Siinä oli kaikki. Mutta se pani Selman pään pyörälle.
Jos isä kuolisi!
Selma oli käynyt kalmankalpeaksi.
"Tuoja odottaa kuittia," sanoi palvelustyttö.
Selma kirjoitti sen kuin unessa. Ja sitten jäi hän yksin. Palvelustyttö
loi mennessään pitkän uteliaan katseen häneen.
Mutta Selman sekavissa aivoissa työskenteli yksi ainoa ajatus: Isä
kuolee. Hän oli toivonut onnettomuutta, ja nyt se jo tuli. Jumala --
hän, joka rankaisee kun ei häneen usko -- hän oli kuullut hänen
rukouksensa ja antoi sen täyttyä. Siten Hän kosti.
Äkkiä Selma heräsi huumauksestaan. Hänenhän piti matkustaa. Oli kiire,
jos tahtoi ehtiä junalle.
Silmänräpäyksen aikaa hän seisoi liikahtamatta painaen
yhteenpuristettuja käsiään kasvojaan vasten. Sitten hän kiiruhti alas
antaakseen käskyn valjastaa. Viidessä minuutissa hän järjesti
matkalaukkunsa eikä sitten ollut enää muuta tehtävää kuin kirjoittaa
miehelle.
Selma ilmoitti hänelle lyhyesti matkansa syyn ja liitti sähkösanoman
kirjekuoreen.
Nyt oli kaikki selvää, ja hän lähti matkalle.
Isän kodista asemalle oli vain kahdenkymmenen minuutin kävelymatka.
Mutta hän ei ollut koskaan kulkenut sitä niin nopeasti, eikä se koskaan
ollut tuntunut niin pitkältä.
Kun Selma tuli perille, ryntäsi hän huonoja puuportaita ylös keittiöön.
Siellä hääräili vanha palvelijatar. Selma olisi tahtonut kysyä häneltä,
mutta hän oli niin liikutettu ja hengästynyt, ettei saanut sanaa
suustaan.
Vanha Mätta aivan kauhistui.
"Hyvänen aika, rouva, ei se ole niin vaarallista," sanoi palvelija
kiskoen kyökkiesiliinan edestään, "rauhoittukaa, pikku rouva, ei se ole
niin vaarallista." Ja hän taputti häntä lohduttavasti olkapäälle.
Selma puhkesi kyyneliin.
"Ei, ei," vastusti Mätta, ja hänen vanhat kasvonsa vääntyivät, "älkää
itkekö, rouva rakas. Minä juoksen sisään ilmoittamaan kandidaatille."
"Ei, minä menen itse."
Selma kulki rappeutuneiden huoneiden lävitse, joiden ovet narisivat
veltosti ja kuivasti. Isä asui talon toisessa päässä, missä hänellä oli
erikoinen sisäänkäytävänsä, mutta Selma ei ollut uskaltanut mennä sitä
tietä, sillä hän oli varmasti vakuutettu näkevänsä hänet kuolleena.
Suuressa salissa isän huoneen ulkopuolella seisoi Rikhard yksin uunin
ääressä, missä takkavalkea loimusi.
"Oi Rikhard, Rikhard," sanoi Selma edes ajattelemattakaan ojentaa
hänelle kättään, "luuletko, että hän kuolee?"
"Ei, sitä minä en luule, mutta ei koskaan voi olla aivan varma."
Selman koko ruumis vapisi, ja hän painoi nenäliinan kasvojaan vastaan.
"No niin, riisu nyt päältäsi," sanoi serkku ja lähestyi auttaakseen
Selmalta päällystakin, jonka hän ripusti naulaan.
Selma heitti käsineet ja hatun tuolille ja kiiruhti ovelle.
"Ei, lämmittele ensin hiukan, sillä ilma on raaka," sanoi serkku.
"Minä en voi odottaa."
Rikhard asettui oven eteen.
"Sinä et saa mennä sisään, ennenkuin olet rauhoittunut," sanoi hän
äreästi. Hän ei inhonnut mitään niinkuin kyyneliä.
Selma ei vastannut, vaan koetti mennä hänen ohitseen.
"Kun olet rauhoittunut," uudisti Rikhard työntäen hänet syrjään.
"Minä _tahdon_ nähdä hänet!" huudahti Selma kiivaasti ja aikoi
tunkeutua sisään. Silloin Rikhard suuttui.
"Kun sinä _kuulet_, ettet saa!" kuiskasi hän sähisevällä äänellä, ja
tarttuen häntä käsivarteen hän työnsi häntä niin väkivaltaisesti, että
Selma olisi kaatunut, ellei hän olisi ollut niin notkea. Mutta nyt
hänen vartalonsa vain taipui kuin pajunoksa kovan iskun pakottamana. Ja
kun Rikhard veti kätensä takaisin, seisoi Selma jo aivan suorana.
Hän katseli Rikhardia yhtäkkiä rauhallisemmin. Tämän kasvot olivat
vääntyneet hurjasta vihasta, ja hänen otsaansa kuumotti, suonet olivat
paisuksissa. Samassa Selman kasvot kirkastuivat, ja hän hymyili,
salaperäisen veitikkamaisesti, ikäänkuin hän jälleen olisi tavannut
vanhan ystävän, mutta ei olisi tahtonut antaa itseään ilmi. Sitten hän
kääntyi selin aivan hiljaisesti, yhä salaperäisesti hymyillen -- meni
sohvan luokse ja seisoi hetken aikaa selin Rikhardiin, painaen
nenäliinaa kasvojaan vasten. Mutta hänen silmissään ei näkynyt enää
kyyneleitä. Hän tahtoi vain peittää iloaan.
Selma nautti Rikhardin raakuudesta.
Hän oli ikäänkuin saanut takaisin sen, minkä hän oli kadottanut:
kuluneet vuodet, entisen itsensä, -- kaikki!
Hän -- kaikkivaltias omassa kodissaan -- hän, tuo ikävystynyt,
veltostunut nainen, hän, joka yhdellä hyväilyllä saattoi ostaa kaiken,
mitä rahalla oli saatavissa, hän, jota hänen ympäristönsä totteli rahan
edestä, hän nautti nyt kun häntä kohdeltiin kuin koiraa; niin suuri on
uutuuden viehätys. Mutta ei se ollut ainoastaan uutuutta, siinä oli
jotakin vielä enemmän: siinä oli myöskin vanhaa. Siinä olivat muistot,
-- sellaiset, joita hän katkerasti oli kaivannut -- siinä oli nuoruus,
elämä, vapaus: -- kaikki tuo, jonka hän oli vaihtanut rahaan, kaikki se
mitä hän ei voi tekemällä tehdä ja laskemalla saada, vaan mikä tulee
itsestään. Miten virkistävää oli tuntea toisen tahdon asettuvan itseään
vastaan, ei alistua pakosta, vaan vapaasta tahdosta. Hän ei ollut nyt
rikas rouva, jota oli toteltu siksi, että hän maksoi, eikä myöskään
nuori nainen, joka sai vaatia siksi, että hän osasi myös antaa. Hän ei
ollut mitään muuta kuin serkku, jonka täytyi alistua tai taistella
oikeuksiensa puolesta -- aivan kuin ennen maailmassa.
Hän olisi voinut ääneensä riemuita -- ja kuitenkin makasi isä
huoneessaan sairaana! Mutta hänestä tuntui nyt turvalliselta: olihan
Rikhard läsnä. Hänen oma vanha jörö poikansa! Hän olisi voinut itkeä
ilosta. Hänessä ei ollut tilaa muille tunteille.
Rikhard seisoi katsellen häntä. Selma nojautui vasemmalla kädellään
sohvan reunaa vasten, niin että ruumis kaareutui sivulle, ja olkapää
kohosi hiukan ylös. Selkä oli taaksepäin taivutettu, joten vyötäisten
notkeus pisti silmään, ja lanteiden kiinteitä muotoja kohotti
tummanruskea villaleninki. Hänen vartalonsa viivat olivat niin puhtaat,
että ne väkisinkin vetivät huomion puoleensa.
Nuori lääkäri katseli häntä myöskin ihaillen, mutta vain fakkimiehen
silmillä. Hän ajatteli miten terveeltä ja vahvalta tämä naisenruumis
näyttikään. Ja verratessaan sitä, tietämättä itsekään minkätähden,
niihin moniin eläviin ja kuolleisiin, joita hän oli nähnyt, hupenivat
ne kaikki hänen mielikuvituksessaan yhdeksi ainoaksi vähäveriseksi,
kuristetuksi tyypiksi.
"Sinä olet aivan oikeassa," sanoi Selma kääntyen Rikhardiin, "minä en
mene isän luo, ennenkuin itse annat minulle luvan."
Tämä alistuminen oli aivan vapaaehtoista; näkyi selvästi, että se
tuotti hänelle iloa.
Rikhardin kasvot kirkastuivat äkkiä, ja hän kävi istumaan sohvalle
Selman viereen.
"Sinä pääset kohta sisään," sanoi hän aivan muuttuneella äänellä, "minä
vain valmistan setää siihen, että olet tullut."
Selma nyökäytti vain päätään merkiksi että hän suostui siihen.
"Minun mielestäni minun velvollisuuteni oli ilmoittaa sinulle, vaikkei
sedän tila näytäkään kovin vaaralliselta," sanoi Rikhard, "ja
sitäpaitsi on hän rauhallisempi, kun sinä olet täällä, yksin _sekin_ on
jo yhtä hyvää kuin lääke."
"Se on selvää, että sinun piti ilmoittaa," vastasi Selma. He olivat
päässeet vanhaan äänilajiinsa. Ja nyt vasta jutellessa heillä oli aikaa
katsella toisiaan. Rikhard oli isänsä näköinen, mutta jokainen viiva
oli selväpiirteisempi, ja se mikä isässä piili papin varovaisuuden
alla, astui hänessä päivänvaloon. Koko hänen olemuksensa ilmaisi
vastustushalua.
Että hän oli ruma, siitä ei voinut olla eri mieltä. Nämä kasvot eivät
edes kauemmin katsellessa voittaneet, mutta niissä oli jotakin
persoonallista. Kerrankin nähtyä ei niitä voinut unohtaa.
Otsa oli leveä; tukka tumma, lyhyeksi leikattu, kiharainen ja
ylöspäinseisova. Silmät olivat syvällä ja liian lähellä toisiaan, mikä
teki katseen teräväksi; nenä oli ohut ja terävä; suu suuri, huulet
ohuet ja yhteenpuristetut. Kun hän ei puhunut, piiloutuivat ne parran
alle, joka -- pehmeänä ja kiharana -- peitti puolet kasvoista. Parta
oli komea ja kaunisti häntä.
"Selma, kuulehan, minä kerron sinulle jotakin," sanoi Rikhard äkkiä.
"Mitä sitten?"
Rikhard koetti olla välinpitämättömän näköinen, mutta se ei oikein
onnistunut; hän hymyili kuitenkin iloisesti kuin auringonpaiste. Hänen
synkät kasvonsa väliin kirkastuivat siinä määrin, ettei niitä ollut
tuntea.
"Minä olen kihloissa," sanoi Rikhard hiukan hämillään, mutta samalla
tarkastaen Selmaa nähdäkseen minkä vaikutuksen nuo sanat häneen
tekivät.
"Oletko todellakin, Dick, oletkos," huudahti Selma iloisen yllätyksen
vallassa, "tunnenko minä hänet?"
"Et, mutta tässä on hänen kuvansa." Rikhard otti valokuvan lompakostaan
ja ojensi sen Selmalle.
Selma katseli sitä kauan ääneti.
"Miksi sinä tulit niin iloiseksi siitä?" kysyi Rikhard ja aikoi riistää
kuvan takaisin.
"Ei, minä tahdon katsella sitä vielä," sanoi Selma ja työnsi
kyynärpäällään pois Rikhardin käden.
"No, miksi sinä tulit niin iloiseksi?"
"Niin, kun olet kihloissa, saat kai luopua saivarteluistasi."
Rikhard leimahti tulipunaiseksi. "Olenko minä saivarrellut sinun
kanssasi?" kysyi hän.
"Olet, aina," vastasi Selma aivan levollisesti, "mutta sinun morsiamesi
tekee sinusta toivottavasti ihmisen, hän näyttää todellakin
herttaiselta. Kiitos!"
Selma antoi valokuvan takaisin.
"Vaalea kaunotar," sanoi Rikhard ja katseli vertaillen Selman
kähertämätöntä otsatukkaa.
Selma heitti päätään saadakseen kuvan pois silmistään. Tuollainen tapa
oli hänellä tyttöajoilta asti. Rikhard huomasi sen, ja hänen täytyi
pidättää hymyilyänsä.
"Mikä on hänen nimensä?" kysyi Selma.
"Elvira Kruse."
"Hän on kai aivan nuori."
"Yhtä vanha kuin sinä."
"Hän näyttää valokuvassa nuoremmalta."
"Todellisuudessa myös, mutta se johtuu siitä, että hän on pieni ja
hento."
"Oletko tuntenut hänet kauan?"
"Suunnilleen yhtä kauan kuin me olemme olleet kihloissa."
"Ihastuitko sinä häneen heti?"
"Silmänräpäyksessä," vastasi Rikhard ylpeydellä.
"Kuinka se kävi?"
Rikhard nauroi.
"Niin, se kävi siten, että minä olin sulhaspoikana häissä. Hän oli
morsiustyttönä, ja parien valinta tapahtui arvalla, kuten niin useinkin
muuten tässä elämässä. Hän joutui minun osalleni. Siinä koko juttu."
"Hyi!"
"No, jos se ei ole hyvä, niin täytyy minun kai koettaa kertoa toisella
tapaa," sanoi Rikhard hymyillen. "Minä tulin onnettomuustovereineni
huoneeseen, jossa morsiustytöt seisoivat rivissä ja odottivat. Minä
näin pörröisen keltaisen tukan, vaalean kuin sinun, mutta se ei ollut
yhtä karkea ja suora, vaan sileä kuin silkki ja aaltoileva aina otsaan
asti, aina silmiin saakka; minä hätkähdin nähdessäni sen, ja keltaisen
linnunpesän alla olivat somat pienet kasvot ja pehmeä suukkosuu... No,
oletko nyt tyytyväinen?"
Selma katsoi helmaansa asettaen toisen käden toisen päälle ja vetäen
sen jälleen pois, aivan kuin käsineitä käteen vetäessä.
"Niin, mutta minä en pidä siitä tavasta, millä sinä puhut. Avioliitto
on vakava asia."
"Mutta ei aivan niin vakava kuin hirttäminen. -- Sitä tietä meidän
kaikkien pitää vaeltaa, sanoi akka laittaessaan niskat kukolta."
Selma ei vastannut mitään eikä katsonut ylös.
"Tahdotko mennä nyt sedän luo?" kysyi Rikhard.
"Tahdon."
"Minä menen ensin katsomaan," sanoi hän ja nousi lähteäkseen.
Kun Selma jäi yksin, nojautui hän taaksepäin jäykässä sohvassa ja
katseli vanhaa huonetta, joka oli hänelle niin tuttu. Luultavasti se
kerran oli ollut kaunis. Suuressa uunissa oli leveä friisi, joka
varmaan oli tarkoitettu koristeita varten, ja nuo maisematapetit, jotka
nyt kosteuden pilaamina riippuivat suurina riekaleina, olivat aikoinaan
olleet kalliit. Kaikki tuo oli edeltäjän ajoilta.
Nyt siellä oli tuskin mitään huonekaluja, ja ne harvatkaan, jotka
olivat, eivät kuuluneet yhteen. Huonetta ei oltu käytetty niin kauan
kuin Selma muisti.
Hän istui ja kalusti sen nyt uudelleen odotellessaan serkkuaan.
Sitten Rikhard tuli, ja he astuivat pienen etehisen läpi, joka erotti
sairashuoneen salista.
Isä makasi suuressa salissa, ja hengitys tuotti hänelle vaikeutta,
mutta hän ei näyttänyt niin huonolta kuin mitä Selma oli kuvitellut.
Hän asettui vuoteen viereen ja silitti hyväillen hänen harmaata pehmeää
tukkaansa.
Kandidaatti seisoi kirjoituspöydän ääressä ja katseli pihalle; hän ei
tahtonut häiritä heidän ensimäistä yhtymäänsä.
"Selma," sanoi Rikhard lopuksi.
Selma meni hänen luokseen. Rikhard antoi muutamia määräyksiä
lääkkeistä.
Selma istuutui isän kirjoitustuoliin, jonka päällisen hän itse oli
kirjaillut, ja he keskustelivat matalalla äänellä.
"Me olemme järjestäneet vierashuoneen sinua varten," sanoi Rikhard,
"sillä minä arvasin kyllä, että sinä tulisit."
"Kiitos. Miten sinä sait tietää isän sairaudesta?"
"Mätta lähetti sanan voinkuljettajan kanssa, sitten matkustin heti
tänne ja näin miten asian laita oli, sillä ukko ei osannut kunnolla
tehdä mistään selvää. Päiväjunalla lähdin takaisin Lundiin
neuvottelemaan professorin kanssa ja saamaan lääkettä, ja sitten
palasin taas tänne."
"Miten kiltti sinä olitkaan! Kai sinä jäät tänne toistaiseksi? Se olisi
niin turvallista."
"Sen teenkin, siksi otin kirjoja mukaani. Viime yön nukuin tässä
nojatuolissa vaatteet yllä, mutta tänä yönä saat sinä valvoa."
Selma nyökäytti päätään.
"Ensimäistä kertaa minä silloin olin sairaanhoitajattarena," sanoi
Rikhard hymyillen, "minun oli sääli vanhaa Mättaa; hän ei ollut saanut
ummistaa silmiään edellisenä yönä. Mutta nyt minä myös ymmärrän, että
hoitajattaret ovat aivan kahvihullut. Kun Mätta viiden aikaan tuli
sisään kahvitarjottimineen, oli hän mielestäni oikea enkeli."
Selma nauroi hiljaa.
"Sitten aioin lämmityttää salia, jotta tarvittaessa olisin lähellä,"
jatkoi Rikhard; "arvaat kai miten surullisessa kunnossa uuni oli. Minun
täytyi itse muurata sitä -- olisitpa vain nähnyt minut! -- mutta nyt se
on erinomainen."
Selma oli näkevinään hänet aivan edessään; hän tunsi siksi hyvin hänen
itsepäisen intonsa, ja hänen täytyi hymyillä hänen uudelle taidolleen.
"Miten hauska vihdoinkin saada tavata sinua!" sanoi Selma.
Rikhard ei vastannut mitään, mutta näytti siltä kuin hän olisi
ajatellut samaa.
"Missä sinä nukut?" kysyi Selma.
"Ruokasalissa."
"Sehän on erinomaista, niin voimme syödä salissa."
"Aivan oikein."
He olivat nauramaisillaan taaskin: nämä järjestelyt tuntuivat niin
mukavilta.
Huolimatta siitä, että Selman käynnin syy oli huolestuttavaa laatua,
oli tämä aika hänelle ihana. Hän oli tasaisella hyvällä tuulella, ja
kun isän sairaus ei saanut mitään vaikeampaa käännettä, niin ei ollut
huolehtimisenkaan syytä.
Ainoana palvelijana oli vanha Mätta, joka yksin hallitsi keittiötä ja
ruoka-aittoja, ja suuressa talossa oli niin hiljaista, että keskellä
valoisaakin päivää saattoi kuulla rottien nakertelua. Selman mielestä
tässä rappeutuneessa talossa oli jotakin puoleensavetävää. Hän tunsi
samaa ihastusta kuin rikkaan miehen lapsi joutuessaan kalliiden
leikkikalujensa äärestä vanhaan rihkamakauppaan, missä itse saa tehdä
löytöjä ja etsiä kaikenlaista esiin unohduksesta ja pölystä. Huoleton
rauha näytti vallitsevan yksin hämähäkinverkoissakin, jotka koristivat
nurkkia, ja tapetinriekaleissa, jotka riippuivat seinillä.
"Eikö tämä olekin rakas vanha harakanpesä?" saattoi hän sanoa
serkulleen. Ja Rikhard myönsi hänen olevan oikeassa. Koko talo teki
mustalaismaisen vaikutuksen, mikä miellytti heitä molempia, koska se
oli kerrassaan tavallisuudesta eroavaa. Heistä tuntui ikäänkuin maailma
ja aika olisivat pysähtyneet. Molemmat iloitsivat siitä, että heidän
vanha tuttavallisuutensa oli palannut takaisin, vaikkei yhtä paljon
riitojen samentamana kuin ennen.
Joka toinen päivä Selma kirjoitti miehelleen, ja yhtä usein hän sai
kirjeitä, -- haaveellisia rakkauskirjeitä pitkine otteineen tunnettujen
kirjailijoiden teoksista. Mutta yhtä asiaa ei Selma koskaan maininnut,
nimittäin serkkuaan.
Niin kauan kuin sairas oli huonommillaan, valvoivat Selma ja Rikhard
vuorotellen, ja se joka ei ollut vahdissa toi aamukahvin toiselle. Se
juotiin aina salissa vastasytytetyn takkavalkean ääressä, ja antoi
aihetta paljoon pilaan ja nauruun, sillä Rikhard yritti olla
"taloudellinen" ja "arvokas," ja jotakin meni aina kuitenkin päin
mäntyyn; tai ainakin Selma sitä väitti, ja siten syntyi pientä
naurunsekaista kinaa, jota Rikhard höysti loogillisilla todisteilla ja
Selma pienillä paradokseilla. Tarjoilu oli kaikkea muuta kuin hienoa:
karkeaa maalaisporsliinia, tinalusikoita ja pieni kiiltävä kahvipannu,
jota kutsuttiin aivan tuttavallisesti "Petteriksi". Mutta kahvi oli
hyvää ja höyryävää, takkavalkea räiskyi iloisesti, ja ilmassa oli
jotain aamuvirkkua ja raikasta. Oivallinen toveruus vallitsi heidän
kesken, ja Selma nimitti sitä nuorenmiehen elämäksi, mutta Rikhard
sanoi nauraen: "Kyllä kai! Kuvittele sinä sellaista vain mielessäsi."
Kun Rikhard ei lukenut, koettivat he ensi aikoina yhdessä sisustaa
salia tuomalla sinne kaikki liiat tavarat toisista huoneista. Se tuotti
heille suurta huvia; he asettelivat ja muuttivat alituisesti, ja heidän
täytyi nauraa lapsellisuudelleen, mutta hauskuus ei silti vähentynyt.
Lopuksi he saavuttivat sen tuloksen, että sali oli nyt "läpeensä
tyylikäs". Se ainakin oli totta, että he viihtyivät siellä, ja että se
nyt näytti asutulta.
Kandidaatti kirjoitti usein morsiamelleen.
Eräänä iltana, kun Selma tuli sairashuoneesta, näytti Rikhard hänelle
kolmea täyteen kirjoitettua arkkia.
"Katso miten pitkä," sanoi hän nauraen, "nyt olen kuvaillut tarkasti
koko harakanpesän sekä sinutkin."
"Varjele, mitä kummaa sinä olet voinut keksiä, saadaksesi kokoon noin
monta liuskaa?"
"Tahdotko lukea?"
"Et sinä sitä halua?"
"Kyllä. Miksikä en?"
"Sellaisia kirjeitä en koskaan luullut näytettävän toisille," vastasi
Selma hiukan ujosti. Rikhardin tarjous loukkasi häntä sekä morsiamen
että Rikhardin itsensä tähden.
"Tietysti sinusta ja Elvirasta tulee hyvät ystävät, ja siksi voit
mielelläsi lukea kirjeeni ja itse lisätä siihen tervehdyksen. Olen jo
maininnut, että sinä sen tekisit. Olet jo esitetty kirjeessä. Kas
niin."
Rikhard seisoi kirjoituspöydän luona toisessa nurkassa, jossa lamppu
paloi. Kaikki uutimet olivat alaslasketut, suuri, hämärä huone näytti
kodikkaalta vanhanaikuisine, mutkikkaine huonekaluineen, ja ainoa valo,
mikä huoneessa oli, laskeutui hänen tummille kasvoilleen, mustille
lyhyille hiuksilleen ja leveille hartioilleen.
Hän avasi kirjeen ja katseli Selmaa, tämä lähestyi häntä, mutta näytti
yhä epäilevän.
"Minä voin vannoa, että sinä yhtä mielelläsi haluat lukea sen kuin
tahdot ruokaa, sillä naiset ovat aina uteliaat, mutta siitä huolimatta
he tahtovat näyttää niin harmillisen häveliäiltä, että..."
Rikhard nousi pystyyn ja iski kirjesalkkunsa pöytää vasten, niin että
pamahti.
Selma vain nauroi hänen mielenpurkaukselleen.
"Niin, niinkuin tässä yhtenäkin päivänä," jatkoi Rikhard hillittömällä
kiihkolla, "kun sattumalta tulit avanneeksi tuon anatomian kirjan.
Herra varjelkoon! -- nuori rouva sekä punastui että kalpeni ja sulki
kirjan kauhistuneena. Näin sen kyllä, vaikka vaikenin. Ja sinä melkein
harmittelit, että minä luin sitä. Lääkäri! -- olisin voinut nauraa
aivan katketakseni, ellen olisi ollut niin vihainen, että olin vähällä
pakahtua. Onko nyt laitaa hullutella tuolla tavalla vain tieteellisen
teoksen takia! Ne ovat sitä paitsi asioita, joista jokaisen naisen
pitäisi olla selvillä. Jos kysymyksessä olisi ollut joku muu kuin
_sinä_, en koskaan olisi sanonut sanaakaan. Mutta nyt ... uh, siitä voi
tulla aivan sairaaksi! Pitääkö _sinunkin_ tässä teeskennellä? Olet
aivan kuin Elvira."
Rikhard vaikeni.
"Miten vähästä sinä voit kiivastua," huomautti Selma hyvin
rauhallisesti.
"Vähästä?" toisti Rikhard harmistuneena ja ojensi kätensä niin
kiivaalla liikkeellä, että olkapäät kohosivat ylös. "Olisipa ollut
kysymyksessä jokin huono romaani, jotain siveetöntä roskaa, niin en
koskaan olisi siitä puhunut, mutta puhtaasti tieteellinen teos..."
Selma vain nauroi, helisevän raikkaasti. Hän oli niin tottunut kaikkeen
tällaiseen jo entisinä aikoina, että se melkein tuotti hänelle iloa.
"Niin, kuinka ihmiskunta voisi parantua," jatkoi Rikhard samaan tapaan,
"kun naiset itsepäisesti vetäytyvät kuoreensa, niin ettei heidän
kanssaan saa keskustella kuten ihmisten kanssa. Kaikkein yksinkertaisin
asia on sopimaton. He vaativat itsepintaisesti, että heitä on pidettävä
idiootteina."
Selma katseli häntä rauhallisesti hymyillen. Hän vain odotti, että
myrsky tyyntyisi. Niin kauan kuin se riehui, ei kuitenkaan kannattanut
lausua sanaakaan, sen hän tiesi.
"Niin sinä naurat," sanoi Rikhard jo rauhallisemmin, "mutta se on
todella vakava asia. Miten paljon riippuukaan tuleva polvi teistä
naisista! Ja siinä missä uudistuksia tarvitaan niin hyvin toisessa kuin
toisessa asiassa, voisitte te olla meidän parhaita liittolaisiamme.
Mutta -- Jumala varjelkoon -- niin pian kuin ei enää ole kysymys
salonkikeskustelusta, täytyy pidellä korviaan ja tekeytyä aivan
tietämättömiksi. Teitä ei saa opettaa hoitamaan ruumistanne eikä
lapsianne, sillä on aivan sopimatonta edes puhua sellaisesta. Niin,
seiso sinä siinä ja punastu siksi, että puhun lapsista! -- ja kuitenkin
sinä olet naimisissa. Voi, siitä voisi..."
Rikhard teki epätoivoisen liikkeen, aivan kuin hän olisi tahtonut
torjua jotakin luotaan.
"Mutta Rikhard, minkä vuoksi sinä meluat! Olenko koskaan kieltäytynyt
kuuntelemasta mitä sinulla on minulle sanottavaa?"
"Kieltäytynyt, kieltäytynyt?" toisti hän. "Pitäisipä koettaa! Etkö sinä
seiso siinä ja kiemurtele kuin ankerias, kun on vain kysymys kirjeenkin
lukemisesta, jonka olen morsiamelleni kirjoittanut. Aivan kuin siinä
voisi olla jotakin, mikä saattaisi hänen armonsa hämilleen tai aivan
kuin en minä itse tietäisi mitä olen Elviralle velkaa tai en."
"Saisit hävetä," huudahti Selma rohkeasti, "moititko sinä minua tässä
siksi, että hienotunteisuudesta vastustin."
"Mutta minä en välitä sinun hienotunteisuudestasi! Ei ole mitään
maailmassa, jota inhoaisin niinkuin juuri sitä."
"Hyi, millainen tuittupää! Minun pitäisi lähteä suoraa päätä luotasi,
mutta nyt minun tekeekin mieleni lukea kirjeesi."
"Tehdäksesi minulle palveluksen, ilahduttaaksesi minua -- ihanaa! Se on
aivan sinun tapaistasi. Ei kiitos; minä en ota vastaan tuollaisia --
armopaloja."
Rikhardin suu vetäytyi vihaiseen hymyyn, joka nosti hänen toisen
suupielensä ylöspäin.
"Mutta Rikhard!" Äänen sävy oli pyytävä, se oikein rukoili, ja hymyily
muuttui surumieliseksi.
Rikhard ei vastannut mitään, istuutui vain entiselle paikalleen
nyrpeänä ja ääneti.
"No?" kysyi Selma sitten.
"Tuossa se on," -- hän osoitti kirjettä, "mutta nyt se muutoin on aivan
yhdentekevää."
Selma ei sanonut enää mitään, vaan laski toisen käsivartensa pöydälle,
toisen Rikhardin olkapäälle, kumartuessaan lukemaan. Rikhard oli yhä
vielä jörö, mutta Selma ei ollut huomaavinaan sitä. Hänen käsivartensa
nojasi varmasti ja lujasti Rikhardin olkapäähän, -- kylmästi aivan kuin
tämä olisi ollut kuollut kapine. Rikhard huomasi sen, ja se ilahdutti
häntä. Tuo luja ote ilmaisi yhtä vähän arastelua kuin mielistelyä.
Selmalle hän saattoi mielellään olla puukappale ja hänestä tuntui
naurettavalta, että hänen mielestään _siinä_ saattoi olla jotain
miellyttävää.
Hänen olisi tehnyt mielensä sanoa, että Selma tuntui hänestä ikäänkuin
sisarelta -- mutta se olisi ollut typerää, ja siksi hän vaikeni.
Selma osoitti sormellaan kirjeen alkua. "Rakas Elvira," seisoi siinä.
"Kirjoitatko aina näin?" kysyi hän.
"Aina. Miksi sitä kysyt?"
"Vain uteliaisuudesta," vastasi Selma, mutta punastui. Hänen mielestään
se kuului yksinkertaiselta ja kauniilta. Ja sitten se, että hän aina
kirjoitti samalla tapaa! Siksi, että juuri se oli totta... Patruuna
vaihteli tavallisesti päällekirjoitusta aivan loppumattomiin: "Armas
kultani" tai "Kallis puolisoni" tai "Armas rakastettuni". Siinä ei
ollut mitään mihin tarttua, ei mitään todellista. Ja sitten hän
kirjoitti aina alle: "Sinun rakastettu Pålisi". Se oli sekä naurettavaa
että harmillista. Oliko Selma koskaan sanonut rakastavansa häntä! Se
oli sana, jota hän ei koskaan käyttänyt. Niin, tosiaankin,
vihkimäkaavakkeessa se kyllä seisoi. Mutta silloin hän oli toistanut
sen sieluttomasti kuin papukaija.
Selma silmäsi allekirjoitusta. "Sinun Rikhardisi," seisoi siinä. Ei
mitään muuta.
Rikhard nauroi, sillä nyt hän oli jo leppynyt, ja he lukivat molemmat,
päät vierekkäin. Oli selvää, että kirje huvitti Selmaa.
"Minä en koskaan ole tiennyt, että sinulla on niin oivallinen tyyli,"
sanoi hän kääntäessään lehteä.
"Minun täytyy kai panna parastani, minusta kun tulee kirjailija,"
vastasi Rikhard.
"Sinusta!" Selma työnsi häntä käsivarrellaan.
"Niin, omalla alallani -- tietysti. Päästyäni sairashuoneista eroon ja
kaikesta muusta sellaisesta sekä käytyäni ulkomailla rupean pitämään
kansantajuisia luentoja. On niin monta kysymystä, joihin tahtoisin
saada yleisön innostumaan."
"No, sepä on hauska, niin minäkin saan lukea mitä kirjoitat. Luuletko
että minä voin ymmärtää niitä?"
"Luonnollisesti."
Selma hymyili ja näytti hyvin tyytyväiseltä; sitten hän jatkoi
lukemista. Koko kirje käsitteli vanhaa taloa, häntä itseään, jota
Rikhard kuvaili kovin vilkkaasti, ja heidän elämäänsä maalla. Hänen
tyylissään oli voimaa, joka vaikutti Selmaan. Mutta ei sanaakaan
rakkautta tai sellaista.
"Hm," sanoi Selma hymähtäen, kun hän oli päässyt loppuun, ja suoristi
itseään.
"Eikö se miellyttänyt?" Rikhard katseli häntä hieman veitikkamaisesti,
aivan kuin hän olisi aavistanut hänen ajatuksensa.
"Kyllä se oli erinomaisen hauska. Mutta kirjoitatko aina näin?"
"Miten?"
"Näin," -- Selma hapuili sanoja -- "näin järkevästi."
He nauroivat; siksi että oli niin vaikea saada sanotuksi sitä mitä hän
tarkoitti, mutta niin helppo sitä sittenkin ymmärtää.
"Kyllä," sanoi Rikhard.
"Puheletteko myös samaan tapaan, kun olette yhdessä?"
Rikhardin syvät silmät välähtelivät, kun hän katsoi ylös.
"Luuletko että minä olen niin kesy?" sanoi hän hymyillen, niin että
Selman täytyi punastua. "Ei kuules, osaan minä toistakin kieltä. Mutta
mitä varten toisin sitä esiin kirjeessä! Ei, kirje on kirje, ja suutelo
on suutelo. Minä otan kaiken sellaisena kuin se on."
Hänen sanansa koskivat Selmaan kuin tukahduttava tuska, jota hän ei
voinut selittää itselleenkään.
Syntyi hiljaisuus. Selma hypisteli hajamielisesti pöydällä olevia
papereita.
"Rikhard. Sinä pidät kai oikein paljon morsiamestasi?" kysyi Selma
hyvin hiljaa ja katsomatta häneen.
"Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Minä tarkoitan vaan, että olisi oikein synti..." hän keskeytti äkkiä
puheensa.
"Mikä olisi synti?"
"Mennä naimisiin tyttö paran kanssa ja sitten heittää hänet
tuuliajoille, välittämättä hänestä ollenkaan." Selma puhui nopeasti ja
arasti.
Rikhard käänsi kokoon kirjeensä. Selman hillityssä äänensävyssä oli
jotakin, joka iski häneen, joka ahdisti ja puristi häntä, -- ilman
minkäänlaista syytä ja tarkoitusta, aivankuin tunturiasukkaan
koti-ikävä, kun hänessä muistot heräävät. Hän ei olisi mistään hinnasta
juuri sillä hetkellä tahtonut katsoa ylös.
"Minä pidän paljon Elvirasta," sanoi Rikhard, "en tahtoisi kadottaa
häntä mistään hinnasta. Selma, olen niin rakastunut, että olen aivan
villi väliin. Olen mustasukkainenkin. Voitko sinä kuvitella _sitä_?"
Hän puhui aivan matalalla äänellä. Hän ikäänkuin häpesi tunnustustaan,
mutta samalla hän ikäänkuin myös puolusti itseään vastaväitettä
vastaan.
"Sen kyllä uskon," vastasi Selma.
Syntyi hetken äänettömyys. Rikhard hypisteli yhä kirjettään, ja Selma
näytti tarkasti katselevan vanhaa kirjekuorta.
"Jos joku avioliitto _voi_ tulla onnelliseksi, niin ainakin meidän,"
sanoi Rikhard nopeasti, muuttuneella äänellä. "Elvira on niin
kehittymätön vielä, niin taipuisa ja lapsellinen, minä voin kasvattaa
häntä aivan mieleni mukaan. Täytyyhän hänen silloin oppia ymmärtämään
minua, ja meidän suhteemme on muodostuva täysin sopusointuiseksi."
Selma ei sanonut mitään, seisoi ja silitti vain sormellaan
kirjoituspöydän reunaa, vaipuneena ajatuksiinsa.
"Omituista ajatella, että hän on yhtä vanha kuin sinä," lisäsi Rikhard.
"Yhdeksäntoista vuotta ei ole mikään ikä," vastasi Selma surumielisesti
hymyillen.
"Ei, se on totta, mutta sinua luulisi vanhemmaksi."