Kihlausaika ei kulunut eripuraisuuksitta, ja patruuna itse nimitti tätä
aikaa "kuohuvaksi luoteeksi ja vuokseksi," mistä syystä, sitä olisi
ollut vaikea arvata, sillä kylmäkiskoisuutta hän enimmäkseen sai
osakseen. Lopputuloksena oli vain se, että hän kiirehti häitä niin
paljon kuin mahdollista.
Patruunan piti muuttaa uudelle maatilalleen ennen häitä, jotta kaikki
olisi valmiina emäntää vastaanottamaan. Rouva Berg oli johtavana
sieluna kaikessa järjestelyssä, ja yhteiset huolet tekivät hänet ja
patruunan hyviksi ystäviksi, sillä patruunan ansioksi on mainittava,
ettei hän koskaan välittänyt siitä mitä jokin asia maksoi, kunhan se
vain oli hyvää ja miellytti häntä itseään.
Selmakin kohosi arvoisan rouvan silmissä, sillä hän antoi heidän
rauhassa hommata ja huolehtia, ja kun he kysyivät hänen mieltään,
vastasi hän aina: "hyvä on". Se ei merkinnyt mitään, että tämä
vastaus ilmaisi enemmän välinpitämättömyyttä kuin suostumusta. Mutta
useamman kuin yhden kerran hän pyysi sulhastaan vapauttamaan hänet
lupauksestaan. Hän ei tahtonut rikkoa sitä patruunan suostumuksetta,
sillä häntä sitoivat hänen korkealentoiset kuvittelunsa kunnian
vaatimuksesta ja lupauksen pyhyydestä.
Hänessä oli liioiteltua "ritarillisuutta," niin nainen kuin hän olikin
-- tai ehkäpä juuri siksi.
Keskustelut päättyivät kuitenkin aina siten, että Selma katui
koetelleensa tämän Jobin kärsivällisyyttä. Patruunan mallikelpoinen
mukautuvaisuus vaikutti enemmän kuin mikään muu. Ja siten Selman mieli
kävi vähitellen rauhallisemmaksi ja luottavaisemmaksi. Väliin hän
saattoi olla iloinen ja hyväileväkin. Silloin olisi patruuna tahtonut
ostaa hänelle koko maailman.
Viimeinen aika ennen häitä kului häiritsemättömässä sovussa. Selman
turvallisuudentunne yhä kasvoi: patruunaahan saattoi pikkusormellaan
johdattaa.
Pappilassa oli hirveän levotonta, eivätkä häävalmistukset antaneet
kellekään rauhaa. Rouva Berg oli niitä emäntiä, jotka eivät laiminlyö
ainoatakaan tilaisuutta kääntää ylösalasin koko taloa, -- tietysti
alituisesti valitellen sitä kiirettä, jonka he saavat aikaan.
Kirkkoherralle, joka rakasti rauhaa, oli tämä vaikea koetuksen aika,
mutta hän pysyttelihe huoneessaan ja iloitsi voitostaan.
Marraskuun kahdentenakymmenentenä piti häiden olla. Se oli varsin pian,
mutta eihän ollut mitään odottamisen syytäkään. Ensin oli ajateltu
odottaa, kunnes morsian olisi täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta
silloin häät olisivat joutuneet keskelle joulukiireitä, ja kolme
viikkoa sinne tai tänne merkitsisi kovin vähän.
"Mutta tuntuu niin nololta olla vain kuudentoista vuoden vanha," sanoi
Selma itse.
Sulhanen oli puhunut "konfektihäistä" ja matkustamisesta heti
vihkiäisten jälkeen, mutta sellaista ei rouva Berg halunnut kuulla
puhuttavankaan. Hän tahtoi pitää kunnialliset häät, ja suuri joukko
ihmisiä oli pyydettävä. Kirkkoherra antoi hänen määrätä; niin hän aina
teki, kun oli kysymys asioista, joihin hän ei pannut painoa.
Merkkipäivän aamuna suljettiin Selma vierashuoneeseen, jotta kukaan ei
saisi nähdä häntä ennenkuin vihkimätilaisuudessa. Se oli rouva Bergin
nimenomainen määräys, ja Selma taipui siihen mielellään, sillä hänellä
oli pää täynnä papiljotteja, jotka törröttivät joka puolelle eivätkä
yhtään kaunistaneet häntä.
Hänen vankilanaan oli suuri huone, jossa oli vanhoja kiikkeriä
huonekaluja ja yksi ainoa ikkuna.
Aluksi oli hänestä huvittavaa järjestellä morsiuspukuaan ja kaikkia
koristeita, mitkä olivat sohvalle levitettyinä. Mutta vähitellen
kyllästyi hän siihen ja alkoi kaivata vapautusta.
Sulhasen lahjoittaman pienen kultakellon ansioksi on luettava se, että
Selma edes lohdutuksekseen saattoi seurata ajan kulkua. Mutta hän
joutui epätoivoon kun se edistyi niin hitaasti.
Sitten hän hätkähti kuullessaan vaunujen ratinaa. Vieraita tuli
asemalta, varmasti isä -- ehkä Rikhardkin! Hän ei voinut nähdä mitään,
sillä ikkuna oli puutarhan puolella.
Rikhard oli kirjoittanut, ettei hän mitenkään voisi saapua, ja vasta
isänsä nimenomaisesta kehoituksesta hän oli luvannut tulla. Mutta mitäs
jos hän ei sittenkään tulisi! Se olisi niin hänen tapaistaan -- aina
vastahankainen.
Selma nojasi happamana kyynärpäänsä pöytää vasten ja päänsä käsiinsä;
pää tuntui aivan nystyräiseltä papiljottien vuoksi. Jos avaisi yhden
niistä nähdäkseen miltä kiharat tulisivat näyttämään? Vaan ei, ne
suoristuisivat aivan. Hänen kylmät kätensä painautuivat lujasti otsaa
vasten; sitä pakotti.
Miten ajatukset olivatkaan merkilliset! Hänestä tuntui kuin ne
liikkuisivat ohuella kuorella, mikä töin tuskin jaksaisi niitä
särkymättä kestää. Hän koetti pitää niitä koossa, mutta ne pakenivat
sinne-tänne kuin pelästyneet lampaat. Voi, jospa ne olisivat
pysytelleet alallaan -- aivan hiljaa! Se oli ainoa oikea. Sillä ne
eivät voineet kiitää hituistakaan tapahtumien edelle joutumatta
kielletylle alueelle. Se hänen käsityksensä mukaan oli sitä mitä
"mielenpuhtaudeksi" sanotaan; se merkitsi niiden periaatteiden
yhteenvetoa, jotka olivat annetut hänelle elämänohjeeksi tai oikeammin
kunnes vihkimäsanat olivat lausutut, -- sillä kauemmaksi ne eivät
ulottuneet. Ja hän olisi halveksinut itseään, jos hän salassa olisi
pohtinut kysymyksiä, joiden julkilausumista hänen olisi täytynyt
hävetä. Hän oli sellainen rehellinen pieni sielu.
Häntä olisi haluttanut lukea läpi vihkimäkaava, jos virsikirja olisi
ollut käsillä, sillä hän ei osannut sitä oikein: naurettiin
tavallisesti tytöille, jotka opettelivat sen ulkoa. Se oli ikäänkuin
häpeä. Mutta hän vastaisi selvästi ja hyvin joka tapauksessa.
Pål oli pyytänyt, ettei hän itkisi. Hoh, mitäpä itkettävää siinä olisi!
Pitihän sen olla ilon päivä. Hm, kohtalaisen hauska, tuumi hän.
Käytävästä kuului askeleita, -- varmasti ne olivat Rikhardin! Selma
syöksyi ovelle ja raotti sitä. Vain sen verran, että hän saattoi
kuunnella, hänen itsensä ei tarvinnut tulla näkyviin.
"Rikhard!"
Hän lausui tuon nimen hiljaa ja arasti, mutta äänessä piili siltä
iloista odotusta. Saattaisihan Rikhard sanoa hänelle sanan, vaikka he
eivät vielä saaneetkaan nähdä toisiansa. Koko iankaikkisuus oli kulunut
heidän viime näkemisestänsä, eikä Rikhard ollut hänelle edes
toivottanut onnea.
Mutta vastausta ei kuulunut, vain askeleita, jotka hävisivät yhä
kauemmaksi.
"Rikhard!"
Tällä kertaa tuntui äänessä sekä pettymystä että moitetta.
Mutta askeleet olivat jo kadonneet, ja nyt sulkeutui jossakin ovi.
"Ja kuitenkin voisin antaa pääni pantiksi, että se oli hän," mutisi
Selma mennen takaisin paikoilleen. Hetken aikaa oli itku nousta hänelle
kurkkuun, mutta sitten hän hillitsi sen.
Vihdoin tuli "ompelija-Karna," tuoden päivällisen tarjottimella.
"Minulla on paljon terveisiä koko joukolta," sanoi hän.
"Onko isä siellä?"
"On."
"Entä Rikhard?"
"On."
Karna nosti toilettipeilin syrjään ja asetti tarjottimen pöydälle.
"Neiti rukka, jonka pitää istua täällä yksin!"
"Hyi olkoon! Minä kiusaannun täällä kuoliaaksi."
"Ja uskokaa pois, meillä vasta on kiire! Sali on nyt kohta koristettu,
ja se on hyvin kaunis."
"Ah?"
"Niin. Ja kandidaatti kulkee paikasta paikkaan ja mulkoilee ikäänkuin
kettu pihlajanmarjoja."
"Miksikä niin?"
"Sitä en tiedä."
"Eikö siellä ole muita?"
"Kyllä, koko joukko vieraita, jotka tulivat junalla."
Karna valmistautui lähtemään.
"Rakas Karna, ruvetkaa pukemaan minua ajoissa, niin minulla on edes
jotakin tehtävää."
"Heti kun olemme saaneet salin kuntoon."
Ja sitten Karna meni.
Kun Selma oli lopettanut ateriansa, alkoi hän ajan kuluksi valmistautua
pukeutumistaan varten. Ovelle koputettiin.
"Kuka siellä?"
"Minä, rakkaani," vastasi sulhanen.
"Et saa tulla!"
"Ei, en minä tulekaan. Minä vain tahdon sanoa sinulle jotakin."
Selma juoksi ovelle ja piti varmuuden vuoksi lukosta kiinni.
"Mitä sinä tahtoisit sanoa?"
"Minä annan Karnalle pienen rasian ja toivon, että käytät sen
sisällystä tänään. Se on minun häälahjani."
"Kiitos, kiitos. Mitähän se mahtaa olla."
"Tahdotko nähdä?"
"Oi kyllä! -- anna se ovenraosta."
Se oli kuin hätäankkuri: jotain mihin voi kiinnittää ajatuksensa. Selma
raotti ovea niin paljon kuin hän piti tarpeellisena ja asettui itse
syrjään, jotta hän ei näkyisi. Patruuna heitti sisälle pienen rasian,
ja sitten hän sulki oven.
Selma painoi sormellaan kannen auki.
"Mutta Pål, mitä tämä on?" kysyi hän suljetun oven läpi.
"Rintaneula," vastasi Pål nauraen.
"Ei, minä tarkoitan kiviä?"
"Timantteja."
Sitä juuri Selma oli epäillytkin, nähdessään niiden kimaltelevan
samettipohjaa vasten. Sen vuoksi hänen sydämensä oli alkanut niin
kovasti tykyttää.
"Oikeita timanttejako?"
"Niin, oikeita."
"O-h!"
Selma ei sanonut muuta, mutta siihen sisältyi niin paljon, että
patruuna tunsi itsensä täysin palkituksi.
Selma istuutui ikkunalle ja katseli aarrettaan. Vuoroin hän piti sitä
varjossa, vuoroin valossa nähdäkseen miten se enin säteili. Ja sitten
hän koetteli sitä peilin edessä, kiinnittäen sen vuoroin valkoiseen
kampausröijyynsä, vuoroin tukkaansa papiljottien keskelle. Oh, se oli
ihastuttava!
Ennenkuin hän aavistikaan, tuli ompelijatar pukemaan häntä.
"Katsokaa, Karna!" huudahti hän ojentaen koristeen häntä kohti, "tämän
minä kiinnitän pukuuni."
"Mutta neiti," sanoi Karna totisena, "sellaista ei saa koskaan käyttää
hääpäivänään, sillä se ei ennusta hyvää. Ei saa olla muuta kuin
myrtinoksia."
"Oh, minähän jo lupasin sulhaselleni," sanoi Selma kärsimättömästi. Hän
ei tuntenut mitään halua luopua uudesta leikkikalustaan. Sillä aikaa
kuin ompelijatar päästi hiukset hajalleen, istui hän liikkumattomana
peilin edessä, ja poskilla paloi kaksi suurta punaista täplää --
niinkuin aina, kun hän oli kiihottunut.
"Nyt saa rouva tulla kiinnittämään kruunua," sanoi Karna lopuksi,
katsellen mestariteostaan, valkeata atlaspukua, ja vetäen laahuksen
lattialle, niin pitkälle kuin se ulettui. Selma seisoi kankeana ja
jäykkänä, hän uskalsi tuskin liikahtaa kaikessa komeudessaan, mutta
iloitsi siitä kuitenkin.
Täti astui sisään muutamien naissukulaisten seurassa, kaikki silkissä
ja helyissä. Selman täytyi istuutua, sillä hän oli rouva Bergiä
pitempi, ja sitten kruunu kiinnitettiin hänen päähänsä, hunnun
laskosten peittoon. Täti suuteli häntä otsalle ja itki, muut puristivat
hänen käsiään ja itkivät. Selmasta tuntui siltä kuin he olisivat häntä
hautaamassa, ja itku nousi jälleen hänen kurkkuunsa, vaikka se hänestä
tuntui tyhmältä.
Hän katseli harmistuneena ympärilleen taistellessaan kyyneleitään
vastaan.
"Jos aiotte tillittää, niin ei teidän ainakaan pidä tulla tänne," sanoi
Selma kiivaasti. Olihan hän luvannut Pålille olla itkemättä.
Hänet jätettiin yksin, ja hän rauhoittui jälleen. Sehän oli totta:
viimeisen kerran hän tahtoi katsoa Selma Bergiä kasvoihin. Ja kumartuen
peiliä kohti hän katseli itseään.
Hänkö tuo todellakin oli? Nuo kiiltävät kiharat, jotka ulottuivat
olkapäille, kruunu käherretyllä otsatukalla, ja ohut tylli, joka
verhosi hänet kuin pilvi, -- kaikki tuo oli niin uutta -- niin
ihastuttavan uutta!
Isä tuli Selmaa hakemaan, -- niin liikutettuna, ettei voinut puhua.
"Ole nyt reippaalla mielellä, isä," sanoi Selma laskien kätensä hänen
käteensä. Isän käsi vapisi kiihkeästi, ja Selma oli vähällä tulla
uudelleen kärsimättömäksi. Oliko tuo nyt laita? Olivatko kaikki yhdessä
päättäneet saattaa hänet hempeämieliseksi?
He kulkivat matoilla verhottua käytävää pitkin, joka oli varsin hämärä,
vaikka seinälamput olivatkin sytytetyt. Ei askeltakaan kuulunut, ei
ainoatakaan sanaa sanottu, ja hermostunut vavistus siirtyi isän kädestä
Selman käteen. Äkkiä hänet valtasi tukehduttava epävarmuus ja
selittämätön pelko, vaikka hän olikin koettanut taistella sitä vastaan.
Oliko hän menossa vihittäväksi vaiko mestattavaksi? Hyvä Jumala!...
"Minä en usko häneen, siksi minua rankaisee." -- Siinä se taas oli, tuo
vanha paradoksi! Rangaistusko häntä nyt uhkasi?
Mustia pilkkuja liiteli hänen silmissään ja petollinen väsymys hiipi
hänen jäseniinsä.
Kaksoisovet avattiin, ja he astuivat saliin, jossa häikäisevä valo
loisti vastaan. Selma tunsi kaikkien kohdistavan katseensa häneen, eikä
hän uskaltanut nostaa silmiään maasta. Mustat pilkut, jotka tanssivat
hänen edessään, suurenivat suurenemistaan, ja kummallinen kylmyys hiipi
sydänalaan.
Suurella ponnistuksella Selma saattoi hillitä huulten värinän, ja ujona
ja totisena hän asettui sulhasen viereen alttarin eteen, missä setä
seisoi käsikirja kädessä valmiina yhdistämään heidän kohtalonsa
toisiinsa koko elämän ajaksi ja anomaan siunausta heidän liitolleen.
Vihkitoimitus alkoi ja naiset nyyhkyttivät nenäliinoihinsa päästämättä
kuitenkaan hetkeksikään morsianta silmistään.
Ja Selma ... hän ei ajatellut muuta kuin noita leijailevia mustia
pilkkuja, jotka ikäänkuin todistivat hänelle, että jos tätä
kiusanhetkeä kestäisi hetkenkään kauemmin kuin mitä oli välttämätöntä,
niin hän kaatuisi pyörtyneenä matolle. Soinnuttomasti, mutta
sotkeutumatta sanoihinsa hän toisti papin saneleman valan, ja koko
vihkiminen kävi niin moitteettomasti, ettei sen suhteen ollut
pienintäkään muistuttamisen syytä. -- ainoastaan morsiamen pelottava
kalpeus herätti huomiota.
Ja kyyneletön morsian! ... vanhat rouvat pudistivat päätään.
Vastaanottaessaan onnitteluja Selma töin tuskin jaksoi pysyä pystyssä,
mutta ryhti oli siltä moitteeton. Painostavan pelon mukana, joka oli
vallannut hänet, oli hänen käytökseensä myös tullut itsetietoisuutta.
Itsesäilytysvaisto neuvoi häntä peittämään noilta uteliailta ihmisiltä
mielentilansa. Hän ei hetkeäkään unohtanut, kuinka laahuksessa oli
liikuttava, miten hunnun tuli pudota, miten kukkavihkoa oli kädessä
pidettävä. Jopa äänensointu oli punnittu, hymyily itsetietoinen ja
silmät ujon kiitolliset -- niiden ilme oli niin tarkalleen arvioitu,
että olisi voinut luulla hänen sata kertaa harjoitelleen peilin edessä.
Tuntui siltä kuin hän olisi siirtynyt jonkun toisen olemukseen, jonkun
joka oli hänelle täydellisesti vieras. Hän liikkui kuin unessa,
kuitenkin hillitysti ja jännitetyin hermoin.
Oliko hän vangittuna vihollisten keskellä? Vaanivatko heidän katseensa
kärsimyksen merkkiä? Oi, ei koskaan, ei koskaan!... Ja hän hymyili
kaikille tuota rauhallista hymyä, joka saattoi naiset ihastuneina
puhumaan hänen "herttaisuudestaan". Mutta hänen rinnassaan kalvoi sama
hirveä epätietoisuus.
Kaikki olivat ystävällisiä, kunnioittavia, melkein osaanottavia. Kaikki
paitsi patruuna, joka oli loistavan iloinen -- kaikki paitsi Rikhard,
joka tuntui käyneen hänelle aivan vieraaksi. Serkusta, ystävästä,
riitakumppanista ei ollut jälkeäkään. Hän oli kohtelias nuori mies,
joka vastasi kun Selma puhutteli häntä: siinä kaikki. Mutta se oli myös
se pisara, joka läikähdyttää mitan reunojensa yli.
Selma asettautui yksin ikkunan luo ja katseli ulos. Hänen täytyi saada
kerran vapaasti hengähtää, muutoin hän varmaan menehtyisi.
Uutimet eivät olleet vedetyt alas, sillä pihalla vilisi
seurakuntalaisia, jotka tahtoivat nähdä häiden viettoa pappilassa.
Tervasoihtu heitti haaveellisen valon ihmisiin, jotka liikkuivat
ulkona.
Selma varjosti kädellään nähdäkseen paremmin. Mitä tuo oli? Aivan
oikein... Möllerin muori! Selma tunsi hurjaa iloa, ja hänen sydämensä
alkoi tykyttää kovasti. Aksel oli mukana häissä, hänet oli kutsuttu
Rikhardin vuoksi, -- ja nyt äitikin! Selma asettautui siten, että hän
ehdottomasti veti ulkona olevien huomion puoleensa. Samassa tuli
kirkkoherra hänen luokseen.
"Setä, emmekö mene kansliahuoneeseen näyttäytymään kansalle?" sanoi
Selma nopeasti, "piha on täynnään väkeä, ja vaikeahan heidän on nähdä
sisälle."
"Sitähän minä juuri aioin pyytää," vastasi kirkkoherra, joka oli kansaa
rakastava mies.
Ja he läksivät alakertaan, nuorten neitosten ja herrojen seuraamina,
jotka kantoivat kukkia ja kynttilöitä. Se oli komea morsiussaatto.
Selma piti miestään käsivarresta ja asettui keskelle lattiaa, työntäen
jalallaan laahustimen paikalleen. Hän tahtoi olla oikein näkyvissä.
Kansa hurrasi.
Ajatellessaan Möllerin muorin kateutta unohti Selma pelkonsa. Silmiin
tuli rohkea ilme, ja hän liikahti hieman, sillä hän tiesi silloin
timanttien välkähtävän. Varmasti se vihloi noita silmiä! Selma saattoi
tuskin olla ääneen nauramatta. Nyt oli hän rikkaampi kuin Möllerin
muori, rikkaampi kuin Jöns Olsin Mari. Nyt saivat he mitata häntä
katseillaan, jos tahtoivat. Ja hän työnsi loistavan atlaslaahuksensa
sivulle, jotta se näkyisi koko pituudessaan.
Sitten hän kääntyi ympäri, ryhdiltään kuin kuningatar, ja kaikki
palasivat takaisin juhlakerrokseen, kansan eläköönhuutojen kaikuessa
ulkopuolella.
"Minä olen käskenyt kestittää heitä," sanoi patruuna. Hän oli
ihastuksissaan meluavien kunnianosoitusten johdosta.
Illallinen oli loistava, mutta se ei ollut koskaan loppua. Ainakin
Selmasta tuntui siltä. Hän ei voinut syödä, ja hän oli vaipua kokoon
väsymyksestä. Sielullinen jännitys oli tyhjentänyt hänen voimansa.
Kaikki oli yhdellä kertaa tullut hänen ylitseen, eikä hänen voimakas
ruumiinsa sitä kestänyt.
Eräässä nurkassa istui Aksel Möller kalpeana kuin kummitus, syöden
herkkusienipiirakoita.
Kuta enemmän hän joi, sitä kalpeammaksi hän kävi.
Selma oli nähnyt hänen silmälasiensa loistavan edessään kaiken iltaa,
milloin toisesta, milloin toisesta nurkasta. Mutta nyt hän näytti
unohtaneen Selman piirakkansa vuoksi. Hänelle oli kaikki aivan
yhdentekevää. Miten väsynyt hän oli, miten väsynyt! Kunpa kaikki olisi
jo ohi!
Nyt Rikhard meni puhuttelemaan Akselia. Hän näytti vakavalta, melkeinpä
vihaiselta. Selma ihmetteli mitä sanomista hänellä saattoi olla, mutta
ei voinut kuulla ainoatakaan sanaa, sillä he istuivat vastakkaisessa
nurkassa.
"Aksel, nyt sinä lakkaat juomasta."
Rikhard käyttäytyi aina jyrkästi, mutta tänä iltana vielä tavallista
pahemmin.
"Täytyyhän häissä saada sammuttaa janonsa," vastasi Aksel ohuella
äänellään ja naurahti.
"Sinua ei saa janottaa ollenkaan," jatkoi edellinen, "sitäpaitsi olet
nyt jo ennättänyt sammuttaa janoasi enemmän kuin tarpeeksi. Olen
pitänyt sinua silmällä."
"Minä en ole juonut enemmän kuin sinäkään," vastasi Aksel koettaen
nauraa, mutta siitä koitui vain lyhyt ja ontto rykäisy.
"Jos olisin yhtä heikko kuin sinä, niin jättäisin juomisen kokonaan,"
sanoi kandidaatti, "mutta miksi olet luopunut? Olithan absolutisti."
"Luopunut! Mitä tarkoitat sillä? Jos yhden ainoan kerran..."
"No niin, älä teeskentele. Minä tiedän kyllä, että sinä tunnet kapakan
takaoven. Näetkös, minä olen perillä asioista."
Mutta toinen hätkähti niin pahasti, että Rikhardin piti rauhoittavasti
laskea kätensä hänen olkapäälleen.
"Milloin sinä olet ruvennut minun holhoojakseni?"
"Minä en ole sinun holhoojasi, vaan lääkäri."
"Medikofilari!"
"Se ei vaikuta mitään asiaan, kunhan vain ymmärrät mitä sanon. Jätä
juominen sikseen. En olisi puhunut siitä tänä iltana, jollen
matkustaisi jo huomenna, niin ettemme enää tapaa toisiamme."
"Ole huoleti."
"Mutta sinähän seuraat neuvoani?"
Rikhard katsoi häntä terävästi silmiin, mutta toisen katse kääntyi
syrjään.
"Ei siitä ole mitään väliä," vastasi Aksel muuttuneella äänellä.
"Mistä ei ole väliä?"
"Ei mistään."
"Mitä tyhmyyksiä nuo ovat?"
Samassa kirkkoherra kilisti lasiaan, ja puhelu keskeytyi.
Kun malja oli juotu, oli Aksel kadonnut. Rikhard etsi häntä turhaan
kaikista huoneista.
Odotettuaan puoli tuntia alkoi hän uudestaan etsiä. Vihdoin hän löysi
hänet alhaalta eräästä komerosta, missä hän istui yksinään lampun
ääressä kirjoitellen muistikirjaansa.
"Mutta hyvä ihminen, miksikä sinä istut täällä?"
"Etkö luule, että minulla on parempaa seuraa täällä kuin tuolla
ylhäällä hälinässä? Luuletko, että tahtoisin vaihtaa yhdenkään teidän
kanssanne?" Aksel nojautui taaksepäin tuolin selkänojaa vasten ja
katseli ystävää intomielisellä hymyllä. Silmälasit loistivat lamppua
vasten.
"Sinä olet auttamaton haaveilija. Mitä sinä nyt taas teet?" Rikhardin
ääni ilmaisi epätoivoa.
"Katso itse!" Aksel heitti kirjan pöydälle keskelle shaalijoukkoa.
Ystävä otti sen käteensä synkällä mielellä.
"On ihmisiä, joiden elämä on lyhyt, mutta rikas," sanoi Aksel heitellen
päätään.
"Rikas?" toisti toinen, "sano mieluummin mieletön. Se lähentelee
todellisuutta."
"Älkäämme riidelkö sanasta."
"Kas vaan, -- sinä runoilet?"
"Sitä ovat paremmatkin kuin minä tehneet."
"Ja tehneet paremmin kuin sinä -- luultavasti."
"Sen saa tulevaisuus ratkaista."
Rikhard ei vastannut, vaan kääntyi ympäri ikäänkuin hän olisi tahtonut
vedota johonkuhun.
Sitten hän katsahti kirjaan.
"Ei, sinä et saa lukea!" huudahti Aksel yhtäkkiä nousten seisoalleen ja
riistäen kirjan häneltä.
Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, mutta ei ainoatakaan sanaa
vaihdettu. Sitten Rikhard meni.
Kun Rikhard oli poistunut, avasi runoilija kirjansa uudelleen ja luki
puoliääneen monta kertaa korjaillen kirjoittamansa säkeet:
Ei tähti taivaan mun tietän' suojaa,
mun petti kirkkain tähtösein.
Nyt kammon toiveita, toivon tuojaa,
kun murtui kaikki min toivein tein.
Ah! vähät siitä jos täältä lähden,
on elonhaaveeni yksi vain,
vain kerran nähdä sen valhetähden,
-- sen valhetähden niin rakkaaks sain!
Hänen valtasuonensa tykytti ja hänen päätänsä peitti. Niin, kunnia oli
kerran hänelle koittava -- sillä Ruotsi oli saanut uuden Lidnerin; hän
tunsi sen nyt selvästi.
* * * * *
Häitten jälkeisenä päivänä piti ensin syötämän perheaamiaiset
pappilassa ja sitten iltaa vietettävä tanssien ja juhlaillallisin
vastanaineiden luona.
Aamulla kun Selma heräsi, makasi hän pitkän aikaa vuoteellaan
ajatellen.
Talviaamun harmaankalpea valo tunkeutui raskaana uutimien läpi -- aivan
kuin katse, joka ei jaksa kohottaa silmäluomia. Hän tarkasteli
morsiuspukua, joka riippui tuolilla ikkunan luona. Huntu oli repaleinen
ja ryppyinen, kosteasta kruunusta oli jäänyt siihen rumia vihertäviä
tahroja. Helma oli riekaleina, tomusta harmaa ja likainen.
Aivan samoin kuin hänen mielialansa.
Sama tunnelma valtasi hänet nyt kuin silloinkin, kun patruuna oli
puhunut naimailmoituksista; erotus oli vain siinä, että tunne oli nyt
määrätympi -- se ei ollut enää vain aavistus, vaan selvä ajatus.
Huone tuntui kylmältä, ja Selma toivoi, että uunissa palaisi tuli. Se
olisi edes hiukan elähyttänyt häntä.
Patruuna oli sanonut hänelle, että sellaisia ovat ihmiset, -- kaikki,
kaikki. Entäs hän itse? Hän tunsi vain inhoa. Eihän koko maailmassa
ollut jälkeäkään siitä mitä hän oli uneksinut -- ei mitään! Valhetta,
valhetta kaikki! -- lastensatuja, joita ensin koetettiin uskotella ja
sitten pakotettiin unohtamaan.
Kokonainen jono kysymyksiä ilmestyi leijaillen hänen eteensä, ja kaikki
vaativat vastausta saaliinhimoisina kuin nälkäiset korppikotkat. Mutta
mistä saada vastauksia niille kaikille? Vasta nyt kun hänellä oli
oikeus ajatella, vasta nyt hän näki mitenkä paljon niitä oli.
Ja miksikä hänellä nyt vasta oli oikeutta siihen?
Hän nousi istualleen vuoteessaan ja pyyhkäsi molemmin käsin hiukset
kasvoiltaan. Ne eivät olleet palmikolla, vaan riippuivat valloillaan
kuin jalopeuranharja; vieläkin kiharoina, mutta vanukkeisina ja
sotkuisina rehevässä runsaudessaan.
Hän katsoi ympärilleen nähdäkseen kelloa, mutta huoneessa ei ollut
sellaista. Sitten hän loi katseensa toiseen vuoteeseen. Pikaisen
silmäyksen, mutta sellaisen, jota hän ei voinut irrottaa milloin vain
tahtoi.
Tuohonko mieheen hänet vihittiin eilen? Hänestä tuntui kuin ei hän
koskaan ennen olisi häntä nähnyt.
Selma tuijotti noita vieraita kasvoja, ja hänen ruumiinsa alkoi
väristä; hampaat kalisivat toisiaan vasten.
Eilen hän oli hänen mielestään ollut miltei kaunis. Hänen mahtava
vartalonsa esiintyi edukseen mustassa, ja komea ryhti lisäsi puvun
juhlallista leimaa. Hänen käytöksensä saattoi joskus tuntua melkein
ylhäiseltä, ja sen lisäksi oli hän eilen näyttänyt niin onnelliselta,
mikä antoi hänen kasvoilleen nuoren ja älykkään leiman.
Mutta nyt se näytti hirveältä, tuo pää, joka lepäsi kirjaillulla
tyynyllä kiemailevine pitseineen. Ja Selmasta näytti tuo Herkuleen
kaula kauhealta. Hän tuijotti sen vahvoja jänteitä, paisuneita suonia
ja punottavaa ihoa. Ja noita suuria kasvoja, jotka näyttivät niin
sieluttomilta ja karheilta, vailla muuta elonmerkkiä kuin hengitys,
joka päristäen huokui sinipunertavien, paksujen huulien lomasta esiin.
-- Rakastaa? ... rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä. Hyvä Jumala...
Vasta kaukaa kuuluva oven pauke herätti hänet jälleen tietoisuuteen
siitä, että oli hänen toinen hääpäivänsä, että tänäänkin oli vieraita
ja puuhaa, ja että hänen täytyi kestää kaikkien katseet, kuten
eilenkin.
Askeleet lähenivät. Palvelustyttö tuli lämmittämään. Saisiko tämä nähdä
patruunan tuollaisena?
Selma kurottautui sivulle pudistaen patruunaa käsivarresta.
"Mikäs nyt?" sanoi tämä vihaisesti avaten silmänsä.
Samassa tuli palvelustyttö sisään.
Silloin vasta patruuna heräsi oikein, ja kun hän näki Selman,
elostuivat hänen piirteensä.
"Hyvää huomenta, vaimoseni," sanoi patruuna iloisesti ja ojensi hänelle
suuren kätensä.
Selma vastasi kädenlyöntiin ja hymyili -- palvelustytön tähden. Sillä
teolla hän vihki avioelämänsä ensimäisen päivän. Ja sitten hän pukeutui
uuteen, aistikkaaseen aamupukuunsa, valmiina ottamaan vastaan nuoren
rouvan arvoansa.
Kaikki oli niin moitteettoman täsmällistä.
Aamiaisella vallitsi vilkas mieliala, ja morsian oli iloinen. Ainoa,
joka näytti olevan huonolla tuulella, oli Rikhard. Aterian loputtua
hänen piti matkustaa. Hänen oli "mahdoton" viipyä kauemmin, eikä
kirkkoherra tahtonut ruveta kiistelemään.
Rikhard sanoi kiireisesti ja kylmästi jäähyväiset.
"Hyvästi Selma," sanoi hän, "onneksi olkoon."
Ei sydämellisyyden vivahdustakaan. Ei lainkaan.
Selma meni ikkunaan katsomaan, kun Rikhard astui vaunuihin. Hänen
otsaansa poltti ja kurkkua kuristi. Kunpa saisi itkeä ... itkeä ...
oikein hillittömästi!...
Selma nojasi otsansa ikkunanpieleen. Kukaan ei voinut nähdä hänen
kasvojaan. Mutta Rikhard ei kääntynyt taakseen, -- asetti vain
matkavaipan paikoilleen. Ei ainoatakaan katsetta! Töykeä hän oli ollut,
mutta ei koskaan tuollainen; se oli tahallista epäystävällisyyttä.
Niin vierivät vaunut pois. Rikhard nosti lakkia katsomatta ylös.
Käsivarsi kiertyi Selman olkapäiden ympäri. Se oli setä. Selma katsoi
häntä silmiin. Oliko se mahdollista! -- taisteliko hänkin kyyneliä
vastaan. Selma kiersi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Halu
lohduttaa muita saattoi hänet unohtamaan oman surunsa. Ja sitten hän
silitti kehottavasti hänen tummaa sileäksikammattua tukkaansa, aivan
niinkuin hänellä oli tapana tehdä isälleen, kun tämä oli pahoillaan.
Mielipahan värähdys levisi kirkkoherran hillittyjen kasvojen yli.
Ehkäpä hän tällä hetkellä tarvitsi Selman ystävällisyyttä enemmän kuin
kukaan muu.
Mutta heikkoutta kesti vain silmänräpäyksen.
Hetken kuluttua ajoivat vaunut esiin. Oli määrä yhdessä seurassa ajaa
vastanaineiden kotiin, joka oli kolmen peninkulman päässä pappilasta;
kirkkoherra oli järjestänyt siten, että sukulaiset seuraisivat sinne ja
matkustaisivat illalla takaisin. Hän ei tahtonut panna toimeen
jäähyväisiä, ennenkuin kaikki oli ohitse. Voisihan tapahtua, että Selma
tulisi hyvin liikutetuksi -- hän oli niin oikullinen -- eikä
kirkkoherra tahtonut saada tarpeettomia todistajia.
Kun pysähdyttiin suuren kaksikerroksisen rakennuksen eteen, hyppäsi
patruuna vaunuista maahan ja auttoi Selman alas.
"Tervetuloa omaan kotiisi," sanoi hän suudellen häntä.
Selma säpsähti näitä sanoja. Kaikki oli niin uutta ja vierasta.
Askeleetkin kaikuivat niin omituisesti lattian kiiltäväksi hiotuilla
kiviliuskoilla. Koko tässä suuressa talossa ei ollut mitään hänen
omaansa. Kaikki oli patruunan -- patruunan kaikki! Hän tunsi itsensä
kuokkavieraaksi, ja kun palvelustyttö niiasi, otti häntä kädestä ja
sanoi: "hyvää päivää, rouva," niin hän häpesi oikein. Mitä oikeutta
hänellä oli täällä?
"Mene sisään, lapsi," sanoi rouva Berg, joka myöskin oli ehtinyt jo
astua alas vaunuista.
"Täti ensin," vastasi Selma ja astui syrjään.
"Vai niin, alatko sinä nyt jo olla emäntä," vastasi täti nyrpeästi. Hän
piti sitä ylimielisyytenä.
Selma punastui, ja kyyneleet nousivat silmiin. Nyt isä astui esille.
"Jumala siunatkoon sinun ulos- ja sisäänmenoasi," sanoi hän pehmeällä
ja kauniilla äänellään.
Selma tarttui häntä kaulaan toverillisen välittömästi ja katsoi
hymyillen häntä kasvoihin, joiden mielentilat ja ilmeet vaihtelivat
yhtä nopeasti kuin lapsella.
Nyt oli Selma jälleen iloinen. Isä oikein säteili nähdessään kaiken
tämän ihanuuden, eikä hän vielä ollut nähnyt muuta kuin ulkopuolen.
Mikä yllätys häntä vielä kohtaisi!
Selma veti hänet eteiseen, jossa turkit riisuttiin.
Kaikki hyörivät ja remusivat. Ilma oli kolea, tuntui niin hyvältä
päästä lämpimään.
Sitten juotiin kahvia, ja sen jälkeen kaikki paikat näytettiin ja
tarkastettiin. Minne ikänä tultiin kuului ihastuksen huudahduksia.
Kaikki oli niin uutta, niin mukavaa ja niin kaunista.
Patruuna kuljetti Selmaa kyökin ja piharakennusten läpi, ja kaikki
palvelusväki esitettiin uudelle emännälle; Selma ujosteli kovasti
heidän uteliaita katseitaan, jotka näyttivät toistavan hänen omat
sanansa, kun hän vakuutti "tuntuvan kovin nololta olla vain
kuudentoista vuoden vanha". Mutta hän ponnisti kaikki voimansa
säilyttääkseen arvokkaisuutensa.
Emännöitsijä oli vanhemmanpuoleinen nainen, joka näytti kiltiltä ja oli
vasta otettu palvelukseen. Selma tuli heti tuttavalliseksi hänen
kanssaan ja tunsi että hänellä ainakin oli joku, johon turvautua
uudessa kodissaan.
Kun oli aika pukeutua, täytyi patruunan itse muistuttaa Selmaa siitä.
Tämä kulki ympäri huoneita, nojaten isän käsivarteen, iloiten tämän
ihastuksesta.
Väliin Selma nauroi ääneen isän lapsellisuudelle, kun he tekivät jonkun
uuden löydön, jonka tarkoitusta isä ei voinut lainkaan ymmärtää.
"Niin, nyt minun täytyy mennä pukeutumaan," sanoi Selma ja irroitti
kätensä isän kainalosta, "mutta ole nyt kiltti ja solmi kaulaliinasi
oikein kauniisti, jotta et näytä hutilukselta." Selma kiersi kätensä
hänen kaulansa ympäri, kallisti päätään sivulle ja katseli häntä
veitikkamaisesti koettaen näyttää ankaralta. "Älä luule, että minulla
tänään on aikaa auttaa sinua," lisäsi hän. Se oli loppuponsi. Sitten
hän katsoi häneen uudestaan. Hän oli kuitenkin hyvin herttainen, tuo
isä! -- pää valkea kuin kyyhkysen, vaikka tuskin oli neljääkymmentä
vuotta vanhempi.
Isä vain naurahteli. Ja sitten Selma pörhötti hänen tukkaansa,
ennenkuin juoksi pois. Silkinhienoa se oli ja aaltomaista; hänestä oli
aina ollut niin hauskaa myllertää tuota tukkaa.
Kuinka paljon Selma pitikään tuosta vanhasta lapsesta! Vielä ovelta hän
heitti lentosuukkosen hänelle.
Sänkykamarissa oli Selman matkalaukku, ja hänelle tuli kiire purkaa
tavarat esille. Se oli sentään aika hauskaa! Hän suori hameitaan sitä
myöten kuin hän otti ne esille. Ja tuo puku ... se oli aika aistikas.
Voiko kuvitellakaan mielessään kauniimpaa väriä kuin tämä himmeän
sininen, joka oli niin pehmeä, että se suorastaan hiveli silmää, ja
sitten nuo hopealangat, jotka loistivat kudoksen läpi.
Ja miten lystikkäältä tuntui kun jalat koskettelivat niin pehmeästi
mattoja ja ikäänkuin vajosivat niihin! Jos hän vain voisi kuvitella,
että ne olivat hänen omansa! Mutta sitä hän ei voinut. Että nämä matot
olivat yhtä paljon hänen kuin karvamatot kotona pappilassa tädin.
Kotona hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut, että itse sanassa
piilee jotain hyvää ja lämmintä, jotain, joka pakottaa lausumaan sen
useampaan kertaan ja ikäänkuin levähtämään sen kohdalla, teroittamaan
korvaa oikein kuullaksensa, ikäänkuin tutun sävelen kaikua.
Mutta mikä Rikhardia vaivasi? Jos hän vain olisi ollut täällä tänä
iltana! Ehkäpä hänen sittenkin olisi onnistunut saada hänet hyvälle
tuulelle.
Rikhardilla oli tapana sanoa, että Selma näytti kaikkein
"ihmismäisimmältä" sinisessä. _Oli tapana_ sanoa. -- Selma naurahti.
Niin, eihän hän ollut sanonut sitä kuin vain kerran, ja se tapahtui
sinä päivänä -- miten kauan siitä olikaan! -- se tapahtui juuri sinä
kesänä kun Rikhard oli häntä ja isää tervehtimässä. Se oli heti sen
jälkeen kun hän oli tullut ylioppilaaksi. Kylläpä hän oli paljon
hauskempi silloin kuin myöhempinä aikoina.
Kaikkea tätä ajatellessaan Selma järjesteli pukuaan. Kun hän oli saanut
vaaleansiniset puolikengät jalkoihinsa ja pitkän alushameen yllensä,
asteli hän edestakaisin lattialla ja katseli alastoman olkansa ylitse
pitsilaahustintaan. Hirveätä miten hieno hän oli!
Sitten tuli mies sisään. Selma kiljahti ja heitti kampausröijyn ylleen.
Ja patruuna nauroi hänelle sanoen, että se oli aivan tarpeetonta. Ja
sitten Selma punastui ja piti kovaa kiirettä saadakseen puvun ylleen ja
päästäkseen saliin. Siellä oli parempi peili, sanoi hän.
Pian senjälkeen alkoivat vieraat saapua. Olipa siinä esittelemistä,
sillä Selma ei tuntenut puoliakaan. Mutta kaikki olivat niin
ystävälliset, että hän heti tuli tuttavalliseksi heidän kanssaan.
Varsinkin hän piti eräästä vanhanpuoleisesta rouvasta, joka -- puettuna
paksuun silkkileninkiin -- purjehti huoneeseen, käsityölaukku
käsivarrella. Hänellä oli pieni herttainen ihraleuka, ja silmät
näyttivät samalla kertaa sekä ystävällisiltä että veitikkamaisilta.
Patruuna kohteli häntä suurella kunnioituksella, ja Selma niiasi
syvään.
"Synti ja häpeä, hänhän on vain lapsi," sanoi hän nauraen ja taputti
Selmaa poskelle, "kun minun tyttäreni ovat siinä iässä saavat he kulkea
tukka piiskalla ja koululaukku kainalossa."
Selma olisi kernaasti tahtonut heittäytyä hänen kaulaansa näiden
järkevien sanojen johdosta, mutta ei voinut muuta kuin näyttää
imarretulta. Olihan hän rouva.
Selma oli luonnollisesti juhlan keskipisteenä.
Hän tanssi melkein menehtyäkseen, veri nousi hänelle päähän, ja sydän
tykytti. Soitto, valo, kohteliaisuudet -- kaikki saattoivat hänet aivan
pyörälle päästään.
Patruuna tanssi myöskin. Hän näytti oikein komealta, tänäänkin.
Levähtäessään Selma katseli häntä. Miten oivallisesti hän osasi viedä!
Kuinka oli mahdollista, että sellainen vuori saattoi liikkua niin
kepeästi?
Yhtäkkiä hän hätkähti. Hän tuli ajatelleeksi jotakin. Miten olikaan se
satu, jota hänen vanha hoitajattarensa oli hänelle niin usein kertonut?
Kuningas Lohikäärme oli komea herra, mahtava ja rikas. Hääpäivänään hän
vaati kuningatartaan lupaamaan, ettei hän koskaan astuisi sisään
huoneeseen hänen nukkuessaan, sillä silloin kohtaisi heitä suuri
onnettomuus. Kuningatar rakasti suuresti kuningasta, ja paljon
enemmänkin hän olisi voinut hänelle luvata, jos hän olisi vain
pyytänyt. Onnellisina he elivät keskenään niin kauan kuin kuningatar
piti lupauksensa.
Mutta kerran sai uteliaisuus hänessä vallan. Keskiyön aikana hän
tarttui kynttilään ja hiipi kuninkaan makuukamariin. Siellä hän näki
hänen makaavan vuoteessaan kiemurtelevana -- suomuisena kummituksena --
ja tuo näky kauhistutti häntä siinä määrin, että hän tuskin saattoi
laahautua pois huoneesta.
Nyt oli hänen uteliaisuutensa tyydytetty.
Mutta hän ei voinut koskaan unohtaa tätä näkyä, ja joka kerta kun
kuningas sulki hänet syliinsä, tuntui hänestä kuin tämä jälleen olisi
muuttunut suomuiseksi kummitukseksi, niin liukkaaksi ja kylmäksi, että
hän väänteli ja tuskitteli hänen sylissään.
Siten heidän rakkautensa kuoli, ja vaikka he kuinka olisivat sitä
surreet, niin se ei enää koskaan voinut herätä eloon.
Selma värisi ikäänkuin yötuuli olisi puhaltanut huoneeseen. Mutta
hänestä tuntui kuin hän voisi rakastaa tuota kuningas Lohikäärmettä
vieläkin enemmän -- sen lupauksen vuoksi, jonka hän oli vaatinut.
Tuli lähdön aika. Vieraat sanoivat hyvää yötä, ja huoneet tyhjenivät.
Patruuna ja Selma seisoivat vieretysten vieraitten hyvästellessä.
Patruuna oli hiukan iloisella tuulella.
"Tiedätkö mitä tuo hupsu Bergstrand sanoi minulle eilen, kun hän
toivotti hyvää yötä?" kysyi hän.
"En."
Patruuna kumartui alas ja kuiskasi jotakin Selman korvaan; sitten hän
purskahti äänekkääseen nauruun.
Selma kavahti hehkuvan punaiseksi ja puri huultaan. Eilen hän ei edes
olisi sitä ymmärtänyt.
Nyt ei ollut enää ketään muita jäljellä kuin isä sekä setä ja täti.
Selma meni heidän luokseen.
"Nyt on meidän vuoromme sanoa hyvästi," alotti kirkkoherra kaikkein
jäykimmällä äänenpainollaan. Hän inhosi kohtauksia ja toivoi
rauhallisuudellaan voivansa estää Selman liikutuksen esiinpuhkeamista.
Kyynelistä ei näkynyt jälkeäkään, mutta Selma näytti kiihtyneeltä
tarttuessaan häntä kiivaasti käsivarteen ja kuiskatessaan:
"Minä tahdon mielemmin matkustaa kotiin teidän kanssanne. Oi ... setä!"
Kirkkoherran kasvot synkistyivät ukkospilveksi, ja hän veti Selman
ikkunan luo, sillaikaa kun patruuna kauempana huoneessa taputteli uutta
ystävätärtään, rouva Bergiä, jota hän kunnioitti "anoppimuorin"
nimellä.
"Yhden asian minä tahdon painaa sinun mieleesi," sanoi kirkkoherra
nopeasti ja kuiskaten, "ja se on se, että vaikka tapahtuisi mitä
hyvänsä ja vaikka täyttäisit millä tavalla tahansa asemasi, niin,
vaikkapa ymmärtämättömyydessäsi tekisit olosi sietämättömäksi, niin ei
tästä päivästä alkaen sinulle ole _muuta_ kotia kuin miehesi talo.
Muista se. Minä puhun sekä itseni että isäsi puolesta."
Selmasta tuntui ikäänkuin sedän kylmät sanat olisivat koventaneet hänet
kokonaan. Ja samalla se loukkasi häntä kuin verinen rangaistus. Koko
hänen sielunsa huusi kostoa.
Mitäpä hän olisi antanut, jos hän sinä hetkenä olisi voinut sanoa yhden
ainoan pienen sanan, joka olisi imeytynyt sedän sieluun ja tunkeutunut
siihen terävällä, hiuksenhienolla vieterillään.
Ja miten hän oli voinut paljastaa itsensä tuolla tavalla!... Nyt setä
aina tietäisi mitä hän sinä hetkenä oli tuntenut ... hän olisi aina
häntä voimakkaampi tietäessään miten heikko hän oli ollut!
Selma oli luonut silmänsä alas sedän puhuessa. Nyt hän avasi ne, --
hitaasti, voitonriemuisella ivalla. Ja hän laski kätensä hänen
olkapäilleen, hiljaa -- jäykällä liikkeellä, joka muistutti setää
itseään. Sinä hetkenä heidän sukulaisuudestaan olisi ollut mahdoton
erehtyä.
"Minä olen usein ajatellut tokko sinä minusta pidät," sanoi Selma, "nyt
minä sen tiedän. Kiitos että menit ansaan."
Hän nauroi niin että hampaat loistivat. Se oli julkein valhe, jonka hän
oli uskaltanut päästää huuliltansa, ja hän sanoi sen silmää
räpäyttämättä.
Ainoastaan sieramet värähtelivät, mutta se oli vihasta. "Nolattu --
setä -- ansaan saatu! Oi, sitä en koskaan olisi uskonut!"
Selma ei näyttänyt vihaiselta, hän nauroi vain metallinkirkasta
nauruaan. Ja hän poistui hänen luotaan varmaankin samanlaisen tunteen
valtaamana kuin nuori kettu johtaessaan ensikerran jäniskoiran väärille
jäljille.
Patruuna seisoi vielä huoneen perällä. Selma työnsi laahuksensa sivulle
ja nojautui hänen olkapäähänsä mielistellen.
"Olenko vuodattanut ainoatakaan kyyneltä hääpäivänäni; tuntuuko
ikävältä vieraiden lähtiessä; oletko minuun tyytyväinen?" huudahti
Selma kohottaen kättään. Liike ilmaisi jonkinlaista humaltuneen
innostusta.
"Minä jumaloin sinua," kuiskasi patruuna hiljaa.
Kariattipatsaasta, jossa -- seinästä puhjeten -- oli kolme
tulpaaninmuotoista lamppua, lankesi valo tähän omituiseen ryhmään.
Vaaleansinisen pukukankaan hopealangat säteilivät, ja loistavine
ihoineen ja kuumeenhehkuvine silmineen oli Selma melkein kaunis:
mielenliikutusten herättämän sielunelämän kiihkeys hehkui hetken aikaa
koko hänen olennostaan, niin että se näytti kuohuvan reunojensa yli,
kohoavan itsensä yläpuolelle. Mutta tuon hetken kestävä kauneus oli
ulkomaalainen kukka, joka puhkesi esiin keinotekoisesti ja
silmänräpäyksessä lyyhistyi kokoon, jättäen hedelmänsä kypsymään.
Naivi lapsi oli kadonnut, rehellisyys hävinnyt, ja niiden sijalle nousi
itsesäilytysvaisto ja teeskentely; -- nyt oli nainen valmis.
Opetuslapsi oli voittanut mestarinsa.