Kun Selma seuraavana aamuna heräsi, tuntui hänen mielensä raskaalta ja
haluttomalta. Täti tuli hakemaan häntä kirkkoon, mutta hän ei ollut
valmis, vaan lupasi tulla perässä. Hän lopetti pukeutumisensa suurella
kiireellä ja pisti lopuksi sadan kruunun setelinsä hihansa käänteeseen
kiinnittäen sen neulalla kiinni.
Jumalanpalvelus oli jo alkanut, kun Selma tuli kirkkomäelle, ja urkujen
ääni kuului ulos asti. Häntä olisi haluttanut istuutua penkille
nauttimaan kauniista syysilmasta, mutta sehän ei olisi ollut sopivaa.
Miten raikasta siellä oli! ... ja niin hiljaista. Kastetta oli paksulta
takkuisessa ruohossa ja se antoi sille sinertävän vivahduksen, ilma oli
viileä ja siveli suloisesti hänen polttavia silmäluomiaan. Rintaa
painosti, ja Selma hengitti syvin, raskain vedoin.
Kun Selma astui kirkkoon, olivat kaikki etumaiset penkkirivit niin
täynnä, että hän asettui taakse. Tuoli oli matalampi kuin muut, ja hän
sai istua siellä yksin. Sitä hän juuri tahtoikin. Suurella vaivalla hän
sai selvän virrestä, mutta hänen kätensä vapisivat, ja sormien oli
vaikea pidellä kirjaa. Mikähän teki hänet niin hermostuneeksi?
Musiikkikohan sen vaikutti vai edellisen päivän mielenliikutus tai ehkä
aivan yksinkertaisesti se, ettei hän ollut syönyt aamiaista? Hän laski
kirjan pois ja nojautui eteenpäin tuolillaan, iloiten siitä, että oli
saanut niin yksinäisen paikan.
Miten vaikuttavalta tuntuikaan virsi tänään! Hänellä olisi ollut halua
rukoilla, mutta sitä hän ei voinut, sillä oikeastaan hänellä ei ollut
mitään uskoa. Ja jos hänellä sitä oli, niin päättyi se ainakin
merkilliseen paradoksiin: en usko Jumalaan, sentähden hän rankaisee
minua.
Juuri tänään Selma tunsi sen niin elävästi, sekä sen, ettei hän uskonut
että sen, että Jumala tulisi häntä rankaisemaan.
Sitten pappi nousi saarnastuoliin. Paikaltaan ei Selma voinut häntä
nähdä, ja hänen sanansa tekivät häneen toisellaisen vaikutuksen kuin
tavallisesti. Ääni pääsi nyt täysiin oikeuksiinsa, ja sillä oli
harvinainen voima.
Muulloin vähensi sen vaikutusta kasvojen ilme, joka pysyi kylmänä,
vieläpä silloinkin, kun ääni ilmaisi liikutusta.
Ääni ei ollut vahva ja ponnistamalla olisi se muuttunut viiltäväksi.
Sentähden hän puhuikin hiljaa ja hillitysti. Mutta hän kykeni pitämään
mielenkiintoa vireillä taitavan värityksensä avulla, joka antoi
esitykselle sekä voimaa että vaihtelua, hänen tarvitsematta ponnistaa
liiaksi äänivarojansa.
Hän saarnasi neljännestä käskystä, puhuen siitä, miten ne, jotka
asettuvat isäänsä ja äitiänsä vastaan, saavat palkakseen kirouksen ja
perikadon; miten Herran käsi on lepäävä raskaana heidän päänsä päällä,
eikä maallinen onni tule koskaan kukoistamaan heidän elämänsä tiellä.
Hänen äänessäänkin tuntui piilevän jotakin, ikäänkuin salainen
musertava tuomio, ja väristys kulki Selman koko ruumiin läpi.
Kuinka hirveätä, jos täytyisi koko elämänsä kantaa sellaista kirousta,
-- peruuttamattomasti olla tuomittu onnettomuuteen.
Niinkauan kuin Selma kuunteli häntä, täytyi hänen uskoa; niin kävi
aina. Vasta jäljestäpäin nousi epäilys.
Oli aivan hämärä alhaalla lehterin alla, missä hän istui pilarin
takana, ikäänkuin kätkettynä seurakunnalta. Hänet valtasi ihmeellinen
pelko, ikäänkuin kuolo ja tuomio olisivat olleet käsissä ja hän
pahantekijä, joka oli mestattava. Hänellähän oli tuollainen riitainen
luonne, joka saattoi nousta isää ja äitiä vastaan, jos... Selma ei
lopettanut ajatustaan, sillä nyt papin ääni muuttui lempeämmäksi.
Pappi muistutti mieleen, että vain yhden ainoan käskyn täyttämiseen
Herra oli liittänyt maallisen autuuden lupauksen. Ja hän lausui sen
hitaasti: "että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä". Se tuntui
Selmasta aivan uudelta; se ei enää ollut kulunut katkismusläksy, jonka
hän oli lapsuudessaan oppinut; se oli jotakin suurta, ihanaa, joka
saattoi hänet vetämään vapautuksen hengähdyksen.
Sitten pappi vaikeni hetkeksi.
Ja hiljaa, kuin uneksien seurasi selitys. Hän puhui siitä, miten onni
voi olla niin syvä, että se on kokonaisen elämän arvoinen, vaikkeivät
vuodet olisikaan monet; hän osoitti miten vanhempien siunaus rakentaa
lasten kodin, ja hän levitti tämän siunauksen ikäänkuin pehmeän maton
elämän okaiden yli.
Selman mieli heltyi. Hän oli mielestään uhrannut kaikki
tottelevaisuuden alttarille, kaikki mitä hän oli rakastanut ja
toivonut. Vaadittaisiinko häneltä enemmän ... vieläkin enemmän...?
Kuinka paljon hän antaisikaan sellaisesta auringonsäteestä, joka on
kokonaista elämää arvokkaampi!
Kun viimeinen virsi oli laulettu loppuun, täytyi Selman jäädä
paikoilleen hetkiseksi poistaakseen liikutuksensa jäljet. Sillä aikaa
oli ihmisvirta ennättänyt hänen tuolinsa kohdalle, ja hänen täytyi
odottaa kunnes tungos oli hajonnut.
Hän nojautui pilariin ja katseli ohikulkevaa kansaa. Tuossa astui
Möllerin muori tyttärensä kanssa. Viimeksimainitun puku, joka oli niin
hieno kuin kaupunkilaisneidin, oli koristettu tupsuilla ja muilla
koreuksilla, vaikka hänellä oli huivi päässä -- paksu silkkihuivi
korttelinpituisine ripsuineen -- ja hän pöyhkeili käytävällä ikäänkuin
hän olisi tahtonut sanoa: katsokaa minua, katsokaa minua! Äiti kulki
vieressä, keikaillen ja suu supussa, niin että nenä näytti vieläkin
terävämmältä kuin muulloin. Kun hän tuli Selman tuolin kohdalle,
tarkasteli hän häntä, ja hänen arvosteleva katseensa siveli
halveksivasti vanhaa kesätakkia ja pysähtyi hansikkaaseen, joka ei
soveltunut käteen niin hyvin kuin sen olisi pitänyt. Selma nyökäytti
päätään tervehdykseksi, mutta muori ei ollut huomaavinaan sitä.
Loukkaus oli ilmeinen, ja Selma punastui. "Vanha riivirauta!" ajatteli
hän voimakkaalla koulukielellään, ja suuttumus kiehahti hänessä.
Sitten harvenivat rivit hiukan, ja Selma meni ulos. Kauempana
käytävällä hän näki Aksel Möllerin, jonka oli pakko kulkea hänen
ohitseen. Selma tunkeutui eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista, ja
kun hän tuli kirkkomaalle, missä väki hajaantui, seisahtui hän erään
haudan luo odottamaan tätiään, joka oli pysähtynyt kirkon ovelle
puhelemaan parin maalaiseukon kanssa. Hän laski kätensä haudan
rauta-aitaukselle saadakseen tukea, sillä hän tunsi vapisevansa. Tästä
täytyi herra Möllerin kulkea ohi.
Aksel punastui hiukan ja tuli suoraan Selmaa kohti.
"Minä menen rautatienpengermälle kävelemään kello neljä, tulkaa minua
tapaamaan; minulla on jotakin teille sanottavaa," sanoi Selma nopeasti
ja kääntyi sitten pois, ikäänkuin he vain olisivat tervehtineet
toisiansa. Samassa tuli täti, ja Selma meni häntä vastaan.
"Lapsi, miten kalpea sinä olet," sanoi tämä, "oletko sairas?"
"Minun rintaani pistää ja pääni on kipeä."
"Sinä, joka muutoin olet niin terve!"
"Tätihän tietää, että minussa on kalvetustaudin oireita," vastasi Selma
välinpitämättömällä äänellä ja hymyili surullisesti, mikä ei ollut
hänen tapaistaan.
He menivät ääneti kotiin.
Mieliala päivällispöydässä oli sangen painostava. Selma, joka muutoin
joko puheli tai keksinnöillään ja päähänpistoillaan elähytti muita,
joskin hän silloin tällöin sai osakseen nuhteita, oli tänään aivan
ääneti ja hiljaa, ja kirkkoherra sai melkein yksinään pitää huolta
keskustelusta. Hänen huomaavaisuutensa veljentytärtä kohtaan oli myös
silmiinpistävä; hän kohteli häntä aivan kuin täysikasvuista neitosta.
Täti katseli ääneti kaikkea tuota. Se kiusoitti häntä.
Saisipa nähdä miten suuremmoinen rouva tuosta tytönletukasta tulisi!
Sillä että patruuna Kristerson oli rikas, siitähän ei voinut olla
epäilystäkään, ja rikkaammaksi kai hän aikaa myöten vielä tulisi, sillä
velttoudestaan huolimatta hän oli kunnon maanviljelijä, ja tuota
herraskartanon ostoa, jonka hän vastikään oli tehnyt, pidettiin hyvänä
kauppana. Luonnollisesti saisi tyttö kaikki mitä ikänä hän haluaisi, --
sen saavat nuoret rouvat aina. Ja aivan varmaan hän hyvinkin pian
oppisi nostamaan nenänsä ilmaan -- sen he tekevät niin helposti --
ehkäpä hän tulisi vielä valjakolla ajaen pappilaankin!
Rouva Berg loi vihaisen syrjäsilmäyksen Selmaan.
Kuinka ihmiset voivatkaan nähdä jotain kaunista tuossa tytössä! Hänhän
oli ruma kuin kummitus. Ja vieläpä hänen oma Rikhardinsakin ...
eikö hän muka myös ollut huvitettu hänestä! Tietysti he olivat
riitelevinään keskenään, mutta totuus oli kuitenkin se, ettei Rikhard
kuullut eikä nähnyt muita kuin Selmaa. Äidinylpeys tuntui oikein
loukatulta tuollaisesta maun puutteesta. Rikhard oli puhunut hänen
tuoreudestaan. Kyllä kai! Tänään näytti Selma ainakin niin kalpealta ja
punasilmäiseltä kuin olisi hän valvonut kymmenen yötä; niin, niin,
antaapa vain muutamien vuosien kulua, niin kyllä tuoreus menee
menojaan. Ja kuinka suuret kädet! -- Mitä se Berg olikaan puhunut
eilen? Ihanhan tässä voi ruveta voimaan pahoin. Ja sellaisetko saavat
mennä naimisiin! ... jotka eivät edes osaa valmistaa kunnollista
paistikastiketta. Mutta hän ei tahtonut sekaantua koko juttuun. Berg
tehköön mitä tahtoo, hän se lopulta heidät yhteen viepi.
"Sinä näytät tänään oikein surkealta," sanoi kirkkoherra
veljentyttärelleen, "parasta että hiukan lepäät päivällisen jälkeen."
"Ei, minä menen mieluummin ulos kävelemään," vastasi Selma, "olen yhtä
kankea kuin kärpänen lokakuussa, siinä kaikki. Täytyy hiukan ravistella
itseään."
"Tee kuten tahdot, kunhan vain et ole alakuloinen. Se ei käy päinsä."
"Oi, sitä ei koskaan kestä kauan," vastasi Selma äänellä, joka jo
ilmaisi hänen tavallista reippauttansa -- "minä sylkäsen kouraan ja
tartun lujemmin kiinni."
"No mutta Selma!" huudahti täti toruen. Hän oli iloinen saadessaan
nuhtelun syytä.
"Rauhoitu täti, tänään en sitä vielä voi, mutta ehkä jo huomenna,"
vastasi Selma nauraen ja katsoi eteensä silmissään kostea kiilto,
vaikkakin niissä vielä sittenkin oli hiukan veitikkamaisuutta jäljellä.
Setä nyökäytti hänelle rohkaisevasti päätään rouvan suureksi harmiksi.
Heti kun vanhukset olivat menneet päivällislevolle, läksi Selma ulos.
Hän kulki veräjän ohi ja kääntyi rautatielle. Käynti oli reipasta kuten
tavallisesti, mutta huolettoman kasvonilmeen sijalle oli astunut
alistuvainen vakavuus. Liikunto ja raikas ilma antoivat hänen
kasvoilleen kuitenkin väriä.
Ennenkuin hän oli päässyt puolitiehen toiselle radan yli johtavalle
polulle, näki hän nuoren miehen tulevan vastaansa. Hänen sydämensä
alkoi kuuluvasti tykyttää; tuntui kovin vaikealta ruveta puhumaan,
mutta päätöksessään hän pysyi.
Kun he kohtasivat toisensa, nyökäytti Selma nopeasti päätään ja teki
täyden käännöksen, niin että he joutuivat kävelemään vierekkäin
pappilaa kohti. Siten he kulkivat vähän aikaa. Selma etsi sanoja
päästäkseen alkuun, ja nuorukainen oli hämillään. Selmahan oli pannut
toimeen oikean yhtymän, eikä sellainen ollut aivan sopivaa tytölle,
ajatteli Aksel. Selma oli sen johdosta laskenut hänen ajatuksissaan;
hän katseli häntä järkevämmin eikä Selma hänen mielestään ollut enää
yhtä saavuttamattoman kaukana hänestä kuin ennen.
"Minä luotin liiaksi itseeni," alotti Selma hillityllä äänellä, joka
ilmaisi liikutusta, "setä ei salli minun matkustaa, ja minun täytyy
jäädä tänne."
Hän vaikeni hetkeksi. Rintaa tuntui ahdistavan, hän yskähti kerran
selvitelläkseen ääntään.
"Meidän naisten laita on aivan toisin kuin teidän, miesten," sanoi
Selma vakavuudella joka tuntui pikkuvanhalta. "Teidän velvollisuutenne
on pyrkiä riippumattomaan asemaan, meissä se on pikemmin vika, ainakin
niin kauan kuin emme ole vanhoja piikoja. Minä luulin ennen että kaikki
riippui rahasta, mutta niin ei ole asian laita. Vaikka minulla olisikin
rahaa, en minä kuitenkaan pääsisi nyt matkustamaan. Olin hiukan
ajatellut lähteä kumminkin, s.o. matkustaa luvatta ja etsiä apua
jostain muualta, mutta se ei käy päinsä; minä huomaan sen nyt. Minua
pidettäisiin vain hulluna ja minulle naurettaisiin. Ja sitä paitsi ...
minä en tiedä mikä minuun meni kirkossa tänään ... minusta tuntuu kuin
onnettomuus seuraisi minua, jos sen tekisin. En olisi siitä niin
suuresti välittänyt, jos se olisi ollut jotakin muuta. Mutta työni! ...
ajatelkaa, aina, aina epäonnistua! Sitä en koskaan voisi kestää.
Sillein on parempi olla yrittämättä."
Aksel Möller kulki äänetönnä kuunnellen. _Sitäkö_ hän tahtoi sanoa! --
Olipa se sentään merkillinen päähänpisto, että hän pani toimeen yhtymän
hänen kanssaan.
"Teidän laitanne on toisin," jatkoi Selma innokkaasti, "teitä ei koske
tuo kaikki. Ottakaa minun rahani -- minulla on sata kruunua, jotka ovat
aivan omani -- matkustakaa ja hankkikaa itsellenne paikka, millainen
hyvänsä, kun vain edistytte siinä."
"Se on mahdotonta," vastasi Aksel melkein kauhistuneena. Tämän puoleksi
heränneen tarmon rinnalla hän tunsi oman heikkoutensa ikäänkuin hän
olisi seisonut veden partaalla ja peljännyt putoavansa syvyyteen.
"Mahdotonta?" toisti Selma harmistuneena, "mitä te sanotte? Ennenhän te
puhuitte vain rahoista."
"Äiti ei suostu. Se mitä te itse puhuitte huonosta onnesta koskee kai
minuakin."
"Oletteko koskaan kuullut onnen pettäneen miestä siksi että hän on
kulkenut omaa tietään? Jos jollakin on huono onni, niin minulla, olkaa
varma siitä; minä tunnen sen vaistomaisesti."
"Mutta kun ette itsekään, niin miksikä...?"
"Juuri siksi. Juuri siksi, että itse en saa tulla miksi tahdon, juuri
siksi en voi nähdä teidän kuljeskelevan täällä tulematta miksikään.
Ettekö ymmärrä sitä?"
"Ja pitäisikö minun ottaa vastaan teidän...?"
"Niin mitä se tekisi! Mitä luulette minun nyt rahoista välittävän? Yhtä
hyvin voisin ne heittää kadulle. Älkää vaivatko niillä omaatuntoanne.
Tehän tiedätte itse, että olette joutunut väärälle uralle; muuttakaa
alaa yhtäkkiä."
"Mutta kuinka pitkälle luulette pääsevän..."
Selma hätkähti ja polttava puna levisi hänen kasvoilleen, aina kaulaan
asti. Rahaa oli liian vähän. Hän huomasi sen yhtäkkiä. Hän ei ollut
ajatellut sitä ennen; seteli oli tuntunut hänestä niin suurelta. Ja nyt
häntä hävetti tehtyään itsensä naurettavaksi.
"Setä oli todellakin oikeassa sanoessaan, että olen lapsi. Mutta tästä
lähin en ole sitä enää," ajatteli Selma. Häntä harmitti niin että hän
olisi halunnut vajota maan alle häpeästä. Hän ei sanonut sanaakaan eikä
katsonut Aksel Mölleriin, vaan alkoi kävellä reippaammin. Aksel kulki
tahdissa hänen vieressään eikä keksinyt mitään sanottavaa. He olivat
molemmat yhtä kiusaantuneet. Ainoastaan yhdestä asiasta oli Aksel
selvillä, siitä nimittäin että hän oli aiheuttanut tuskaa Selmalle.
Kuinka kernaasti hän olisikaan tahtonut sovittaa tekonsa.
"Käsitättehän te miten kiitollinen..."
"Jospa te vain voisitte olla puhumatta siitä," huudahti Selma, "sehän
oli niin hullua, aivan pähkähullua. Oliko _siinä_ nyt mitään
tarjottavaa! Mutta sellainen minä olen aina."
"Kun ajattelen, että te minun tähteni..."
"Vaietkaa!" huusi Selma kalveten, "minua raivostuttaa kuullessani
teidän siitä puhuvan, ja jos mainitsette sanallakaan kenellekään..."
Selman silmäterät suurenivat, niin että silmät muuttuivat melkein
mustiksi hänen pysähtyessään suoraan Akselin eteen.
"Herran tähden, minä tarkoitin vain..." sanoi Aksel anteeksi pyytäen,
ja koukkuinen kapeaharteinen ruumis näytti painuvan yhä enemmän kokoon.
"Olkaa sitten vaiti," sanoi Selma lujasti, ja sitten he astuivat
eteenpäin.
"Teille tai jollekin muulle joka olisi ollut teidän asemassanne,"
lisäsi Selma hetken kuluttua, "aivan samantekevää kelle. Olenhan
sanonut teille, että olen sellainen."
He saapuivat pappilan tiehaaraan.
"Tässä me eroamme," sanoi Selma.
Aksel Möller vaikeni. Miten raskaalta kaikki tämä tuntui.
Selma nousi suurelle tien vieressä olevalle kivelle, nojasi kätensä
portinpylvääseen ja katseli maisemaa. Pellot olivat niitetyt ja autiot.
Ei yhtäkään inhimillistä olentoa, niin kauas kuin silmä kantoi, vain
kaikkein kauimpana näkyi metsä ja vuorenharjanne sinisin, sumuisin
ääriviivoin, ja alapuolella kimalsi järven lahti. Hän ikäänkuin imi
itseensä tämän näyn yhdellä ainoalla katseella. Se näytti
hyvästijätöltä.
"Täällä on sittenkin kaunista," sanoi hän huoahtaen, "olisin tahtonut
tulla maalariksi."
Mutta katsoessaan maahan hän huomasi pienen västäräkin, joka hyppeli
sänkipellolla, koko ajan heiluttaen pyrstöään, jotta se ei olisi
esteenä. Ja sitten luikki se tiehensä niin nopeasti kuin pienet jalat
jaksoivat juosta.
Selma oli ihastunut. Hän unohti herra Möllerin ja koko maailman, ja
hänen katseensa seurasi linnun liikkeitä, ja hän hymyili niin että
hammasrivi paljastui ja silmät loistivat. Itse hän seisoi siinä täynnä
pulpahtelevaa elämää, laskevan auringon säteiden valossa.
Ja alhaalla hyppeli västäräkki siroin pienin liikkein. Silloin tällöin
se pysähtyi, nyökäytti päätään, keksi jotain uutta, jonka se sieppasi
maasta ja livahti taas toiseen suuntaan.
"Hyvästi," sanoi Selma nopeasti hypäten maahan, "onneksi olkoon."
Aksel Möller oli vaipunut ajatuksiinsa ja hätkähti hänen sanoistaan.
Niissä oli jotakin katkeraa ja ivaavaa. Veräjä pamahti kiinni, ja Selma
kulki tietä pitkin tavallista vallatonta käyntiään, kädet nutun
taskuissa. Aksel jäi tielle seisomaan ja seurasi häntä silmillään, kun
hän kääntyi portista pappilan puutarhaan; ja sitten hän katosi
näkyvistä.
Yksin auringonpaisteenkin tuntui pimentävän se pettymys, joka valtasi
nyt Akselin, ja siihen liittyi vielä itsesyytöstä. Kuinka hän oli
käsittänyt Selman ... kuinka hän oli käyttäytynyt ... ja mitä kaikkea
hänelle olisikaan pitänyt sanoa! Mitä olisivatkaan nämä minuutit
voineet olla, jos hän olisi osannut ne hyväkseen käyttää. Kuinka hän
olisikaan voinut tunnustaa hänelle kaikki, mitä hän ajatteli ja tunsi!
Selma olisi varmaankin häntä ymmärtänyt.
Nyt oli hyvä tilaisuus kadonnut eikä ehkä koskaan tarjoutuisi enää.
Selman iloinen mieli vaikutti salaperäisellä voimalla häneen eikä hän
tuntenut sitä koskaan niin selvästi kuin eronhetkellä. Selma tuntui
ikäänkuin vievän mukanaan osan hänen sisäisestä olemuksestaan, mikä oli
tuskallisesti irtiriistettävä, ja tänään tuntui se vaikeammalta kuin
koskaan ennen.
Aksel heittäytyi kiviröykkiölle puun juurelle. Koko maailma tuntui
hänestä kuolleelta, ja hän vain yksin eli tuskineen ja kaipauksineen.
Sillä Selma ei palaisi koskaan enää, sen hän tunsi, ja saadakseen
jonkinmoista huojennusta hän raateli itseään kuvittelemalla mielessään
miten kaikki olisi voinut olla eikä kuitenkaan ollut. Hän oikein nautti
kiusatessaan itseään kaikin mahdollisin keinoin ja syventyi
pohjattomaan tyhjyyteen, toivoen saavansa tuntea sen koko sen
laajuudessa.
"Ei koskaan, ei koskaan!" toisti hän, ja joka kerta tuntui siltä kuin
sydän olisi haljeta. Eiköhän siitä voisi kuoliakin... Kuolla!
Hänen sairaassa mielikuvituksessaan tuntui Selma äkkiä äärettömän
kaukaiselta ja yliluonnollisen kauniilta.
Nyrpeänä ja alakuloisena saapui Selma kotiin. Hänestäkin tuntui
tyhjältä, mutta aivan toisella tavalla. Kaikki vapaat hetkensä hän oli
siihen asti viettänyt rakentamalla tulevaisuudensuunnitelmia ja
tuulentupia. Nyt olivat ne kaikki särkyneet ja neuvottomana hän katseli
pirstaleita. Millä olisi elämä täytettävä, mitä oli toivomista, minkä
puolesta taisteltava? Ja kaiken tämän ohella häpeä, -- häpeä sen
johdosta että oli paljastanut itsensä, tehnyt itsensä naurettavaksi ja
tullut poistyönnetyksi.
Hän meni vanhalle paikalleen ruokasalin ikkunan luo, missä hänellä
usein oli tapana istua katsellen kanoja ja kyyhkysiä. Se oli hänen
tavallinen ajanvietteensä hänen ollessaan huonolla tuulella.
Vanhukset astuivat sisään äsken heränneinä, ja kahvi juotiin ääneti.
Sitten Selma palasi taas entiselle paikalleen ja rouva Berg läksi pois.
Setä jäi huoneeseen ja asettui toisen ikkunan luo.
"Kristerson tulee tänne illalla," sanoi hän, "sitten saat pelata
shakkia hänen kanssaan, se varmaan ilahduttaa sinua."
"Kaikkea vielä! Me riitaannumme aina, niinkuin viimeinkin."
Hän ojensi kaulaansa nähdäkseen komeaa kukkoa, joka innokkaasti
kumarteli ja pyörähteli pihalla.
"Niin, ilman tuota kinastelua ei teillä suinkaan olisi mitään
huviakaan," huomautti kirkkoherra hymyillen.
"Voihan se olla, mutta patruunaan ei voi suuttua likikään niin
pahasti kuin Rikhardiin. -- Eikö hän tule kotiin ennenkuin
Pyhäinmiestenpäivänä?"
"Ei. Ikävöitkö häntä?"
"Oh -- en. Mutta minä luulin hänen tulevan kotiin sedän
syntymäpäiväksi."
Selma näytti tyytymättömältä, ja syntyi hetken äänettömyys.
"Mitä sinä oikeastaan pidät Kristersonista?" kysyi kirkkoherra hetken
kuluttua.
Selma ei heti vastannut, vaan pisti päänsä ulos ikkunasta nähdäkseen
paremmin. Matalajalkainen kukko oli ruvennut tappelemaan
korkeajalkaisen kanssa. Kuinkahan siinä kävisi?
Hän veti päänsä sisään.
"Kyllä, onhan hän varsin hauska, mutta kamalan lihava."
"Harvinaisen kelpo mies."
Selma katseli taas ulos, kovin innostuneena kukkotaisteluun. Setäkin
katseli sitä, mutta mielenkiinnotta.
"Ei, setä! En olisi koskaan uskonut, että tuossa pienessä olisi niin
paljon voimaa," huudahti Selma ihaillen.
"Miksikä ei? Pienet miehet..."
Selma nauroi.
"Niin, mutta pienet kukot!"
"Merkillistä miten lapsellinen sinä olet." Kirkkoherran ääni kuului
hiukan kärsimättömältä.
Selma kääntyi ympäri ja istuutui tuolille, katsellen setää suoraan
silmiin.
"Niin, minä olen, mutta minä aion luopua siitä tavasta. Jospa vain
voisin ymmärtää mihin ruveta!"
Selma ei malttanut olla vilkaisematta pihalle, ja hän huomasi
harmikseen, että voitto ratkaisevasti kallistui suuremman puolelle.
"Siinä asiassa luulen voivani antaa sinulle hyvän neuvon," sanoi setä.
"Etkö voi erottaa toisistaan niitä! Nehän raapivat silmät toistensa
päästä," huusi Selma kiivaasti palvelustytölle, joka kulki pihan yli.
"Mutta _lapsi!_ Etkö voi hetkeksi jättää kukkoja rauhaan? Minulla on
todellakin jotain puhuttavaa sinulle," sanoi setä kärsimättömästi,
"tule minun huoneeseeni."
"Sitä ei tarvita. Minä poistun vain ikkunan luota, niin se auttaa." --
Selma siirtyi kauemmaksi ja kävi ruokapöydälle istumaan. -- "Mistä on
kysymys?"
Kirkkoherra olisi toivonut, että Selma olisi asettunut sopivampaan
asentoon eikä istunut ja heilutellut jalkojaan, mutta sitten hän
ajatteli, ettei kannattanut nyt takertua pikkuseikkoihin.
"Minä tahdon puhua tulevaisuudestasi. Minun mielestäni ei sinusta voi
tulla mitään parempaa kuin kunnon miehen vaimo."
"Jos rupean sitä odottamaan..."
"Mutta sinun ei tarvitse odottaa. Kristerson on pyytänyt minua kysymään
sinulta tahdotko tulla hänen vaimokseen."
Selma hillitsi jalkojensa heiluriliikkeen ja katsahti ylös, --
kysyvästi, sangen väliäpitämättömänä.
"No-o," sanoi hän sitten ja alkoi uudelleen heiluttaa jalkojaan. Sitten
hän hyppäsi alas pöydältä ja meni ikkunan luo.
"Sitäkö setä vain aikoikin sanoa?" kysyi hän ja kääntyi ympäri.
"Vain? -- Tärkein askel elämässä..."
"Niin, se on luonnollista," myönsi Selma suvaitsevaisesti, "jos
nimittäin aikoo _mennä_ naimisiin."
"Täytyy kai ainakin harkita sellaista ehdotusta, jos haluaa pysyä
viisaan ihmisen kirjoissa."
Selma vajosi tuoliin puoleksi epätoivoisena ja kiersi kätensä polviensa
ympärille.
"Mutta jospa voisin ymmärtää mitä hän oikeastaan minulla tekisi!"
Kirkkoherra kääntyi ympäri ja katseli ikkunasta ulos. Leikillinen ilme
väreili hänen huulillaan.
"Hän pitää sinusta luonnollisesti."
"Ja sedän mielestä minun pitäisi ottaa hänet?"
"Sinun pitäisi ainakin ajatella asiaa."
Selma alkoi näyttää miettiväiseltä. Kanat päästivät kovan kaakotuksen,
mutta Selma ei suonut niille ainoatakaan katsetta.
"Mitä siitä tulisi? En minä osaisi hoitaa taloutta!"
"Sitä sinun ei tarvitsisikaan. En edes luule, että Kristerson panisi
sitä kysymykseenkään."
Selma kävi yhä miettivämmäksi.
"Mitähän isä arvelisi?"
"Hänelle se luonnollisesti olisi hyvin mieleen. Hänellä on kylliksi
huolia itsestään, ja Kristerson on mies. jonka kuka hyvänsä mielellään
tahtoisi vävypojakseen."
"Luuleeko setä, että isä _haluaisi_ sitä?"
"Siitä olen varma."
Selma vaikeni hetkeksi.
"Mutta mennä naimisiin hänen kanssaan! ... tiedätkö setä, se on kovin
pelottavaa."
"Miksikä niin?"
"Oi -- hän on niin paksu, ja sitä paitsi hän on aivankuin puhtaaksi
ajettu sika."
"Mutta lapsi!"
"Ja sitä paitsi hän on isän ikäinen."
"Entäs sitten? Magnus on niin nuori, että hän milloin hyvänsä voisi
hankkia sinulle äitipuolen, eikä sinun silloin olisi enää hauska olla
kotona. Parempi silloin on saada jalat oman pöytänsä alle."
"Pyh! -- Isällä ei todellakaan ole varaa mennä naimisiin," huudahti
Selma nauraen, "nuo ovat vain säikäyslaukahduksia."
Kirkkoherra vaikeni. Täytyi olla hyvin varovainen, sillä tyttö oli
todellakin viekkaampi kuin miksi häntä voisi luulla. Hän alkoi
välinpitämättömästi rummuttaa ikkunanpieltä. Näytti siltä kuin hän
aikoisi jättää asian toistaiseksi.
Tällä kertaa Selma otti asian uudelleen esille.
"Ja olenhan minä myös kovin nuori, voisinhan myöhemmin ruveta pitämään
jostakin toisesta," sanoi hän.
"Pitää jostakin? ... kun on jo naimisissa! ... se ei koskaan voi tulla
kysymykseen," sanoi kirkkoherra hitaasti ja paheksuen. Sitten hän
kääntyi nopeasti Selman puoleen, ikäänkuin hän olisi tullut
ajatelleeksi jotain muuta. "Sehän on totta ... olen nähnyt sinun
kävelevän nuoren herra Möllerin kanssa pari kertaa -- miten sen asian
laita on? Et suinkaan ole ihastunut häneen?"
Selma tuli hehkuvan punaiseksi.
"Minä! ihastunut...? en, en rahtuistakaan."
"Niin, minä vain ajattelin sitä, kun et tahtonut ottaa korviisi tätä
toista. Mutta jos niin olisikin, niin voin sanoa sinulle, että ei
kannata luottaa siihen, sillä aikaa myöten tulee Jöns Olsin Marista ja
Akselista pari. Sinähän tiedät, että Möllerit pitävät rahasta kiinni."
"Hyh -- hän voi mennä naimisiin kenen kanssa haluaa, sen puolesta voin
kernaasti ottaa patruunan."
Selma tarkoitti mitä sanoi, mutta samassa alkoi harmi hänessä kuohua,
ja hän mietti olisikohan herra Möller ajatellut Jöns Olsin Maria
hyljätessään Selman kurjat sata kruunua.
Puna kiihtyi kiihtymistään Selman sanomattomaksi harmiksi, mutta
kirkkoherra ei ollut sitä huomaavinaan.
"Syksyllä Kristerson aikoo muuttaa uuteen kartanoonsa, siellä kuuluu
olevan hyvin kaunista," sanoi hän.
"Hänellä on niin hirveän hienot hevoset," huomautti Selma.
Kirkkoherra vaikeni. Hänen sanansa alkoivat vaikuttaa, ja hän tahtoi
nyt antaa hänelle ajatusaikaa.
"Kun on niin rikas kuin hän, voi saada mitä ikänä haluaa," lausui
kirkkoherra hetken kuluttua.
"Onko hän todellakin niin rikas?"
"Sen asian minä voin taata," vastasi kirkkoherra.
Syntyi hiljaisuus. Selman ajatukset kiintyivät suureen harmaaseen
hevoseen ... tai ehkäpä se olisi aivan musta. Ja sitten hän tuli
ajatelleeksi ratsastuspukua, jonka pitkää laahustinta voisi kantaa
käsivarrella ... ja pientä naissatulaa, joka olisi uutta kevyttä
tekotapaa ... luonnollisesti pitäisi myöskin olla pikentti, joka
auttaisi selkään noustessa: kun on niin rikas, voi saada mitä ikänä
haluaa.
Selma loi katseensa maahan ja järjesti suurella huolella pukunsa
poimuja.
"Luuleeko setä, että hän pitäisi ratsuhevosta minua varten?"
Kysymys tuli aivan arasti. Yksi ainoa sana voisi pelottaa hänet
peräytymään. Tämän lapsen kanssa sai hieroa kauppaa yhtä varovaisesti
kuin paholainen syntisen sielusta.
"Sellaisessa talossahan on talli täynnä hevosia," sanoi kirkkoherra
välinpitämättömästi.
Hän tunsi purjehdusvedet liiankin hyvin ja tiesi, että vaikka pieni
pursi alussa nousikin rohkeasti tuulen yläpuolelle, niin tarvittaisiin
vain tuulenpuuska, jotta se laskeutuisi. Hän tiesi sen.
"Minä olen niin nuori," siinä hänen viimeinen heikko vastustuksensa.
"Niin. Harvinainen kunnia, kun jo sinun iälläsi saapi sellaisen
tarjouksen, enkä oikeastaan tiedä millä olisit sen ansainnut," vastasi
kirkkoherra hienosti hymyillen.
Se kutkutti tytön turhamaisuutta. Kihloissa niin nuorena ... se
herättäisi huomiota!
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja vain kaksi punaista täplää, jotka
ulottuivat poskilta kaulaan saakka ilmaisten kiihkeää intohimoa,
rumensi hänen nuoria kasvojansa. Hän katseli vasenta kättänsä. Kukapa
tietäisi miltä kihlasormus siinä näyttäisi! ... raskas, paksu sormus,
kahdenkymmenen karaatin kultaa.
Mitähän Möllerin muori siihen sanoisi? Hän näki jälleen edessään hänen
ivaavan katseensa kirkossa, kun hän tarkasteli hänen liian pieneksi
käynyttä päällysnuttuaan. Selman silmät alkoivat salamoida, ja hän
katsoi ylös.
"Minun pukuni näyttää kovin köyhältä," sanoi hän kohottaen hihojensa
alapuolta, näyttääkseen miten kuluneet ne olivat, "olisi aika
harmillista, jos _hänen_ täytyisi pitää huolta minun puvuistani."
"Minä annan sinulle kaikki mitä tarvitset; sen teen mielelläni ainoalle
veljentyttärelleni."
Kirkkoherra oli kovin iloinen voitostaan. Ja harvinaisella
sydämellisyydellä hän avasi hänelle sylinsä.
Selma kiiruhti hänen luokseen, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja
loi häneen vaaleanharmaat silmänsä, jotka loistivat elämänhalusta.
Paksu, tuuhea tukka riippui otsalla, ja hän hymyili heleänpunaisine
huulineen ajatellessaan kuinka paljon kateutta hän tulisi herättämään.
Yhtäkkiä Selma kävi totiseksi.
"Luuletko sinä, että hän tahtoo pitää minusta hiukan?" sanoi Selma.
Hänen tapansa oli käyttää "sinä" sanaa hyväilysanana.
"Siitä minä olen varma."
Aurinkoinen hymy levisi Selman kasvoille, ja uusi ajatus iski hänen
kokemattomaan mieleensä.
... Kunpahan hän pitäisi kylliksi hänestä...!
Kaikki Selman vanhat suunnitelmat ja tuulentuvat nostivat päänsä esiin.
Kirkkoherra silitti hyväillen Selman tukkaa: hänellä ei ollut enää
mitään sanottavaa.