Patruuna Kristersonin isä oli ollut eläinlääkäri, ja hänellä oli
ollut niin suuri praktiikka, että hän oli saattanut säästää pienen
omaisuuden pojalleen. Tällä ei ollut lukuhalua, siksi hän antautui
maanviljelijäksi. Hänessä oli sitkeää kestävyyttä, jommoinenkin annos
afääriviekkautta sekä rohkeutta, ja onni suosi häntä kaiken lisäksi.
Isän oli täytynyt olla ahne voidakseen haalia kokoon omaisuutensa.
Poika sai sentähden tuntea niukkojen olosuhteiden painostusta ja oppi
panemaan arvoa rahalle, koska hänellä ei ollut sitä runsaasti. Ukon
neuvot lankesivat siksi hyvään maahan ja kasvoivat yhdeksi ainoaksi
pyrkimykseksi: hankkia rahaa. Sillä sehän oli avain kaikkeen muuhun.
Patruunan nuoruus oli kulunut uupumattomassa työssä. Hevoskaupalla,
paloviinalla ja teurashärillä hän oli vaurastunut, mutta kauan sitten
hän oli lopettanut sekä hevoskaupan että panimoliikkeen, sillä
liikepääomaa oli enemmän kuin tarpeeksi, ja hän oli kelvollinen
maanviljelijä.
Naimista hän oli usein ajatellut, mutta hän oli päättänyt, että
vähintäin satatuhatta kruunua hänen valittunsa pitäisi tuoda mukanaan
pesään, ja kun hän ei ollut juuri kauniskaan punaisenhohtavine
kasvoineen ja pienine viirusilmineen, niin olivat perijättäret menneet
hänen nenänsä ohi. Mutta hän ei ollut koskaan tuntenut sydänsurua sen
johdosta. Olihan hyvä näinkin. Vaikeimpina aikoina hän oli suoriutunut
omin neuvoin, ja nyt -- kun hän saattoi viettää hyviä päiviä -- kaipasi
hän vielä vähemmän vaimoa. Mitä niihin sataan tuhanteen kruunuun tuli,
niin ei hän niistäkään enää välittänyt.
Mitään varsinaista koulukasvatusta hän ei ollut koskaan saanut, sillä
kun hän ei ollut tahtonut kulkea opin tietä, piti isä tarpeettomana
hukata rahoja koulutukseen. Mutta hän oli lukenut koko joukon romaaneja
ja nurkkanovellikirjallisuutta sekä seurasi paikkakunnan sanomalehdestä
päivän tapahtumia ollen seudun sivistyneimpiä maanviljelijöitä.
Toveripiirissä hän oli karkeapuheinen, naisseurassa ruumistunut
kohteliaisuus, ja lukiessaan kirjallisuutta, vaati hän ehdottomasti
"runollista elämänkäsitystä," s.o. paljon rakkautta, naisellista
"suloa" (hän rakasti tätä sanaa), rakkaudesta riutuvia valkeapukuisia
neitoja, kauheita roistoja, joitakuita murhia, jotka tekisivät
kertomuksen "jännittäväksi," ja -- luonnollisesti -- pari naimiskauppaa
lopuksi, sillä siveyshän vaati palkkansa, jos kirjassa oli vähääkään
moraalia.
Englantilaisista kirjoista hän piti eniten, mieluummin naisten
kirjoittamista. Ranskalaisia hän inhosi niiden siveettömyyden tähden.
Siitä hän puhui mielellään naisseurassa, se teki niin hyvän
vaikutuksen.
Välistä kun hän loikoi sohvalla lukien, saattoi tapahtua, että kirja
tuntui hänestä niin liikuttavalta, että hänen täytyi pyyhkiä silmiään.
Hän kertoi siitä myöhemmin todisteeksi lämpimästä sydämestään, ja
viekas välke silmäkulmassaan hän huomasi miten tarkkaavaisina muutamat
neitoset kuuntelivat, liikutuksen melkein tarttuessa heihinkin. Niin,
niin, raha on voima! Mutta kiirettä ei ollut.
Sitten hän tapasi Selman.
Se tapahtui viime talven lopulla. Kirkkoherra ja hän istuivat pappilan
salissa puhellen punssilasin ääressä. Lamput olivat juuri sytytetyt.
Mutta kukaan ei ollut sanallakaan maininnut, että talossa oli nuori
tyttö, ja siksi hän suuresti hämmästyi, kun tämä avasi oven ja astui
sisään, tulipunaisena ja lämpimänä, luistimet huolettomasti heitettyinä
käsivarrelle, jotta ne kalisivat joka askeleella. Tukka oli kuumuudesta
takkuinen, kiivas liike oli saattanut puseron epäjärjestykseen, ja
hänen oli pakko räpyttää silmiään kirkkaassa valossa voidakseen nähdä.
Sitten hän astui peremmälle lampun valoon ja ojensi patruunalle kätensä
niiaten nulikkamaisesti, kirkkoherran leikillä lisäten esittäessään
hänet, että tyttö oli tullut taloon saadakseen parempia tapoja, mikä
oli hyvinkin tarpeen.
Selma vain nauroi eikä näyttänyt ollenkaan joutuvan hämilleen, vaikka
patruuna niin kauan piti hänen kättään, jossa kaikki suonet tykkivät
lämpöä ja elinvoimaa.
"Olipa se reipasta, oikein reipasta," sanoi hän tietäen tuskin mitä
puhui.
Mutta patruuna hymyili ja tyttö hymyili, ja tuntuipa aivan siltä kuin
patruuna olisi tullut pyörälle päästään ja nuoreksi uudestaan. Ja tytön
vaatteet huokuivat talven kylmää ilmaa, ja hänen huulensa loistivat
lämpiminä ja punaisina. Patruuna ei tiennyt mikä häneen oli mennyt; hän
olisi voinut hypähtää ylös ja ottaa tytön syliinsä vain ilosta, että
hän oli niin reipas ja nuori.
Sitten patruuna päästi käden irti ja mittaili häntä katseellaan.
Suuri oli tyttö kasvultaan, leveät olkapäät, pitkät käsivarret ja isot
kädet. Muodot eivät olleet vielä kehittyneet; jotakin puolivalmista ja
keskeneräistä oli koko luisessa, voimakkaassa ruumiissa. Mutta se ei
tehnyt mitään -- ei mitään -- lapsi tai ei: hänen täytyi saada hänet
omakseen.
Tätä patruuna ajatteli ajaessaan mukavissa vaunuissaan maantietä
pitkin, matkalla kosimaan.
Mutta koko tänä aikana hän ei ollut päässyt täyteen varmuuteen omasta
itsestänsä. Väliin hän oli tullut järkiinsä ja pitänyt koko juttua
turhana päähänpistona, oikkuna. Ja aina silloin hän ajoi pappilaan,
tullakseen vakuutetuksi siitä, että Selma oli -- niinkuin kaikki
ihmiset sanoivat -- ruma tyttö. Mutta joka kerta kun hän hänet näki,
uudistui sama juttu. Hän saattoi tosin sanoa häntä rumaksi, mutta
hänen oli mahdoton irrottaa katsettaan hänestä. Jokainen hänen
ruumiinliikkeensä, jokainen äänenväre ihastutti häntä, sanottakoon
niitä sitten rumiksi tai kauniiksi. Mitä siitä mitä muut ihmiset
sanoivat! Tuossa tuoreessa rumuudessa oli jotakin joka kiehtoi häntä
enemmän kuin koko maailman kauneus. Se ei ollut mitään yleispätevää, ei
mitään jota olisi voinut sormin osoittaa; siinä oli vain se, että se
oli _hän_. Patruuna ei voinut ajatellakaan, että tyttö antaisi hänelle
kieltävän vastauksen, sillä hän oli niin rakastunut, että hänestä
tuntui kuin tyttö olisi ollut hänelle jo alusta alkaen määrätty,
vaikkei se ollut selvinnyt hänelle ennenkuin nyt vasta.
Hän tarkasteli menneisyyttään ja hänestä tuntui siltä kuin Jumala olisi
johtanut hänet satojen harhateiden kautta tähän ainoaan; ja kaikki mitä
hän nimitti runoudeksi, kaikki se minkä hän oli tukehuttanut rinnassaan
niin kauan kuin "satatuhatta" oli ollut hänelle kaikki kaikessa ja
persoonalliset edut aivan arvottomia, kaikki se kuohahti nyt esille
yhtenä ainoana virtana, tosin ei enää alkuperäisyyden porisevalla
tuoreudella, vaan patoutuneen veden mutaisin kuplin. Mutta hän iloitsi
siitä kuitenkin. Tuntuihan siltä kuin hän itsekin olisi ollut nuori,
siksi että nuoruuden intohimo mursi kaikki sulut! Ja tämä harhaluulo
teki hänet onnelliseksi.
Hetkeäkään hän ei tullut epäilleeksi tytön onnea: tahtoihan hän antaa
hänelle kaikki.
Kun vaunut vierivät pihalle, heräsi hän kuin unesta. Hämärsi, ja valoa
näkyi parista ikkunasta. Hän ihmetteli tokkopa tyttö tulisi itse häntä
vastaan. Ei, kirkkoherra seisoi portailla lausuen hänet tervetulleeksi.
Kun vieras oli ripustanut päällystakin ja hatun etehiseen, pyysi isäntä
hänet omaan huoneeseensa. Siellä oli lämmintä, ja lamppu oli sytytetty.
Patruuna oli hieman hämillään. Hän hieroi käsiään läiskähyttäen niitä
vastatusten ja astui edestakaisin matolla lämmittääkseen muka
jalkojaan. Kirkkoherra tarkasteli lamppua ja tasoitteli liekkiä.
Näyttipä siltä kuin molemmat olisivat tahtoneet voittaa muutamia
sekunteja ennenkuin he alottaisivat keskustelun.
Patruuna Kristerson oli kookas ja lihava. Komean ryhtinsä vuoksi hänen
vartalonsa teki voimakkaan vaikutuksen, mutta kasvoista oli
hyvinvoinnin leima karkoittanut pienimmänkin luonteenomaisen piirteen,
niin etteivät ne tehneet minkäänlaista vaikutusta, korkeintaan ne
ilmaisivat vain kylläistä ja tyytyväistä turvallisuutta. Koko hänen
esiintymisensä tuntui sanovan: minä olen tehnyt tehtäväni ja nautin
työni hedelmistä.
Kirkkoherra seisoi vielä kirjoituspöytänsä ääressä. Kapea, kaunis
vartalo peitti kokonaan lampun, mutta sivuilta virtasi valo esiin aivan
kuin se olisi säteillyt tästä tummasta ruumiista.
"No?" sanoi patruuna.
Kirkkoherra kääntyi ympäri nojaten kirjoituspöytään.
"Niin, kaikki käy hyvin, mutta minä tahdon sanoa sinulle ensin pari
sanaa." -- Hän työnsi silmälasit lujemmin nenälle, niinkuin hänen aina
oli tapana tehdä, kun hänellä oli jotakin tärkeää esitettävää.
Patruuna pysäytti hetkeksi käyntinsä ja odotti.
"Tarkoitan taloudenhoitajatartasi..." Kirkkoherra keskeytti puheensa ja
yskähti hienotunteisesti.
"Sen asian minä luonnollisesti järjestän. Hän saa muuttaa
neljäntenäkolmatta -- minä perustan leipuriliikkeen hänelle."
"Lähiseudulleko?" Kirkkoherra ei nostanut ylös päätään, mutta
silmälasien läpi kiiti nopea, tutkiva katse.
"Ei mitenkään -- jonnekin Trelleborgin seuduille, en tiedä oikein
itsekään." Patruuna teki torjuvan liikkeen kädellään osoittaakseen
siten, että hän toivoi niin kauaksi kuin mahdollista.
"Eikä mitään avioliittolupauksia eikä muuta sellaista?"
"Ei nimeksikään -- se ei koskaan pälkähtäisi päähänikään."
"Ei, sepä hyvä," sanoi kirkkoherra tyytyväisenä, kohotti toista kättään
ja katseli kynsiään.
Taaskin syntyi hiljaisuus, jonka kestäessä patruuna jälleen astui
edestakaisin. Kirkkoherran varovainen käytöstapa oli omansa
hillitsemään muitakin ja vaikutti osaltaan, että aniharvoin kukaan
yritti kiirehtiä keskustelua, jos hän itse venytti sitä.
"Sitten on vielä eräs asia," sanoi kirkkoherra äänen varovaisesti
hapuillessa ja poimiessa sanan sieltä, toisen täältä. -- "Minä tahdon
vain varottaa sinua. Niin, älä ymmärrä minua väärin ... mutta Selma ei
todellakaan ole mikään tavallinen tyttö, ja häntä täytyy kohdella aivan
erikoisella tavalla. Sinä, nuorenmiehentapoinesi ... niin, niin minä
tiedän kyllä, että olet naistenliehakoitsija ... mutta kaikki naiset
eivät ole samallaisia, ja sellaisella tytöllä kuin Selma on omat
mielijohteensa. Jos sinä jollakin tapaa loukkaisit häntä ... no, no,
minähän tarkoitan vain viattomasti -- niin voisi tapahtua, että hän
aivan yksinkertaisesti antaisi sinulle matkapassit, ja jos hän sen
kerran tekisi, niin ei mikään maailman mahti saisi häntä muuttamaan
mieltään."
"No mutta mitä ihmettä...!" Patruuna pysähtyi yhtäkkiä keskelle lattiaa
ja näytti taisteluvalmiilta.
"Niin, niin, niin!" sanoi kirkkoherra samalla kertaa kärsimättömästi ja
rauhoittavasti, tehden joka kerta torjuvan liikkeen kädellään. "Mutta
kun asiat nyt kerta _ovat_ sillä kannalla, niin ei sinulla ole muuta
tehtävää kuin joko mukautua tai väistyä jo alusta alkaen. Ennen
kuulutusta ja sen semmoista ei kukaan ihminen voi pakottaa häntä. Minä
tiedän kyllä miten hyvät naimakaupat hän tekee, ja juuri siksi en
mielelläni toivoisi, että asia raukeaisi."
"Tarkoitatko että...?" Patruuna katsoi avuttomana ympärilleen, hänen
oli niin vaikea pukea kysymystään sanoiksi.
"Minä tarkoitan vain, että sellainen tyttö kuin Selma ei ole
samallainen kuin muut naiset, joihin sinä olet ... hm ... tutustunut.
Sellaisessa lapsenmielessä on jotakin niin pelokasta -- jotakin niin
arkaa. Hän voi loukkaantua kaikkein vähimmästä, aivan edeltäpäin
arvaamattomista asioista. Hän tarvitsee aikaa tottuakseen, ja sinun
pitää kohdella häntä ... niin, sinun pitää kohdella häntä, ikäänkuin
hän olisi lintu, jota yrität pyytää."
Viimeiset sanat kirkkoherra lausui reippaasti, aivan toisella tavalla
kuin edelliset, ja hän naurahti samalla -- lyhyesti ja äänettömästi.
Hänestä vertaus tuntui äärettömän hullunkuriselta hänen katsellessaan
lihavaa patruunaa.
"Mutta herra Jumala, on kai minulla lupa suudella häntä!" huudahti
sulhanen hämmästyneen epätoivon vallassa.
"O-on. Mutta jos seuraat minun neuvoani, niin et pidä liikaa kiirettä."
Kirkkoherra pidätti nauruaan, mutta sisäinen nauru puistatti häntä, ja
leveä, yhteenpuristettu suu näytti vieläkin leveämmältä pilkallisine
ilmeineen.
Syntyi jälleen hiljaisuus, ja patruuna alkoi taaskin kävellä.
Kuinka paljon alkuvalmisteluja! Ja hän joka oli uneksinut, että hänen
rakkautensa olisi yhtä ainoaa voittokulkua! Riemuitseva autuudentunne,
johon hän oli koettanut pyrkiä, kutistui hitaasti kokoon, aivan kuin
sammuva liekki.
"Ei suinkaan ole tarvis kauan odottaa häitä," sanoi hän, "mitäpä tässä
tarvitsisi odottaa."
"Ei mitään muuta kuin kuulutusta ja morsiuspukua," vastasi kirkkoherra
käyden totiseksi. Sitten hän suoristi itseään ja pyysi vierastaan
astumaan perheen keskuuteen.
Patruunan sydän alkoi sykkiä; koko juttu tuntui varsin juhlalliselta.
Sali oli valaistu, mutta tyhjä.
"Istahda hetkiseksi; minä käyn kutsumassa Selmaa," sanoi kirkkoherra.
Patruuna astui peremmälle pöydän luo ja heittäytyi tuolille. Huoneessa
oli niin hiljaista ja kaikki niin tavallisuudesta poikkeavaa; koko talo
tuntui vaipuneen odotukseen kuten hän itsekin.
Nyt paukahti ovi yläkerrassa, ja askeleita kuului portaissa! Sitten hän
kuuli niiden lähenevän, ovi avautui ja Selma astui sisään yksin.
Kirkkoherra kääntyi takaisin omiin huoneisiinsa.
Patruuna meni Selmaa vastaan ja otti häntä kädestä. Se oli kylmä ja
vapisi hiukan. Tyttö ei ollut kaltaisensa. Entisen ujostelemattomuuden
sijaan oli tullut epävarmuus, joka vaikutti kiusallisesti
patruunaankin.
"Selma," sanoi hän vain. Ääni kuului melkein anteeksipyynnöltä, sillä
yksin näiden lapsenkasvojen kalpeuskin tuntui soimaavan. Mutta hän
tahtoi tehdä hänet onnelliseksi. Hän tahtoi!
Tytön katse, joka aina muulloin oli niin suora, ilmaisi miltei
syyllisyyttä hänen silmätessään patruunaan, mutta käsikädessä he
astuivat pöydän luo, missä he istahtivat vastatusten. Patruuna huomasi,
että tyttö oli pukeutunut. Tukka oli äskenkammattu, ja hänellä oli
paras pukunsa -- tummansininen, silkkikoristeinen yllään.
"Minulla on jotakin sanottavaa ensiksi," alkoi Selma syvällä
alttoäänellään, joka vavahti hiukan. "Minulla on paljonkin sanottavaa,
ja sitten te saatte itse ratkaista."
Kaksi tummanpunaista täplää kohosi hänen poskilleen hänen puhuessansa.
Pöydällä oli lamppu, ja himmeänvalkea kupu heitti valon hänen
kasvoilleen, jotta hipiän väri näytti tavallista räikeämmältä -- tuo
hiukan kellertävä valkeus, joka kohosi vasten huulien tervettä punaa.
Patruunan teki äkkiä mieli suudella häntä, mutta samalla hän muisti
kirkkoherran varoituksen.
"Jos sanoisin, että tunnen rakkautta teitä kohtaan, niin valehtelisin,"
sanoi Selma samallaisella äänellä kuin koulupoika, joka lukee ääneen
sankarirunoa, mikä erikoisesti on häntä miellyttänyt. Selvästi saattoi
huomata, että hän oli kerrannut edeltäpäin sanansa. "Mutta jos todella
pidätte minusta -- ja luulen että sen teette -- niin voisin minäkin
pitää teistä, luultavasti en niinkuin isästäni, mutta ehkä samalla
tavalla kuin sedästä tai Rikhard serkustani."
Patruuna kavahti mukavasta asennostaan.
"Vai niin, pidätkö sinä hänestä?"
"Tietysti. Minullahan ei ole muita serkkuja!" Tyttö katseli häneen
melkein loukattuna, ja samalla hän oli oma itsensä jälleen.
Ei tuntunut erittäin lupaavalta -- tämä mahdollisuus, että hän pitäisi
hänestä kuin serkusta, mutta...
"Se tulee jälestäpäin, se tulee jälestäpäin," vakuutti patruuna.
"E-ei," vastasi Selma varmasti, "juuri sitä minä tahdoin sanoa, etten
luule sen koskaan tulevan."
Patruuna hymyili ajatellessaan, että hän tiesi niin äärettömän paljon
enemmän kuin Selma.
"Kyllä se tulee," sanoi hän, "se tulee niin pian kuin me menemme
naimisiin."
"Oi, ei suinkaan siinä niin suurta eroa liene," sanoi Selma
ylimielisesti, "jokainenhan tietää, että kihlausaika on onnellisin!"
Niin suuri viisaus sai patruunan vaikenemaan. Tyttö puhui sellaisella
varmuudella kuin olisi hän ollut kihloissa vähintäin tusinan kertaa.
"Ei suinkaan Selma pidä jostakin toisesta?" kysyi hän varovaisesti.
"E-en, Jumala varjelkoon, minä en koskaan ole ollut helposti syttyvä."
Hänellä mielestään oli niin äärettömän paljon kokemusta.
"No, mutta siinä tapauksessa, niin..."
"Niin, sitä minä myöskin olen ajatellut," tarttui Selma vilkkaasti
puheeseen luullen ymmärtäneensä hänen tarkoituksensa, "kaikki voi olla
hyvin siitä huolimatta. Ihmiset ovat niin hirveän erilaiset, niin
juuri. Muutamien pitää aina olla _rakastuneita_," hän venytti sanaa
pitkäksi ikäänkuin hän olisi määkinyt, "mutta onpa myös toisia, jotka
voivat vain pitää ihmisistä. Ja näiden kahden asian välillä on kauhean
suuri ero, sen voin vakuuttaa." Hän pysähtyi ja katsahti kysyvästi
patruunaan saadakseen selville oliko tämä voinut seurata hänen
syvämietteisiä ajatuksiaan.
Patruuna istui yhä ajatellen tuota suudelmaa, jota hän ei voinut saada
mielestään, siksi hän vain nyökäytti päätään. Selma käsitti sen
myöntymykseksi.
"Niin juuri," sanoi hän helpotuksella, "en voi ymmärtää, että siinä
olisi mitään ihanaa. Sen ikävämpiä olentoja ei voi olla kuin
rakastuneet ihmiset, ja minä olen monta kertaa päättänyt, ettei minusta
ainakaan saisi tulla yhtä imelää kuin kihlautuneet tytöt tavallisesti
ovat. -- Kas minähän olin oikeastaan ajatellut, että en koskaan menisi
naimisiin," lisäsi hän luottavammin. "Minä olin aina luullut, että omin
neuvoin suoriutuisin elämässä. Mutta kun on niin monta mutkaa
matkassa... Jospa vain joku tahtoisi hiukankin auttaa minua! -- Sillä
minä tahtoisin kuitenkin niin mielellään tulla joksikin."
Hän katsahti salaa patruunaan nähdäkseen olisiko tämä halukas menemään
tällaiseen ansaan.
Patruuna istui katsellen tyttöä raukea ilme silmissään, ikäänkuin hän
olisi paistanut itseään uunin edessä ja tullut jo liian laiskaksi
lähteäkseen pois sen luota. Siltä hän ainakin näytti, ajatteli Selma
mielessään: punainen ja kiiltävä kasvoiltaan ja silmäluomet puoleksi
kiinni.
Selma yskähti terävästi ja suuttumuksen kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä.
"Minä tahtoisin paljon mieluummin tulla joksikin kuin mennä naimisiin!"
huudahti hän pelästyen patruunan jäykistynyttä hymyä.
"Miksikä sinä tahdot tulla?" kysyi patruuna väkivallalla koettaen
voittaa lemmenhumalaansa.
"Maalariksi," vastasi Selma hiljaa, "auttakaa minua siksi." Hän
kumartui eteenpäin, tarttui patruunan käsiin ja katsoi häntä kasvoihin.
Tämä reipas olento saattoi olla hyväilevä, kun hän vain tahtoi!
Patruuna tarkasteli näitä rukoilevia silmiä, ne olivat kirkkaat ja
vivahtelevat kuin merivesi tyynellä ilmalla ja auringonpaisteessa. Eikö
hän muka ollut kaunis!
"Sinä saat tehdä kaikki mitä ikänä tahdot, kun vaan olemme naimisissa,"
sanoi patruuna verhotulla äänensävyllä.
"Kaikkiko?" Selma katsoi häneen epäröiden ja epäillen.
"Kaikki, kaikki! En koskaan voi kieltää sinulta mitään!"
Patruuna tarttui häntä päähän kiinni ja suuteli häntä, yhden ainoan
kerran, nopeasti ja rajusti.
Selma karahti tulipunaiseksi ja nousi ylös, otti nenäliinansa ja hieroi
huuliaan.
"Vai niin," sanoi hän suuttuneena, "_vai niin_!" Enempää hän ei saanut
lausuttua.
Patruuna kiiruhti ylös ja esti häntä lähtemästä juuri kun hän tarttui
lukkoon poistuakseen huoneesta.
"Minä jätän sinut rauhaan," huudahti hän, "piru vieköön, ellen jätä!"
Tuo kuului niin rehelliseltä, että Selma kääntyi takaisin. Mutta hän
katseli patruunaa kuin outoa eläintä, jota epäilee pahoista aikeista.
"Tule nyt istumaan eläkä ole tietävinäsi mistään."
"Kyllä kai!" Selma venytti happamenimelästi ääntään ja irvisti
uudelleen.
"Kas niin, minä jätän sinut rauhaan. Kun menemme naimisiin, saat nähdä
että..."
"Ei, sitä minä en varmastikaan tee!" keskeytti Selma ärtyisesti.
"Ei puhuta siitä nyt. Tule."
Patruuna näytti olevan jälleen aivan hereillään, kuten Selmasta tuntui,
ja he istuutuivat entisille paikoilleen.
"Mitenkä sinä sanoit? Sinähän puhuit maalaamisesta?"
Selma katseli nyrpeästi syliinsä, työntäen ulospäin alahuulensa, kuten
hän aina teki ollessaan tyytymätön.
Nyt täytyi ponnistella, jos tahtoi palauttaa entisen hyvän suhteen.
"Sinä saat aikaa maalaamiseen kun olet naimisissa, sinä saat tehdä
aivan mitä itse tahdot."
Tyttö ei vastannut, istui vaan pukuaan silitellen.
"Kas niin, mitäs nyppimistä tuossa nyt on!" sanoi patruuna
leikillisesti tarttuen Selman käsiin ja puristaen niitä herättääkseen
hänet jälleen eloon.
Selma nauroi.
"Mutta sinä olit niin hirveän tyhmä ... kun ryntäsit tuolla tavalla
toisen kimppuun ja suutelit kesken puhetta!"
"Sinä" sana tuli niin luonnollisesti, että se kuului ikäänkuin soitolta
patruunan korvissa. Hän voittaisi lopulta, hänen täytyi voittaa,
maksakoon mitä tahansa!
"No, mitä muuta sinun piti sanoa?" kysyi patruuna hyväntuulisena, mikä
oli hänen paras puolensa.
"Oi, vaikka kuinka paljon!" vastasi Selma ja hymyili hiukan ivaten
itseänsä, "sinä et voi ymmärtää miten paljon ajatuksia minulla on."
"Anna kuulla."
Heidän välillään oli syntynyt tasa-arvoinen suhde, joka heistä
molemmista tuntui ihastuttavalta. Kaikki tuon pienen "sinä" sanan
vuoksi. Selmasta tuntui niin "juhlalliselta" saada sinutella seudun
rikkainta pohattaa, ja patruunasta tuntui kuin hyväilyltä, kun se
puoleksi arasti ja puoleksi veitikkamaisesti hiipi Selman huulien
ylitse.
Ehkä Selma mielestään oli käyttäytynyt hiukan tyhmästikin ja tahtoi nyt
hyvittää. Eikä tuo suutelo niin hirveän vaarallinen ollut, vaikkei se
ollut miellyttävä, ei! Mutta kuuluuhan sellainen asiaan, kun kerran on
"kihloissa".
"Ei, puhukaamme nyt vakavasti," sanoi Selma ja työnsi patruunaa
kyynärpäähän, sillä nyt näytti hän olevan aivan liian taipuvainen
ottamaan asian leikkisältä puolelta: patruuna suorastaan loisti.
"Niin, tehkäämme niin," sanoi hän.
"Ja kaikkein ensimäiseksi, sinä et ollenkaan tunne minua."
"Mutta tarpeeksi pitääkseni sinusta."
"Niin, sen minä kyllä uskon! Sattuu usein, että pitää ihmisistä siksi,
että tuntee heitä liian vähän." -- Selmassa oli loppumaton paljous
viisautta.
"Kyllä minä opin vielä ajoissa tuntemaan sinut," sanoi patruuna kuivan
leikillisesti.
"Pyh! Ei, minäpä sanon sinulle tarkalleen millainen olen, niin pääset
ostamasta sikaa säkissä. Tahdotko nyt kuunnella?"
"Hyvä on."
Selma suoristi selkäänsä, ja puhuessaan hän nyökäytti päätään ja laski
sormillaan.
"Ensiksikin minä inhoan ruuanlaittoa, ja se on suuri vika."
"Taloudenhoitajattaren saan rahalla, sinä pääset laittamasta ruokaa."
"Sitten olen minä kiivas."
"Se tasoittuu aikaa myöten."
"Mutta sitten minä olen kuin pyryilma, ja sitten minä olen itsepäinen,
ja sitten minä olen hutilus, ja sitten minä olen nenäkäs, ja sitten
minä en kursaile ketään. Ja ellet usko minua, niin kysy tädiltä."
Patruuna hymyili katsellessaan Selmaa. Tämä oli hyvin innoissaan ja
piti vielä kiinni viimeisestä sormesta, joka oli otettu mukaan laskuun,
samalla tuumien olisiko vielä muutakin esiintuotavaa.
"Enkä minä koskaan maailmassa voi rakastua sinuun."
Siihen se loppui, ja sitten hän levitti sormensa merkiksi, että nyt
kaikki oli sanottu.
"Saammepa nähdä," mutisi patruuna.
"Ei, ole nyt järkevä! Minähän sanon sinulle, etten voi. Tahdotko minut
sittenkin?"
"Joka tapauksessa. Joka tapauksessa," mutisi patruuna.
"Mutta sitten saat syyttää itseäsi. Älä tulekaan sanomaan, että minä
olisin petkuttanut sinua!" Selma uhkaili häntä katseellaan, ikäänkuin
patruuna olisi ollut tottelematon lapsi, jota yhä uudestaan piti
nuhdella.
"En, en. Mutta me menemme pian naimisiin."
"Niin, siitä saat puhua sedän kanssa."
"Ja nyt olet sinä minun morsiameni." Patruuna ojensi kätensä, ja Selma
antoi hänelle omansa juhlallisen vakavana.
Sitten he istuivat ääneti hetkisen; oli niin paljon ajateltavaa. Selma
katkaisi hiljaisuuden.
"Tiedätkös, minun mielestäni on paljon parempi, että sinä olet minua
vanhempi -- kun oikein asiaa ajattelen. Jos olisit samanikäinen kuin
minä, niin et olisi minua viisaampi ja silloin voisi tuntua yhtä
turvattomalta kuin yksinkin ollen. Ja sitä paitsi ... pelkäisin aina,
että unohtaisit minut toisten tyttöjen tähden." Selma puri alahuultaan
ja katseli patruunaa viekkaasti silmiin.
"E-ei, sitä sinun ei koskaan tarvitse pelätä!" vastasi tämä hyvillään.
Patruuna ei ottanut lainkaan huomioon Selman onnetonta "jos" sanaa.
"Niin, näin on paljoa parempi," jatkoi Selma, "sillä nyt olet sinä
vanha ja viisas ja hyvänä tukena minulle. Ja vaikka ei kukaan uskokaan
sitä, niin tahtoisin hirveän mielelläni olla järkevä enkä hutiloiva
kuten niin monet tytöt. Saat uskoa, että sellaista saa kyllikseen nähdä
pensionissa."
"Sinusta tulee kyllä hyvä vaimo aikaa myöten."
"Niin, tiedätkös, minä tunnen tahtovanikin sitä," sanoi Selma
luottavaisesti. "Minä tahtoisin niin mielelläni olla hyvä kaikkia
ihmisiä kohtaan, mutta sitten väliin tulevat taas kaikki vanhat kujeet
mieleen enkä voi hillitä itseäni, vaan keksin koiruuksia. Jos minua
silloin nuhdellaan, niin tulen vain ilkeämmäksi; sillä sitä minä voin
väliin olla, mutta -- katsos -- silloin minä tavallisesti vaikenen."
"Minä en voisi suuttua sinuun," sanoi patruuna sydämellisesti.
"Etkö voisi? Niin, tiedätkös, silloin minä varmasti tulen pitämään
sinusta. Sillä kuinka onkaan, niin tunnen itseni väliin niin
yksinäiseksi, aivan kuin ei kukaan minusta välittäisi, ja kuin koko
maailma menisi tasaista kulkuaan riippumatta siitä, onko minua olemassa
vai ei -- ja se tuntuu niin tyhjältä. Ja silloin sitä tulee
toivoneeksi, että olisi joku, joka oikein pitäisi, enemmän kuin kaikki
muut ihmiset. Ei vaan sen vuoksi, että on sukua tai muuta sellaista,
vaan ainoastaan oman itsen vuoksi, sellainen, jolle voisi kaikki
kertoa. -- Sillä kylläpä on ikävä aina vain ajatella ja ajatella
voimatta kellekään kertoa kaikkia ajatuksiansa. Ja tiedätkös, minä voin
olla niin surullinen väliin, että pakostakin täytyy itkeä, vaikka en
tiedä minkä vuoksi, ja minä ikävöin -- ikävöin -- niin _hirveästi_."
Selma vaikeni äkkiä ja katseli miettiväisenä pukunsa koristetta.
Patruuna tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
Sitten Selma veti tuolinsa patruunan tuolin lähelle, niin että he
tulivat istumaan vierekkäin, ja kääntyessään häntä kohti hän nojautui
eteenpäin ja nojasi kyynärpäänsä hänen polviaan vasten. Ja sitten hän
katsoi häntä suoraan silmiin. Patruuna tarttui hänen käteensä ja siten
he istuivat hetken äänettöminä.
"Ymmärräthän, että minulla on isä," sanoi Selma, "mutta hänellä on aina
niin siunatun paljon liikeasioita hoidettavanaan, eikä se sittenkään
ole _sitä_. Voitko sinä pitää minusta?" Selma teki tämän kysymyksen
eikä patruuna.
Mutta patruuna vastasi hymyillen hänen kysymykseensä ja puristi samalla
hänen kättään, ja hänen intohimoinen tunteensa väistyi vähitellen
salaperäisen voiman tieltä, joka oli yhtä hyväilevä ja lämmin kuin se
tunne, joka valtaa mielen, kun istuu uunin ääressä illalla ja pari
pientä pojanressua -- polvelle kyyristyneinä -- painaa päänsä rintaa
vasten voidakseen oikein rauhassa nauttia hiljaisuudesta, pimeydestä ja
omasta luottamuksestaan. Sellaista ei patruuna ollut koskaan ennen
tuntenut, ei edes kuvitellut mielessään, ja vaikka hän tunsikin jotakin
sentapaista, ei hän sitä ymmärtänyt.
Ja sentähden tunnelma muuttui hiukan kaihomieliseksi, helläksi ja
salaperäiseksi, ikäänkuin molemmat olisivat tunteneet sääliä jotakuta
kohtaan, mutta ketä ... ketä?
Samassa kirkkoherra avasi oven. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle ja
katseli ryhmää.
Patruuna istui korkeaselkäisessä tuolissa, ja ainoastaan niskan yläosa
näkyi tuolin selustan yli.
Selma oli päähenkilönä siinä. Rembrandt-valaistuksen tavoin lampunvalo
valaisi vaaleata tukkaa ja profiilin vallattomia piirteitä: kaikki muu
oli varjossa. Mutta koko hänen eteenpäin taivutetussa asennossaan ja
siinä tavassa, millä hän oli heittänyt päänsä taaksepäin, oli
antautumusta, joka vaikutti kirkkoherraan viiltävän epämiellyttävästi,
ikäänkuin sähkötäräys.
Hetken aikaa tuo näky tuntui hänestä kovin nurinkuriselta, ja äkkiä
häneen iski se ajatus, että siinä olisi pitänyt olla toinen pää eikä
Pål Kristersonin. Salamannopeudella hänen ajatuksensa kiintyivät hänen
poikaansa. Miltä olisi tuntunut nähdä heidän istuvan kahden tuolla
tavalla?
He olivat häntä niin lähellä, nuo kaksi. Heidän puolestaan hän oli
suunnitellut, heille tuulentupansa rakentanut. Oli niin luonnollista
ajatella heidän yhtymistään! Hän tunsi ohimenevää heikkoutta. Vaan ei.
Pitkä kihlaus ja avioliitto serkkujen kesken -- se ei ollut hänelle
mieleen, ja sen lisäksi huonot raha-asiat ... ehkäpä velkojakin? Ei.
Hän hymyili päähänpistolleen, kuivasti ja ivallisesti. Ei, eteenpäin
heidän piti päästä maailmassa, niin toisen kuin toisenkin. Raha on
voima. Hän -- papin poika, joka oli nälkää nähden ja liehitellen
suorittanut tutkintonsa -- hän tiesi sen kyllä.
Sitten hän yskähti ja astui esiin.
"Onko kaikki nyt selvillä?" kysyi hän iloisesti.
"Niin, kaikki on selvää," vastasi sulhanen tyytyväisenä.
"Jumala sinua siunatkoon, lapseni; minä luulen, että sinusta tulee hyvä
vaimo," sanoi kirkkoherra.
Kirkkoherran äänensävy liikutti Selmaa, ja nousten ylös hän heittäytyi
hänen kaulaansa. Kun hän painautui häntä vasten, tunsi kirkkoherra
hänen huoahtavan pitkään ja vavisten. Se oli hänen viimeinen alistuva
tervehdyksensä työlle, joka tarkoitti hänen omaa tulevaisuuttaan, ja
kirkkoherran täytyi rohkaista itseään aivan kuin omantunnonvaivoja
vastaan.
"Nyt minä menen ilmoittamaan muorilleni," sanoi hän, "mutta pelkäänpä
pahoin, että hän aavistaa jotakin, sillä hän näytti hommaavan ja
puuhaavan hirveästi keittiössä."
Mutta Selma pidätti vielä häntä.
"Ja sitten lähetän sähkösanoman jo tänä iltana isällesi. Voit uskoa,
että hän tulee iloiseksi." Kirkkoherra kuiskasi sen Selman korvaan,
hiljaa ja hyväillen.
Selma katsoi häntä kasvoihin; niitä nuorensi ystävällinen, tyytyväinen
hymyily.
Kun setä suuteli häntä otsalle ja kehoittavasti päätään nyökäten
poistui huoneesta, tunsi Selma mielensä tyytyväiseksi, ikäänkuin hän
olisi tehnyt hyvän työn. Ja kiihkeässä ilossaan hän juoksi sulhasen
luo, tarttui häntä käsikynkkään kiinni ja alkoi kävellä edestakaisin
hänen rinnallaan.
Miten hyvältä tuntuikaan noin puoleksi vallattomasti riippua hänen
käsivarressaan ja puhua kaikesta, hänen kuunnellessaan hyväntahtoisella
mielenkiinnolla, mikä teki hänet varsin miellyttäväksi. Selman
itsepetos loihti esiin irvikuvan, joka monessa suhteessa muistutti
onnea.
Yhtäkkiä patruuna pysähtyi ja katsoi morsiameensa.
"Sinä kai haluaisit saada yhtä ja toista," sanoi hän, "mutta jos minä
nyt menen ostamaan, niin kukapa tietää osunko oikeaan."
Selma katsoi häneen iloisesti ja huolettomasti, ymmärtämättä hänen
tarkoitustaan.
Tunne, joka valtasi patruunan hänen nähdessään nyt Selman luottavaiset
kasvot edessään, voitti hänen rohkeimmatkin odotuksensa. Sillä tuossa
tunteessa oli jotakin aivan uutta, jotakin mitä hän ei koskaan ennen
ollut kokenut. Se oli tavallaan kiitollisuutta. Ja koska hän ei osannut
muuta kuin _yhdellä_ tavalla osoittaa kiitollisuuttaan, niin hän otti
esiin lompakkonsa.
Selma seisoi seuraten hänen liikkeitään uteliaalla mielenkiinnolla. Nyt
ei heidän välillään ollut enää minkäänlaisia salaisuuksia; se vasta oli
hauskaa!
"On parasta, että itse ostat mitä tahdot," sanoi patruuna selaillen
seteleitään. Niitä oli koko joukko, sillä hän oli jo edeltäkäsin siitä
selvillä, että kihloissa oleminen "maksaa". "Kas tässä, -- riittääkö
jos aluksi saat kolmesataa kruunua?"
Selma piti yhä häntä käsivarresta kiinni, mutta vetäytyi niin kauaksi
kuin mahdollista.
Patruuna heilutti seteleitä ilmassa, jotta tyttö ottaisi ne.
"Tarkoitan tietysti, että saat käyttää ne mihin hyvänsä," sanoi
patruuna nauraen Selman ilmeelle, "kihlat ostan itse."
Selma pudisti päätään ja pisti kädet selän taakse, ikäänkuin hän olisi
pelännyt koskettaa seteleitä.
Patruuna nauroi. Miten lapsellinen Selma vielä oli! Mutta hän piti
hänestä sen vuoksi vain sitä enemmän.
"Etkö huoli?"
"En. Setä kyllä antaa minulle mitä tarvitsen." Selma näytti
järkähtämättömän totiselta.
Patruunan oli vaikea pidättää nauruaan, mutta pisti kuitenkin rahat
takaisin. "Kuten haluat," sanoi hän.
He jatkoivat kävelyään, mutta Selma ei ollut enää yhtä iloinen kuin
äsken.
Kohta senjälkeen tuli rouva Berg sisään. Hän oli punainen keittiön
kuumuudesta, ehkä myöskin mielenliikutuksesta. Silmät olivat terävät,
mutta hän hymyili kohteliaasti onnitellessansa. Oli selvää, että hän
pakottautui olemaan rakastettava.
Käytiin pöytään. Sulhanen emännän viereen, morsian isännän rinnalle.
Keskustelu oli vilkasta, sillä kirkkoherra oli tavattoman iloinen. Hän
pyysi viiniä pöytään, ja palvelijatar katseli tarjotessaan uteliaasti
Selmaa. Samalla hän osoitti hänelle kunnioittavaa huomaavaisuutta, mikä
ei jäänyt asianomaiselta huomaamatta. Se kohotti juhlatunnelmaa. Rouva
oli äärettömän kohtelias, mutta näytti uhrilampaalta. Hänen oli
mahdoton unohtaa sitä vääryyttä, että tämä lapsi, joka ei tiennyt
taloudesta hölyn pölyä, saisi hallitakseen palvelijoita ja maita. Se
tuntui kuin loukkaukselta... Uusi aika tasa-arvoisuusperiaatteineen --
Jumala varjelkoon, -- mitenkähän se päättyisi!
Kaiken sen mikä ei ollut hänelle mieleen hän kirjoitti uuden ajan
laskuun; ja sellaista oli paljon, sillä häntä vaivasi kroonillinen
vatsakatarri.
Puhuttiin kihlauksen julkaisemisesta heti kun sormukset olisi ehditty
hankkia.
"Ja minä vien ilmoituksen samalla lehteen," sanoi sulhanen.
"Mutta jos _minä_ saan lausua mielipiteeni," sanoi rouva
pitkäveteisellä kohteliaisuudellaan, "niin ovat kortit paljon
hienommat. Tuo uudenaikainen..."
"Mutta se on radikaalisempaa," piti patruuna puoliaan.
"No niin, me ilmoitamme sitten," sanoi Selma ratkaisevasti. Ääni
ilmaisi hiukan vahingoniloa: nyt ei täti uskaltaisi torua.
Sulhanen nyökäytti päätään pöydän yli. Hänestä oli oikein, että Selma
oli samaa mieltä kuin hänkin; se kohotti Selman arvostelukykyä hänen
silmissään.
"Ilmoittamisella on suuri tulevaisuus kaikissa suhteissa," sanoi
patruuna, "rouva Berg saa nähdä, että naimailmoituksetkin pääsevät
vauhtiin."
"Oi, ei koskaan toden teolla," vastasi rouva.
"Miksikä ei? Minusta se on sangen käytännöllinen tapa."
"Sitä sinä et suinkaan tarkoita?" huudahti Selma näyttäen melkein
peljästyneeltä.
"Kyllä sitä minä juuri tarkoitan. Miksikä se ei kävisi päinsä yhtä
hyvin kuin muutkin tavat?"
Merkillinen tuska valtasi Selman hänen kuullessaan nämä sanat. Niissä
oli jotakin loukkaavaa hänen mielestään; mutta hän ei voinut sanoin
eikä ajatuksin ilmaista tunnettaan -- hänen mielessään kuohui vain
inhoa.
Tuntui vain siltä kuin tuo väite olisi alentanut Selmaa itseään, --
niinkuin siihen olisi sisältynyt jotain jota hänen täytyi hävetä. Mutta
hän ei voinut päästä selville siitä mitä se oikeastaan oli.
"Se on väärin," sanoi Selma nopeasti.
"Ei, väärin se ei koskaan voi olla," vastusti sulhanen, "jos avioliitto
vain on laillinen, ei kellään ole mitään sanomista siitä, miten
asianomaiset ovat tutustuneet toisiinsa. Se on heidän yksityisasiansa."
"Mutta ilmoittamalla hankkia itselleen vaimon! Miten voisi edeltäkäsin
tietää voivansa rakastaa sellaista, jota ei ole koskaan nähnyt?"
"Sitä ei voi määrätä edeltäkäsin, täytyy tietysti pitää varansa."
Selma ei vastannut mitään, mutta hän loi vetoavan katseen setään.
"Minä en pidä sitä sopivana, mutta vääräksi ei sitä koskaan voi sanoa,"
vastasi setä.
"Mutta se on ... se on," Selma haki sanaa, -- "se on inhottavaa."
"Minä puolestani myönnän Selman olevan oikeassa," sanoi rouva Berg.
Selma loi tätiin kiitollisen silmäyksen, ja kirkkoherra alotti uuden
keskusteluaineen. Mutta Selma tunsi mielensä alakuloiseksi; hän oli
ystävällinen, mutta iloisuus oli kadonnut.
Loppupuoli iltaa kului hitaasti. Mutta patruuna oli joka tapauksessa
ihastunut.
Kun hänen piti lähteä, meni hän kirkkoherran huoneeseen sen tekosyyn
nojalla, että hän tahtoi sytyttää sikarinsa. Kirkkoherra ymmärsi, että
hänellä oli jotakin sanottavaa.
"Minä aion vain pyytää sinulta erästä asiaa," sanoi patruuna,
"tahtoisin jättää nämä rahat siltä varalta, että Selma haluaisi
jotakin..."
Patruuna otti jälleen esille kolmesataa kruunuansa. Ne oikein polttivat
hänen sormiansa. Hän oli niin tottunut maksamaan kaikki käteisesti, ja
tämä oli kunniavelka, ajatteli hän.
"Minä olen luvannut hänelle, että..." Kirkkoherra yski vaatimattomasti.
"Niin, sen hän mainitsi eikä tahtonut ottaa vastaan mitään, mutta minä
ajattelin, että... Niin, ymmärräthän sinä, että se olisi minulle suuri
ilo. Hänenhän ei koskaan tarvitsisi tietää siitä mitään."
Kirkkoherra taputti häntä olkapäälle.
"Minä ymmärrän sinut vallan hyvin," sanoi hän näyttäen melkein
liikutetulta, "ole rauhassa; lapsi saa kaikessa tahtonsa perille."
Ja niin he erosivat.