisi.

"Eivätkö nämä olekin päteviä syitä?" lisäsi hän, ja äänensävy oli

oikein iloinen.

"Ovat," vastasi Selma lyhyesti, mutta hänen maahanluoduista silmistään

kimalteli voitetun hiipivää, katkeraa vihaa. Patruuna oli ennenkin

saanut hänet taivutetuksi, mutta kerta kerralta oli se ollut yhä

vaikeampaa, ja hänellä oli vain yksi välikappale: raha.

Vasta nyt voitettuna huomasi Selma, että hän itse tietämättään oli

salaa toivonut patruunan viime hetkessä ojentavan hänelle auttavan

käden, -- huojentavan hänen ensi askeleitaan ja etsivän työtä hänelle.

Nyt Selma häpesi tätä toivoaan, ikäänkuin se olisi ollut rikos. Niin,

se oli enemmänkin -- se oli naurettavaa. Hän tunsi sen nyt. Ja siksi

kohosi polttava puna uudelleen hänen poskilleen. Mutta katse oli alas

luotu, häpeästä maahan kahlehdittu.

Hän kuuli miten mies touhuili mennäkseen nukkumaan, hän huomasi miten

tämä siirsi toisen kynttilän omalle yöpöydälleen ja toisen Selman

omalle. Patruuna oli vielä kohtelias. Kaikki jäisi siis ennalleen; hän

ei koskaan mainitsisi tästä keskustelusta, ja he tekeytyisivät niinkuin

mitään ei olisi sanottu.

Selma tunsi itsensä niin sidotuksi, ettei hän voinut poistua huoneesta,

sillä ulkona yön pimeydessä avasi köyhyys ja yksinäisyys kitansa.

Hänellä ei ollut äyriäkään, jota hän omakseen olisi voinut sanoa -- ei

mitään työllä ansaittua.

Jos patruuna olisi lähestynyt häntä sinä hetkenä, olisi Selma voinut

kuristaa hänet kuoliaaksi, sillä hän tunsi hänen olevan oikeassa:

kukaan ei elä rankaisematta seitsemän vuotta rikkaan miehen kodissa.

Mutta patruuna oli sangviininen luonne, hän iloitsi voitostaan, ei

tahtonut jännittää jousta liian kireälle; hän toivoi parasta

huomispäivästä.

Kun hän oli saanut kaikki järjestykseen, riisuutui hän ja painautui

vuoteeseensa.

Ennenkuin hän veti peitteen korvilleen, loi hän viimeisen katseen

vaimoonsa. Tämä seisoi liikkumattomana entisellä paikallaan, pää alas

painuneena, ja hän näki käärmeen briljanttisilmien säkenöivän valossa,

rinnan kohotessa ja laskiessa raskain hengähdyksin.

Hän näki että Selma oli liikutettu, mutta se menisi kyllä ohi

huomiseksi.

Ja sitten hän sammutti kynttilän.

Selma jäi seisomaan ikkunan ääreen ajatuksiin vaipuneena. Kynttilä,

joka paloi hänen pöydällään, valaisi niin heikosti, että huoneen

kaukaisimmat osat jäivät hämäriksi.

Valtimo löi kiivaasti, ristiriitaiset ajatukset liitivät hänen päässään

kuin ohirientävän soihtukulkueen ihmeelliset varjot.

Totuutta hän oli etsinyt sekä ulkopuoleltaan että sisästään, kuten

ainoastaan se etsii, joka tietää pahan ja hyvän riippuvan vain siitä,

että löytää oman vakaumuksensa -- sellaisen jonka puolesta voi sekä

elää että kuolla.

Hän oli lukenut sellaisia kirjoitelmia, joissa väitettiin, ettei

sisällyksetön yhdyselämä ollut mitään avioliittoa, vaikkakin vihkiminen

sitä suojelee. Ja hän oli lukenut teräviä hyökkäyksiä niiden puolelta,

jotka asettavat muodon yläpuolelle kaikkea muuta, kunhan sitä vain

pidetään kunniassa.

Ne olivat vain teorioja. Eivätkä ne yksin hänelle riittäneet. Hänen

täytyi löytää jotakin niin kouraantuntuvaa, että hän saattoi tarttua

siihen kiinni ja sanoa: tämä on minun. _Uskoa_ hän pyysi, ei sellaista

uskoa, joka myöntyy kaikkeen, vaan sellaista, joka elää. Hän oli

luullut omaavansa sellaisen uskon, mutta se ei ollut hänen, vaan

kirjojen. Siksi se nyt petti.

Hänen mielensä valtasi katkeruus.

On helppo seisoa huoneessaan, ravistaa toista olkapäästä ja sanoa: sinä

olet eksynyt harhateille. Ja sitten kun tämä luo kysyvän katseensa

sinuun, viitata yöhön ja huutaa: tuolla käy sinun tiesi! -- Mutta millä

tavalla ... miten voi löytää oikean tien, kun kaikkialla on yhtä

pimeää.

Niin olivat periaatteet vastanneet, kun hän oli kerjännyt niiltä

turvaa. Ja nyt hän tiesi, että elämä yksin saattoi sen antaa, että

kaikki muu on vain osviittaa, ettei kukaan voi elää toisen

periaatteilla, vaan ainoastaan oman uskonsa mukaan.

Juuri sille, mikä hänen mielestään oli häntä eniten lämmittänyt,

juuri sille, mikä hänestä oli näyttänyt kaikkein järkkymättömimmältä,

juuri sille ei tarvittu tehdä muuta kuin sovelluttaa se kylmään

todellisuuteen tai jättää kriitillisen katseen arvosteltavaksi, niin se

oli kadonnut ja muuttunut olemattomaksi.

Olemattomaksi?... Oliko sitten mahdollista, että hän kaiken tämän

jälkeen saattoi myöntää, että tällä miehellä olisi yhä omistusoikeus

hänen persoonaansa?

Hetken aikaa itsemurhan ajatus sai hänessä vallan. Mutta koko terveen

luonteen vastenmielisyys kuolemaa kohtaan nousi sitä vastustamaan.

_Sehän_ oli aina jäljellä, kun kaikki muu oli osoittautunut turhaksi.

Merkitsikö siis rikkaus kaikkea, kaikkea hänelle? Oliko hän

hituistakaan parempi kuin nuo almuja anovat olennot, joiden ahneutta

hän oli oppinut halveksimaan? Vai oliko muita siteitä kuin raha, jotka

sitoivat hänet tuohon mieheen?

Sepä saataisiin nähdä.

Ehkäpä mies itse työntäisi hänet luotaan, kun hän ei ollut enää hänen

tahdoton omaisuutensa, -- sieluton vuoka. Sen hän saisi kernaasti

tehdä. Kernaastiko? Voi, Selmahan tunsi hänet. Ei siinä voinut olla

kysymystäkään muusta kuin yhdestä ratkaisusta.

Selma tyhjensi pöydän, jolla illallinen vielä seisoi, ja siirsi

kirjoitusneuvot sijaan.

Ensimäinen innostus oli hälvennyt, kun patruuna huomautuksellaan oli

manannut kummituksen esille: köyhyyden. Mutta jäljellä oli vielä

rauhallinen, kylmä päätös.

Hän istuutui ja kirjoitti:

"Rikhard!

Hanki minulle paikka jossakin voimistelulaitoksessa Etelä-Saksassa,

ja kirjoita heti kun olet saanut selkoa sellaisesta. Meidän ei

tarvitse tavata toisiamme, voimme yhtä hyvin järjestää asian

kirjeellisesti. Sinä tunnet sekä opintojeni suunnan että tarmoni;

sinä tiedät, että ne ovat liiaksi yksipuolisen teoreettiset, mutta

sitä voi auttaa. Enempää ei minun tarvitse sanoa.

Loput ymmärrät.