Kylässä oli ainoastaan yksi katu, jos sitä saattoi tällä nimellä edes
kunnioittaa, sillä se oli aivan yksinkertaisesti vain kapeanpuoleinen,
kivittämätön ja huonosti hoidettu tie. Toisella puolella seisoi
rinnatusten viisi, kuusi kehnoa rakennusta, toisella näkyi muutamia
talonpoikaistaloja niin pitkän välimatkan päässä toisistaan,
että niiden väliin jäi tilaa sangen isolle puutarhalle. Nämät talot
olivat kylläkin kunnioitusta herättäviä leveine riveineen ja
säännöllisine neliöineen, mutta ohikulkijaan ne tekivät varsin
epäystävällisen vaikutuksen, sillä ne seisovat kaikki selin, s.o.
niiden ulkorakennukset olivat tien puolella. Ainoastaan yhdessä kohtaa,
missä portti oli jätetty auki, saattoi nähdä pihalle, jossa ei
ainoatakaan elävää olentoa liikkunut, paitsi kanaperhe, joka kuljeskeli
ja kuopi olkia.
Oli ollut kylmä ja sateinen kesä; nyt se olikin jo lopussa.
Kädet työnnettyinä ahtaaksi käyneen palttoon taskuihin kulki nuori
tyttö katua pitkin. Hän näytti iloiselta ja reippaalta: käynti oli
vailla kaupunkilaisnaisen sipsuttelevaa viehkeyttä, liikkeet olivat
pikemmin huolettomat kuin keskenkasvuisen pojan. Suruttomasti hän tutki
taivaan harmaita pilviä, nähdäkseen tulisiko taas sade. Senjälkeen hän
avasi matalan tuvan oven ja astui eteiseen, joka oli juuri niin suuri,
että ovet töin tuskin sivuuttivat toisensa. Hän avasi seuraavankin oven
soittokellon mielettömästi rämistessä.
Tämä oli kylän ainoa sekatavarakauppa, ainoa paikka, josta sai ostaa
tupakkaa, kahvia ja sokeria. Oikea hökkeli sitä paitsi -- matala,
pimeä, savuttunut -- täynnä epämääräistä harmaanpaperin, suovan ja jos
jonkin hajua.
Nuori mies seisoi kauppapöydän takana, kyynärpäät pöytää vasten
nojautuneina ja pää painuneena kirjan yli. Hän näytti yhtä valoisalta
ja ystävälliseltä kuin puoti oli pimeä ja ikävä.
Nuoren tytön astuessa sisään oikaisi hän itseänsä ja kumarsi. Hän oli
varsin kaunis. Vaalea tukka oli aaltomainen, kiiltävä kuin silkki ja
suoraan ylöspäin kammattu. Iho oli naisellisen vaalea, eikä sellaisia
sinisiä silmiä kuin hänellä ollut kellään muulla. Älykkäisyyttä loisti
silmälasien takaa, mutta koko kasvojen ilmeessä oli jotakin painostavaa
ja suun ympärillä hempeä piirre, joka hyvinkin helposti olisi voinut
muuttua synkkämielisyydeksi. Hänessä ei ollut mitään uljuutta, ei
miehekkyyttä; hän muistutti tainta, johon valon puutteessa puhkeaa
valkeita lehtiä vihreiden asemasta.
Kenenkään mieleen ei helpolla pälkähtänyt sanoa epäystävällistä sanaa
Aksel Möllerille. Hänen katseessaan ja ryhdissään oli aina jotakin
selittämätöntä, ikäänkuin anteeksi pyytävää. Jokainen tunsi ehdotonta
sääliä -- eikä hän kuitenkaan ollut sairas, ei vanha eikä köyhä.
Yksinpä Selma Bergkin hillitsi vaistomaisesti poikamaisia liikkeitään
puhuessaan hänen kanssansa.
"Minä en aio tehdä kauppaa," sanoi Selma astuen kauppapöydän luo, "minä
tahtoisin vain pyytää teiltä jotakin."
"Minultako?" toisti Aksel Möller iloisesti ja heikko puna kohosi hänen
poskilleen.
Selma tuli hämilleen. He olivat kyllä tavanneet toisensa pappilassa
muutamia kertoja, mutta tämä oli kaikessa tapauksessa kauhean
tungettelevaista. Aksel Möllerin arkuus tarttui häneenkin ja hänen
sormensa alkoivat hermostuneesti leikkiä nuorakerästä irtaantuneella
päällä.
"Rikhard on kertonut, että teidän äitinne isällä on koko joukko setänne
piirustuksia ja luonnoksia."
Silmälasien takana alkoi loistaa, tuo katse merkitsi jonkinlaista
hiljaista myöntymistä.
"Minä tahtoisin ... oi, minä olisin niin kiitollinen, jos tahtoisitte
pyytää äidinisäänne... Minä olisin niin kovin iloinen, jos saisin nähdä
ne."
Nuori mies vaikeni ja näytti epäilevän.
Selma punastui, niin että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. -- Hän
oli varmaankin ollut kauhean tungetteleva.
"Luuletteko ehkä, ettei äidinisänne..."
"Vaari, mitä vielä. Hänestä ei mikään ole niin hauskaa, kuin saada
näyttää niitä." -- Aksel epäröi hiukan. "Minä menen sanomaan äidille,"
sanoi hän sitten reippaasti.
Hän meni perheen puolelle ja palasi hetken kuluttua.
"Olkaa hyvä ja astukaa sisään," sanoi hän pitäen ovea auki.
Selma seurasi kutsua ja astui suureen arkihuoneeseen, jossa oli pienet
ikkunat molemmilla sivuilla. Ikkunan ääressä istui muori Möller ja
hänen tyttärensä käsitöiden ääressä.
Selma oli nähnyt muorin vain kirkossa, mutta noita terävänenäisiä
kasvoja ei hevin unohtanut, kun kerrankin vain oli ne nähnyt.
Poika esitteli, ja nuori tyttö pyysi muutamin sanoin rohkeuttaan
anteeksi. Hänen anteeksipyyntönsä otettiin jotenkin nyrpeästi vastaan,
mutta Selma ei välittänyt siitä. Hän tunsi Möllerin muorin, niinkuin
jokainen tuntee toisensa tuollaisessa pienessä kylässä, ja hän tiesi,
ettei muorilla ollut tapana koskaan olla rakastettava. Mitä tekemistä
hänellä sitä paitsi oli akan kanssa! Hän pisti vain kätensä
palttoontaskuihin ja tekeytyi katupoikamaiseksi. Siten hänellä aina oli
tapana tehdä, kun joku osoittautui epäystävälliseksi.
Selman utelias katse kiiti ympäri huonetta ja pysähtyi pieneen tauluun,
joka riippui piirongin yläpuolella. Oli parasta pitää nyt varansa,
tänne ei kumminkaan toista kertaa pääsisi. "Onko enonne tuon
maalannut?" kysyi hän kääntyen nuoren miehen puoleen. Mutta ennenkuin
tämä ennätti vastata, puuttui muori puheeseen:
"Ei, sen on Aksel tehnyt. Lapsena hän töherteli sellaista."
"Aiotteko maalariksi?"
"Ei, sitä hän _ei_ aio. Meidän suvussamme on ollut _yksi_ maalari, ja
siitä on jo ollut enemmän kuin tarpeeksi."
"Kuinka hyvin se on tehty. Herra Möller on varmasti perinyt
taipumuksensa enoltaan."
"Siinä tapauksessa hän ei myöskään ole perinyt häneltä mitään muuta,
eikä se paljon ole. Hänelle tuhlaamalla vain tuhlattiin rahoja, ja kun
hän kuoli, ei hän jättänyt jälkeensä mitään muuta kuin velkoja."
"Mutta ajatelkaa -- sellainen nimi!"
"Ei siitä mies elä, sen voin neidille vakuuttaa."
Möllerin muori puri huulensa yhteen tavalla, joka auttamattomasti
katkaisi keskustelun.
Selma katsahti nuoreen mieheen. Tämä ymmärsi hänen tarkoituksensa.
"Vaarin huone on täällä, saanko pyytää tätä tietä."
Jättäen emännälle hyvästi Selma poistui huoneesta, ja kun hänen
saattajansa oli sulkenut oven heidän jäljessään, veti hän helpoituksen
huoahduksen.
He kulkivat vierashuoneen läpi -- kylläpä se oli jäykkä, mauton ja
symmetrinen. Värisytti aivan sitä katsellessa.
Seuraava huone oli sävyltään aivan toisellainen.
"Tämä on minun huoneeni," sanoi herra Möller.
Selma katseli ympärilleen. Hänen katseensa oli niin terävä, että hän
huomasi kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten.
Huone oli yksinkertainen, mutta hyvin kodikas. Siellä olisi voinut
istua tuntikausia tuntematta yksinäisyyttä, siinä määrin omistajan
aisti oli painanut leimansa kaikkeen.
"Te luette paljon," sanoi hän katsellen ympärilleen.
"Kaikkina vapaina hetkinä."
"Mitä sitten?" kysyi Selma ja tarkasteli muutamien niteitten selkiä,
jotka näyttivät olevan kotoisin maalaishuutokaupasta. "Ah, romaaneja!
Ettekö lue mitään muuta?"
"Kyllä, runoutta; siitä minä enimmin pidän, ja sitten historiallisia
teoksia. Eikö neiti koskaan lue romaaneja?"
"Kyllä, se on selvä, mutta minä luen myöskin filosofiaa ja fysiikkaa."
Hänen äänenpainonsa, jota olisi aivan mahdoton jäljitellä, jäi Aksel
Mölleriltä huomaamatta; hän oli liiaksi naiivi nauraakseen. Päin
vastoin, hän tunsi melkein ihailua.
"Eikö se ole vaikeaa?" kysyi hän arasti.
"Se riippuu siitä, miten asian ottaa," vastasi Selma kevyesti. Hän
alkoi jo tuntea olevansa voiton puolella.
"Soitatteko viulua?"
"Soitan väliin."
"Kuka on teitä opettanut?"
"Olen opetellut itse, äiti ei koskaan ole tahtonut uhrata varoja minun
tähteni."
"Ja tuo pieni pianino, onko sekin teidän?"
"On, mutta se on kovin huono, toivoisin, että minulla olisi varaa
hankkia uusi."
"Varaa?" matki Selma. Tiedettiinhän, että Möllerin muori oli rikas.
Hän nyökäytti päätään itsekseen hyvin merkillisellä tavalla, ikäänkuin
hän olisi tahtonut sanoa: nyt minä ymmärrän.
Kaikkialla huoneessa oli paljon houkuttelevaa, sellaista, mikä olisi
ihastuttanut "kokoiluhaluista" koulupoikaa, sammalia ja kiviä, isoja
näkinkenkiä, piikivisiä nuolenpäitä ja -- kaikista paras! -- pieni
akvaario, hyvin alkuperäistä laatua, jossa oli "vesipöpöjä" ja
vesiliskoja. Mutta ei sopinut viipyä siellä kauemmin, ja niinpä he
menivät eteenpäin.
Pienen käytävän eli eteisen kautta he tulivat ukon huoneeseen.
"Vaari, neiti Berg haluaa nähdä enon piirustuksia," sanoi Selman
saattaja astuessaan sisään ja pitäessään hänelle ovea auki. Hänen
äänessään oli aivan toinen sävy kuin äsken.
Ukko istui kiikkutuolissa kirjoituspöytänsä ääressä ja luki. Hän nousi
työntäen silmälasinsa otsalle. Selvästi saattoi huomata, että
tyttärenpoika oli hänen näköisensä, mutta ukko oli olennolta
reippaampi.
"Tervetuloa," sanoi hän sydämellisesti ja ojensi Selmalle kätensä.
"Minä olen hyvin tunkeileva," sanoi tyttö katsellen ujostelematta
ukkoa, "mutta minusta ei mikään ole hauskempaa kuin piirtäminen; minä
olen aivan hullaantunut siihen ... ja kun nyt tiesin, että täällä on
niin paljon nähtävää... Kiusaus oli liian suuri." Hän purskahti pieneen
aiheettomaan nauruun. Se kuului reippaalta ja miellytti ukkoa.
Aksel seisoi keskellä lattiaa nojaten milloin toiseen, milloin toiseen
jalkaansa ja näytti ikäänkuin nauttivan jostakin.
"Se oli hyvin kiltisti tehty," sanoi ukko ja taputti tyttöä
tuttavallisesti olalle, ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja ystäviä.
Tyttärenpoika katseli ympärilleen ilmeisellä mielihyvällä, vaikka
kaiken tämän täytyikin olla niin sanomattoman tuttua hänelle.
"Neiti," sanoi hän äkkiä, "mitä pidätte?" Hän osoitti kivipainokuvaa,
joka riippui vastapäätä ikkunaa, vuoteen yläpuolella.
Nuori tyttö seisoi hiljaa ja katseli. Itse aihe tässä taulussa
miellytti häntä -- häntä, joka eli vielä puoleksi lapsuuden
satumaailmassa. Siinähän se oli ilmielävänä, ihanine satuolentoineen,
jotka olivat haaveellisia ja lumoavia kuin itse kesäyö. Se oli jotakin
häntä varten!
Aksel Möller pidätti aivan henkeään, siinä määrin hän pelkäsi
häiritsevänsä.
Täällä vaarin huoneessa olivat itäneet ne siemenet, jotka luonto oli
kylvänyt hänen sieluunsa, täällä olivat ne versoneet ilman valoa ja
ilmaa -- sairaaloisesti ja kituen -- ja täällä hän oli oppinut
kunnioittamaan vanhusta ja vainajaa. Hänestä tuntui kuin taiteilijan
henki olisi jäänyt tänne, ja kun Selma nyt seisoi siinä äänettömän
ihailun vallassa, niin palveli hän juuri _hänen_ jumalaansa.
Yksinäisyys sekä äidin ankaruus olivat lapsuudesta alkaen pakottaneet
hänen tahdonvoimansa kutistumaan kääpiömäiseksi, samalla kun ne olivat
kehittäneet mielikuvituksen niin voimakkaaksi, että se olisi voinut
täyttää jättiläisen pään. Hän oli luonteeltaan niitä ihmisiä, jotka
luulevat olevansa luodut kärsimään ainoastaan siksi, että heillä on
kykyä antautua sellaisen mielentilan valtaan.
"Oi miten ihastuttavaa!" huudahti Selma ja levitti sormiansa
päällysnutun taskuissa.
Syntyi jälleen hiljaisuus.
Hänen kuulijansa eivät olleet herkät huomaamaan koomillisuutta, eivätkä
he käsittäneet sitä vastakohtaa, mikä vallitsi täysikasvuisen neidon
ihastuksen ja näiden teeskentelemättömien nulikkamaisten liikkeiden
välillä.
"Entäs mitä nämä ovat?" sanoi hän osoittaen toisia tauluja, jotka
koristivat seiniä. Olihan hänen mahdotonta ikuisesti seisoa siinä ja
ihailla.
"Kaikki hänen teostensa jäljennöksiä. Niitä hän tavallisesti lähetti
minulle kotiin. Ja tuo öljymaalaus on hänen omakätinen harjoitelmansa,"
sanoi ukko ylpeydellä.
Siinä oli alaston ruumis ja voimakaspiirteinen, ruma pää. "Uh niin
kauheaa!" ajatteli Selma koulukielellään, mutta ei sanonut mitään.
"Hämärtää hiukan. Enkö saa sytyttää vaarin lamppua?" kysyi Aksel.
"Olinpa tyhmä, kun tulin tänne näin myöhään!" valitti Selma, "mutta se
johtui siitä, että kuljin tunnin aikaa miettien uskaltaisinko tulla vai
en."
Nyt he nauroivat, ja samassa oli jää murrettu. Selma tunsi voittaneensa
heidän suosionsa.
"Saanko ottaa päältäni?" sanoi hän. Ja ukko itse auttoi päällystakkia
hänen yltään, tyttärenpojan sytyttäessä lamppua ja vetäessä alas
kaihtimia.
Näyttipä siltä kuin vanhat huonekalut olisivat vain tätä kaivanneet. Ne
eivät tuntuneet enää jäykiltä eivätkä kulmikkailta. Kaikki sopi niin
erinomaisesti yhteen; pelkkiä vanhoja muistoja ja vanhoja taruja. Siinä
huoneessa tunsi olevansa kuin kotonaan.
Tyttärenpoika asetti vaarin tuolin paikoilleen ja pyysi vierasta siihen
istumaan. Iloinen ilme kaunisti hänen kasvojaan; hän näytti nyt
tavallista reippaammalta.
"Otatko, vaari, salkut nyt esille?" sanoi hän.
Vanhus avasi pulpetin ja alkoi etsiä aarteitaan. Selma hypähti pari
askelta ja istuutui nojatuoliin. Kuinka vapaasti saattoikaan olla
näiden ihmisten parissa!
Hän nojautui taaksepäin selkänojan yli nähdäkseen taakseen huoneeseen.
Lampunvalo lankesi sivulta päin hänen kohotetuille kasvoilleen ja
valaisi kirkkaasti hänen upeaa, kehittynyttä vartaloaan. Kaunis hän ei
ollut, pikemmin päinvastoin, mutta hänessä oli tuoreutta, joka
muistutti pilvetöntä talvipäivää, lunta ja kulkusten kilinää.
Tämä huone miellytti häntä. Siinä ei ollut mitään puolinaista,
sellaisenaan se teki kokonaisen vaikutuksen. Sanomattomalla ilolla hän
antoi katseensa liukua pitkin seiniä ja hyllyjä. Kaikki oli täyteen
ahdettua: mikään paikka ei ollut jätetty käyttämättä. Ja kaikki oli
niin tummaa, jotta lampunvalo suorastaan imeytyi siihen. Miten
hauskalta tuntuisikaan saada penkoa näitä kaappeja ja laatikoita! Hän
naurahti.
"Täällä on hyvin hauskaa!"
Hänen ilonsa heijastui nuoren miehen kasvoihin. Tämä seisoi ja katseli
häntä.
"Kas tässä," sanoi ukko ja asetti joukon harjoitelmia pöydälle. Sitten
hän veti tuolinsa Selman viereen, voidakseen selittää kaikkea; ja
tyttärenpoika seisoi takana katsellen Selman olkapään yli.
Selma oli kovin huvitettu -- hän tutki ja kyseli. Ja hän katseli niin
luottavasti ukkoon, että tämän umpimielisyys suli: hän tuli
avomieliseksi ja puheliaaksi. Heidän käydessään salkun sisällön lävitse
hän kertoi tästä pohjastaan, joka oli ollut hänen elämänsä ylpeys.
"Katsokaa, minä olin tavallinen maalari," sanoi hän, "ja voin vakuuttaa
teille, että osasin ammattini. Minulta hän sai ensimäiset perusteet ja
-- nähkääs neiti -- _siitä_ hänellä oli hyötyä myöhemminkin."
Siinä oli ukon tyhjentymätön ilonlähde, juuri siinä, että hän oli
antanut pojalleen "ensimäiset perusteet". Se oli hänen evankeliuminsa
ja siihen hän uskoi, vaikka kaikki muu olisi sortunut.
"Minäpä sanon neidille, että kyllä se maksoi rahaa. Ensiksikin
kouluttaa häntä Lundissa -- sillä nähkääs, hänen täytyi saada
oppia, olihan se luonnollista. Sillä nähkääs, jos tahtoo tulla
taidemaalariksi, niin ei siinä kyllin, että osaa töhriä väreillä,
täytyy myös tietää yhtä ja toista. -- Ja sitten Tukholman
taideakatemiassa. Mutta minähän olin kova työntekijä, enkä tiennyt
mitään suurempaa iloa kuin saada työskennellä poikani puolesta. Saara,
hän oli pahoillaan -- tietysti -- mutta ei _siitä_ tarvinnut välittää."
Saara, se oli Möllerin muori.
Aksel nykäisi vanhusta. Hänestä nuo viimeiset sanat eivät olleet täysin
sopivia. Olihan neiti Berg hieno neiti. Vaarin olisi pitänyt säilyttää
arvokkaisuutensa.
Selma katsahti ylös ja hymyili ikäänkuin sanoaksensa: antaa hänen
puhua.
"Parooni oli kelpo mies," jatkoi ukko, "sillä hän auttoi poikaa aina,
kun kova tuli eteen."
Vanhalla maalarilla oli vain yksi parooni koko maailmassa, se
nimittäin, jonka maatilalla hän oli työskennellyt.
Ja niin jatkoi hän kertomustaan.
Selma osasi kuunnella sellaisella hartaudella ja antaumuksella, mikä
tekee miellyttävän vaikutuksen kertojaan, ja hänen miettivä ilmeensä
vaikutti yhtä voimakkaasti kuin hienoin imartelu.
Kaikki oli hänestä ihmeen mielenkiintoista -- huone, ihmiset, kertomus.
Haaveellinen taulu kuuvaloineen ja vedenneitoineen oli jo kokonaan
häneltä unohtunut.
Kaiken aikaa seisoi nuori mies hänen tuolinsa takana nauttien siitä
ilosesta rattoisuudesta, jonka Selma oli tuonut mukanaan. Hänelle hän
merkitsi jotain aivan toista, kuin mihin hän oli tottunut, sillä äidin
taloon tuli harvoin muita kuin talonpoikaisvaimoja tai silloin tällöin
rikkaita talontyttäriä sisaren luo vieraisille, jotka koettivat
esiintyä niin hienosti ja ylhäisesti, että tuskin osasivat puhua ja
liikkua kuin tavalliset ihmiset. Jonkunmoisella tyhmällä
rahanylpeydellä Möllerin muori halveksi kaikkia "säätyläisiä," ja
kaikista rukouksista huolimatta hän ei sallinut tyttären käyttää
hattua. Huivi hänellä piti olla.
Alkoi jo olla myöhäistä, mutta Selma ei näyttänyt huomaavan sitä.
Täällä oli vielä niin paljon kyseltävää ja selville saatavaa. Hänen
molemmat isäntänsä iloitsivat siitä, mutta samalla he tunsivat pelkoa,
aivan kuin pienen linnun rohkeasti hypätessä huoneeseen pelkää jollakin
varomattomalla liikkeellä voivansa muistuttaa sille, ettei se ole
oikealla paikallaan. On ihanaa nähdä se niin turvallisena ja
luottavana, eikä kuitenkaan voi tietää, minä hetkenä se saattaa
pyrähtää lentoon.
Väliin kun Selma löysi piirustuksen, josta hän piti enemmän kuin
muista, heittäytyi hän taaksepäin tuolin selkänojaa vasten ja katseli
nuorta miestä silmiin nähdäkseen oliko tämä yhtä ihastunut. Silloin
kohtasi hän aina hänen katseensa hymyilevänä, vaikka niissä samalla
kuvastuikin jonkinlaista raskasmielisyyttä.
Selman otsa oli leveä ja valkoinen, keltaiset suortuvat valuivat
tuuheana otsatukkana, nenä oli pieni ja lystikkään muotoinen, iho
mahdollisimman terve väriltään ja ohuet huulet niin kirkkaan punaiset,
että ne näyttivät aivan maalatuilta. Mutta siihen oli ehkä vain kaulan
valkeus syynä. Kasvojen alaosa oli yhtä terävä ja kulmikas kuin yläosa
leveä ja luja. Se antoi niille varman ilmeen samalla kun se teki ne
rumiksi.
"Oi, miten myöhäistä jo on ja aivan pimeäkin!" huudahti Selma hypähtäen
niin kiivaasti ylös, että tuoli töytäsi Akselia.
"Mitähän kello voi olla?" Selma käänsi päätään joka suuntaan etsien
katseellaan kelloa. "Puoli kahdeksan! Olen aivan onneton sedän ja tädin
vuoksi; en ennätä ajoissa kotiin illalliselle."
Hän hyökkäsi vuoteen luo, jolla päällystakki oli ja veti sen ylleen
yhdessä kädenkäänteessä.
"Tuhat kiitosta tästä hauskuudesta," sanoi hän pudistaen ukon kättä
samalla kun hän taitavasti kiinnitti hatun päähänsä vapaalla kädellään.
"Mutta -- voi, jospa olisin kotona!"
"Minä tulen neitiä saattamaan," sanoi Aksel.
"Sepä hyvä. Mutta -- kylläpä minä nyt saan toruja!"
Aksel avasi oven.
"Eikö voi päästä ulos muuta tietä, kuin äitinne huoneen kautta?" sanoi
Selma nopeasti.
"Kyllä, tästä eteisestä," vastasi Aksel ja tunsi samalla itsekin
helpotusta.
He tulivat ulos pienelle kyläkadulle. Oli pimeää ja hieno tihkusade löi
heitä vastaan.
"Odottakaa hetkinen, niin juoksen hakemaan vaarin sateenvarjon."
Aksel juoksi sisään ja palasi pian takaisin, ja sitten he lähtivät
liikkeelle. Selma kulki aivan Akselin lähellä, sillä tämä piti
sateenvarjoa ylhäällä.
"Me menemme kai oikotietä ratapengertä pitkin," sanoi Aksel.
"Niin," vastasi Selma. Ja sitten he olivat hetken vaiti.
Kun he tulivat veräjälle, avasi Aksel sen, ja he kulkivat sileää rataa
pitkin kiskojen välissä, missä ratavartioiden jalat olivat polkeneet
maan kovaksi.
"Eikö teidän ole mukavampi, jos tartutte minua käsivarteen?" kysyi
Aksel.
Selma tuumi hetkisen kävisikö se laatuun, sitten hän otti häntä
käsivarresta kiinni.
Sade rapisi sateenvarjoa vasten, sillä tuuli kovasti. He kulkivat
tasaisin askelin.
"On opettavaista kuulla, miten toiset ovat uurtaneet itselleen uran,"
sanoi Selma.
"Minusta se on masentavaa."
"Kuinka niin?"
"Siksi että se on jo liian myöhäistä."
"Mutta miksi ei siitä ole tullut mitään ennemmin?"
"Rahaa, rahaa! Äiti ei välitä mistään muusta koko maailmassa kuin
rahasta. Ennen en sitä ymmärtänyt, nyt sen huomaan."
Selma tarttui lujemmin Akselin käsivarteen kiinni, ja molemminpuolinen
arkuus oli kadonnut. Hän huomasi, että Akselia halutti puhua hänen
kanssaan aivan kuin vanhalle viisaalle ihmiselle. Siinähän oli miltei
tehtävä täytettävänä.
"Kertokaa," sanoi Selma nopeasti.
"Mitä?"
"Kaikki. Ettekö luule, että minä osaan olla vaiti?"
"Ei siinä ole mitään kerrottavaa; ei mitään, joka voisi tuottaa huvia
kellekään."
"Tuottaa huvia," huudahti Selma halveksivasti. -- Aivan kuin hän ei jo
kauan sitten olisi ollut niin suuri, ettei hän kaivannut enää
huvitusta!
Syntyi muutaman hetken äänettömyys. Selma oli loukkaantunut.
Aksel huomasi sen.
"Välittäisittekö te sellaisesta?" sanoi Aksel epäröiden ja
jonkunmoisella pehmeydellä.
"No niin," sanoi Selma painokkaasti ja nykäisi Akselia käsivarresta.
Siten hänellä oli tapana tehdä, kun hänen koulutovereillaan oli jotakin
sydämellään, jota heidän oli vaikea saada sanotuksi.
"Ah, neiti, olisipa minun sisareni edes hiukan teidän kaltaisenne!"
"Millainen hän on sitten?"
"Hän ei välitä mistään -- ei yhtään mistään -- ja minä olen niin
kauhean yksinäinen!"
"Mutta teillähän on vaari."
"Hän on niin vanha."
"Ja onhan teillä serkkunikin, Rikhard."
"Ero on niin suuri. Hän on yliopistossa, minä tiskin ja nuuskalaatikon
välissä."
"Ja sittenhän teillä on minut. Mitä se nyt oli? Kertokaa!"
Aksel vaikeni hetkeksi, Selma oli lausunut pari sanaa, jotka hänen
täytyi toistaa itsekseen. Hänen äänensä oli muuttunut, kun hän vastasi;
siinä oli jotakin pidätettyä.
"Neiti, minä en edes osaa puhua. Minulla ei ole koskaan ollut ketään,
kelle puhua."
Selma vaikeni. Naisellinen vaisto sanoi hänelle, että Aksel vain
tarvitsi aikaa.
"Minulle on tehty vääryyttä," alkoi hän, "minä en ole mitään, minä en
osaa mitään, ja kaikki mihin ryhdyn, käy huonosti. En osaa edes
kunnolla myödä silliä ja suolaa ... en osaa kehua tavaroitani. Kaikki
on minulle yhdentekevää. Olen kyllästynyt siihen kerrassaan."
"Miksi ette sitten antaudu jollekin muulle alalle?"
"Äiti ei tahdo."
"Miksikä ei?"
"Hän arvelee, että minun tulee ottaa puoti haltuuni; se elättää kyllä
miehensä."
"No?"
"Jaksanko minä elää tuollaisessa pienessä komerossa päivät päästään?"
"Mutta miksi ette matkusta tiehenne?"
"Mistä minä saisin millä matkustaa? Ja pitkällekö sitä pääsee ilman
tietoja ja suosituksia? Jos käteni ja jalkani olisivat sidotut, ei
tilani voisi olla sen pahempi."
"Mutta tehän olette täysi-ikäinen?"
"Mitä se auttaa, kun ei ole mitään, mitä täysi-ikäisenä hallita."
"Eikö teillä ole isänperintöä?"
Kysymys kuului hirveän viisastelevalta, mutta Aksel ei kiinnittänyt
siihen huomiota. Sellainen meni aina hänen ohitseen.
"Ei, ei minulla ole. Isä kuoli meidän ollessamme hyvin pieniä, eikä
silloin ollut mitään. Äiti itse perusti kaupan ja on koonnut kaikki."
"Hänhän on rikas?"
"Niinhän sitä väitetään."
"Mutta -- minäpä tiedän -- koska _hän_ alotti tyhjästä, niin miksikä
ette _tekin_ voisi sitä tehdä?"
Tämä kysymys sai Akselin hetkeksi vaikenemaan.
"Ah neiti -- ei se ole niinkään helppoa."
"Hm -- minä ainakin olen pakoitettu ansaitsemaan rahaa, se on aivan
varma."
"Miksikä niin?"
"Isäni köyhtyy köyhtymistään, pian ei hänellä ole mitään minulle
annettavaa. Kaikki menee taaksepäin."
Selma lausui viimeiset sanat niin sanomattoman koomillisesti -- aivan
kuin sillä kaikki olisi ollut sanottu, aivan kuin se olisi ollut
kaikkein luonnollisin asia; se, että "kaikki meni taaksepäin". --
Väittämätön tosiasia eikä mitään muuta.
"Mihinkä te sitten ryhdytte?" kysyi Aksel mielenkiinnolla, aivan kuin
hän olisi löytänyt kultakaivoksen.
"Kas sitä minä en oikein tiedä, mutta rahaa täytyy minulla olla.
Katsokaa, minä tahdon tulla maalariksi _eläinmaalariksi_ luullakseni --
mutta siitä en tietystikään uskalla puhua vielä pitkään aikaan, sillä
se maksaa paljon rahaa. Sitä minun täytyy ensin hankkia itselleni."
"Mutta miten te sen teette?"
"Niin, nähkääs, minulla on suunnitelmani ... ja voisihan myöskin
tapahtua, että tapaisin jonkun..."
"Kenen?"
"Jonkun, joka voisi auttaa, kuten parooni teidän enoanne."
Aksel oli vaiti. Hän tunsi ikäänkuin pistoksen sydämessään. Entäs jos
niin kävisi! Silloin Selma matkustaisi pois -- hän pääsisi ehkä
eteenpäin -- ja hän itse, hän jäisi yksin jäljelle.
"Ajatelkaa jos tekin tulisitte maalariksi, jos meistä tulisi toverit!"
Selman huudahdus tuli äkisti ja reippaasti. Se oli kuin tuulenpuuska,
joka äkkiä repi esiin kaikki Akselin romaani-ihanteet, jotta ne
alkoivat kierrellä hänen päässään -- ilmalinnoja ja kangastuksia --
kaikki yhdessä silmänräpäyksessä. Selman toveriksi!... Hän näki hänet
jälleen taaksepäin nojautuneena tuolin selkänojaa vasten, kasvot
täydessä valaistuksessa... Selma toverina ja vapaus ... vapaus!
Akselin täytyi hetkeksi pysähtyä.
"Mikäs nyt?"
"Hyvä Jumala -- niin, niin," sanoi hän vetäen syvältä henkeään.
Ja niin he jatkoivat matkaa. Mutta heidän ajatuksensa olivat poikenneet
uudelle ladulle. Pelkkiä tulevaisuuden unelmia, puoleksi leikkiä,
puoleksi totta. He olivat yhtäkkiä saaneet yhteisiä harrastuksia,
yhteisiä menestyksentoiveita ja yhteisiä vihollisia. Ja siksi he eivät
ajatelleet sadetta eikä teitä, vaan kulkivat hyvän matkaa veräjän ohi,
josta heidän olisi pitänyt poiketa pappilaa kohti.
Heidän oli pakko kääntyä takaisin.
Aksel huoahti syvään, kun he seisoivat veräjällä, nyt oli enää vain
pari askelta jäljellä, sitten heidän tuli erota.
"Aika avun tuopi," sanoi Selma, "se on minun mielilauseeni."
"Sananlaskut valehtelevat," huomautti Aksel raskasmielisellä äänellä.
He kulkivat hetken äänettöminä eteenpäin maantietä pitkin.
"Ajatelkaa, jos olisimme kohdanneet junan, niin tämä olisi ollut
viimeinen matkamme," sanoi Aksel; "tuskinpa luulen, että tässä ilmassa
olisimme kuulleet sitä."
Hän tunsi erikoista iloa sanoessaan sen.
Selma ei vastannut; hän ajatteli vain nuhteita, jotka odottivat häntä
kotona. Ja niin sitä oltiin puutarhanportilla.
"Hyvää yötä," sanoi hän ojentaen Akselille kätensä.
Akselin päähän ei koskaan olisi pälkähtänytkään puristaa sitä
lämpimästi.
Ja niin he erosivat.
Kun Selma oli riisunut päällysvaatteensa, meni hän perheen
arkihuoneeseen. Setä makasi sohvalla ja luki sanomalehteä, rouva istui
vieressä kutoen sukkaa. Selman tottunut silmä huomasi heti, että he
olivat syöneet illallisen.
"Täti on hyvä ja suo anteeksi, että tulen näin myöhään," sanoi hän
sydämellisellä sävyllä, joka kuitenkin oli vailla kaikkea nöyryyttä,
"minä kävin Möllerin muorin isän luona katsomassa kaikkia hänen
piirustuksiaan, enkä huomannut ottaa vaaria ajasta. Se oli todellakin
kovin harmillista."
Setä oli silminnähtävästi harmissaan eikä kääntänyt silmiään
sanomalehdestä, vaikka selvästi näkyi, ettei hän lukenut.
"Kuinka Selma tuli kotiin?" sanoi täti.
"Kävelin tietysti," vastasi Selma, jota heidän happamat ilmeensä
loukkasivat.
"Yksinkö?"
"En, herra Möller saattoi minut."
"Mutta sen minä sanon, ettei ole lainkaan sopivaa juoksennella pitkin
maantietä herrojen kanssa tähän aikaan päivästä."
"En minä juoksennellutkaan hänen kanssaan."
"Ole viisastelematta," tiuskasi kirkkoherra katsoen ylös.
"Herra varjelkoon -- setä," sanoi Selma tarkastellen häntä
veitikkamaisella ilmeellä, jota hän osasi oivallisesti käyttää, kun
siksi tuli.
"Älä lausu turhaan Jumalan nimeä, sen olen sinulle kerta kaikkiaan
sanonut."
Selma kiinnitti häneen veitikkamaisen katseen, joka kokonaan riisti
sedältä kaikki aseet ja näytti sanovan: minä vaikenen -- kun en
kuitenkaan voi puhua mielesi mukaan, ukko kulta.
Setä syventyi sanomalehteensä, sillä hänen oli vaikea näyttää
ankaralta, ja sitä hän kumminkin tahtoi. Koko aterian ajan hän oli
ollut niin harmistunut, että hänen sisässänsä oikein oli kiehunut.
Mutta kun Selma nyt seisoi siinä niin punaisena ja valkeana ja
iloisena, niin hän ei keksinyt ainoatakaan sanaa kaikesta siitä mitä
hän oli aikonut lausua.
"Mutta sen minä sanon Selmalle," alkoi täti saarnaavalla äänellä -- hän
ei sinutellut koskaan Selmaa ollessaan suuttunut -- "että minun
mielestäni on aivan sopimatonta antaa nuorten herrojen saatella kotiin.
kun on vielä niin nuori kuin Selma. Oikea rendezvous, Kahdenkeskinen
yhtymä! Kyllä kai -- sellainenko minun nuoruudessani olisi käynyt
päinsä? Ei, silloin sai luvan olla varuillaan."
"Mutta minä vakuutan tädille, ettemme puhuneet mitään muuta kuin minkä
koko maailma" -- olisi voinut kuulla, oli hän aikonut sanoa, mutta hän
oli hyvin arka totuudesta ja siksi hän hillitsi itsensä -- "niin, se
on, me keskustelimme ainoastaan afääreistä," lisäsi hän.
"Afääreistä," matki rouva ihmetyksellä, joka lähenteli kauhua, "onko
hän puhunut _sinun_ kanssasi afääreistään?"
"On kyllä. Minäkin olen puhunut hänen kanssaan omistani; mitä siinä
on?"
"Mitä merkitsevät sinun afäärisi?" kysyi setä hyvin kuivalla äänellä.
Selma astui askelta lähemmäksi, kiihkeän toimintahalun pakottamana. Hän
oli hyvin yritteliäs ja rohkea nainen.
"Niin, asian laita on sellainen, että minä tahtoisin ansaita jotakin."
"Vai niin, tahtoisitko sinä sitä?" vastasi setä kunnioittavalla
äänellä, jossa tuntui hiukan ivallista vivahdusta, "ja miten se
kävisi, jos saan luvan kysyä? Sinä ehkä tahtoisit ruveta herra
Möllerin kumppaniksi?"
Selma oli niin innostunut suunnitelmiinsa, ettei hänellä ollut aikaa
ajatella mitä mahdollisesti sedän sanojen takana saattoi piillä.
"Niin, tietäähän setä, että minä pensionissa piirsin paremmin kuin muut
toverit, ja siksi arvelin parhaaksi antautua jollekin sellaiselle
alalle."
"Vai niin."
"Niin juuri. Ja siksi ajattelin, että ehkä setä auttaisi minua, jotta
voisin päästä Tukholmaan, teknilliseen kouluun. Siellä saa oppia koko
joukon käytännöllisiä töitä, joilla sitten voi ansaita. -- Isältähän
minä en voi toivoa apua."
"E-et. Sen Jumala tietää."
"Niin mutta todellakin, setä, oliko se niinkään tyhmää?"
"Saammepa nähdä. Mutta minäpä sanon sinulle, että siihenkin tarvitaan
koko joukko rahaa."
"Niin, sehän on nyt varma, ettei mihinkään pääse rahatta!" huudahti
Selma huolestuneen rypyn noustessa otsalle. "Mutta enkö voisi ottaa
henkivakuutusta?"
"No mutta _lapsi_," sanoi setä painokkaasti, "mistä sinä olet saanut
kaikki nuo hullutukset?"
Selma katsoi alas ja veti häpeissään suunsa myttyyn, mutta ei vastannut
mitään. Kaikki nämä epäonnistuneet liikeasioita koskevat lauseparret
hän oli oppinut isältä. Ne heruivat alituisesti hänen huulilleen ja
tuottivat hänelle aina harmia.
Hän pisti toisen etusormensa leninkinsä napinläpeen ja käänteli ja
väänteli sitä hämillään. Hän tiesi tekevänsä itsensä naurettavaksi
näillä puheillaan, mutta kun nyt kerta niin oli...
"Minullahan on äitini perintö," huomautti hän punastuen.
"Niin, suurenko luulet sen suunnilleen olevan?" kysyi setä
teeskennellyllä vakavuudella.
"Seitsemänsataa kolmekymmentä kruunua ja kahdeksankymmentäkaksi äyriä,"
vastasi Selma melkein itkevällä ja hiljaisella äänellä. Hän oli hyvin
arka pilalle, ja nyt hän tiesi sedän pitävän sitä kovin naurettavana,
että hän oli niin selvillä asiasta. Mutta valehdellakaan hän ei voinut.
"Mutta ethän sinä ole täysi-ikäinen etkä voi siis sitä saada!" Setä
taisteli naurua vastaan, ikäänkuin kaikki hänen sisässään olisi ollut
ylösalaisin.
"Minä arvelin, että jos lähettäisimme anomuksen..."
Nyt nauru puhkesi esille aivan hillittömästi; setä nauroi ääneensä.
Puna oli kohonnut Selman hiusrajaan asti, ja hän työnsi huulensa yhä
enemmän eteenpäin, jotta hän ei purskahtaisi itkuun, mutta sittenkin
hän seisoi paikallaan lampunvalossa. Hän oli rohkea nainen.
"Niin, minä ajattelen asiaa, ehkäpä se on järjestettävissä," sanoi
setä. Nyt hänen kävi sääli tyttöä.
"Voinko siis kirjoittaa isälle asiasta?" lausui Selma katsomatta ylös,
yhä edelleenkin afääri-äänellä.
"Sen voit tehdä. Minä kirjoitan myös illalla."
"Mutta rakas Berg," sanoi rouva sievistelevällä äänellään, joka oli
täynnä verukkeita, "eihän sellainen voi tulla kysymykseenkään ennenkuin
myöhemmin. Eihän voi tietää ... minä tarkoitan, eihän sellainen kuulu
naisen kutsumukseen, ja nuo uudet aatteet... niin, menenpä minkin
pitkälle, että väitän, ettei se olisi oikeinkaan. Jos vanhemmat
naimattomat naiset ryhtyvät sellaiseen, on se aivan luonnollista, mutta
Selman iässä on todellakin paljon muuta ja hyödyllisempää opittavaa. Ei
ole niinkään helppoa hoitaa taloutta, ja mies, jolla on vähänkin
ymmärrystä, pitää totta tosiaan aina huolen siitä, että hän saa
kelvollisen tytön."
"Mutta minusta ei kukaan huoli," huomautti Selma ratkaisevalla
totisuudella.
Setä yskähti. Se oli teeskenneltyä, varoittavaa yskinää.
"Nyt voi Selma mennä sisään syömään," sanoi täti.
Setä katsoi hänen jälkeensä nähdäkseen milloin hän oli niin kaukana,
ettei hän voinut enää kuulla.
"Voihan joka tapauksessa olla hyvä, ettei tarvitse heittäytyä kelle
miehelle hyvänsä," sanoi hän.