Heti palattuaan kotiin patruuna Kristersonin luota aikoi Rikhard Berg
lähteä ulkomaanmatkalleen. Elviran piti saattaa hänet Kööpenhaminaan ja
palata sieltä kotiin äitinsä ja pikku pojan luo.
Seuraavana päivänä työhuoneessa tapahtuneen kohtauksen jälkeen oli
Selma jo aikaisin ylhäällä ja järjesti jäähyväisaamiaista. Hän tunsi
kiusallista levottomuutta, sillä hän ei ollut juuri ollenkaan nukkunut
yöllä.
Pitkässä ja kapeassa ruokasalissa, jossa oli neljä ikkunaa, hän seisoi
aivan yksin. Pöytä oli katettu. Hopeat ja kiiltävät lasit loistivat, ja
hän asetti parasta aikaa vuoden viimeisiä astereita korkeajalkaiseen
kukkalasiin.
Levottomuus pakotti hänet kuumeentapaiseen toimintaan. Hän tahtoi
karkottaa ajatuksensa pakosalle. Mutta pöytä oli jo järjestyksessä,
siksi hän hääräili kukkien kanssa.
"Täällä ovat ruusut kukkineet,
täällä, asterini loistakaa! --"
soi hänen korvissaan kuin kaukainen sanaton sävel. Hän pudisti päätään
päästäkseen siitä eroon! Herra Jumala, tulisiko hän nyt
hempeämieliseksi! Hän inhosi runoutta.
Asterit olivat kauniit joka tapauksessa. Hän järjesti sopivat värit
yhteen, ja kukkavihosta tuli oikein komea.
"Viime leivo hyvästinsä laulaa..."
Oi, tämäpä oli aivan epätoivoista. Mitä häntä nuo vanhat säveleet
liikuttivat! Hän huitoi kädellään, ikäänkuin karkoittaakseen surisevan
hyttysparven luotaan. Sitten hän peräytyi pari askelta nähdäkseen miltä
pöytä näytti. Moniväriset kukat herättivät juhlatunnelman. --
Jäähyväisjuhla! Hän painoi kädet korvilleen, sillä typerä,
yksitoikkoinen laulu soi hänessä:
"Kauniit, viileet, kylmät muistot,
ruusuja jälleen matkikaa!"
Miten äitelää! Hän punastui ikäänkuin häntä olisi loukattu, ja
ajattelematta sen enempää hän tarttui kukkiin yhdellä ainoalla otteella
ja rutisti niitä sokealla raivolla. Hänen täytyi ikäänkuin kostaa
jotakin, ja hän nautti tuntiessaan, miten kasteiset lehdet menivät
mäsäksi hänen nyrkissään.
Hän kiskoi kukkavihon maljakosta, ikäänkuin hän olisi pitänyt kiinni
vihollisen mestatusta päästä, ja yhteenpuristetuin hampain hän avasi
ikkunan heittäen kukat revittyinä ja musertuneina tuuleen.
Kukkia -- teeskentelyä -- korulauseita! Pois se! -- Onko niin vaikeata
pysyä järkevänä?
Hän sulki jälleen ikkunan ja oli nyt rauhallisempi. Mutta hänen
mieltään painosti. Hän ei voinut pysyä paikallaan eikä myöskään
poistua. Hän aavisti, että Rikhard tulisi etsimään häntä sieltä. Hänen
päähänsä ei koskaan olisi pälkähtänyt vältellä häntä. Miksi hän sitä
tekisi? Tiesiväthän he molemmat nyt... Mitä? Ajatuksen, jolle ei ollut
tarpeeksi hienoa ja puhdasta ilmaisumuotoa ... jotain hiljaista ja
salaperäistä ... jotain suurta ja rikasta...
Hän pyyhkäisi molemmin käsin poskiaan, jotka tuntuivat kylmiltä, meni
sitten astiakaapille ja tarkasteli itseään peilistä. Miten kalpea hän
olikaan. Hän hieroi poskiaan niin että ne liekehtivät, mutta veri
laskeutui heti takaisin aivan kuin elohopea lämpömittarissa; ja itse
kädetkin näyttivät valkeammilta kuin tavallisesti. Sitten hän alkoi
kulkea edestakaisin kapeilla lattiapalkeilla. Hän luuli siten saavansa
enemmän väriä. Mitä Rikhard ajattelisi? Näkisi hänet heikkona ja
hulluna ... oh!
Samassa hän kuuli hänen askeleensa ulkopuolelta, Rikhard kiiruhti
sisään, ja sulkiessaan oven hän otti esiin kellonsa. Selma katsahti
seinäkelloon -- kolme neljännestuntia vielä. Hänen sydämensä nousi
kurkkuun, ja hän tunsi kasvojen kylmenevän. Nyt heidän oli pakko erota
-- erota!
"Elvira pakkaa yhä," sanoi Rikhard astuen lähemmäksi ja ojentaen
samalla kätensä, "minä tahdon sanoa sinulle hyvästi ensin."
Tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut lisätä jotakin, mutta hän
vaikenikin, päästi Selman käden ja astui ikkunan luo.
Selmasta tuntui kuin hengitys olisi pysähtynyt.
"Minä ajattelin, että meillä voisi olla jotakin sanomista toisillemme,"
jatkoi Rikhard vieraalla, yksitoikkoisella äänellä, kääntymättä Selmaa
kohti. Toisella kädellään hän rummutti hermostuneesti pientä pöytää,
joka oli ikkunan luona.
Selma meni hänen luokseen.
"Rikhard," sanoi hän lempeästi. Hän tunsi tarvetta sanoa jotakin, mutta
ei tiennyt mitä. Hän näki miten liikutettu Rikhard oli.
Silloin Rikhard kääntyi, ja he katsoivat toisiaan silmiin, -- kahdet
kalpeat kasvot ilman hellyyden jälkeäkään, ainoastaan katkeraa
taistelua mielenliikutusta vastaan ja väkivallalla kukistettua tuskaa
piirteissä. He olivat aivan erinäköiset, mutta silmänräpäyksen ajan
heissä välähti huomattavaa yhdennäköisyyttä. Se katosi kuitenkin heti,
sillä Selma rauhoittui äkkiä.
Häntä kiusasi nähdessään miten Rikhardkin kärsi. Hänellä ei ollut aikaa
ajatella omaa suruaan, sillä hän ajatteli vain häntä.
"Rikhard, se menee ohi," sanoi Selma hiljaa laskien kätensä hänen
kädelleen, joka lepäsi pöydällä, "nyt tuntuu vain niin vaikealta; kun
pääset uusiin olosuhteisiin, unohdat sen heti."
Rikhard katsoi Selmaan mielipahan ilme kasvoillaan. Miten vaikealta
mahtoikaan tuntua _Selmasta_, ja sittenkin hän lohdutti häntä! Mikä
kurja raukka hän itse olikaan!
Selma ikäänkuin arvasi Rikhardin ajatukset.
"Kiitos kaikesta, mitä olet opettanut minulle näiden vuosien kuluessa,
jokaisesta kirjeestä, jonka minulle olet kirjoittanut ja jokaisesta
ystävällisestä sanasta," sanoi Selma puristaen kylmillä sormillaan
Rikhardin suurta kättä, joka oli polttavan kuuma ja aivan veltosti
lepäsi hänen kädessään.
"Etkö sinä kadu? Etkö tahtoisi sitä tekemättömäksi, -- tahtoisi
peruuttaa koko tätä aikaa, pyyhkiä minua siitä pois?" sanoi Rikhard
yhtä soinnuttomasti, mutta sama kärsivä ilme kasvoillaan.
Selma tuumi hetken voidakseen rehellisesti vastata. Toivoiko hän
voivansa pyyhkiä pois nämät onnen ja kehityksen vuodet, vaikka hänen
täytyikin ne niin kalliisti maksaa?
"En, en koskaan," sanoi hän, ja hänen suunsa ympärillä karehti niin
kalpea ja vilpitön hymy, että se viilsi Rikhardin sydäntä. Selman
yritys näyttää iloiselta tuotti vain uutta tuskaa Rikhardille. Hänen
oli mahdoton katsoa häneen.
"Nyt tulen kostetuksi, kun aina olen sen kieltänyt," puhkesi Rikhard
puhumaan, "minä tahdoin väittää, että se oli voitettu, -- vieläpä
itsellenikin. Mutta sitä se ei ollut. Ylimielisyydestä minä vain
kuvittelin sellaista mielessäni. Miksi ... _miksi_ en riistänyt sinua
häneltä!"
Huudahdus puhkesi hillittömän rajusti esiin, ja hän puristi Selman
kättä niin lujasti ikäänkuin tämä olisi ollut potilas, jota kirurgin
veitsi raateli.
"Mene verannalle, -- tai juo vettä -- tai mitä hyvänsä, kunhan vain
rauhoitut," sanoi Selma, -- "tai ehkäpä konjakkia?" Selma aikoi juosta
hakemaan.
"Ei," sanoi Rikhard, "anna minulle hiukan aikaa."
Selma silitti hiljaa ja hyväillen hänen kättään, joka oli hellittänyt
kovan otteensa; näytti siltä kuin Rikhard olisi niellyt liikutuksensa
suurin kulauksin.
"Minä en koskaan luullut, että se voisi saada minut niin kokonaan
valtaansa," sanoi Rikhard vetäen syvästi henkeään, ikäänkuin loppuun
saakka väsyneenä, "mutta se on luonnollisesti vain ajankysymys."
Hän otti nenäliinansa ja pyyhki useita kertoja otsaansa.
"Musset tiesi sen: On ne badine pas avec l'amour," [ei lempi leikin
vuoksi] sanoi hän hymyillen synkästi.
He seisoivat hetken ääneti.
"Kirjoitammeko toisillemme?" kysyi Rikhard äkkiä siirtyen asiasta
toiseen. Hän puhui melkein liikeasiasävyllä.
"Emme. Sinä saat kuulla minusta Elviran kautta, hän ja minä aiomme
kirjoittaa uutterasti."
Rikhard ei vastannut mitään. Selma sai määrätä.
"Mene nyt puutarhaan ja kävele oikein reippaasti," sanoi Selma, "ei
suinkaan kukaan saa huomata mitään kasvoistamme?"
"Niin, sen minä teen," sanoi Rikhard luonnollisemmalla äänellä ja
puristi Selman molempia käsiä, "hyvästi Selma. Ja kiitos kaikesta, sinä
kunnon sielu."
Rikhardin terävät piirteet kirkastuivat, ja silmissä näkyi kostea
kiilto, jota hän ei yrittänytkään peittää.
Ja niin hän meni.
Kun Elvira astui sisään, avasi Selma viinipulloja, rauhallisesti ja
reippaasti kuten tavallisesti, -- hänessä oli jotakin, mikä muistutti
hallaista aamua.
Elviran tukka oli kähäröity ja puuteroitu. Hän näytti harvinaisen
sievältä sinä aamuna.
"Miten juhlallista, oikein suurenmoista!" huudahti hän katsellen
pöytää. Hänessä oli jotakin niin nuorta, pehmeää ja lämmintä, ja kun
hän suuteli Selmaa, ei tämä voinut olla silittämättä hänen tukkaansa,
kuten lapsen ainakin. Elvira puolestaan loi häneen niin ihailevaa
kiintymystä ilmasevan katseen, että Selman tavallinen jäykkyys suli;
hän painoi nuoren rouvan rintaansa vasten.
"Sinä olet herttainen pikku tyttö," sanoi hän iloisesti.
Hänen naurunsa oli hiukan itkunsekainen, mutta sitä ei Elvira voinut
huomata, sillä hänen kasvonsa olivat painuneet Selman olkapäätä vasten.
"Mene nyt hakemaan miestäsi; hän on puutarhassa. On jo aika syödä
aamiaista, ja minä käyn huutamassa Pålia," sanoi Selma päästäen hänet
irti.
"Kyllä, mutta eikö hän sinunkin mielestäsi kernaasti olisi voinut ottaa
minua mukaansa ulkomaille?" kuiskasi Elvira katsomatta ylös, sillä
hänen silmänsä kyyneltyivät, "pyydä sinä niin hän suostuu."
"Ei, hänellä ei ole siihen varaa. Ja sitäpaitsi on parasta niinkuin
on."
Selman ääni oli kylmä, ja Elvira kävi nyrpeäksi, kun hän ei saanut
kannatusta. Hän pörrötti otsatukkansa ja meni hakemaan Rikhardia.
Puoli tuntia myöhemmin seisoivat patruuna ja Selma portailla vilkuttaen
vaunuille, jotka pyörivät pois.
"Sinusta tulee tuntumaan nyt tyhjältä, pikku vaimo," sanoi patruuna
ystävällisesti, kun he menivät jälleen sisään.
"Sellaistahan se on aina ensi aikoina," vastasi Selma
välinpitämättömällä äänellä, ottaen avaimen hyllyltä ja mennen omaan
huoneeseensa; patruuna jatkoi matkaa portaita ylös.
Selma ei ollut käynyt työhuoneessaan näytettyään sitä Rikhardille, ja
viime aikoina hän oli yleensä harvoin käynyt siellä, sillä opinnot
olivat saaneet jäädä oman onnensa nojaan. Koko tämä kesä oli ollut yhtä
ainoaa aurinkoista päivää. Ja nyt oli äkkiä pimentynyt.
Hän astui pehmeiden mattojen yli pöydän luo. Hän aikoi järjestää sen
voidakseen tehdä hiukan työtä, mutta ei voinut koskea papereihin eikä
kirjoihin. Rintaan nousi tukehduttava paino, ja hän avasi pari
puseronnappia saadakseen ilmaa. Sekään ei auttanut.
Kyyneliä? Ei, kyyneliä ei hänellä ollut. -- Tuolla he olivat seisoneet
portailla, vaihtaneet pari tyhjää lausetta. Sellainenko muisto
heille jäisi toisistansa? -- Hän tunsi olevansa koditon, vieras,
hämmennyksissä. Kaikki tuntui äkkiä niin päämäärättömältä ja tyhjältä.
Miten hän voisi sitä kestää? Miten, miten?
Hän meni saliin. Koko asunto oli kuollut. Yksinäisyys ikäänkuin
laskeutui näihin komeihin huoneisiin kuten pöly asumattomassa talossa,
-- laskeutui tyhjyydestä, siltä ainakin tuntui, keskeytymättä, keskellä
autiota hiljaisuutta.
Ei koskaan, ei koskaan enää elämä kulkisi entisiä latujaan!
Selma oli vajonnut sohvalle ja painoi otsansa yhteenpuristettuja
käsiään vasten, jotka lepäsivät tyynyllä.
Kaikki hänen ajatuksensa olivat enemmän tai vähemmän kiintyneet
Rikhardiin. Ei ollut vähintäkään aikaa ollut mietiskelyyn eikä
epäröimiseen. Päästä häntä lähemmäksi, se oli päämääränä, voittaa hänen
suosionsa palkkana. Selma oli kulkenut silmät suljettuina ja luullut
tiedonjanon ohjanneen häntä, ja elämä oli tuntunut niin ihmeen
rikkaalta.
Nyt se oli lopussa. Hän saisi kerätä köyhät ryysynsä ja mennä
matkoihinsa. Hän oli elänyt varkauden varassa, hän -- joka oli tahtonut
olla rehellinen! Itsepetosta se oli ollut. Oh!
Hän päästi pitkän, ähkyvän huoahduksen.
Mutta sitten katkeruus pääsi vallalle -- suuttumus sen johdosta, että
salli mielensä lannistua vähimmästäkin asiasta, vaikka omistikin kaiken
sen, mitä muut tavoittelivat: rahaa, vapauden, vallan. Eikö se ollut
raukkamaista!
Selma hypähti kiivaasti istualleen ja heitti päänsä sohvan selustaa
vasten.
Pois tämä haikea mieliala, pois, pois! Ei muuta tarvittu kuin pudistaa
se päältään.
Mutta samassa taistelu leimahti uudelleen, sillä hänessä oli jotakin
mikä oli häntä itseään voimakkaampi. Se pelästytti ja ajoi takaa,
viekotteli ja hyväili, se ei antanut tilaa ajatuksille, ainoastaan
tälle yhdelle ja ainoalle. -- Selma piteli korviaan, mutta se kasvoi
siitä huolimatta; se kirkui, riemuitsi, valitti, rukoili; se esiintyi
kaikissa äänilajeissa, kaikissa eri värähdyksissä; ja keskittyi vain
yhteen ainoaan: siihen, josta Selma tahtoi vapautua! Hän taisteli sitä
vastaan ja torjui sen väkivallalla luotaan; moninkertaisesti
voimakkaampana se palasi takaisin.
Oliko hän sitten niin heikko, ettei hän voinut riistää sitä
sydämestään!
Heikkouden sijalle nousi sitten tuska, joka repi häntä kynsin hampain.
Hänen itseluottamuksensa oli kadonnut, hän taisteli itseään vastaan, ja
tuskanhiki värisytti hänen ruumistaan.
Mutta hän ei _voinut_ antaa myöten! Ellei paljas tahto riittänyt, niin
olihan muitakin keinoja: uudet olosuhteet, uusi ympäristö, matkat ja
huvitukset.
Hän nousi nopeasti ja meni miehensä huoneeseen. Tämä makasi sohvalla
lukien sanomalehteä, se on: hän nukkui. Selman naristaessa ovea hän
heräsi ja nosti sanomalehtensä ylös, joka nukkuessa oli liukunut
lattialle.
"Pål, minä tahtoisin pyytää sinulta jotakin," alotti Selma sen
suuremmitta valmisteluitta istuutuen tuolille sohvan viereen.
Patruuna katsahti häneen ilonsekaisella kauhulla. Mitähän _hän_ saattoi
haluta?
Selman silmissä väikkyi hetken aikaa valpas ilme, mutta se katosi heti.
Epäilisiköhän hän ehkä? Jotakin kai -- mutta ei oikeaa. Mitäpä muuta
kuin naisen oikku.
"Minä tahtoisin jotakin niin hirveän mielelläni," sanoi Selma hiljaa
kumartuen alas ja tukien kyynärpäitään polvia vasten sormien
hajamielisesti pujottautuessa toisiinsa ja taas irtaantuessa.
Hän vaikeni ikäänkuin hän ei olisi uskaltanut jatkaa.
Patruuna kuvitteli mielessään kaikkein mahdottomimpia asioita, mutta
hänkin oli vaiti. Vaikka hän pelkäsi Selman ehdotusta, toivoi hän hänen
jatkavan puhettaan, sillä hänen äänessään oli jotakin joka...
"Niin, sinusta se tietysti tuntuu kovin lapselliselta, mutta minä olen
nyt kerran saanut sen päähäni." Ääni ei tuntunut lainkaan Selman
omalta, niin pehmeä se oli. Patruuna olisi tahtonut vetää hänet
luokseen, hyväillä häntä, jokeltaa hänen kanssaan, mutta hän tunsi
epämääräistä pelkoa. Varmaan hän halusi jotakin aivan mahdotonta, koska
_hän_ pyysi! Epävarmuus poltti ja kiihotti. Patruuna oli aivan
vakuutettu siitä, että Selma pyytäisi jotakin, johon hänen täytyisi
antaa kieltävä vastaus, mutta miten hän olisikaan halunnut suostua
saadakseen nähdä hänen loistavan hartaan kiitollisuutensa. Mitähän se
_saattoi_ olla?
Hänen ääneensä tuli jotakin pidätettyä hänen puhuessaan; hän vilkaisi
sanomalehteen, ja Selman mielestä patruuna oli melkein miellyttävä.
"Mitä sinä niin hartaasti toivoisit?" kysyi hän.
"Niin, näetkös, kaikki tuntuu nyt niin tyhjältä Elviran ja Rikhardin
mentyä..."
Selma vaikeni.
"Minä en koskaan ole ollut Tukholmassa."
"_Sitäkö_ sinä haluat?"
"Sitä."
"Etkö muuta!" Patruuna naurahti helpotuksesta. "Sen sinä kyllä saat."
"Niin, mutta minä haluan nyt heti lähteä."
"Miten pian?"
Nyt seurasi vaikein asia. Selma hymyili, mutta huulet vapisivat
hermostuneesti kun hän kumartui alas kietoessaan käsivartensa patruunan
niskan ympärille.
"Huomenna," kuiskasi hän.
Patruuna ponnahti sohvaltaan ylös, ja sanomalehti putosi lattialle.
"Mutta rakas lapsi, ajattelehan, että..."
"Oi, Pål, ei se ole lainkaan vaikeata. Minä pidän huolta kaikesta,
sillä minä en malta odottaa, olen saanut niin hirveän halun. Sinun
_täytyy_ luvata."
Selma nauroi yhä hermostuneemmin, koetti näyttää iloiselta ja ravisti
patruunaa olkapäistä.
"Niin, mutta..."
"Ei, ei mitään muttaa, lupaa vaan!" huusi Selma.
"Mutta ajattelehan, että..."
"Että sinä et voi sanoa muuta kuin lupaan!" Selma nauroi ääneensä ja
löi molemmat käsivartensa silmänräpäykseksi patruunan kaulaan. Niin
iloisena ja vallattomana ei patruuna muistaakseen koskaan ollut nähnyt
häntä, tuumi hän.
"Lupaan," sanoi hän ja katseli Selmaa rakastunein silmäyksin.
Seuraavana päivänä he läksivät pikajunalla matkaan.
Erikoisella juhlallisuudella Selma astui ensimäistä kertaa
Kansallismuseon leveitä portaita ylös. Hän ihaili taidetta
jonkinlaisella epäkriitillisellä ihastuksella, ja tämä oli hänestä kuin
temppeli.
Skånesta käsin hän oli käynyt kaikissa Kööpenhaminan museoissa, missä
kaikki tuntui aivan tutulta, mutta tämä oli jotakin ihan uutta.
Häntä ihmetytti, että patruuna saattoi kuljeskella niin
välinpitämättömänä ja tömistellä tavalliseen rauhalliseen tapaansa
suuria leveitä maalaisherran jalkojaan, jotka aina painuivat kantapäät
edellä maahan, ja vasta pyörähtävällä liikkeellä antoivat varpaiden
seurata jäljessä. Siinä ei ollut vähintäkään joustavuutta, vaan
mammutin kömpelyyttä.
"Katsohan, tuossa on Loke ja Sigyn!" huudahti Selma vetäen patruunaa
käsivarresta, ja hän tunsi syvää pettymystä kun tämä tuijotti taulua
aivan sieluttomin ilmein; useimmat taulut Selma tunsi valokuvista, hän
oli näkevinään täällä vain vanhoja tuttuja eikä tarvinnut luetteloa
juuri nimeksikään. Hän veti kätensä pois patruunan kainalosta, sillä
tuntuipa siltä kuin hän ei olisi edes tiennyt mistä oli kysymys, ja
sitten he astuivat seuraavaan saliin.
"Kas tuolla on Wickenberg!" huudahti Selma, "ajatteles, että tämä on
ensimäinen hänen tauluistaan, jonka näen!"
Hän vaikeni äkkiä ja antoi käsivartensa laskeutua veltosti alas. Sitten
hän astui pari askelta sivulle ja pysähtyi. Hänen silmänsä olivat
kiintyneet tauluun, joka riippui korkealla katonrajassa.
Mies mustassa sametissa, loikoen kuolleena lattialla, kasvot ylhäältä
päin nähtyinä, lyhennyssuhteessa.
"Rikhard!" Selma säpsähti. Siinä oli hänen kaareva nenänsä, hänen musta
tukkansa, vieläkin enemmän: -- hänen taistelunhaluinen luonteensa,
valettu vihreänkalpein piirtein.
Tämä taulu oli Selmasta kuin sfinksi, joka vaikutti häneen salaisella
voimallaan.
Sitten hän avasi käsikirjansa saadakseen selitystä. "Epilogi," seisoi
siinä. Taulun tuli puhua itse puolestansa.
Niin, jokainen yksityiskohta kertoi jotakin. Pöytäliina, jonka kuollut
kaatuessaan oli miltei vetänyt perässään; medaljongi ketjuineen;
ruusut, joiden lehdet olivat karisseet ja siroittuneet yltympäri, -- ja
vihdoin hänen taittunut miekkansa: viimeinen, joka petti hänen
toiveensa.
Selma sepitti mielikuvituksessaan kokonaisen tarinan; taulu kuvasi vain
epilogia. Hän näki kohtauksen kohtauksen jälkeen, kaikki oli niin
elävän todellista. Aurinko paistoi ja ilma oli lämmin, ruoho oli
tasaista kuin sametti. Suihkulähde syöksyi korkealta, kaareillen joka
puolelle, kimallellen auringossa ja pudoten loiskien tyyneen altaaseen.
Puiden lomissa kahisivat silkit ja lehtimajasta kuului naurua...
Selma säpsähti.
"Onko se sinusta kaunis?" kysyi patruuna.
"Ei."
Kun Selma ei sanonut sen enempää, astui patruuna metsänneidon luo,
jonka ihailuun hän ominpäin vajosi.
Ajatuksissaan Selma seurasi jälleen kertomusta, jota taulu esitti.
Nyt oltiin salissa, -- tumma laudoitus seinillä ja pöytä hopeineen
ja hiottuine kristalleineen; säkenöivää viiniä mieliä kohottamassa
ja kauniita kasteen kostuttamia ruusuja. Sitten syttyi riita ...
riita naisesta. Nuorukainen, joka makasi tässä jäykkänä ja kylmänä,
oli hyljeksitty. Kaikki olivat paenneet raukkamaisesti tai
vahingoniloisina ... jättäen hänet yksin.
Kaikkea rumaa, synkkää -- minkä kuolema vieläkin synkensi -- eikö hänen
juuri sitä olisi pitänyt rakastaa, tuon naisen? Eikö juuri se ollut
vaatinut rakkautta ja aurinkoa! Tuo kiivas viha -- joka oli kivettynyt
noihin synkkiin piirteisiin -- miksei se ollut muuttunut lempeydeksi ja
lämmöksi! Tuo kylmä nainen ei ollut ymmärtänyt, ettei koko maailman
onni merkinnyt mitään tähän verrattuna...
Lopuksi Selmasta tuntui kuin hän itse olisi siinä seisonut, -- ei
itkien, surren, vaan mykkänä, toivottoman epätoivoisena siksi että hän
oli jäänyt onnesta osattomaksi, ja että nyt oli liian myöhäistä. Hän
olisi voinut heittäytyä matolle kukkien joukkoon, väännellä käsiään,
jotta jäsenet olisivat naksahdelleet ja tuijottaa ... kyyneleittä
tuijottaa näihin kasvoihin.
"_Minusta_ se on ruma," sanoi patruuna, joka oli palannut takaisin.
"Hyvä Jumala, niin se onkin: -- ruma se on," sanot Selma, havahtuen
väristen ja kääntyen selin. Hän oli kalmankalpea ja pyyhki
nenäliinallaan otsaansa.
"Miten voi tulla maalanneeksi jotakin sellaista!" huomautti patruuna.
"Niin, se on merkillistä," vastasi Selma raskaasti astuen eteenpäin.
Nuo kasvot seurasivat häntä, -- uhmaillen, kuten hänen kapinallinen
mielensäkin, syyttäen kuten sekin, -- vielä sittenkin kun kaikki oli
lopussa.
Hän kuljeskeli ympäri umpimähkään; mikään ei kiinnittänyt enää hänen
mieltään. Pienen sivuhuoneen ovelle hän pysähtyi kuitenkin, mutta tällä
kertaa ei taideteos kiinnittänyt hänen huomiotaan, vaan palanen
todellisuutta.
Siellä hääräili kaksi taiteilijaa aivan omin päin; Kansallismuseo oli
melkein tyhjä sinä päivänä. Siellä oli nuori mies ja nuori tyttö.
Kumpikaan heistä ei kiinnittänyt huomiotaan Selmaan, he kun olivat
antautuneet vilkkaaseen keskusteluun.
Nuorukainen kopioi parasta aikaa taulua. Kauempana seisoi tytön
maalausteline, mutta hän oli noussut työnsä äärestä ja mennyt toisen
luo. Nähtävästi he olivat joutuneet kiistaan juuri sen johdosta.
Nuorukaisella oli vanha maalipilkkuinen takki, untuvainen parta ja
suruttomat kasvot.
Tyttö ei ollut kaunis, mutta hänellä oli sievä vartalo. Puku oli halpaa
kangasta, mutta tyylikäs, ja se puki häntä. Hän puhui nopeasti ja
hiljaa laulavalla äänellä, piti palettia toisessa ja pensseliä toisessa
kädessään. Nuorukainen kuunteli hänen puhettaan hymyillen: oli selvää
että hän laski leikkiä toisen huomautusten johdosta. Mutta tyttö oli
liian urhoollinen ollakseen siitä millänsäkään. Hän nauroi hänen
mukanaan, mutta jatkoi yhä puhettaan, innokkaasti osoitellen
pensselinvarrellaan; kun hän oli päässyt loppuväitteeseensä, löi hän
reippaasti pensselillään ilmaan ikäänkuin tahtipuikolla, katsoi
vallattomasti vedoten nuorukaiseen ja palasi jälleen työnsä ääreen.
Nuorukainen katsoi hänen jälkeensä hänen astuessaan lattian yli
vallattoman kevyesti lanteitaan kiikuttaen. Sitten hän otti rievun
värilaatikostaan ja pyyhki päättäväisesti jotakin pois taulustaan.
Selma olisi voinut nauraa ääneen tälle pienelle kohtaukselle, jota hän
oli salaa katsellut, ja tämä pieni palanen tuoretta todellista elämää
karkotti hetkeksi tukahduttavan painon, joka oli laskeutunut hänen
mieleensä. Mutta kun hän näki näiden kahden syventyvän työhönsä niin
vakavasti kuin olisi ollut kysymys elämästä tai leipäpalasta, tunsi hän
katkeraa kateutta, jota hän ei voinut kestää. Kauan sitten haudatut
tulevaisuudensuunnitelmat heräsivät ja rupesivat jälleen kummittelemaan
hänen mielessään.
"Mennään kernaammin tuonnepäin," sanoi hän patruunalle, joka
velvollisuudentunnosta seisoi ikävystyneenä taulun edessä.
He kääntyivät ympäri ja kuljeskelivat jälleen huoneesta huoneeseen.
Mutta itse taulut eivät voineet enää Selman mielenkiintoa kahlehtia;
hän kulki ajatellen kaikkia niitä, jotka olivat eläneet ja kuolleet
jättäen jälkeensä ajatuksen, elämäntyön, jäljen. Yksinpä työmieskin,
joka oli asettanut paikoilleen lattialaudat... Mutta hän itse? Elää
joutilaana ja kuolla -- siinä hänen elämänsä. Ei mitään pysyväistä, oli
sitten elämä pitkä tai lyhyt. Elää joutilaana ja kuolla --
rauhallisesti ja välinpitämättömästi.
Hän ajatteli tuota tyttöä sivuhuoneessa; köyhä, mutta vapaa
harrastuksineen. -- Ja hän itse, -- eikö hän omistanut juuri sitä mitä
muut pyrkimyksillään tavoittelevat? -- rahaa... Rahaa? -- mikä köyhä
sana! Rahaa, mutta ei mitään harrastuksia. Ei, taistella elämän kanssa,
tapella leivästä, se oli elämistä...
Selma pyyhkäisi hitaasti otsaansa.
Elää joutilaana ja kuolla, sehän oli hänen velvollisuutensa.
Hän hätkähti, sillä hän sattui katsomaan sivulleen, ja hänen katseensa
osui keskikokoiseen tauluun, joka riippui keskellä seinää erinomaisessa
valaistuksessa. Se oli vanha tuttu. Mutta hän ei ollut odottanut
löytävänsä sitä täältä. Hän luuli että se oli jäänyt ulkomaille.
Vanhat muistot syöksyivät myrskyisen meren kaltaisina esiin. Menneisyys
ja nykyisyys suli yhteen, hän kadotti kaiken jalansijan ja tempautui
mukaan.
Se oli sama taulu, mutta kuitenkin niin erilainen kuin kova väritön
jäljennös, jota hän sillä kertaa oli ihaillut.
Taulu vaikutti kaksinkertaisella voimalla hänen muistojensa taustaa
vasten; hän pysähtyi hämmästyneenä ja katseli sanattomana.
Kuu kuvastui veteen, ja kaukana erottautuivat tumman raunion
ääriviivat. Vierivät aallot kohosivat hitaasti, työntyivät esiin
hyväilevästi loiskien, vaipuivat alas raskaasti huoahtaen, mutta
palasivat aina takaisin pitkin, rauhoittavin hyrskyin. Meren vihreät
varjot luisuivat pimeinä syvyyden yli, vivahteleva välke leikitteli
laineiden harjalla, ja läpikuultavissa aaltoverhoissaan uneksivat
merenneitoset kuunnellen ahdin soittoa.
Yksi heistä oli muita kauniimpi. Pää käsivarren varassa hän lepäsi
pitkällään keinuvalla vuoteellaan. Hänen katseensa oli kääntynyt
taivasta kohden, josta kuu pilkotti ohuen pilven lomasta, valaisten
hänen pehmeitä piirteitään. Tämä katse, joka oli uneksiva kuin naisen,
viaton kuin lapsen, näytti yhdeltä ainoalta pitkältä kysymykseltä.
Selman aivoissa soi ikäänkuin unohtunut sävel ... joka saattaa mielen
liikutetuksi, heltyneeksi ... niin kaukaisena, mutta silti puhtaana! Oi
Jumala, silloin hän oli vielä lapsi. Ja nyt, nyt...!
Kasvojen värähtämättä valuivat kyyneleet, ja jokainen pisara vapautti
jotakin vangittua, kutistunutta. Kaikkihan mikä on maannut kuolleena
maassa, versoaa jälleen tuulessa ja auringonpaisteessa, kasvaa tuimalla
ja leppeällä säällä, joko rikkaruohoksi tai viljaksi, mutta rehevänä ja
voimakkaana -- niinpian kuin kesä saapuu.
"Herran tähden, mitä on tapahtunut!" huudahti patruuna, joka oli
seisonut Kainin ja Abelin edessä, ja palasi nyt takaisin.
"Ei mitään," vastasi Selma pyyhkien silmiään, "tule, lähdetään kotiin."
"Kotiinko? Emmehän ole nähneet neljättä osaakaan!"
"En jaksa enää."
Nyt ääni petti.
Patruuna ei vastannut mitään, näytti vain hämmästyneeltä, ja sitten he
lähtivät.
Kun he tulivat hotellin ovelle, pysähtyi Selma.
"Minulla on niin paha tunne," sanoi hän, "menen hiukan puistoon
kävelemään."
"Mielellään minun puolestani," vastasi patruuna ja tarjosi Selmalle
uudestaan käsivartensa.
Selma oli toivonut saavansa kävellä yksin, se olisi tuntunut yhtä
hyvältä kuin oikein syvä hengitys. Viimeisinä päivinä he olivat
lakkaamatta olleet yhdessä -- aina toistensa seurassa, yötä päivää. Hän
tunsi väsymyksen painostavan itseään; itsessään se ei merkinnyt mitään,
mutta joka hetki kasvoi vapautumisenhalu tuosta painosta yhä
suuremmaksi, ja lopulta kävi se sietämättömäksi.
Selma nojautui tavallista raskaammin patruunan käsivarteen, ja patruuna
oli siitä hyvillään, aavistamatta että Selma teki sen heikkoudesta,
ikäänkuin hän vasta olisi taudista toipunut. Hän ei käynyt yhtä
reippaasti kuin tavallisesti, hän, jonka muutoin oli niin vaikea
mukautua patruunan askeliin.
He astuivat someroisilla lehtokujilla sanaakaan vaihtamatta. Patruuna
oli koettanut saada keskustelua käyntiin, mutta Selma oli vastannut
vain yksitavuisesti, ja silloin hänkin oli vaiennut. Nyt heitti hän
pitkän, kysyvän katseen Selmaan. Tämä katsoi suoraan eteensä ja näytti
unohtaneen että häntä oli olemassakaan.
"Aina sinä mietiskelet," sanoi patruuna tyytymättömänä, "kohta olet
sinä suljettu kuin arvoitus."
"Etkö sinä koskaan mietiskele?" vastasi Selma hymyllä, joka teki
vastauksen melkein turhaksi.
"En. Mitä se hyödyttäisi?"
Selma ei vastannut mitään, ja niin vaikenivat he uudelleen.
"Sinä tulet varmaan reippaammalle mielelle, kun menemme illalla
teatteriin," sanoi patruuna hetken kuluttua, mutta Selma ei näyttänyt
kuulevan hänen sanojaan.
Selma mietiskeli omaa sieluntilaansa, ja ne huomiot, jotka hän teki,
herättivät hänessä vastenmielisyyttä. Tunne-elämä oli pingoittunut
hempeämielisyyteen asti, hän oli hermostunut, ja kun hän aivan yhtäkkiä
näki tumman parran ilmestyvän kadunkulmassa, hätkähti hän ja sai
ankaraa sydämentykytystä.
Kylläpä todellakin oli maksanut vaivan matkustaa tänne unohtamaan!
Hetken aikaa Selma toivoi, että hän olisi voinut puhua miehensä kanssa
kaikesta tästä. Mutta hän huomasi heti, että se oli mahdotonta; mies
vain raivostuisi, eikä _se_ auttaisi häntä ollenkaan, vieroittasi
heidät vain yhä enemmän toisistaan.
Ei, hänen täytyisi taistella yksin, ja hän tekisikin sen. Joka
tapauksessa: hänen _täytyi_ voittaa. Oli vain yksi keino -- tehdä
työtä.