Oli harvinaisen kaunis syyspäivä, ja Aksel Möller oli avannut
kadunpuoleiset ovet päästääkseen ilmaa ja valoa pimeään huoneeseen.
Sokerilaatikolla puodin perimmässä nurkassa hän istui itse, selkä
seinää vasten nojautuneena ja viulu leuan alla.
Hän haaveili.
Omituisen vastakohdan muodostivat hänen innostuneet kasvonsa ja nuo
sekavat säveleet, jotka lähtivät hänen viulustaan. Maalari, joka olisi
nähnyt hänet, olisi ihastunut; soittotaiteilija, joka olisi kuullut nuo
säveleet, olisi joutunut epätoivoon. Mitään surkeampaa olisi vaikea
kuvitellakaan kuin nuo avuttomat, hapuilevat säveleet, jotka eivät
koskaan saaneet mistään kiinni, nuo tuttujen sävelmien alotteet, jotka
eivät päässeet kumpuamaan esille siksi, että hän sotkemalla ne sekaisin
kuvitteli säveltävänsä, tai nuo sattuman varassa olevat liritykset,
jotka konserteista olivat jääneet hänen mieleensä. Mutta epäilemättä
hän itse luuli saavansa aikaan jotakin kaunista, ja itse hän siitä myös
nautti.
Varjo lankesi ovelle. Aksel katsahti ylös ja näki Selman. Ääriviivat
kohosivat selvästi aurinkoista taustaa vasten; hän oli puettu
tummansiniseen, piukkaan pukuun, joka teki hänen vartalonsa vieläkin
hoikemmaksi.
"Olisin tahtonut kuulla teidän soittavan, mutta en uskalla äitinne
vuoksi," sanoi Selma nauraen ja tartuttuaan kiinni molempiin
ovenpieliin hän antoi ruumiinsa painua alaspäin niin pitkälle kuin
kädet ylettyivät.
Akselin kasvot loistivat ilosta, kun hän näki hänet, mutta ennenkuin
hän ehti vastata, oli tyttö jo poissa.
Vielä hänen mentyäänkin oli Aksel kuulevinaan pidätettyä naurua ja
näkevinään valkoisen hammasrivin loistavan varjossa. Hän asetti
viulunsa kauppapöydälle ja tuumi hetken aikaa. Luultavaa oli, että
Selma poikkesi tieltä veräjälle ja palasi kotiin ratapengermää pitkin.
Ja siinä tapauksessa -- --. Oli siunattu asia, että liian korkeiksi
kasvaneet viinimarjapensaat peittivät äidin ikkunan!
Aksel otti hattunsa hyllyltä ja hiipi ulos, jättäen puodin oman onnensa
nojaan. Kuljettuaan päädyn ohi hän kääntyi suoraa päätä pellon poikki
rautatielle päin.
Hän ennätti perille ennen Selmaa, sillä hänellä oli mutka
kierrettävänään. Ei maksanut vaivaa mennä häntä vastaan; äiti olisi
ehkä sittenkin voinut sen nähdä. Hän heittäytyi heinikkoon radan
viereen ja odotti.
Pian hän näkikin hänet. Selma kulki vallattomasti, kädet selän takana.
Pää oli alaspäin painunut ja katse maahan tähtäytynyt. Hän näytti
miettivän.
Herra Möller nousi pystyyn ja tervehti.
"Hyi, makaatteko täällä vakoilemassa ihmisiä?" sanoi Selma nauraen.
"Pelotinko neitiä?"
"Oi ette, te ette näytä lainkaan pelottavalta, enkä minäkään ole mikään
pelkuri."
Aksel nousi penkereelle ja alkoi kävellä Selman vieressä, mutta ei
tiennyt mitä sanoa.
Selma katseli häntä sivulta. Hänellä oli kaunis harmaa puku ja muodikas
huopahattu. Kokonaisvaikutus oli hänen mielestään "tyylikäs," mutta
kauhean koukkuisena hän kulki. Eikä Selma koskaan ollut voinut sietää
silmälaseja.
"Katsokaas, minä iskin kiinni heti," sanoi Selma luontevaan tapaansa.
Aksel katsoi häneen kysyvästi.
"Niin, nähkääs, minä kävin heti ukon kimppuun kotona ja sanoin että
halusin matkustaa Tukholmaan."
"No?"
"Niin, kaikki käy itsestään. Minä odotan juuri kirjettä isältäni. Hän
ei tietystikään kiellä, kun kerran setä on luvannut; sillä isä ihailee
setää aivan hirveästi. Hän luulee varmaan, että hänestä tulee piispa
jonakuna kauniina päivänä!" Selma nauroi.
"No, toruttiinko teitä niin kovasti kuin te luulitte?"
"Oi ei, ei se ollutkaan niin vaarallista. Ja sitä paitsi se ei ole sen
kummempaa kuin jos kaataisi vettä hanhen selkään: minä vain ravistelen
itseäni, niin kaikki on ohi. Mutta muistaessani --" Selma pysähtyi
aivan Akselin eteen ja teki liikkeen ikäänkuin hän äkkiä olisi
muistanut jotakin -- "tädin mielestä ei ole sopivaa, että kävelen
teidän kanssanne. Haluttaako teitä kääntyä takaisin?"
"Kuinka?"
"Kotiin." Selma osoitti kädellään kylää ja katseli nuorta miestä
vallattomalla vahingonilolla, vaanien samalla minkä vaikutuksen hänen
sanansa tekisivät.
Aksel joutui hämilleen eikä tiennyt mitä vastata. Hän ihmetteli, tokko
Selma todella toivoi hänen kääntyvän takaisin.
"Sillä _minun_ on nyt pakko mennä kotiin," jatkoi Selma viattomasti,
"ja jos teillä on _sama tie_, niin en näe mitään syytä miksi karttaisin
seuraanne."
Selma puri hansikkaan sormea tirkistellessään Akselia sivulta.
Aksel punastui nolona. Hänen kotonaan ei koskaan laskettu leikkiä, ja
hän aavisti hämärästi, että tyttö ivasi häntä.
"Paheksuuko neiti, jos kuljen teidän kanssanne," sanoi hän nöyrästi.
Selma tunsi liikutusta.
"Ah, te olette sellainen lapsi," sanoi hän ylimielisesti, "kai te
ymmärsitte, etten minä mitään pahaa tarkoittanut? Vanhako te olette?"
"Kahdenkymmenenkahden."
"Niin, se on hirveää. Minä en ole täyttänyt seitsemäätoista, mutta
kuitenkin tuntuu siltä kuin minä olisin teitä vanhempi. Mutta se
johtunee siitä..."
"Että olette lukenut niin paljon," uskalsi Aksel arvella.
"Niin, kenties siitäkin," sanoi Selma varmasti, "mutta minä tarkoitin
sitä, että pensionissa minun aina täytyi pitää huolta muista."
Akselin mielestä ei ollut yhtään merkillistä, että Selman täytyi "pitää
huolta" muista. Hänen salaperäinen oppinsa teki häneen valtavan
vaikutuksen. Eikä hän koskaan ennen ollut myöskään tavannut nuorta
tyttöä, joka olisi kertonut "pensionissa" olostaan. Ainoastaan
romaaneissa hän oli sellaista lukenut. Se tuntui hänestä hirveän
ylhäiseltä.
Äidin kuri oli tehnyt hänet tavattoman vaatimattomaksi, mutta samalla
myös tavattoman kunnianhimoiseksi.
He kulkivat hetken äänettöminä.
"No, kuinka käy?" sanoi Selma lopuksi.
"Minkä?"
"Teidän tulevaisuussuunnitelmienne. Oletteko jo puhunut äitinne
kanssa?"
"En."
Aksel katsoi alas ja näytti ujostelevan.
"Te ette uskalla."
"Oi kyllä, kyllä minä uskallan, mutta..."
"Ette, te ette uskalla. Tahdotteko..." Selma pysähtyi ja katseli häntä,
"tahdotteko että minä puhun hänen kanssaan?"
"Oi, en mitenkään!"
Aksel näytti melkein pelästyneeltä.
"Ettekö luule, että olen enemmänkin tehnyt ystävieni puolesta?" sanoi
Selma hymyillen hiukan ylpeästi heidän astuessaan eteenpäin.
Aksel tuskin tiesi mitä uskoa: tuskin mikään oli hänestä niin vaikeaa
kuin äidille puhuminen.
"Minäpä sanon teille, jollei toden teolla ryhdy johonkin, niin ei saa
koskaan mitään tehdyksi tässä maailmassa," lisäsi Selma rikkiviisaasti.
Taaskin he astuivat ääneti vieretysten. Aksel huomasi pelolla, miten
nopeasti he lähestyivät puiden varjossa seisovaa veräjää, josta Selman
oli määrä poiketa kotiinsa. Ja hänellä oli vielä tuhat asiaa
sanottavana. Jos Selma nyt matkustaisi Tukholmaan, eroaisivat he ehkä
ikiajoiksi.
Aksel vaipui ajatuksiinsa.
Äiti ei toki eläisi ikuisesti. Silloinhan hän olisi vapaa, ja puolet
omaisuudesta olisi hänen. Mitäpä, jos Selma odottaisi häntä! Mutta ei
hänen päähänsä koskaan olisi voinut pälkähtää kysyä sitä häneltä.
Hän vain katseli Selmaa kysyvästi, epäillen.
"Teidän taiteilija-uranne ei ehkä tule niinkään pitkäksi," sanoi Aksel
hiljaa, "kesken kaikkea te menette naimisiin."
"Minä en luultavasti koskaan mene naimisiin," vastasi Selma vakavasti,
"ja juuri siksipä tahdon tehdä työtä."
Akselin mielestä tämä kuulosti miltei lupaukselta, se herätti hänessä
hiljaisen ihastuksentunteen.
Selmakin vaikeni.
"Olisipa aika juhlallista, jos me tapaisimme toisemme vanhoiksi
tultuamme," sanoi Selma äkkiä katsahtaen ylös.
Aksel kohtasi hänen katseensa loistavan iloisena, hänen olisi tehnyt
mieli ... ei, siihen hänellä ei ollut uskallusta. Nyt he olivat
veräjällä. Selma avasi sen itse, juoksi kevyesti läpi ja antoi sen
paukahtaen sulkeutua. Aksel oli pysähtynyt toiselle puolelle.
Selma nojasi käsivartensa veräjän reunaa vasten ja katseli häntä
veitikkamaisesti silmiin.
"Lyödäänkö vetoa, että me molemmat raivaamme itsellemme tiemme,
kumpikin omalla alallamme. Mitä se tekee tuleeko maalariksi tai
joksikin muuksi, kunhan vain on tarmoa ja edistyy. Lyödäänkö vetoa?"
Selma ojensi päättäväisenä toisen kätensä, jossa oli kulunut hansikas.
"Se on siis päätetty, minä vastaan puolestani," toisti Selma iloisesti,
"ja sitten me tapaamme kun tulemme vanhoiksi." Hän ojensi peukalonsa
ilmaan.
Aksel vain katseli häntä, hänen vallattomasti riippuessaan portin
reunalla, mutta hän ei ottanut taisteluvaatimusta vastaan, vaan veti
kätensä pois.
"Te kyllä pääsette eteenpäin," sanoi Aksel, "mutta minä en."
"Ainako raha, raha?" sanoi Selma hymyillen.
"Niin," sanoi Aksel nopeasti, "mutta koko maailmassa ei ole ketään
ihmistä, josta pidän niin paljon kuin..."
Hän punastui rohkeuttaan hiusrajaan asti.
"Loruja! _Minä_ pidän kaikista; teistäkin," sanoi Selma iloisesti, "no,
puristakaa minun kättäni ainakin sen asian vahvistukseksi."
Hän ojensi Akselille kätensä veräjän yli, ja tämä tarttui siihen --
hervottomasti, aivan kuin hän olisi pelännyt sitä. Silloin Selma
hyppäsi alas ja poistui nopein askelin, taakseen kääntymättä.
Nyt oli isän kirje varmasti tullut. Hän saapui pihalle.
Portaiden edessä olivat hienot metsästysvaunut ja kaksi harmaata
hevosta. Hän tunsi ne hyvin. Ne olivat patruuna Kristersonin. Miten
kauniit ne olivatkaan! Selma ei voinut olla taputtamatta niitä
ennenkuin hän nousi portaita ylös.
Kun hän tuli saliin, ei siellä ollut ketään. -- Vai niin, istuiko
patruuna sedän huoneessa? Niin, siinä tapauksessa hänen ei tehnyt mieli
mennä sinne kirjettä kysymään.
Hän astui sen sijaan ruokasaliin katsomaan, olisiko siellä kahvia
saatavana, mutta se oli jo juotu. Hän avasi ikkunan, asettui polvilleen
tuolille ja nojasi kyynärpäänsä ikkunalautaa vasten voidakseen paremmin
katsoa hevosia. Asento oli mukava, mutta ei juuri siro.
Mitä ihmeen tekemistä patruunalla saattoi näin kauan olla sedän luona?
Muulloinhan hänellä oli tapana tulla saliin pelaamaan shakkia Selman
kanssa. Ja aina he riitaantuivat, se oli nyt varma. Selma ihmetteli
olikohan hän tällä kertaa toden teolla suuttunut, siksi että Selma niin
viekkaasti viime pelissä oli ottanut hänen kuningattarensa. Aivan
oikein, hän ei ollut käynyt heillä sen jälkeen. Mutta mitä ihmettä
patruuna sellaisesta olisi välittänyt, olihan hän joka tapauksessa
tehnyt Selmasta matin.
Komeat nuo hevoset! Mahtaisipa olla hauska ajella niillä. Miten
muhkealta näyttikään, kun ne nyökäyttivät päätään, niin että pienet
hopeapeilit korvien välissä säteilivät auringossa!
Sehän oli totta, eihän hän ollut tavannut patruunaa sitten kun viimeksi
tohtorin luona. Patruuna oli tanssinut kolme kertaa hänen kanssaan.
Patruuna, -- joka muuten oli niin laiska! Selma nauroi.
Patruuna tanssi hyvin kaikessa tapauksessa ja vei tanakasti. Mutta
miten hän oli käyttäytynyt? Joka kerta kun hän teki käännöksen, kiersi
hän käsivartensa yhä lujemmalle, niin kireälle, että Selman oli pakko
nojautua häneen.
Hän punastui sitä nyt ajatellessaan. Tekiköhän patruuna aina siten?
Muut tytöt sanoivat, että hän tanssi hyvin ja he olivat kiusailleet
Selmaa niiden kolmen tanssin johdosta. Mutta olihan hänellä ollutkin
uusi pukunsa yllä, tuo silkkikoristeinen, joka on niin tyylikkäästi
ommeltu ja niin pitkä.
Hän kumartui katselemaan hamettaan; se oli niin lyhyt, että jalat
näkyivät. Ja ne olivat suuret.
"Siitä minä olen varma, että jos minulla vain olisi rahaa, en kulkisi
näissä vanhoissa riepuretkaleissa enää yhtäkään päivää," ajatteli hän.
Ja sitten hän asettui jälleen entiseen asentoonsa.
Mutta harmillista olisi joka tapauksessa, jos patruuna luulisi hänellä
olevan oikeutta olla nenäkäs. Toista kertaa hän ei vain saisi tehdä
enää sellaista. Sopisikohan huomauttaa siitä hänelle?... Oi, hän
häpeäisi silmät päästään, jos vain mainitsisikaan sellaista. Mutta
miten sitten pitäisi käyttäytyä? Näyttää ankaralta. Mutta ellei hän
olisi ymmärtävinään? Hyi!
Kas, tuollahan hän tuli. Lihavana ja punaisena kuten tavallisesti.
Selma istui katsellen häntä, tunkien sormensa keltaiseen otsatukkaansa.
Patruuna ei katsellut ylös. Vielä portaillakin hän puhui innokkaasti ja
matalalla äänellä kirkkoherralle.
"Kaiketi afääreistä," ajatteli Selma.
Kun vaunut vierivät pois, seisoi hän katsellen niiden jälkeen. Pyörien
ratina kuului niin ylhäiseltä -- kumea sointu ihastutti häntä. Ja
millaiset hevoset!
Mutta kirje!
Hän kiiruhti sedän huoneeseen. Setä seisoi kirjoituspöytänsä ääressä
selin oveen.
"Onko setä saanut kirjettä isältä?"
Setä kääntyi ympäri ja katseli Selmaa.
"Kyllä, olen saanut kirjeen," sanoi hän hitaasti, työntäen
kultasankaiset silmälasinsa lujemmin nenälle, "mutta siitä kirjeestä et
sinä suuresti tule iloitsemaan."
"Kuinka niin? Onko jotain hullusti?" sanoi Selma kiivaasti ja kalpeni.
"Ei, mutta Magnus ei tahdo päästää sinua Tukholmaan."
"Eikö hän tahdo?"
"Ei."
"Eikö ollut kirjettä minulle?"
"Ei."
"Voisinko saada lukea sedän kirjeen?"
"Et. Isäsi pyytää minua nuhtelemaan sinua. Ja ajateltuani lähemmin
asiaa luulen, että hän on oikeassa."
"Miten niin?"
"Sinä olet vielä liian nuori ajattelemaan sellaista."
"Liian nuori, liian nuori? Minähän vanhenen joka päivä."
"Niin tietysti. Siksi saat odottaa muutamia vuosia."
"Ei, se ei käy; minun täytyy ajoissa alottaa. Taiteen tie on pitkä.
Jonkun ajan kuluttua on jo myöhäistä. Sitten en halua enää."
Setä otti kynän käteensä ja koetti sen kärkeä kynttään vastaan.
"Sitten saat jättää aikeesi sikseen."
Hän puhui aivan rauhallisesti, matalalla äänellä, kuten hänen tapansa
oli, mutta vakuuttavan varmasti.
Selman huulet värähtelivät pidätetystä liikutuksesta.
"Mutta setä..." sanat pääsivät töin tuskin esiin, "setä auttaa minua."
Selma meni hänen luokseen ja laski rukoillen kätensä hänen
käsivarrelleen ja katsoi häntä kasvoihin. Ne olivat ilmeettömät ja
läpitunkemattomat, eivätkä osoittaneet koskaan vähintäkään
mielenliikutusta.
"En tällä kertaa," sanoi hän silittäen tytön tukkaa rauhallisesti ja
papillisesti.
Selmakin koetti näyttää rauhalliselta.
"Ei se ole mikään päähänpisto," sanoi Selma katsomatta ylös, "setä, en
minä ole niin lapsellinen, kuin miltä väliin näytän. Isällähän ei
koskaan ole ollut ketään muuta kuin minut, ja minä olen varhain saanut
oppia ajattelemaan. Me olemme olleet niin hyvät ystävykset, hän ja
minä, ja kun hän vain oikein huomaa miten lähellä sydäntäni tämä asia
on, niin ei hän varmaankaan kiellä. Mutta hän on kokonaan sedästä
riippuvainen, niin hyvin afääreissään kuin muussakin, ja jos setä panee
vastaan, niin en minä voi saada mitään aikaan. Siksi pitää sedän auttaa
minua. Minähän olen aina ollut niin ahkera niinpian kuin piirustaminen
on ollut kysymyksessä. Setä itse on kehunut minua niin monta kertaa, ja
se on kannustanut minua eteenpäin. Nyt minä olen saanut sellaisen
halun, etten voi hillitä sitä. Sedän ei tarvitse luulla, että väsyn tai
kadotan rohkeuteni, kun vain saan oppia mitä haluan -- joko
puunleikkausta tai piirustusta tai mitä hyvänsä siihen suuntaan. Mutta
taloutta hoitamaan minä en kykene. Kyllä minä itselleni uran uurran ja
tuotan teille kunniaa, kun vain saan koettaa. Älä kiellä."
"Lapsi, nyt sinä olet ymmärtämätön."
"En, sitä minä en ole. Minä tiedän, että kaikkialla vaaditaan työtä, ja
että ainoastaan itseensä pitää luottaa, -- isä-raukan suurin vika on
aina ollut se, että hän on ollut liian veltto -- ja päästäkseni alkuun
minä tarvitsen teitä; sitten keksin kyllä jonkun keinon."
"Onko minulla tapana tinkiä, kun kerran olen kieltänyt?"
Selma katsahti nopeasti setää kasvoihin.
"Minä voin kerjätenkin päästä eteenpäin, jos niin tarvitaan."
Hän astui ovea kohti.
"Selma!" Sedän ääni kuulosti terävältä.
Selma kääntyi ympäri.
"Älä yritä mitään hullutuksia. Karanneet lapset ja hullut jätetään
poliisin huostaan. Etkö tiedä sitä?"
Hän hymyili -- viekasta, kylmää hymyään, joka oli hänen pahin aseensa,
ja jota Selma oli nähnyt käytettävän ainoastaan muille.
Se palautti hänen mielenmalttinsa, mutta hänen kasvonsa olivat silti
kalmankalpeat.
"Minä en ole lapsi enkä hullukaan, ja olkaa huoleti, en minä koskaan
aio kerjätä. Tunnen olevani sidottu. Minulla ei ole muuta neuvoa kuin
alistua välttämättömyyteen."
Selma läksi.
Kun hän oli mennyt, istuutui kirkkoherra kirjoittamaan veljelleen.
Selma ei tehnyt uusia yrityksiä. Hän tunsi setänsä tarpeeksi
tietääkseen, ettei se olisi mitään hyödyttänyt. Hän tuli syvästi
alakuloiseksi, eikä hän ollut enää itsensä kaltainen. Vallattomat
poikamaiset eleet olivat kadonneet, ja koko hänen olentonsa muuttui
hiljaiseksi, aivan kuin hän olisi tullut toiseksi ihmiseksi.
Heti illallisen jälkeen pyysi Selma päästä nukkumaan; hän tunsi
olevansa kovin väsynyt.
Kirkkoherra ja rouva jäivät yksin.
Kirkkoherra loikoili sohvalla kuten tavallisesti. Mutta rouvalla ei
ollut sukankudinta, sillä oli lauvantai-ilta.
"Oletko jo sanonut hänelle?" kysyi rouva selaillen kuvalehteä.
"En. Minun mielestäni ei kannattanut tänään, koska hänelle tapahtui tuo
ikävyys Tukholman matkaan nähden. Nukuttuaan hän rauhoittuu kyllä."
"Tuskinpa sitäkään tarvitaan, en muista koskaan nähneeni häntä näin
rauhallisena. On tuntunut oikein helpolta tänään."
Kirkkoherran kasvoilla karehteli ivallinen ilme, mikä jäi rouvalta
huomaamatta.
"Mutta mitä sinä luulet Rikhardin sanovan siitä?" kysyi rouva.
"Kukapa sellaisista haaveista välittää. Keltanokka ylioppilas ...
puh! ... kyllä hän ennättää rakastua puolitusinaa kertaa, ennenkuin
hänellä on tilaisuutta mennä naimisiin."
"Mutta kultaseni, mikä tuossa tytössä oikeastaan viehättää? Minun
mielestäni hän on oikein ruma."
"Rumaksi häntä tuskin sentään voi sanoa ja sitäpaitsi hänessä on jotain
puoleensa vetävää -- tuo tuoreus näetkös. Aivan kuin kaunis
talviomena."
"Onpas sekin päähänpisto! Mutta mitähän hän tuolla ylhäällä hommaa.
Eihän hän ole voinut mennä nukkumaan näin varhain, tekisipä mieleni
mennä katsomaan!"
Rouva meni, mutta tuli pian takaisin.
"Hän itkee niin hirveästi, etten saa hänestä sanaakaan, mutta makuulla
hän kyllä on."
Rouva laski kädestään lampun pöydälle.
"On aivan epäkristillistä surra tuollaista pikkuasiaa," lisäsi hän.
Olihan niitä sellaisia suruja, joita rouva Berg käsitti, mutta myös
sellaisia, jotka kohosivat kerrassaan hänen ymmärryksensä yli.
Edellisiin kuuluivat sairaudet ja kuolemantapaukset perheen
keskuudessa, samaten myös varkaudet, tulipalot ja palaneet paistit.
Mutta sellainen kuin Selman suru oli hänelle aivan käsittämätön.
"Minä menen puhumaan hänen kanssansa," sanoi kirkkoherra epäröiden.
Hänen oli nyt niin paha mieli. Selma itki. Rohkea, reipas Selma!
"Minä tulen myöskin," sanoi rouva iloisella päättäväisyydellä. Hän
toivoi pientä mielenkiintoista kohtausta.
"Ei, jää sinä tänne, minä menen mieluummin yksin," vastasi kirkkoherra.
Selman ja tädin välillä vallitsi molemminpuolinen vastenmielisyys, joka
teki tytön uppiniskaiseksi.
Kirkkoherra otti lampun ja kiipesi pieneen vinttikamariin; hän puuhasi
ensin hiukan pöydän luona ja silmäsi sitten sohvaan päin. Selma oli
kääntynyt vasten seinää ja vetänyt peiton päänsä yli. Hän
silminnähtävästi aikoi uskotella sedälle nukkuvansa. Kirkkoherra astui
lähemmäksi ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Tyttö vavahti
pidätellessään itkua, mutta ei vähintäkään ääntä kuulunut.
Setä tunsi liikutusta huomatessaan, että Selma koetti hillitä itseään.
"Lapsi," sanoi hän, "sinä et ymmärrä, että minä tahdon sinun
parastasi."
Se oli liikaa. Hänen ystävällisyytensä pahensi vain asiaa, ja hän kuuli
puoleksi tukahutetun nyyhkytyksen.
"Itke," sanoi setä, "se lievittää."
Tyttö puri luultavasti peitettä, sillä äkkiä kaikki oli hiljaista.
"Nyt sinusta tuntuu raskaalta," sanoi setä hiljaa, "niin käy aina, kun
kuvittelumme luhistuvat. Etkö luule, että minäkin olen sellaista saanut
kokea? Mutta kuta järkevämmin opimme arvostelemaan elämää, sen parempi
meille."
"Kyllä minä koetan," kuului katkonaisesti ja hiljaa.
"Minä tiedän sen. Minä tiedän, että tahdot olla ymmärtäväinen. Mutta
sinulla on vielä paljon opittavaa. Ja usko minua, se joka nöyrällä
mielellä sanoo: Herra, tapahtukoon sinun tahtosi, hän vaeltaa
helpoimmin elämänsä läpi. Muista, että hän ohjaa sinua ja että olet
hänen kädessään."
"Minä olen yhtä onneton sittenkin."
"Nuo ovat jumalattomia sanoja."
"Minä tarkoitan, että hän ohjaa meitä kaikkia," kuului peiton alta,
"hän pitää huolta kaikkein onnettomimmistakin, vieläpä niistäkin,
joilla ei ole koskaan muuta kuin surua ja kurjuutta. _Se_ ei siis ole
mikään lohdutus."
"Lapsi, mitä sanoja nuo ovat?" sanoi setä ankarasti.
"Niin, siitä huolimatta tämä asia voi käydä minulle raskaammaksi mitä
kauemmin elän. Miksi ei minulle yhtä hyvin kuin kaikille muillekin?"
"Meidän täytyy turvautua häneen rukouksessa."
Nämät lempeästi lausutut sanat sotivat täydellisesti kirkkoherran koko
olemusta vastaan: hänen jäykkää, kaunista ryhtiään, hänen sileitä,
tunteettomia kasvojaan ja itsetyytyväistä hymyään vastaan hänen
lausuessaan ne julki.
"Minä _olen_ rukoillut," kuului varsin vihaisesti.
"Mutta sinä olet sen tehnyt lyhytnäköisellä ja kärsimättömällä tavalla.
Ehkäpä odottaa sinua ilo, jollaista et koskaan ole voinut uneksiakaan."
"Kyllä kai," kuului epäilevä nyyhkytys peitteen alta.
Setä ei voinut olla hymyilemättä, sillä hänessä oli hiukan huumoria: se
oli hänen luonteensa lievittävänä piirteenä.
Pieni kiista näytti tehneen hyvää Selmalle, vaikka sedän lohdutukset
eivät liikuttaneet häntä. Nyyhkytykset kohosivat vain kuin mainingit
myrskyn jälkeen.
"Lohdutukseksi olin aikonut valmistaa sinulle pienen yllätyksen," sanoi
setä viekkaasti hymyillen, "etkö ole utelias?"
Pitkä nyyhkytys oli tytön ainoa vastaus.
"Sinähän muuten aina iloitset niin suuresti rahasta, kas tässä."
Kirkkoherra luuli itkettyneen silmäparin kurkistavan nyt esille, mutta
peitto pysyi liikkumattomana.
"_Nyt_ en minä enää tarvitse rahaa..."
"Mutta sadan kruunun seteli..." Kirkkoherra ei ennättänyt lopettaa
lausettaan, ennenkuin tyttö oli istuallaan vuoteessaan ja räpytti
punareunaisia silmiään valoa vasten.
Peitteellä oli todellakin seteli.
"Niin, mitäpä minä sillä nyt teen!" huudahti hän nojaten otsaansa
seinää vasten.
"Se täytyy sinun tietenkin itse keksiä."
"Saanko tehdä sillä mitä itse tahdon?"
"Tietysti."
Selma ei kääntynyt setää kohti, mutta sittenkin saattoi selvästi
huomata, että linna oli antautumaisillaan.
"Eikö minun ollenkaan tarvitse tehdä tiliä näistä rahoista?"
Setä tarkasteli hymyillen valkeata yöröijynselkää ja keltaista
palmikkoa, joka aivankuin jalopeuran häntä riippui selässä. Vieläkin
tyttö epäröi. Ehkäpä hän epäili jotakin ansaa. Kirkkoherra melkein piti
hänestä sen vuoksi.
"Vaikkapa heittäisit sen maantielle, niin en siitä välittäisi," jatkoi
setä, "tahdoin vain osoittaa sinulle, etten ole kitsas enkä kova."
Hänen äänessään värähteli luonnollista hellyyttä.
"Tietääkö täti siitä?"