Enemmän kuin kaksi vuotta oli kulunut. Oli kevät. Puut eivät vielä
viheriöineet, mutta vesat ja sirkkalehdet pistivät esiin, ja silmut
paisuivat.
Selma istui yksin miehensä kirjoituspöydän ääressä tilikirja edessään
ja laski yhteen. Hänellä oli selvä käsiala, ja hän ymmärsi hyvin
liikeasioita. Siten hän oli vähitellen kohonnut yksityissihteerin
arvoon, ja tapahtui usein, että mies vain makasi sohvalla ja saneli,
Selman istuessa pöydän ääressä kirjoittamassa. Se oli hyvin mukavaa, ja
sitäpaitsi se näytti tuottavan Selmalle iloa.
Tämä juuri antoi heidän elämälleen jonkunmoisen yhteisyyden leiman.
Tätä avioliittoa pitivät kaikki onnellisena. Ei vain heidän
seurapiirinsä, vaan -- mikä vieläkin enemmän --- heidän
palvelusväkensä, joka ei koskaan kuullut heidän vaihtavan pahaa sanaa
keskenään. Rouva oli ystävällinen miestään kohtaan, mikäli hänen jäykkä
olentonsa salli, ja mies jumaloi häntä.
Heidän rikkautensa kasvoi kasvamistaan. Niin olisi käynyt, vaikka he
eivät olisi sormeakaan liikuttaneet.
Patruuna oli paljon poissa. Asioita oli kuin tulvavettä: istuntoja,
tilintarkastuksia, maanviljelyskokouksia, rautatiesuunnitteluja ja
yhtiökokouksia loppumattomiin. Hänellä oli aina ollut taipumusta hyväin
päiväin pitäjäksi, ja nyt hän saattoi seurata taipumustaan.
Karjanhoitaja oli luotettava mies, joka ei koskaan laiminlyönyt
velvollisuuksiaan, olipa sitten isäntä kotona tai poissa. Ja asianlaita
oli sellainen, että patruuna Kristersonia pidettiin yhtä
välttämättömänä komiteoissa kuin juhlapäivällisillä.
Avioliittonsa alkuaikoina oli Selma rajulla innolla ottanut osaa seudun
seuraelämään. Hänen pukunsa olivat erikoisen hienot, hänen käytöksensä
vallaton. Hän oli aina nuorten tyttöjen seurassa, kujeili ja nauroi
kuten he ja tanssi innokkaammin kuin kukaan muu.
Toiselta puolen oli patruuna ylpeä nuoresta rouvastaan, joka seurassa
oikein keikaili kiintymyksellään häneen, mutta toiselta puolen patruuna
epäili häntä. Hän ei tiennyt miksi, sillä Selma ei näyttänyt olevan
erikoisesti huvitettu herraseurasta. Mutta niin pian kuin Selma puheli
jonkun nuoren miehen kanssa, valtasi patruunan kiusallinen levottomuus,
ja jos Selma nauroi, tuntui se viiltävän häntä luihin ja ytimiin asti,
sillä kotona hän nauroi harvoin. Ja sitten oli tanssi ... tuo tanssi.
Häntä vaivasi nähdä Selman tanssivan muiden kanssa. Hän varasi
itselleen Selman tanssiohjelmasta niin monta tanssia kuin oli
mahdollista joutumatta naurunalaiseksi, niin, välistä hän meni siinä
määrin tämän rajan ylikin, että rouvat ja neidit nurkissa alkoivat
naureskella. Selma tunsi sen ilmassa ja häpesi. Patruuna ei huomannut
mitään: hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin Selmaa. Selma ehdotti,
että hän jättäisi kokonaan tanssimisen, mutta sitä vastaan patruuna
asettui jyrkästi. -- Herra varjelkoon, sehän näyttäisi aivan siltä kuin
hän olisi tyranni! Ei, Selman piti tanssia ja huvitella. Hän oli nuori.
Eräissä tanssiaisissa sai tämä seikka aikaan suuren kohtauksen, josta
puhuttiin koko seudulla, -- se oli tyhjentymättömänä ilon ja
keskustelun aiheena "istuvan oikeuden" edessä. Patruuna oli pannut
merkille, että Selma illan kuluessa oli tanssinut kaksi tanssia erään
nuoren luutnantin kanssa, joka patruunan mielestä oli hävyttömän kaunis
ulkomuodoltaan. Juuri ennen tanssiaisten loppua lähestyi luutnantti
Selmaa uudelleen aikoen pyytää hänet tanssiin. Mutta juuri hänen
kumartaessaan hyökkäsi patruuna esiin, kietoi käsivartensa vaimonsa
vyötäisten ympärille ja läähätti raivoissaan:
"Minä tanssin itse vaimoni kanssa."
Se oli auttamattoman naurettavaa.
Luutnantti loukkaantui, patruuna käyttäytyi raa'asti, ja Selma häpesi
miehensä puolesta.
Selmasta tuntui sanomattoman alentavalta, että patruuna oli täten
paljastanut heikkoutensa vieraille, mutta pahimmalta häväistykseltä
tuntui sittenkin se, että hän yhdessä ventovieraan miehen kanssa, jota
kohtaan hän tunsi vain välinpitämättömyyttä, ja jolle hän itse ei
merkinnyt mitään, sai ottaa vastaan patruunan mustasukkaisuuspuuskan.
Oli niin hullunkurista kuulla tuon tanssikavaljeerin puhuvan hänestä ja
puolustavan häntä, että se hänen mielestään tuntui häpeäpilkulta, jota
hän ei koskaan voisi unohtaa. Vieläpä hän sai vastustamattoman
vastenmielisyyden luutnanttiparkaakin kohtaan, joka ajoi hänen asiaansa
niin ritarillisesti, että hän olisi toivonut näkevänsä hänen vajoavan
lattian alle.
Siitä päivästä lähtien oli Selma aivan muuttunut. Hän oli jo liiaksi
tottunut hillitsemään itseään, niin ettei hän päästänyt harmiaan
miestään kohtaan puhkeamaan sanoiksi, eikä edes hänen käytöstapansa
lämpömäärässä voinut huomata mitään äkillistä muutosta, mutta patruuna
tunsi sittenkin aivan selvästi, miten se hitaasti mutta varmasti
laskeutui. Se saattoi hänet epätoivoon. Hän huomasi tehneensä tyhmyyden
ja paloi hyvityshalusta.
Kultaa ja lahjoja valui sateena Selmalle, mutta hän otti kaikki
niin huolettoman välinpitämättömästi vastaan kuin hänellä aina olisi
ollut aarrekammio tyhjennettävänään. Hän kiitti patruunaa aina
ystävällisesti, mutta rauhallisesti, ikäänkuin hän kaksikymmentä vuotta
olisi nähnyt hänet jalkojensa juuressa.
Patruuna tästä vain yltyi.
Hän ei koskaan mielestään päässyt kosintaa kauemmaksi tämän naisen
suhteen, joka ei milloinkaan tullut ainoatakaan astetta lämpimämmäksi
kuin mitä hän tavallisuudessa oli, ja joka tuntui sitä enemmän
poissaolevalta, kuta kiihkeämmin hän painoi hänet rintaansa vasten.
Selma olisi voinut yhtä hyvin olla viisikymmenvuotias kuin
seitsemäntoista.
Hänen huvitteluhalunsa oli kadonnut, ja milloin hänen kohteliaisuudesta
piti olla mukana, lyöttäytyi hän aina rouvien seuraan. Näyttäen
huvitetulta hän saattoi tuntikausia istua ja kuunnella, kun toiset
laajasti kertoivat kaikkein jokapäiväisimmistä pikkuvammoista,
moittivat huolimattomia palvelijoitansa tai uskoivat toisilleen pieniä
juorujuttuja. "Ihmeellisen kehittyneet" lapset olivat parhaimpana
keskusteluaiheena. Mutta sille, jolla ei ole vammoja eikä lapsia, voi
kaikki tuollainen käydä yksitoikkoiseksi ajan pitkään. Siten Selmskin
ajatteli -- huolimatta huvitetusta ilmeestään -- ja hän vetäytyi
seuraelämästä erilleen niin paljon kuin mahdollista. Se pantiin
merkille, loukkaannuttiin, eikä häntä kutsuttu kesteihin enää kuin
harvoin.
Selma iloitsi siitä, eihän hänen tarvinnut sitten enää istua niin
"siivona" ja suorana vierashuoneessa, ei kuunnella tanssimusiikkia,
joka kuului salista aaltomaisena, katkonaisina sävelinä, eikä tuntea
jaloissaan vastustamatonta halua päästä mukaan, siliä välin kuin hän
puhui aivan rauhallisesti ja hiljaa, peläten muuten ilmaisevansa
sydämensä kateellisen tykytyksen.
Paljon parempi oli istua kotona.
Niin hän tekikin. Patruuna sai lähteä yksin. Alussa hän kursaili ja
surkutteli että Selman täytyi niin kauan olla ilman seuraa, mutta
vähitellen se tuli tavaksi. Selmalle ne olivat aurinkoisia hetkiä. Hän
tunsi itsensä niin ihmeellisen vapaaksi ja iloiseksi joka kerta kun
vaunut vierivät pois. Väliin hän huusi ja lauloi ilosta suurissa
tyhjissä huoneissa, saadessaan vain kuulla oman epämusikaalisen äänensä
sointua ja nautti siitä, ettei ketään, ei ketään ollut lähettyvillä, --
että hän oli yksin, aivan yksin! Niin, hän saattoi tanssia matoilla,
ripustautua käsiensä varaan korkeihin ovenpieliin ja keksiä tuhat
kepposta kuin vallaton lapsi. Ja sitten hän nauroi ääneen itselleen.
Hän oli aivan hulluna ilosta... Oi!... Miten hän saattoikaan ikävöidä
väliin ennenkuin patruuna pääsi lähtemään!
Vähitellen he tottuivat niin tähän elämään, että kaikki kävi kuin
kellon mukaan. Kuukausi kului toisensa päästä ilman minkäänlaista
muutosta.
Kaksi lahjaa patruuna oli antanut rouvalleen, joista tämä
oli tullut oikein iloiseksi. Toinen oli ratsuhevonen, toinen
ratsastusrata. Senjälkeen kuin hän oli saanut nämä molemmat, jäivät
voimistelu-päähänpistot harvinaisiksi, ja hän antautui suurella innolla
uuteen urheiluunsa. Patruuna antoi hänen mennä kaupunkiinkin ottamaan
ratsastustunteja vanhan, naimisissa olevan ratsumestarin johdolla,
jonka patruuna tunsi.
Selma oli tavattoman tarmokas, ja pian patruunalla oli syytä ylpeillä
hänen ratsastustaidostaan. Patruuna antoi Selmalle nuoren hevosen, jota
hän itse sai opettaa, ja hän ahmi kaikki hevoshoitoa käsittelevät sekä
koti- että ulkomaiset teokset, jotka hänen onnistui saada käsiinsä.
Sellainen oli Selman elämä, ja nyt oli hän yhdeksäntoistavuotias.
Kirjoitettuaan viimeisen numeron Selma sulki kirjan. Hän nojasi
leukansa käsiään vasten ja katseli puutarhaan. Koko talosta ei kuulunut
hiiskahdustakaan. Hän istui hiljaa ja ajatteli.
Hänen luonteensa epätasaisuudet olivat tasoittuneet. Hän oli
rauhallisempi nyt kuin ennen. Mutta miten yksitoikkoista tämä elämä
olikaan! Hän ajatteli eteenpäin -- pitkän rivin vuosia. Ehkä hän voisi
tulla kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen vanhaksi, hän oli niin vahva
terveydeltään.
Häntä tympäisi ajatellessaan näitä vuosia. Hän tunsi sekä kyllästymistä
että tyhjyyttä. Miten köyhää, jokapäiväistä, kurjaa elämä onkaan! Niin
toisellaista kuin miksi sitä nuoruudessaan kuvittelee.
Nuori? Eikö hän sitten ollut sitä enää?
Hän kohotti kulmakarvojaan, ja hänen kasvoilleen levisi alistuva ilme.
Kunpa edes jotakin tapahtuisi! Mitä hyvänsä, -- vaikkapa
onnettomuuskin! Mitä tahansa, kunhan ei vain tuota tukahduttavaa
rauhaa.
Hän nousi mennäkseen talliin.
Samassa tuli palvelustyttö sisään ojentaen hänelle sähkösanoman. Hän
luuli sen olevan miehelleen. Se koski kai jotakin liikeasiaa. Mutta se
olikin hänelle itselleen. Hän avasi sen kovin hämmästyneenä.
"Isäsi sairastunut keuhkokuumeeseen. Haluaa nähdä sinua.
Tule heti.