"Ei."
Setä tuskin saattoi olla nauramatta. Tyttö oli varovainen kuin
talonpoikaisasianajaja.
"Vai niin," sanoi hän ja kääntyi setää kohti, "niin, kyllä minä
mielelläni otan nuo rahat, mutta en minä heti voi tulla iloiseksi
kuitenkaan, niin että jos setä tarkoittaa sitä..."
Nyt setä nauroi täydellä todella.
Tyttö katseli häntä aivan totisesti, hiukan loukkaantuneena.
"Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa: 'kiitos setä'," sanoi kirkkoherra,
"muuta en pyydä."
"Niin, paljon kiitoksia, setä, mutta tässähän on hirveän paljon rahaa."
Tyttö ojensi sedälle veltosti toisen kätensä, ja asia oli siten
ratkaistu.
"Sinä saat aikoinasi käsitellä vielä paljon suurempia summia; sinussa
näyttää olevan afäärineroa."
"Niin, siitä minäkin olen varma," sanoi Selma vakaumuksella, "sillä
ilman sitä ei tule mistään mitään, sen olen sanonut isälle monta
kertaa. Mutta hän on takertunut niin pahasti kiinni, ettei hän koskaan
voi selviytyä."
"Hyvää yötä, lapseni," sanoi kirkkoherra tarttuen molemmin käsin hänen
pörröiseen päähänsä ja suudellen häntä. Sitten hän kääntyi lähteäkseen.
Samassa tyttö tunsi kauheaa inhoa. Hän katseli seteliä; suurin raha,
mitä hän milloinkaan oli omistanut. Eivätkö nuo olleet verirahoja? Mitä
hän oli myönyt? Osan omaa itseänsä... Oman tuskansa -- rahasta!... Hän
ajatteli Juudasta.
"Setä!" huusi hän juuri kun tämä oli aikeissa tarttua lamppuun. Ääni
kuului melkein tuskalliselta.
Sedän katsoessa taakseen ojensi tyttö molemmat kätensä häntä kohti,
ikäänkuin suojaa hakien tai pyytäen jotain anteeksi.
Kirkkoherra palasi tytön luo ja istuutui sohvan reunalle.
"Pidä minusta. Vain hiukkasen, pikkuruisen. Oi -- minä olen niin
pahoillani!" Selma kietoi kätensä sedän kaulaan.
Kirkkoherra istui paikallaan hetkisen ja antoi tytön painaa itkettyneet
kasvonsa papintakin verkaa vasten. Mutta hän ei tuntenut katumusta eikä
ottanut seteliä takaisin. Olihan hän toiminut jalosti, anteliaasti ja
hänen omatuntonsa oli rauhallinen.
"Onko se syntiä, onko se syntiä?" huudahti tyttö kiihkeästi.
"Mikä? Mitä?"
"Rahat, rahat! -- ottaa maksua!"
"Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla? Minä annan ne sinulle
mielelläni."
"Ei, syntiä se ei _ole_," sanoi tyttö huoahtaen syvään kouristuksen
tapaisesti ikäänkuin nyyhkyttäen.
Sitten kirkkoherra poistui.