Raskas, syksyinen ehtoo.
Hiljalleen vaimenevan sateen pisarat lyövät vielä harvakseen
akkunaruutuihin, mutta kohta lakkaavat nekin ja paksu hiljaisuus kietoo
vaippaansa kylän ja vainiot ja metsät.
Töykkälän kartanolle, jossa ruoho jo on kulottunut ja kellertynyt, on
muodostunut suuria, liikkumattomia vesilätäköitä, jotka tuijottavat
pimeälle taivaalle kuin ilmeettömät, kauhun kangistamat silmät.
Pirtissä istuvat talon väki ja Mäntylä, joka on tullut sinne
kuullakseen tarkemmin käräjistä, vaikka jo ennestään on tiennyt, miten
siellä asia tuli päättymään. Selvä juttuhan se. Kustaa, joka on ollut
käräjillä, on juuri kertonut tuomiosta.
Kaikki ovat vaipuneet mykkään äänettömyyteen. Emäntä huokaisee vähä
väliä, ja äitimuori liikahtelee sängyssään. Renki Jussi vetäisee
piipustaan pari vankkaa savua, mutta kun tupakka alkaa ritistä,
pelästyy hän tätä häiritsevää ääntä ja painaa jurosti peukalonsa
piipunpesään.
— Sen saattoi uskoakin, virkkaa Mäntylä lopulta palatakseen jälleen
poikansa kohtaloon. — Elinkautinen kuritushuonevankeus.
Kun kukaan ei löydä siihen mitään lieventävää lisäystä, jatkuu entinen
hiljaisuus.
Mutta Kustaa muistaa vielä jotain unohtaneensa. Hän nousee ja
haparoituaan kotvan seinään ripustamansa palttoon taskuja vetää sieltä
esiin sanomalehden ja laskee sen pöydälle.
— Toin tullessani postin, sanoo hän katkerasti, — ja siinä on vielä
hieman jatkoakin tähän surkeuteen.
Maiju levittää lehden ja hämärässäkin löytää siitä tarkotetun
kirjotuksen. Toisten tarkkaavaisina kuunnellessa hän sitten rupeaa
lukemaan mitä siinä on. Välillä keskeyttää aina lukemisen ja kuivaa
silmiään liinansa kulmaan. Tuntuu vaikealta niin lukijasta kuin
kuulijoistakin. Monasti katkeaa värähtäen Maijun ääni, ja loppuun
päästyä se särkyy kokonaan.
Istutaan edelleen äänettöminä, katseet maahan luotuina ja hartiat
kumarassa ikäänkuin uutta, odottamatonta iskua odotellen, mutta kun ei
kuulu mitään, jurauttaa Jussi vihdoin karmeasti:
— Vai sellaisia ihmeellisiä juupeleita ne ovatkin. Se
Hellmanni-vainaakin.
— Kovalta tuntuu, huoahti emäntä hetken kuluttua. — Ei sitä pitäisi
sentään tuomita niin jyrkästi ja yksipuolisesti kuin tuossa lehdessä
oli.
Hän aikoo sanoa vielä jotain, mutta ääni tyrehtyy kurkkuun ja hän jää
neuvottomana katselemaan toisesta toiseen.
— Ei pitäisi, jupisee muori sängystään koettaen tulla miniälleen
avuksi, — varsinkaan kun ei koskaan voi tietää, kuka kulloinkin on
eniten rikkonut. Mutta malttavatko ihmiset hillitä kieliään.
Sitä samaa he miettivät kaikki:
Kuka näistä kolmesta, jotka teoillaan ovat vaikuttaneet heidänkin
vaiheisiinsa, on tehnyt suurimman synnin?
Hänkö, tuo suurmies, jota äsken juhlittiin ja ylistettiin, vai hän,
joka herransa renkinä oli pannut täytäntöön tämän käskyt ja määräykset,
vaiko hän, joka nyt istuu ristikkojen takana?
Ehtoo hämärtyy, ulkona on virinnyt tuuli, joka repii piilipuun oksia
pirtin päätyakkunan takana ja vinguttaa kaivonvinttiä.
Mutta Maiju on hiivittäytynyt Kustaan viereen penkille ja tavottaa
hänen kättään omaansa.
— Eiköpä sitä tiedetä ja punnita tuolla ylhäällä, lausuu Mäntylä
vihdoin jotain sanoakseen.
— Niin, siellä, virkkaa Töykkälä. — Se sama taivashan on nähnyt ja
näkee kaiken.
Siihen pysähtyy heidän jokaisen ajatus, tarrautuu kuin viimeiseen
pelastavaan korteen. Se se onkin heidän ainoa, ensimäinen ja viimeinen,
lohdutuksensa ja turvansa.
He tähyilevät vaiti pimenevään syysiltaan, jonka taivaalla tuikkii
ensimäinen arka tähti.