XV

Konsuli Vesterberg täytti 60 vuotta.

Pitkin päivää tulvi juhlijalle onnitteluja ja kunnianosotuksia

lähetystöjen, sähkösanomien, kukkien ja kirjeiden muodossa niin koti-

kuin ulkomailta. Siinä esiintyi, paitsi kauppatuttavia sekä ystäviä

ja muita kylänmiehiä, erilaisia sivistyslaitoksia, yleishyödyllisiä

yhdistyksiä ja tiede- ja taideseuroja, joiden toimintaa konsuli aina

oli suosinut ja tukenut lahjotuksillaan.

Illalla vietettiin konsulin tilavassa, komeassa yksityispalatsissa

torin varrella juhlat, jommoisia ei siinä kaupungissa oltu nähty

miesmuistiin.

Puhumattakaan maan jokapäiväisistä ihmisistä kuten liikemiehistä,

tehtailijoista, kaupungin johtohenkilöistä ja muista senkaltaisista,

jotka sankoin joukoin olivat saapuneet juhlimaan, oli siellä läsnä

taiteilijoita ja pari professoriakin, jotka sitäpaitsi kuuluivat

konsulin persoonalliseen tuttavapiiriin.

Kahisi silkki, tuoksuivat hajuvedet, ja herrat liikkuivat arvokkaina

hännystakeissaan. Konsulin omassa rintapielessä kiersi ritarinauha, kun

hän kohteliaana isäntänä kulki ryhmästä toiseen, huoneesta huoneeseen,

koettaen tehdä voitavansa saadakseen vieraansa viihtyisälle mielialalle.

Ja hyvinpä ne tuntuivat viihtyvänkin.

Olihan talo pannut parhaansa nautittaviin ja näkyviin. Ja millainen

talo päälle päätteeksi!

Seinillä upeili loistavia sekä koti- että ulkomaisten mestarien

taideteoksia, joilla kaikilla oli ainakin yksi yhteinen arvokas

ominaisuus: olivat maksaneet paljon mynttiä. Lattioita peittivät

pehmeät, kallisarvoiset matot, joihin jalka tomahti hiljaa kuin

villavasuun. Kultaa, hopeaa ja veistokuvia oli kaikkialla, minne vain

katse sattui, kukkia monenlaisia, tuoksuvia ja silmää hiveleviä. Ja

pöydät herkkujen painosta notkuvina ja anteliaat kellarit täynnä

kuohuvia, jaloja viinejä.

Loistava päivällinen syötiin yleisen riemun vallitessa. Juhlijalle ja

hänen perheelleen pidettiin useita puheita, joihin konsuli vastaili

lyhyeen, vaatimattomaan tapaansa. Päivällisten huippukohdaksi muodostui

kuitenkin se hetki, kun luettiin julki konsulin tekemät uudet

lahjotukset. Osansa saivat jälleen suomalainen yhteiskunta, sivistys,

tiede ja taide, eikä ollut unohtunut varsinainen kansanvalistuskaan:

Syrjäjoen kaukainen pitäjä oli saanut 5,000 markkaa, jonka koroilla

avustettaisiin pitäjästä kotoisin olevia kansakoulun opettajiksi

pyrkiviä nuorukaisia ja neitoja, jotta »pitäjässä vallitseva ilmeinen

raakuus», kuten sanat kuuluivat, »vähitellen alkaisi hälvetä tätäkin

tietä».

Vieraat olivat haltioissaan.

— Mikä ihmeellinen mies! kuiskailivat naiset katsellen ihaillen

konsulia, joka tyynenä otti vastaan ihastuksen huudot ja

onnentoivotukset. — Mikä jalo, lämmin sydän ja laaja katse!

Ihmeissään olivat herratkin. Tämä tällainen anteliaisuus meni jo yli

heidänkin ymmärryksensä. Vaikka he olivat aavistaneet konsulin vuosi

vuodelta menestyneen ja rikastuneen, eivät he sentään olisi osanneet

edes kuvitellakaan, että hän olisi sellainen Kroisos kuin mitä nämä

lahjotukset edellyttivät.

Kun ensimäinen hämmästyksen ja hurmion puuska oli mennyt ohi,

nousi toinen professoreista ja piti juhlijalle puheen, jonka olisi

luullut tekevän hänet itserakkaaksi ja pöyhkeäksi. Puhuja kuvasi

hänen ansioitaan ja jaloa mielenlaatuaan maan kaikenpuolisen elämän

kehittämisessä ja kohottamisessa niin loistavin, liikuttavin värein,

että usean naisen silmäripsillä kiilsi kyynel. Mainitsipa hän

siitäkin, että konsuli omalla nerollaan, saamatta mitään varsinaista

koulusivistystä, oli niukoista oloista noussut maan mahtavien

eturiviin, muutamissa suhteissa seisoen heidän yläpuolellaankin.

— Vain tosi sydämen sivistys, lausui puhuja, — kaukonäköisyys ja

itsekkyydestä vapaa luonne tekevät miehen siksi, mikä hän on osottanut

olevansa: yhdeksi maamme suurmiehistä.

Hän vaikeni hetkeksi. Herrat yskähtelivät ja naiset vilkaisivat

konsuliin, mutta tämän kasvoilla ei näkynyt erikoisempaa

mielenliikutuksen ilmettä, jollei ottanut lukuun voimakkaan leuan

hiljaista järähtelyä.

— Jos meillä yliopistossa, lopetti puhuja leikillisesti, — olisi tapana

ja oikeutena vihkiä liikemies kunniatohtoriksi, niin ole vakuutettu,

hyvä veli, että ensimäinen sellainen tohtorinhattu tulisi kaunistamaan

sinun ylevää päätäsi, joka yhdessä sinun hyvän, avaran sielusi kanssa

on edistänyt sivistystämme varmaankin enemmän kuin moni tuollaista

hattua kantava miekkonen.

Mutta konsuli vastasi tähän niinkuin muihinkin hänelle kohdistettuihin

puheisiin, että hän katsoi vain tehneensä velvollisuutensa ja että ne

ylistykset, joita täällä oli suitsutettu, olivat aiheettomia muussa

suhteessa paitsi siinä, että ne ilmaisivat hänelle hänen osuneen

oikeaan näillä lahjotuksillaan.

— Ja tässä tietoisuudessa on minulle kiitosta enemmän kuin tarpeeksi,

vakuutti hän. — Se se yksin tekee mieleni tyytyväiseksi, hyvät naiset

ja herrat.

Hän kohotti lasinsa ja joi Suomen, sen kansan ja elämän onneksi, johon

maljaan vieraat yhtyivät täysin mielin ja lasein.

Päivällisen jälkeen istuskeltiin eri ryhmissä ja keskusteltiin

jalomielisestä lahjottajasta.

Eikä suinkaan säästetty kiitos- ja ylistyssanoja.

Vilkkain puhelu virisi heti salissa, jossa istuskeli naisia ja

nuorempia herroja.

— Mikä kunnia meidän kaupungillemme, ihasteli pormestarin rouva. —

Omistaa tuollainen mies.

— Todellakin, jatkoi lyseonrehtorin rouva. — Hän on harvinaisuus koko

maassa, saati meidän kaupungissa.

— Mutta rakkaat ystävät, koetti konsulinna torjua. — Tehän saatatte

aivan pyörälle sekä konsulin että minun pääni aiheettomilla

ylistyksillänne.

— Emme ollenkaan puhu aiheettomia, kiistelivät toiset. — Konsuli

on todella poikkeus liikemiehistämme, kuten hänen tämänpäiväinen

menettelynsä selvimmin osottaa.

Konsulinna kääntyi nauraen vävypoikansa, ruotsalaisen luutnantin,

paroni von Stubbenfeltin puoleen.

— Mutta tässä ainakin on yksi, joka on eri mieltä. Vai kuinka, rakkaani?

Paroni Stubbenfelt, joka yhdessä taiteilija Möttösen kanssa oli

kierrellyt katselemassa talon taideteoksia, pysähtyi tovereineen.

Kumpikin heistä oli hieman happamella mielellä. Möttönen, muuan

paikkakunnan merkkihenkilöistä, siksi, että oli ollut huomaavinaan

konsulin taideteosten valikoinnissa porvarillista makua, jonka laskuun

hän pani myöskin konsulin ilmeisen tyytymättömyyden häneltä viimeksi

tilaamaansa tauluun, ja paroni Stubbenfelt taas oli huonossa vireessä

omien yksityisasioittensa takia. Niitä eivät olleet suinkaan omiaan

avittamaan konsulin äskeiset lahjotukset, jotka hänen mielestään olivat

harvinaista hulluutta, vaikka toiselta puolen ne antoivat jonkinlaisen

aavistuksen konsulin rajattomasta rikkaudesta. Mutta sittenkin, hitto

soi!

Naiset odottivat uteliaina, ja konsulinna taputti hymyillen häntä

olalle.

— No? kysyi hän vihdoin kehottavasti.

Paroni kumarsi.

— Konsuli on itse harvinaisuus, virkkoi hän hieman pilkallisesti. —

Mikä mamman mieliksi olkoon minunkin suustani lausuttu.

Taiteilija Möttönen, joka älysi toisen tarkotuksen, poistui hymähtäen

jatkamaan taiteellista arvioimistyötään ja päätyi lopulta konsulin

omaan, jykevillä, antiikkisilla huonekaluilla sisustettuun kamariin,

jonka seiniä kiersivät valtavat hyllyt ja kirjapinot.

Siellä oli koolla muutamia vanhempia herroja; keskustelivat, tupakoivat.

— Suvaitkaapa, herra konsuli, virkkoi lyseon rehtori ja kaupungin

valtuuston puheenjohtaja poltellen havannaa pehmeässä, veistoksin

ja upotuksin koristellussa nahkanojatuolissa vastapäätään istuvalle

isännälle, — suvaitkaa sanoa minulle ja näille herroille, mikä on se

taikasana, joka on luonut teidän ihmeteltävän menestyksenne ja onnenne.

Konsuli sulki toisen silmänsä, kuten hänen tapansa oli miettiessään, ja

nojasi veltosti mahtavan päänsä tuolin selustaan.

— Taikasananne tai tunnuslauseenne, korjasi rehtori kysymystään. — Jos

nimittäin en ole liian utelias.

Konsuli naurahti lyhyeen, hyväntahtoiseen tapaansa.

— Päinvastoin, virkkoi hän. — Kysymys on aivan luonnollinen. Minun

tunnuslauseeni: tjaah, onko minulla ollutkaan sellaista? Malttakaahan,

hyvät herrat, kun kokoan ajatukseni.

Siihen kerääntyi lisää herroja, ja äskeinen professori sanoi

pisteliäästi rehtorille:

— Veli varmaankin tahtoisi saada siitä jonkinlaista ohjetta koulunsa ja

kaupungin talouksien hoidossa.

Muutamassa sekunnissa, joiden kuluessa konsuli etsi vastausta tuohon

kysymykseen, ehti hänen sielunsa silmien editse vilahtaa koko hänen

tähänastinen elämänsä:... Pieni kotitalo, jonka sai puijatuksi

melkein ilmaiseksi herkkäuskoisilta sisaruksiltaan, myyden sen heti

kymmenkertaisella voitolla... Ei maistunut ruumiillinen työ eikä

tavallinen maalaiselämä. Veressä heräsivät kauppavaistot. Perusti

sahalaitoksen, ostellen ensin naapureilta metsiä, vähitellen ulottaen

toimintansa laajemmallekin.

... Useampia sahoja. Luikertaen kuin mato pitäjästä pitäjään, joiden

metsät kaatuilivat.

... Muutto kaupunkiin. Oma konttori ja oma kivitalo. Ei enää itse

kiertele maita mantereita, apulaiset ovat työssä, ja mistä lähtevät,

sinne jää paljaat, hakatut mäet, ryteikköiset notkot, synkät ihmiset.

... Laajenee, laajenee. Konttorissa kymmeniä ihmisiä, maita

kiertelemässä, metsiä väijymässä monia miehiä viekkaita kuin kettu,

säälimättömiä kuin susi, satamassa tuhansia tapuleita ja merillä

komeita laivoja.

... Kaikki hänen ja hänen palveluksessaan.

... Hän itse hiljaisessa toimitushuoneessaan. Sinne suuntautuvat

kaikki nyörit, sieltä lähtevät miehet kaappausmatkoilleen ja palaavat

repuissaan yksinkertaisten metsänomistajain hyväksymät kirjat, joiden

voimalla tukit virtaavat sahoihin, sahoista jalostettuina omaan maahan

ja ympäri maailmaa kaukaisten merien taakse jättäen kuitenkin tuossa

huimassa, alinomaisessa menossaan sadan, jopa tuhannenkin prosentin

voitot hänen lujaan, tilavaan kassaholviinsa.

... Rahaa, rahaa, säännöllisesti, joka päivä, tunti, minuutti.

... Mutta jäljet, tämän huimaavan, armottoman menon jäljet? Minkälaisia

ne ovat?

... Raiskattuja metsiä, epätoivoisia perheitä. Toiset murjotellen

mykkinä pirteissään, toiset jo sortuneina taloistaan maantielle häviten

vähitellen irtolaisten tuntemattomiin laumoihin. Mutta mitä niistä!

Raha se on, joka pyörii. Ja pyöriköön, äh!...

Hän sipaisi kevyesti kädellään otsaansa ikäänkuin karkottaakseen noita

näkyjä, jotka eivät suinkaan olleet outoja hänelle, hymähti kylmästi

herrojen uteliaisuudelle ja omalle heikkoudelleen.

— Minun tunnuslauseeni, vastasi hän verkalleen, kun hälinä ja nauru,

jonka professorin sanat olivat herättäneet, vaikeni, — jos sellaisesta

voin puhua, lienee yksinkertaisesti tämä: rehellisyys, nopeatoimisuus

ja uskallus. Maljanne, hyvät herrat!

Hän tarttui hymyillen samppanjalasiinsa ja kumartaen herroille siirtyi

saliin täyttämään isännän velvollisuuksiaan.

Herrat katselivat hieman pettyneinä toisiinsa.

— Tuostapa et sinä, veli hopea, viisastunut paljoakaan, nauroi

professori rehtorille.

Tämä kohenteli hämillään silmälasejaan.

— Se oli yksinkertainen ohje, myönsi rehtori vihdoin. — Tavallisen

talonpojan oppi.

— Mihin sitä kukaan pääsee omista nahoistaan, tokaisi taiteilija

Möttönen välinpitämättömästi.

Monet katsoivat paheksuvasti häneen, ja rehtori alkoi selitellä:

— Merkillinen mies joka tapauksessa. Kasaa kultaa kuin amerikkalainen.

Puhutaan paristakymmenestä miljoonasta.

— Olkootpa sitten keinonsa minkälaiset tahansa, huomautti taiteilija.

— Keinonsa? sanoi professori kulmiaan rypistäen. — Pyydän, hyvä herra,

hillitkää kielenne.

Mutta taiteilija räpytteli hermostuneena silmiään vastatessaan:

— Niin juuri, keinot, sillä eihän tarkotus saa pyhittää niitä. Ja että

niissä voi olla yhtä ja toista muistutettavaa samoin kuin yleensä

erehtyväisten ihmisten keinoissa, lienee jokaiselle päivänselvä.

— Mutta pitääkö sitä nyt huudella noin julki, vastattiin usealta

taholta huoneesta. — Se vivahtaa panetteluun. Ja mihin te oikeastaan

pyritte tuolla näsäviisaudellanne, sana suotakoon anteeksi.

— En mihinkään, vastasi taiteilija lyhyesti, mutta jatkoi hetken

mietittyään:

— Kun kuulin äsken tuolla salissa naisten aivan haltioissaan hokevan:

mikä ihmeellinen mies, kerrassaan harvinaisuus! niin lennähti mieleeni

muuan tapaus, josta luin hiljattain lehdistä ja joka nyt muistiini

palanneena aiheutti äskeiset äkkinäiset sanani, joita, mikäli käsititte

niitä parjaukseksi, pyydän anteeksi.

Herrat katsoivat kysyvästi häneen.

— Lienette lukeneet tekin saman uutisen, sanoi taiteilija hymyillen.

— Se koski murhaa, jonka uhriksi joutui muuan konsulin etevimmistä

miehistä. Murhaaja on talollinen, huomatkaa se, ja mikäli

poliisikuulustelussa ilmeni, ei tekoa tehty yksinomaan juopumuksen

vallassa, joskin silläkin lienee siinä osansa, vaan pääasiallisesti

äkillisestä raivostumisesta. Mitä sanotte siihen? Eihän tuollainen

silmitön vimmastuminen, joka purkautuu noin väkivaltaisella, tuhoisalla

tavalla, saata olla mahdollinen ilman vakavaa syytä.

Herrat kohauttelivat olkapäitään.

— Luin kyllä minäkin mainitun uutisen, virkkoi rehtori. — Mutta

ette suinkaan te olettane, että konsuli olisi vastuussa alaistensa

menettelystä ja keinoista, jos niissä muuten lienee mitään aihetta

tuontapaiseen villitykseen. Eiköpä se ole syntyisin vain kansan

yleisestä raakuudesta ja matalasta luonteesta.

— Ja toisekseen, muisti muuan läsnäolijoista, kaupungin pormestari. —

Konsuli on joka tapauksessa suhtautunut liikuttavan kauniisti tähän

ikävään juttuun. Se pitäjä näet, kunnioitettavat herrat, Syrjäjoen

pitäjä, jossa tuo murha tehtiin, sai tänään osansa herra konsulin

anteliaasta kädestä: viisituhatta Suomen pyöreätä markkaa.

— Ahaa, vai se se oli, havahtui professori mietteistään. — Ajattelinkin

jo, miksi konsuli oli muistanut juuri tuota pitäjää. Eihän se ole hänen

synnyinseutuaan eikä hänellä luullakseni ole muitakaan sinne liittäviä

siteitä. Mutta nytpä ymmärrän.

Hän nousi arvokkaasti ja nähdessään konsulin kävelevän salista kamaria

kohden kääntyi selin taiteilijaan.

— Jättäkäämme tämä asia omaan arvoonsa, virkkoi hän sitten hillityllä

äänellä.

Taiteilija sytytti ivallisesti suutaan muikistaen sikarin, ja toiset

olivat hiukan hämillään, ikäänkuin pahasta teosta tavatut pojat, kun

konsuli hymyillen astui sisään.

— Herrat eivät anna häiritä itseään, puheli hän. — Jatkakaa vain. Olin

tuonne saliin kuulevinani täällä käyneen vilkkaan keskustelun.

Syntyi nolo, kiusallinen äänettömyys. Rehtori katsahti vihaisesti

taiteilijaan, joka istui sohvalla mukavassa asennossa, ja professori

koetti saada puheen kääntymään kevyemmille aloille kuin mistä he äsken,

sanoi hän, olivat puhelleet herra konsulin kanssa.

— Ei, mutta kyllä minä tiedänkin, mistä herrat luultavasti puhelivat,

sanoi konsuli hiljaa naurahtaen ja vilkaisten kysyvästi heihin. — Eikö

totta, murhasta, joka viime viikolla tehtiin Syrjäjoen pitäjässä?

Siitähän oli meillä juuri äsken tuolla salissa keskustelu naisten

kanssa.

Herrat hengähtivät helpotuksesta huomattuaan, millä hienoudella ja

keveydellä konsuli puheli tästä surullisesta tapahtumasta. Häntä

säälitti tuommoinen raakuus, sanoi hän, vielä enemmän sen vuoksi, että

hän itse oli syntyisin kansan syvistä riveistä.

— Mutta onneksi ei meillä enää ole noin pimeitä pitäjiä monta, lopetti

hän. — Niin ainakin toivon.

Hän puhui tyynesti, koruttomasti. Ei yksikään lihas hänen kasvoissaan

värähdellyt, ne olivat avomieliset ja antiikkisen levolliset.

Taiteilija katseli ihmetellen häntä.

Tosiaankin merkillinen mies, täytyi hänenkin myöntää itsekseen.

Niin oli lopultakin kaikilla sama mielipide.

Ja juhlat kuluivat iloisesti edelleen. Luisti juttu, hehkuivat kilpaa

kalliit viinit kattokruunujen keralla, ja sivuhuoneisiin, jotka olivat

täydellisiä kukkatarhoja, levisi salista, jossa musiikki soi ja karkelo

kävi, iloinen äänten hälinä pehmeänä ja hillittynä.

* * * * *

Seuraavan päivän sanomalehdet toitottivat ympäri maata suuren,

lämminsydämisen lahjottajan kunniaa ja mainetta. Hänen nimensä,

pauhasivat ne pääkaupungin lehdistä pikkukaupungin vaivaiseen

paperilappuun asti, hänen nimensä on säilyvä maan sivistyshistoriassa

kautta aikojen, kertoen tuleville sukupolville miehestä, joka omalla

työllään ja nerollaan ponnistautui Suomen suurmiesten joukkoon.

Ja paikkakunnan sanomalehti, joka yksityiskohtaisesti kirjotti

juhlapäivän tapauksista ja vietosta, painosti eritoten sitä

lahjotuskirjelmän kohtaa, jossa määrättiin tuo jo mainittu summa

Syrjäjoen pitäjälle.

»Siis juuri siihen samaan pitäjään, — niin jatkoi lehti varsinaisessa

pääkirjotuksessaan pyhän innostuksen valtaamana — missä viime viikolla

tapahtui, kuten jo varemmin olemme selostaneet, tuo tärisyttävä ja

inhimilliselle järjelle käsittämätön murha: pistettiin kylmäverisesti

puukko sydämeen yhdelle konsuli Vesterbergin luotetuimmista ja

taitavimmista miehistä. Mainittu lahjotussumma ei tosin ole suuren

suuri verrattuna niihin muihin eriin, jotka ovat lueteltuina toisessa

paikassa lehteämme, mutta se todistaa kuitenkin epäämättömästi

lahjottajan ylevää sielua: hän on varmaankin täten tahtonut osottaa,

kuinka lähellä hän on varsinaista kansaa ja kuinka altis hänen

sydämensä on tämän kansan niin aineelliselle kuin henkisellekin

hyvinvoinnille. Mutta tämän lisäksi todistaa lahjotus mielestämme

vielä muutakin. Konsuli Vesterberg on näin tehden vääjäämättömästi

näyttänyt, kuinka suuresti hän kunnioittaa jumalaista, ihmisen sielussa

vallitsevaa lakia, joka kieltää pahaa pahalla kostamasta, vaikka

arvatenkin ja aivan varmaan tällainen kansassa ilmenevä raakuus ja

törkeys koskevat kipeästi hänen sydämeensä. Mutta me, joilla on onni

tuntea tämä suurmies ja kunnia lukea hänet kaupunkimme jäseneksi, emme

ollenkaan ihmettele, me vain ihailemme häntä, sillä me olemme konsuli

Vesterbergistä aina saaneet sen käsityksen, että tuon karulta ja jonkun

verran umpinaiseltakin näyttävän kuoren alla sykkii jalo, miehekäs

sydän, jolla on ihmiselle kalleimmat, vaikeimmin saavutettavissa olevat

ominaisuudet: epäitsekkyys, anteeksiantavaisuus ja lähimmäisten hyväksi

uhrautuvaisuus.»

Puhuttuaan vielä siitä, mitä hän on koko maalle ja erittäinkin

kotikaupungilleen, tämä lämmin, suuri sielu, huudahti kirjottaja

lopuksi:

»Kunniaa hänelle, sivistynyt sääty! Mutta kaksin verroin kunniaa,

kansa, jonka luuta, lihaa ja sielua hän pohjaltaan yhä edelleen on!»