Selman isä parani päivä päivältä, ja patruuna alkoi kirjeissään jo
sanoa aikovansa noutaa Selman kotiin. Oli sumuinen kevätpäivä, leuto ja
alakuloinen; suuria kyyneleitä riippui räystäistä, ja kaikki oli
kietoutuneena kosteaan harsoon. Selma istui isänsä luona, joka oli jo
niin terve, että saattoi maaten lukea sanomalehteään. Isän parta oli
juuri ajettu, ja ohut hieno tukka peitti sileäksikammattuna hänen
kaunismuotoista päätään. Selma oli antanut työn vaipua syliinsä ja
nojasi päätään tuolin korkeaa selustaa vasten. Hän näytti väsyneeltä ja
sulki silmänsä.
"Nyt on lapsi valvonut liiaksi minun tähteni," sanoi isä ohuella,
hyväilevällä äänellään, jonka sairaus oli heikontanut.
"Älä luule," vastasi Selma hymyillen ja katsahti ylös, "mutta minä olen
vain sellainen indiaaniluonne, etten siedä paikallaan istumista; minun
täytyy saada raikasta ilmaa ja liikuntoa. Älä huolehdi, isäukkoseni,
kun tulet terveeksi, korvaan minä vahingon."
Isä heitti pitkän huolestuneen katseen häneen ja otti jälleen
sanomalehtensä.
Selma sulki taaskin silmänsä. Hän istui ja ajatteli vanhoja aikoja ja
sedän menettelyä. Huulien viivat muuttuivat suoriksi ja koviksi,
yhteenpusertunut suu teki leuan yhä terävämmäksi, silmäkulmat
vetäytyivät tuskallisesti yhteen, ja kasvoihin tuli jotain
kokoonpuristunutta.
Nyt hän ymmärsi sedän vaikuttimet. Oman luonteensa mukaan oli tämä
muodostanut ihannekuvan onnesta, ja sen hän oli tahtonut antaa
hänellekin. Mutta vaikka pohjalla olikin ollut hyvä tarkoitus, niin ei
Selma kuitenkaan koskaan voinut antaa sitä hänelle anteeksi. Ei
koskaan! Eikä setää voinut syyttää vain siitä vahingosta, jonka hän oli
tehnyt: hän oli myös pettänyt hänet. Selma palautti mieleensä erään
kohtauksen, jolloin hän sedän huoneessa oli pyytänyt saada lukea isänsä
kirjettä, ja setä oli kieltänyt. Miten tyhmä hän olikaan ollut kun oli
uskonut hänen sanojaan! Hän oli ollut läpeensä yksinkertainen. Se
johtui hänen rehellisyydestään. Oliko tyhmää olla rehellinen? Ehkä.
Oli kuitenkin vaikea uskoa, että se mikä oli oikein, olisi tyhmää. Ja
valhe ... sen täytyi olla väärää. -- Mutta umpimieliseksi hän oli
tullut. Hän ei ollut koskaan enää avomielinen, ei koskaan edes
isällekään. Hän ei voinut enää, ei edes hänelle. Se oli vain pieni
idylli, kaunis lapsuudenidylli, johon hän oli kiintynyt. -- Ei mitään
muuta. -- Oikeastaan hän oli aina ollut suljettu luonteeltaan, niin
pian kuin hänen ajatuksistaan oli ollut kysymys. Hän ihmetteli tiesikö
setä, että hän ... niin hän ei tahtonut sanoa vihaavansa häntä, sillä
tuo sana tuntui liioittelulta, mutta hänen sydämessään oli joka
tapauksessa vihankaunaa, joka ei koskaan voinut kadota.
Setä olisi toiminut aivan samalla tavalla, jos Selma olisi ollut hänen
tyttärensä. Entä sitten? Oliko hän velvollinen pitämään hänestä sen
vuoksi?
Mutta olihan turha sureksia kohtaloaan, turha murehtia menneitä.
Hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hänen täytyi hymyillä.
Näytti aivan siltä kuin toinen huonekalu olisi toistaan huutanut,
tummat värit napisseet ja räikeät kiroilleet. Oi, miten kummallista!
Tällaisessa ympäristössä isä saattoi viihtyä! Hän ei tahtonut kadottaa
pienintäkään esinettä, ja yhä uusia elementtejä oli tullut lisään.
Siten Selma tarkasteli kaikkea.
Vanha helmenvärinen vuode, josta isä ei mistään hinnasta tahtonut
luopua, soti kerrassaan nykyaikaista korituolia vastaan, joka seisoi
kirjoituspöydän luona, ja korkeaselkäisen kiikkutuolin ruskea petsaus
näytti isoisän aikuiselta iloisin värein kirjaellun sänkymaton
rinnalla. Mutta kaikki nuo kertoivat Selmasta ja hänen ensimäisistä
kömpelöistä piirustusyrityksistään, kehyksistä alkaen, jotka olivat
kotoisin vinneiltä ja roskakomeroista, hänen suureen valokuvaansa
saakka veisteltyine puitteineen. Oven pielessä riippuivat hänen viralta
pannut luistimensa, vuoteen yläpuolella oli kellotyyny, jonka hän oli
ommellut pensionissa, ja nurkassa vanha jakkara, jolla hänen lapsena
oli tapana istua.
Miten ihana oli elämä! Hän hymyili ja sulki silmänsä, mutta samalla
pyöritteli päätään edestakaisin tuolinselkää vasten, sillä sitä särki.
Varpuset pitivät kamalata meteliä pihalla risukasalla. Muutoin oli
kaikki hiljaista. Kahlekoira juoksi ulos tynnyristään, veti rämisten
ketjun sen reunan yli ja ravisteli itseään, niin että renkaat
kalisivat. Kaiken sen Selma kuuli. Ja hän nautti siitä. Ei tehnyt
mitään että päätä särki.
Sitten tuli Rikhard sisään.
Selma tunsi hänen askeleensa, hänen ei tarvinnut edes katsoa ylös
tietääkseen että se oli hän.
"Mitä! Luulenpa että rouva on sairastavinaan?" sanoi hän iloisesti.
"Niin, ajatteleppas! Minulla on päänsärkyä," vastasi Selma iloisesti.
"Sen minä kyllä uskon! Tämä ei sovi _sinulle_, sinähän et käy koskaan
ulkona."
"Niin, tiedän kyllä. Sitä en kestä. Mutta minä käyn pilkakseni
hetkiseksi, niin kipu menee ohi," sanoi hän nousten seisoalleen.
"Mene salin sohvalle vähäksi aikaa," vastasi Rikhard; ja he lähtivät
huoneesta.
"Minä haen sinulle peitteen," sanoi Rikhard.
"Kiitos."
Rikhard palasi pian takaisin, asetti tyynyn paikoilleen ja piti
peitettä varalla.
Selma kävi pitkäkseen.
"Jos tahdot nukkua, menen tieheni, muuten istun juttelemassa luonasi,"
sanoi Rikhard levittäen peitteen hänen ylitseen.
"Ei, istu luonani, minä en varmaankaan voi nukkua. -- Ah, miten hyvältä
tuntuu!" lisäsi Selma ja painoi otsansa kylmää tyynyä vasten.
Rikhard veti tuolinsa lähemmäksi ja istuutui hänen pääpuoleensa.
"Sinä, Rikhard," sanoi Selma hetken kuluttua, "tulin ajatelleeksi
erästä asiaa: sinä varmaankin olet nähnyt minun äitini."
"Kyllä, olen, mutta töin tuskin muistan häntä; minähän olin vain viiden
vuoden vanha kun sinä synnyit."
"Minä tahtoisin vain mielelläni tietää jotakin hänestä. Isältä en
koskaan ole voinut kysyä: hän alkaa heti itkeä."
"Tiedätkös, en muista hänestä muuta kuin suuren vaalean tukan ja hyvin
suuret kädet, jotka pitivät minusta kiinni, kun hän otti minut
polvelleen."
Selma katseli häntä ikäänkuin hän olisi odottanut saavansa nähdä
jotakin hyvin ihmeellistä. Rikhard huomasi sen ja hymyili
hyväntahtoisesti, mutta ei sanonut mitään.
"Kun minä nyt kuljen näissä huoneissa ja liikuttelen kaikkia vanhoja
huonekaluja ja esineitä," jatkoi Selma, "tulen niin uteliaaksi. Minusta
tuntuu kuin tahtoisin kysyä jotakin kaikilta näiltä kaapeilta ja
laatikoilta, ja minä tutkin kaikkea, mikä joutuu käsiini, aivan kuin
utelias lapsi. Sitä en koskaan saisi tehdä, jos isä näkisi; hän tulisi
aivan sairaaksi."
"No?" sanoi Rikhard hymyillen.
"Niin, -- siitä ei minulla ole mitään iloa. Kaikki äidin oma näyttää
niin vieraalta, ikäänkuin sekin olisi ollut kuollutta ja haudattua
useita vuosia. Ja minusta tuntuu niin tyhjältä, -- aivan kuin minulla
ei äitiä olisi ollutkaan."
"Niin, tiedätkös mitä, ne joilla ei ole äitiä, kuvittelevat aina
mielessään, että siinä olisi jotakin niin ihanaa, mutta sitä se ei
lainkaan ole. Se on vain opittua -- hm -- romantiikkaa."
"Luuletko niin?" kysyi Selma viivytellen.
"Niin, siitä olen varma, ainakin monessa tapauksessa. Verisiteet eivät
ole läheskään niin voimakkaita kuin otaksutaan. On niin paljon muuta,
joka on voimakkaampaa. Mitä muuta esimerkiksi on äidin ja minun
välillä, kuin että äiti on hemmotellut minua, niin että minulla on
ollut enemmän vaivaa itsekasvatuksestani, kuin muuten olisi ollut. En
minä voi hänen kanssaan keskustella siitä mikä minua huvittaa. Ei hän
minua ymmärtäisi."
Selma näytti ajattelevalta.
"Niin kylmä kuin isä onkin, tunnen kuitenkin enemmän vetovoimaa
häneen," jatkoi Rikhard, "äidillä on ollut hyvin vähän osaa minun
henkiseen kehitykseeni."
"Voi olla, että se soveltuu poikiin," myönsi Selma, "mutta ei
tyttöihin."
"Et suinkaan sinä kuvittele surevasi äitiäsi, jota et koskaan ole
nähnyt? Minä luulin sinusta parempaa."
Rikhardin harmaisiin silmiin iski pieni ivallinen ilme, ja Selma
kavahti tulipunaiseksi, sillä hän tiesi hänen inhoavan kaikkia unelmia
ja kuvitelmia.
"Minä en tarkoita sitä," sanoi Selma hieman hämillään, "mutta minun
mielestäni nuori tyttö, jolla ei ole ollut mitään naisellista ... niin,
se on, mitään äitiä, hän ei tule sellaiseksi kuin muut tytöt."
"Kuinka niin?"
"Minä olin niin ... niin..."
Hän hymyili ja hypisteli peitettä toisella kädellään katsomatta ylös.
"Kas niin, nyt sinä olet turhan kaino taaskin!" sanoi Rikhard.
"En, mutta minä en löydä oikeita sanoja. Katsos, näin ujo ja
nurinkurinen olen juuri siksi, että minulla ei ole ollut äitiä."
Rikhard purskahti nauruun.
"Ei, nyt sinä todella olet liian naivi!"
"Niin, minä tiedän sen ja olen aina sitä ollut. Siinä juuri onnettomuus
onkin."
Rikhard tuli yhtäkkiä totiseksi.
"Niin, _siinä_ sinä voit olla oikeassa," sanoi Rikhard, "mutta
asianlaita olisi voinut olla sama, vaikka äitisi olisi ollut elossa.
Pensionissa opit kai kuitenkin yhtä ja toista?"
"Minä? En."
"Kyllä, tovereilta. Se on tavallista."
"Oi, ei siinä pensionissa," sanoi Selma vilkkaasti. "Olisitpa vain
nähnyt rouva Stålin! Minä olen usein ajatellut häntä tultuani
vanhemmaksi. Hän oli eronnut miehestään ja perustanut pensionin
voidakseen itse kasvattaa tyttärensä. Hän ei koskaan ottanut vastaan
yhdeksää vuotta vanhempia tyttöjä, mutta nämä saivat olla hänen
hoidossaan niin kauan kuin vanhemmat halusivat. Hän vasta osasi
pelottaa toisen ajatukset karkuun! Hän istutti meihin kauhun kaikkea
sopimatonta kohtaan, niin että emme edes toverien kesken uskaltaneet
lausua ainoatakaan sanaa, jota rouva Stål olisi voinut tuomita. Ilkeä
hän ei ollut, mutta emme me myöskään pitäneet hänestä. Koko hänen
olennossaan oli jotakin omituisen kylmää ja luonnotonta, jopa omaa
tytärtäänkin kohtaan. Tuntui aina siltä kuin olisi nähnyt hänen suuret
ruskeat silmänsä silloinkin kun hän ei ollut läsnä. Minä en koskaan ole
nähnyt niin teräviä silmiä; tunsi olevansa aivan kuin ikkunalasia, ja
tiedän, että jos joskus ajattelin jotakin ... jotakin viatonta roskaa,
rakkautta tai sellaista, mitä tytöt usein ajattelevat, niin punastuin
korvia myöten, vaikka olisin ollut ypöyksin, niin, vaikkapa olisi ollut
pimeää kuin säkissä."
Rikhard viivytteli hetken vastausta; hän oli asettanut toisen jalkansa
polvelleen ja piti sitä kiinni, huolellisesti tarkastaen saapastaan,
aivan kuin siinä olisi ollut jotakin erikoista.
"Sepä oli omituista," sanoi hän viimein, laskien jalkansa maahan, "sitä
en koskaan olisi uskonut."
"Ei, nyt minustakin se tuntuu uskomattomalta. Ja sitten sinun pitää
muistaa, että rouva Stål asui maalaiskylässä; me emme saaneet mennä
puutarhaa kauemmaksi, emmekä koskaan tavanneet ketään. Me vietimme
täydellistä luostarielämää. Mitenkä voit siis vaatia, että tietäisin
jotain maailmasta ja ihmisluonteesta?"
"Hm. Isän mielestä oli tuo pensioni erinomainen. Siksi piti sinun
sinne."
"Sitä se olikin monessa suhteessa. Minä vain tarkoitan, ettei siellä
voinut tulla muiden ihmisten kaltaiseksi."
"Ehkei siitä ollut vahinkoakaan tavallansa," sanoi Rikhard hitaasti,
"mutta missään tapauksessa ei mielestäni lapsia pidä sillä tavalla
kasvattaa. Sitä minä enimmin inhoan, että naiset tahtovat tekeytyä niin
tietämättömiksi -- että äidit pitävät velvollisuutenaan opettaa
tuollaista narripeliä tyttärilleen, ja että tyttäret arasti painavat
katseensa maahan ja punastuvat kaikesta tai -- mikä vielä monta vertaa
pahempaa -- punastuvat, hihittävät ja kääntävät pois päänsä, jos joku
päästää yhden ainoankin sanan, joka ... joka ei ollenkaan ole
naurettava. Minä raivostun niin, että voisin lyödä heitä."
Selma ei voinut pidättää hymyilyään.
"Niin, etkö sinäkin ole samaa mieltä? -- eikö voi keskustella
maltillisesti ja vakavasti, vaikkakin toinen olisi mies ja toinen
nainen?"
"Tietysti."
"Sitä minä olen sanonut Elviralle niin monta kertaa, mutta hänen
äitinsä on varmaan istuttanut sen häneen. Koska meidän kuitenkin joskus
on määrä mennä naimisiin, niin minun mielestäni pitäisi minun voida
keskustella hänen kanssaan kuin toverin ainakin. Sitähän hän on
luvannut olla minulle koko elämänsä ajan, mitä komediaa se sitten on,
että minun pitäisi puhella hänen kanssaan ikäänkuin me aina olisimme
jossain illallisilla? On niin paljon todella vakavia asioita, joista
tahtoisin vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan, mutta se ei käy päinsä. Ja
siten voi olla yhdessä päiväkausia oppimatta tuntemaan toisiaan. Minun
pitää vain olla jonkunlainen ihaileva kavaljeeri, siinä kaikki. Onko
_se_ järkevää?"
Selma oli vaiti. Hän ei näyttänyt tahtovan keskustella tästä asiasta.
Rikhard oli odottanut, että hän olisi myöntänyt oikeaksi hänen sanansa,
ja siksi hän nyt oli tyytymätön, pettynyt.
"Kuules, mitä setä sanoo kihlauksestasi?" kysyi Selma yhtäkkiä.
"Hän ei sano mitään; hän tietää, ettei se vaikuttaisi kuitenkaan
mitään. Mitä minä tahdon, sen minä tahdon."
"Mutta sinä olet tietysti selvillä siitä mitä hän toivoisi?"
"Niin, että menisin naimisiin rikkaan tytön kanssa."
"Onko Elvira köyhä?"
"Hänellä ei ainakaan ole mitään erikoista omaisuutta. Äidillä on eläke,
niin että he tulevat toimeen. Mutta Elvira on paljon mukana, ja se
maksaa rahaa. Minä luulen, että tulot ja menot menevät juuri yhteen."
"No, olipa se sitten hyvä, ettet ajatellut rahoja," sanoi Selma
sydämellisesti.
Rikhard nauroi.
"Sitä minäkin ajattelen, mutta siitä huolimatta olen sangen epäilevällä
kannalla niin sanotun rakkauden suhteen."
Rikhard lausui viimeisen sanan väärällä painolla, mikä teki siitä vain
irvikuvan.
"Sinä!? Joka itse..." Selma näytti kauhistuneelta.
"Niin. Minä olen rakastunut, niin," sanoi hän kuivasti, "mutta sitä
minä olen ollut ennenkin, mutta se on mennyt ohi."
"Niin, mutta et suinkaan yhtä paljon kuin nyt?"
"Olen kyllä. Vain lapsellisemmin kuin nyt; minä taistelin sitä vastaan
ja kuitenkin..."
Selma katseli häntä suurella mielenkiinnolla, saattoi melkein sanoa
osanotolla, mutta koska Rikhard oli vaiti, niin hän ei kysynyt mitään.
"Minä olin rakastunut _sinuun_," sanoi Rikhard yhtäkkiä, katsomatta
häneen.
"Voi, mitä sinä juttelet!" huudahti Selma suuttuneena; hän oli varmasti
odottanut jotakin aivan muuta.
"No, no, kas niin, älä pidä tätä minään rakkaudentunnustuksena," sanoi
Rikhard vihaisesti, "se on mennyt ohi jo kauan sitten, ja siksi siitä
voi puhua kaikessa rauhassa. Vai mitä?"
"Tietysti."
"Etkö sinä tiennyt sitä?"
"Kuinka minä olisin!"
"Ei, -- minä ajattelin vain..."
Rikhard vaikeni yhtäkkiä, ja vasta hetken kuluttua hän jatkoi
ilmeettömästi, katkonaisesti.
"Se oli pääsiäisen aikaan. Kun palasin kotiin Lundista. Muistathan?
Emme olleet tavanneet toisiamme kesän jälkeen. Sinä tulit meille vasta
jouluna. Sinä olit mielestäni niin muuttunut."
"Minä olin ruma kuin kummitus."
"Niin olitkin. En ymmärrä itsekään mistä se johtui. Kyllä -- minä
ymmärrän sittenkin. Mutta se on käsittämätöntä, että se saattoi kestää
niin kauan. Kesällä koko ajan kun olin kotona... Minä olin itse siitä
harmissani."
"Sen minä voin hyvin uskoa."
"Hm. Tiedätkös, siihen aikaan olin hyvin skeptillinen -- vaikka en
ollut kuin yhdenkolmatta vanha."
"Kyllä, sen uskon kyllä."
"Mutta se ei auttanut. Katsos, romantiikka riippuu ihmisessä kiinni.
Sen on imenyt itseensä jo lapsuudesta saakka. Sen voi järkeillä pois,
mutta se palaa uudelleen sadannenkin kerran. Vieläkin minussa on siitä
jätteitä. Ne tarttuvat kiinni kuin synti. Etkö usko, että tässä
keskustelussammekin on hitunen romantiikkaa?"
"Mutta sillä tavallahan olisi kaikki..."
"Niin, sitä se onkin -- enimmäkseen. Joutuu aivan ymmälleen. Kaikkea
pitää nimittää toisella nimellä kuin mitä se on, kullata ja uudistaa.
-- Kaikki kääntyy ylösalaisin."
"Nyt sinä näet kaiken taas mustana," sanoi Selma hiljaa.
"Näenkö minä mustana! Ei, sitä minä en tee. Jos sinä vain tahtoisit
seurata ajatuksenjuoksuani, niin myöntäisit minun olevan oikeassa.
Mutta sitä sinä tietenkään et tahdo."
"Kas niin, tohtori, olkaa nyt järkevä," sanoi Selma hymyillen ja laski
kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä kiihoitu, vaan ole rauhallinen; minä
kuuntelen kaikkea, mitä sinulla on sanomista."
Rikhard vaikeni hetkeksi, yrittäen seurata hänen kehoitustaan.
"Muuten olen nykyään aina rauhallinen," sanoi Rikhard. "En tiedä mistä
se voi johtua, että aina kiihoitun, kun puhun sinun kanssasi. Se johtuu
kai siitä, että sinä näytät ... niin, sinussa on jotakin niin kylmää ja
niin ... ikäänkuin et ikimaailmassa voisi menettää malttiasi, et
koskaan kiivastua tai muuta sellaista. Sinä olet -- niin, minä en tiedä
mitä! -- aivan kuin keskustelisi veräjätolpan kanssa ja täytyisi
ponnistella aivan viimeiseen asti saadakseen esille hiukankin eloa.
Sitä ponnistelee ja kiihoittuu vähitellen. Mikään muu ei ole
mahdollista: sinä annat toisen jatkamistaan vain jatkaa."
Selma hymyili jälleen.
"Mutta jos nyt olisi eloa veräjäntolpassa, mitä silloin tahtoisit
sanoa?"
"Niin, ja siinä se juuri onkin," jatkoi Rikhard itsepäisesti, "että
olet niin rauhallinen ja kylmä, niin erilainen kuin kaikki muut naiset;
luulisi että sinun kanssasi voisi puhua kaikesta ja että olisi
mielenkiintoista kuulla sinun mielipidettäsi monesta asiasta, mutta
sitten..."
"Niin, mitä sitten?"
"Niin, kun sitten alkaa puhua, niin äkkiä jokin sanoo: 'älä tule liian
lähelle' -- ja se tuntuu niin kiusalliselta siksi, että se on aivan
turhaa."
"Mutta Rikhard, kuinka sinä voit suuttua aivan syyttä? Minun päähäni ei
koskaan ole pälkähtänytkään, että pitäisin sinua välimatkan päässä."
"Ei, sehän on mahdollista, että et tee sitä tahallisesti, mutta
asianlaita on sittenkin niin, ja se kiusaa minua. Se ei juolahtaisi
mieleenikään, jos olisit poika tai mitä muuta hyvänsä, mutta se piilee
juuri sinun omassa äänensävyssäsi. Kuten nyt juuri. Itse sävyyn tulee
jotakin, jotakin arkaa, peräytyvää. Sinä puhut matalalla äänellä,
jäykästi, aivan kuin sinä tahtoisit painaa koko keskustelun
jäätymispisteeseen -- ei, se ei ole sitä! -- mutta se on jotakin
luonnotonta. Sinulla on vahva alttoääni, joka puhuu reippaasti ja
selvästi, mutta silloin siihen tulee jotakin sumuista, _werhottua_;
sitä minä en voi sietää. Sinä ikäänkuin tahdot sanoa: 'varo itseäsi,
sinä puhut naisen kanssa.' Ja sitten sitä on katseessasikin. Sinä
joka muuten katsot kaikkia suoraan silmiin, sinä katsot maahan tai
sivulle ... kaiken tulee olla niin rauhallista ja välinpitämätöntä. --
Oi, se on niin naisten tapaista! Mitä siitä on hyötyä? minun silmissäni
olet ihminen aivan yksinkertaisesti, etkä hituistakaan muuta; mitä
hyötyä tuosta sitten on?"
"Mutta Rikhard. Juuri se että sinä olet niin hirveän kiivas ja
epäluuloinen saa minut niin araksi."
Rikhard astui kerran lattian poikki ennenkuin vastasi.
Selma piteli kädellään otsaansa; sitä särki kovasti.
"Niin nyt päänsärkysi yltyy," sanoi Rikhard hermostuneesti, "ja se on
minun syytäni."
Selma nauroi.
"No niin, istu nyt vaan."
"Tahdotko etikkakääreen?"
"En, sitä en tahdo. Mutta minä tahdon kerta kaikkiaan tehdä lopun tästä
pelistä."
Rikhard heittäytyi tuolilleen.
"Kas niin, Dick," sanoi Selma ja otti hänen toisen kätensä -- suuren
laihan käden, jossa suonet kohosivat korkealle luiden yläpuolelle, "nyt
minä tiedän miksi sinä koko tänä pitkänä aikana olet ollut niin
toisellainen minua kohtaan, mutta tästälähin olemme ystävät kuten
ennenkin. Et voi uskoa miten sinun epäystävällisyytesi on koskenut
minuun. Minullahan ei koskaan ole ollut kuin sinut ja isä."
Rikhard veti kätensä pois vastaamatta.
"Niin, se on kyllä hyvä," sanoi hän vihdoinkin, "mutta sittenkin pitää
olla niin arkatuntoinen kaikessa, enkä juuri sitä voi sietää. Se on
vain hullutusta. Miksikä minä esimerkiksi en voisi puhua siitä, että
minä olen ollut rakastunut sinuun, ilman että sinä heti saat tuon
merkillisen äänensävyn? Nythän se on ohi, siksi siitä kai täytyy voida
puhua."
"Niin, jos se ei sinua häiritse, niin ei minuakaan," sanoi Selma hiukan
kiihkeästi.
Rikhard naurahti lyhyeen pilkalliseen tapaansa.
"Ja mihin sinä esimerkiksi luulet, että minä olin ihastunut? Sinuun
itseesikö? -- sieluusiko ehkä! Ei, nahkaan se oli, siksi että sitä
olisi ollut niin pehmeätä silitellä aivan kuin silkkisamettia, se oli
viileä väriltään, mutta lämmin kuitenkin, houkuttelevan kiilloton kuin
kuorittu banaani. Sieluunko? -- kyllä kai! Ei, tukkaan se oli, siksi
että se oli erilainen kuin kenenkään muun; ei punaisenkeltainen eikä
kullankeltainen, vaan -- niin minä en tiedä millainen, mutta niin
yksinkertainen, niin väärentämätön, niin -- niin ettei kukaan muu kuin
minä voinut pitää sitä kauniina, niin minusta tuntui. Ja juuri siinä se
olikin: ei kukaan muu kuin minä! Kukapa sitäpaitsi olisi voinut keksiä
sellaista? -- ihailla palmikkoa, joka roikkui selässä, ja otsatukkaa,
joka riippui suortuvina silmillä ja jota nykäisten oli pudistettava
syrjään. Sitä ei kukaan olisi voinut väittää kauniiksi, mutta se oli
luonnollista kuin eläimen turkki -- ja minä olin rakastunut."
"Rikhard!"
"Niin, -- ja vartaloon, siksi että se oli niin nuori ja reipas, vielä
niin kylmä ja taipuva; kukaan ei vielä ollut nähnyt sitä täyteläisenä,
mutta saattoi selvästi huomata, että se tulisi vielä sellaiseksi, ja
sitten olit sinä niin hoikka, että tuskin olisi tarvittu muuta kuin
kietoa käsivartensa ympärillesi oikein lujasti, niin sinä olisit
taittunut keskeltä kahtia kuin paperiliuska."
"Mutta Rikhard!" Selma nousi kiivaasti sohvalle istumaan, ikäänkuin hän
olisi aikonut mennä tiehensä.
"Kas niin," sanoi Rikhard hyväntahtoisesti, "sellainen sinä olit
_silloin_ enkä minä enää koskaan saa nähdä sinua _sellaisena_. Niinkuin
sinä nyt olet en sinusta välitä. Nyt olet aivan kuin muutkin naiset.
Mutta silloin oli sinussa jotakin, mikä saattoi tehdä minut aivan
hulluksi. Nyt on se ohi. No niin, käy pitkäksesi nyt vaan."
"Hyi miten ilettävä sinä olet," sanoi Selma huoahtaen, veti jalkansa
peitteen alle ja kävi taas sohvalle makaamaan.
"Minä tahdon vain sanoa, että sellainen on rakkaus. Koeta nyt sanoa
siitä jotakin kaunista! Kiilloketta! Raavi pois se, niin saat nähdä
mitä sen alla on."
Rikhard otti esiin sikarin ja sytytti sen hyvin rauhallisesti.
"Niin, minua ei se liikuta," sanoi Selma hieman kiivaasti, "sillä minä
en jumalankiitos koskaan ole ollut rakastunut. Mutta minä ymmärrän
sinua kuitenkin ja minusta se on inhottavaa -- Elviran tähden."
"Aksel Mölleristä voi parhaiten nähdä mitä seurauksia romantiikasta
on," jatkoi Rikhard häiriytymättä ja otti sikarin sormiensa
väliin, "jos hän olisi ollut tavallinen ihminen, niin olisi vain
yksinkertaisesti sanottu: 'sinä juot, sinä olet sika, jätä se.' Mutta
nyt luuli hän olevansa väärinymmärretty nero, runoilija, taistelija.
Hänessä ei ollut järkeä eikä selkärankaa: --- kaikki oli hänen
mielestään kullattava. Jos hän laiskotteli, näytti hän haaveelliselta
ja sanoi '_dolce far niente_,' jos joi, kohotti hän lasiaan kuin
teatterisankari ja huudahti '_unhoittaa_'; jos hänelle sanoi suoraan
että hän oli heittiö, sai kuulla, ettei ymmärtänyt häntä. Hän sai minut
aivan silmittömästi suuttumaan. Ja kuitenkin hän olisi ollut kunnon
poika, elleivät romaanit ja turhamaisuus olisi tehneet häntä hassuksi.
Etkö usko, että hänen mielestään oli ylevää kuolla humalaan?"
"Mutta Rikhard, eihän asia niin ollut. Hänhän kuoli keuhkokuumeeseen."
"Niin, niinhän se oli, mutta siten ei koskaan olisi käynyt, ellei hän
olisi ollut täydellisesti rappiolla."
"Oi? -- minä luulen että siinä oli jo kylliksi, että Jöns Olsin Mari
tahtoi naida hänet."
"Minkä vuoksi? Eihän käy kieltäminen, että hänellä oli tavattoman
edullinen ulkomuoto? Viime aikoina oli hän antautunut kovin
kevytmieliseen elämään, mutta on paljon naisia, jotka kaikkein
helpoimmin ihastuvat juuri sellaisiin miehiin, jotka ikäänkuin
kerskailevat paheillaan. Hänen mielestään se kuului runoilemiseen, ja
tämä alkoi samalla kertaa kuin sekin. Ja joka tapauksessa oli hän oikea
valo Jöns Olsin Marin rinnalla mitä sivistykseen tulee."
Selma ei vastannut.
"Sinä kai tiedät että ukko on kuollut?" jatkoi Rikhard.
"En, sitä en ole kuullut."
"Niin. Ja tiedätkö minne pojan piirustukset joutuivat?"
"En."
"Myötiin huutokaupalla vanhuksen kuoltua. Möllerin muori antoi kaiken
mennä vasaran alle; sellaista ei kannattanut säästää, tuumi hän.
Talonpojat ostivat niitä korittain, ja nyt ne luultavasti koristavat
heidän seiniään. Minä en tiennyt siitä mitään, ennenkuin jäljestäpäin,
muuten olisin luonnollisesti huutanut ne."
Selma naputteli kovasti sohvan puuselkämystä.
"Minä olen aina inhonnut Möllerin muoria," sanoi hän tylysti.
Sitten he keskustelivat muista asioista. Juteltiin elämästä Lundissa,
Rikhardin tovereista, yliopiston opettajista, kaikesta mikä johtui
heidän mieleensä. Ja hitain askelin hiipi hämärä huoneeseen. Se oli
ikäänkuin vanha ystävä, mikä kernaasti sai kuunnella keskustelua. Eikä
kumpikaan ajatellut sytyttää lamppua.
He keskustelivat iloisesti ja tuttavallisesti, ja väliin Rikhard veteli
valtavia savuja sikaristaan, jossa tuli hehkui.
Selma katseli häntä tuntien miellyttävää turvallisuutta. Silloin
tällöin hän käänsi tyynyä saadakseen kylmemmän puolen pakottavaa
päätänsä vasten.
Rikhardin kasvonpiirteet häämöttivät pimeydessä pehmein yhtenäisin
ääriviivoin. Hampaat loistivat valkoisina joka kerta kun hän hymyili,
ja väliin silmät säteilivät. Muuta ei Selma voinutkaan nähdä.
Rikhard oli vallattoman iloinen, sillä kun hänen vaiteliaisuutensa
joskus suli, vaihtui se hyväntuuliseksi puheliaisuudeksi, joka pulppusi
yhtä esteettömästi kuin iloinen kevätpuro. Silloin ei kukaan säästynyt
siltä. Se kosketteli kaikkea välittömällä karhealla huumorillaan, jonka
vaikutus oli vastustamaton. Selma nauroi ääneen.
Samassa avautui ovi, ja patruuna astui sisään.
Selma tunsi hänet heti. Hän nousi ylös ja heitti peitteen sohvalle.
"Oletko _sinä_ täällä!" sanoi hän, "tervetuloa."
Patruuna, joka tuli ulkoa ei voinut nähdä selvästi. Hän astui Selmaa
kohti, mutta hätkähti huomatessaan Rikhardin. Ja Selma -- joka ei
koskaan hävennyt suudella isäänsä, vaikka koko maailma olisi ollut
näkemässä -- hän tunsi nyt häpeän ikäänkuin painavan hänet maan
tasalle, ojentaessaan kylmät, välinpitämättömät huulensa miehelleen.
Tahtomatta tulivat Rikhardin sanat hänen mieleensä: "etkö usko että
minä osaan toistakin kieltä?" -- Miten pilkallisesti hän mahtoikaan
nauraa mielessään tälle ilveilylle! ... verratessaan häntä Elviraan ...
joka oli _hänen_ siksi ... siksi että... Patruuna kumarsi jäykästi
nuorelle miehelle, mutta ei antanut hänelle kättä.
"Etkö tunne Rikhardia?" kysyi Selma väkinäisesti.
"Kyllä, tietysti," -- patruunan ääni ilmaisi pidätettyä suuttumusta,
"täällä on juuri sen verran hämärä, että tuntee toisensa."
Se oli olevinaan ivaa.
Selma meni kirjoituspöydän luo ja sytytti lampun. Häntä ei suututtanut
eikä pelottanut, vaikka hän näki, että patruuna oli raivoissaan, mutta
hänen mielensä tuntui raskaalta ajatellessaan, että vanha elämä alkaisi
uudelleen.
Syntyi painostava hiljaisuus. Rikhard ja patruuna olivat kuin kaksi
koiraa, jotka jäykin jaloin ja selkä koholla tassuttelevat toistensa
ympärillä, vilkaisten viekkaasti toisiinsa. Selmaa olisi naurattanut,
ellei hän olisi ajatellut kotimatkaa.
Hän kuljetti miehensä sairaan luo; Rikhard jäi saliin.
"Näyttipä se kovin tuttavalliselta, kun makailit tuossa hämärässä
keskustellen tuollaisen -- heilan kanssa. _Siinä_ sinä kyllä osasit
nauraa! Hän mahtaa olla kovin mielenkiintoinen," sanoi patruuna
pienessä etehisessä.
"Sinä unohdat, että olemme lapsina kasvaneet yhdessä," vastasi Selma
terävästi ja avasi oven isänsä huoneeseen.
"No voihan se aina sen varjolla käydä," mutisi patruuna.
Selma ei vastannut.
Hetken kuluttua toi Rikhard Selmalle Elviralta pienen kirjeen, joka oli
ollut hänen omansa sisällä.
Mutta hän poistui heti.
"Vai niin, herrasväellä on yhteinen kirjeenvaihtokin," sanoi patruuna,
joka näki, että kirje oli avattu.
"Vain pari sanaa Rikhardin morsiamelta. Mutta koska se sinua niin
suuresti huvittaa, niin voit lukea sen ensiksi; minulla ei ole mitään
kiirettä," vastasi Selma hymyillen vihaisesti ja ojentaen hänelle
kirjeen.
"Ei herra varjelkoon, se ei ollut minun tarkoitukseni," sanoi patruuna
anteeksi pyytäen ja torjui hänen kätensä luotaan, "lue sinä kirjeesi.
Sitä en ollenkaan tarkoittanut. -- Vai niin, hän on kihloissa?"
Selma vaikeni ja luki kirjeensä.
Patruuna kulki mietteisiin vaipuneena edestakaisin huoneessa. Väliin
hän heitti aran katseen Selmaan, joka näytti loukkaantuneelta.
Silloin tällöin hän koetti saada häntä ottamaan osaa keskusteluun, joka
oli syntynyt hänen ja isän välillä; mutta Selma vastasi lyhyesti,
kylmän kohteliaasti, mikä oli korkein vihamielisyyden aste, mihin hän
ikänä salli heidän suhteensa kehittyä.
Patruuna oli tuskissaan sekä Selman epäsuosion että oman erehdyksensä
johdosta: nuori mieshän oli kihloissa!
"Mutta kuulehan, onko välttämätöntä, että viivymme näin kauan appiukon
luona. Emmekö lähde saliin hetkeksi?" sanoi patruuna vihdoin pitkän
vaitiolon jälkeen. Hänestä oli hauska sanoa "appiukko," se teki
ikäänkuin hänet itsensä nuoremmaksi.
"Niin, menkäämme saliin," sanoi Selma välinpitämättömästi, "minä
luulen, että Mätalla on illallinen valmiina."
He menivät saliin. Rikhard istui kirjoituspöytänsä ääressä lukemassa.
Patruuna astui suoraan hänen luoksensa.
"Minä kuulin vaimoltani, että kandidaatti on kihloissa," sanoi hän
kaikkein kohteliaimmalla äänellään, nuoren lääkärin ihmetellen
tarkastellessa hänen hyväntahtoisia kasvojaan, "en voi kyllin
lämpimästi lausua ilmi onnittelujani tämän johdosta, sillä aikainen
kiintymys on suurin onni nuorelle miehelle; se säästää hänet monilta
kiusauksilta. Minä todella onnittelen. Onko toivoa ... minä tarkoitan
jollei aivan lähimmässäkään tulevaisuudessa ... hm... Milloin te aiotte
mennä naimisiin?"
"Niin pian kuin mahdollista, -- mahdollisimman pian," vastasi Rikhard
jörösti. Tämä odottamaton osanotto hänen yksityisiä asioitaan kohtaan
harmitti häntä edellisen epäystävällisyyden jälkeen. Sitä paitsi se oli
hänen mielestään asia, joka ei ollenkaan liikuttanut patruunaa.
"Niin, ei mitään pitkää kihlausta," vahvisti tämä, "sellainen on vain
kuin kuohuva luode ja vuoksi. Minä todella kunnioitan teitä näiden
terveiden mielipiteittenne johdosta."
Rikhard tuumi mielessään, ettei hän ollut lausunut minkäänlaisia
mielipiteitä ilmi, mutta häntä ei huvittanut sanoa mitään. Hän oli aina
tuntenut vastenmielisyyttä patruuna Kristersonia kohtaan.
Illallinen kului paljoa siedettävämmin kuin mitä Selma ensimäisestä
kohtauksesta päättäen oli uskaltanut toivoa. Patruunaa ei loukannut
Rikhardin jäykkyys, hän oli pelkkää päivänpaistetta, ja hänen
huomaavaisuutensa Selmaa kohtaan oli rajaton. Väliin täytyi Selman
sille nauraakin.
"Niin, kunnioitusta kaunista sukupuolta kohtaan," lausui patruuna
mahtipontisesti, "nainen hallitsee maailmaa."
Seuraavana päivänä heidän lähtiessään ei patruuna millään ehdolla
sallinut Selman kävellä asemalle, vaikka hän kernaimmin olisi sitä
halunnut.
Ei, ajaa hänen täytyi! -- ja patruuna meni itse pehtorin puheille
tilaamaan kyytihevosta. Hän tarkasti hevosten valjastamista, huolehti
matkatamineista, kaikesta. Ohikulkiessaan hän ennätti kuitenkin
keskustella Rikhardin kanssa, jonka uteliaisuuden hän lopultakin oli
onnistunut herättämään.
"Selma," sanoi Rikhard, kun Selma sattumalta kulki salin läpi, "mitä
ihmettä sinä sanoit miehellesi eilen illalla, joka saattoi kerrassaan
muuttaa hänen mielensä? Tullessaan hän töin tuskin tervehti minua. En
todella luullut sinua niin viekkaaksi."
"Oi, kuulehan, se kävi aivan itsetiedottomasti," vastasi Selma
pidättäen naurua, "minä tulin vain maininneeksi, että sinä olet
kihloissa."
Rikhard katseli häntä hetken kysyvästi. Mutta sitten hän ymmärsi
tarkoituksen, naurahti kuivasti ja kääntyi kirjansa puoleen.
Vähän ajan kuluttua seisoivat he molemmat isän luona, joka nyt ensi
kertaa täysissä pukimissa istui isoisän tuolissa, kovin surullisena
tyttären lähdön vuoksi.
Rikhard ja Selma seisoivat ikkunan ääressä. Selma näytti terveeltä
ja reippaalta ruumiinmukaisessa kevätpuvussaan ja somassa
urheiluhatussaan.
Ikkunasta saattoi nähdä patruunan hääräävän vaunujen luona.
"Pål on luvannut, että saan korjauttaa väentuvan, huonoimman niistä --
tietysti --" sanoi Selma kiireesti, painaen hatun lujemmalle päähän ja
kiinnittäen sen neulalla, "mutta nyt tahtoisin niin mielelläni
neuvotella kanssasi yhdestä ja toisesta asiasta, jotta siitä tulisi
oikein terveellinen ja hyvä; heidän siunatut lapsensa menehtyvät aivan
rohtumiin. Pål sanoo, että ne aina ovat sellaisia, mutta minä en voi
sitä uskoa. Joka kerta kun menen sinne..."
"No, mitä sinä siellä teet?" kysyi Rikhard vihaisesti, mutta parran
alla hätkähteli pidätetty hymy.
"Kun he ovat _sairaita_!..." Selma katseli häntä nuhtelevasti ja lensi
tulipunaiseksi.
"Herra Jumala, nyt sinä olit aivan samanlainen kuin ennen vanhaan!"
huudahti Rikhard nauraen, "tuon ilmeen tunnen niin hyvin. No, jatka
nyt. Minä vain tahdoin kuulla mitä sanoisit."
"Äsh, olen koko ajan aikonut puhua siitä kanssasi, mutta olen ikäänkuin
pelännyt."
"Pelännyt? Minua! Miksikä?"
"Että nauraisit minulle."
Selma veti ja silitteli hansikastaan, vaikka se oli jo moitteettomasti
kädessä.
"Nauraisin? Sehän on minun omaa alaani, miksi minä nauraisin!"
"Nii-in," venytti Selma, "mutta minä olen varmaan hyvin tyhmä; minä en
ymmärrä kerrassaan mitään."
"Juuri siksi sinä tarvitset minua."
Näytti siltä kuin tämä vastaus olisi keventänyt Selman mieltä.
"Niin, minun mielestäni kun nyt kerran on helppo saada rahaa, niin...
Niin, minulla olisi hyvin paljon sanottavaa sinulle, vaan nyt en ehdi.
"No, kirjoita sitten."
Selma katsoi häneen iloisesti yllätettynä.
"Tahtoisitko?"
"Luonnollisesti."
"Oi kiitos, oi kiitos!" huudahti hän rajattomalla ilolla.
Rikhard vain hymyili.
"Sinä et voi uskoa ... et voi uskoa miten aika väliin tuntuu
raskaalta."
"Entäs vanha maalausintosi, -- onko se kokonaan kadonnut?"
"On. Kun en saanut mitään oppia enkä antautua kokonaan siihen, niin ei
kannattanut. Mutta tyhjää se on."
"Etkö koskaan aio yrittää uudestaan?"
"En koskaan."
Selma katsahti pihalle ja näki, että kaikki oli valmista.
"Hyvästi, isäukkoseni," sanoi Selma mennessään kiikkutuolin luo ja
silittäessään isän tukkaa, jonka hän itse oli kammannut sileäksi ja
kauniiksi. Sitten kumartui hän ja painoi poskensa sitä vasten. "Nyt
pitää sinun kiireesti parantua, ja sitten sinun täytyy tulla
tervehtimään minua oikein pitkäksi aikaa."
Isä ei sanonut mitään, puristi vain hänen kättään.
"Et sinä saa olla pahoillasi," Selma kumartui katsellen häntä iloisesti
silmiin, niin että isän katse kirkastui, "sinun täytyy tulla katsomaan
kun minä ratsastan. Hyvästi sinä pikku typerä isä."
Selma pörrötti hänen tukkaansa jäähyväisiksi, ja isä näytti täysin
tyytyväiseltä.
"Hyvästi Dick," sanoi Selma kääntyen serkkunsa puoleen, joka hymyillen
oli katsellut heitä molempia, "en voi sanoa miten hauska on ollut nähdä
sinua taaskin, vanha poika. Ja sitten tulet pian Elviran kanssa?"
He puristivat voimakkaasti kättä, ja Selma kiiruhti vaunuihin.